Siinä se, otsikossa. Ajatus, jota olen pyöritellyt viime aikoina hirveästi. Ajatus, joka nostaa vielä enemmän päätänsä näin vuoden alussa, kun jokainen naistenlehti huutaa miten lähtee viisi kiloa ja jouluturvotus. Miten oppia rakastamaan itseään juuri sellaisena kuin on nyt, oli kiloja 40 tai 80? Oppia arvostamaan itseään ja nähdä se hyvä, mikä itsessään on. Tähän aiheeseen olen halunnut tarttua pitkään, mutta aina on mennyt niin sanotusti pupu pöksyyn. Katsotaan, uskallanko nyt kirjoittaa ja julkaista aiheesta.
Taustaa asialle: minä en ole ikinä ollut tyytyväinen kiloihini. Jotenkin aina ajattelin, että sitten kun olen viisi kiloa pienempi, sitten olen tyytyväinen. Mutta eihän se vaikuta onnellisuuteen, paljonko painaa. Se lähtee jostain aivan muualta. Toisekseen, minä olen mielestäni ”painanut aina saman verran”, mutta jos nyt oikeasti asiaa ajatellaan, olen 15 kiloa (ja monta kuppikokoa) pienempi kuin ennen lapsia.
Yllä nuorena ja hyvävointisena (?) Thaimaassa asuessa 2009 ja alemmassa kahden pienen lapsen äitinä, vuosi toisen syntymän jälkeen vuonna 2017.
Miten tähän on tultu? Tilanteeseen, ettei hyväksy itseään, tilanteeseen että laihtuu vaikkei laihduta? Tähän on ehkä vaikeaa vastata, mutta yritän. Olen aiemminkin sivunnut sitä, että olin nuorempana pyöreähkö, en mielestäni ylipainoinen, mutta en laihakaan. Olin silti kouluikään asti onnellinen. Vasta koulun alkaessa itsetuntoni mureni silmissä. Pulleana punastelijana olin luokan silmätikku ja ovi vedettiin aamulla nenän edestä kiinni. ”Ei päästetä läskiä luokkaan”. Häpesin itseäni ja sen sijaan, että olisin tehnyt asialle jotain, menin koulun jälkeen kotiin, itkin silmät päästäni ja söin salaa kaikki keksit ja jätskit, joita kaapeista löysin.
Homma kulminoitu siihen, että tokaluokalla oli perinteinen terveystarkastus. Muistan vieläkin mittani siitä lapusta, mihin ne kirjattiin kotiin kiikutettavaksi: 136 cm ja 40 kiloa. Terveydenhoitaja vaati saada tietää, syönkö paljon keksejä tai karkkeja, millä olen lihonut näin. Hän näytti käyrää, jossa ”normaalit” lapset menevät tuolla ja minä menin ihan liian korkealla käyrineni. Saan muuten hepulin neuvolassa, kun terkka kysyy haluanko nähdä käyriä. Kiitos en. Lapseni kasvavat hienosti.
Siinä sitten oltiin. Olin 8,5-vuotias, vääränlainen virallisten käyrienkin mukaan ja vielä punastelinkin päälle. Hampaatkin olivat vinot ja lopulta minulla oli suu täynnä rautaakin kaiken muun hyvän päälle. Siinä vaiheessa minulle oli selvää, että olen jotenkin huonompi kuin muut, vääränlainen. Pullea on vääränlainen. Se ajatus minulle silloin päähän iskettiin.
Kun palasin terveydenhoitajalle kuudennella luokalla, pituusspurtin jälkeen, hän oli huolissaan – olin tippunut käyrien alapuolelle ja jollain tapaa liian laiha ja hän halusi tietää syönkö minä. Muistan tuon tunteen, ajattelin silloin 12-vuotiaana, ettei tuollekaan tädille kelpaa näköjään mikään. Minä en vain kelpaa, vaikka päälläni seisoisin. Ja kyllä, söin, olin vain ottanut sen nuoruuden kasvuspurtin.
Yllä kahden pienen äitinä, ensimmäisen puolimaratonin jälkeen keväällä 2017. Alemmat vuosilta 2010 ja 2009.
Myöhemmin tapahtui vielä monia asioita, jotka ovat romuttaneet itsetuntoa, mutta ei niistä sen enempää. Yläasteella minulla oli aamukampa, ja laskin joka aamu, että enää 27 aamua, enää 26. Sitten saan uuden elämän, lukioon nuo kiusaajat eivät seuraa. Mutta vaikka eivät seuranneet, minä en oppinut tykkäämään itsestäni.
Mieheni aina sanoo, jos tuskailen ulkomuotoani, että se on ihan sama mitä painan, niin en ole tyytyväinen. Totta. Olen joutunut opettelemaan omien tyttärien myötä sen, etten esimerkiksi ääneen mollaa itseäni, mutta haluaisin vielä löytää sen tilan, jossa tykkään itsestäni ihan todella. Olisin ylpeä itsestäni.
Joulukuussa etsin vanhoista valokuvista reissukuvia ihan toiseen postaukseen ja törmäsin Thaimaan aikaisiin kuviin. Hämmästyin, minusta olen ihan saman näköinen kuin ennenkin, mutta tuo kuva näytti erilaiselta. Siinä näkyi, ettei helteessä jaksettu tai ehditty töiltä treenata ja kaikki ateriat syötiin ravintolassa. Eilen kaupassa halusin sovittaa jakkua. Olin ottamassa kokoa 38 niin kuin ennenkin. Sitten mietin, että olen viime aikoina mahtunut kokoon 36, en vieläkään osaa ottaa pienempää kokoa sovitukseen. Kokeilin sen ja totesin isoksi ja päädyin kokoon 34. En ole eläessäni käyttänyt niin pientä kokoa.
Olenko laihduttanut? En. Yritin ennen häitä 12 vuotta sitten kaalikeittojuttuja (jaksoin syödä sitä PÄIVÄN), liityin Painonvartijoihin (jaksoin laskea pisteitä PÄIVÄN), tungin kerran roskikseen ostamani irtokarkit. Mutta varsinaisesti laihduttanut en ole ikinä. Nyt lähtenyt paino on tulosta aktiivisesta arjesta, etumuksen pienentyminen kahden lapsen imetyksen tulos. Olen lasten myötä syönyt järkevämmin, useammin, makeaa ei tee yhtään samalla tavalla mieli ja askelia kertyy päivittäin paljon. Elintavat ovat monella tapaa paremmat.
Voinko paremmin pienempikokoisena? Kyllä, mutta se ei johdu pelkästään koosta, vaan kokonaisuudesta. Siitä, että olen alkanut tehdä asioita itseäni varten, enkä muden takia. En enää mieti päivittäin, milloin on terveydenhoitajan tarkastus ja mitä lappuja sieltä lähetetään kotiin. Olenko päässyt yli siitä, että olen huonompi kuin muut? En, se tunne seuraa vähän koko ajan mukana ja itsestään on edelleen hyvin vaikeaa pitää.
Olenko pienentymisen tuloksena saanut tsemppausta? En, vaan vuosi sitten sain Instagrammissa ensimmäisen viestin ”pidä huolta itsestäsi”. Hämmästyin. Imetin vielä ja söin paljon sen takia. Olen aina tykännyt liikkua. Kaikki oli pätkäunia huolimatta hyvin. Miksi oli aihetta huomautella näin? Kommentteja tuli lisääkin, jopa sitä on kommentoitu, että olen nykyään pienitissinen. Se satuttaa, ulkonäön kommentointi. Toisaalta, laitan itseni päivittäin alttiiksi sille, että joku niin somekanavissa tekee. Ja mitä tisseihin tulee, vihasin juoksua ennen myös sen takia, että se oli niin vaikeaa. Oli ihan mitkä tahansa sorberit päällä, tissit pomppivat korvissa. Olen pystynyt viimeisen vuoden aikana käyttämään pooloja, ostamaan avonaisia uikkareita, löytänyt normaalikoon bikinit ja pystynyt juoksemaan ilman kipua. Olen äärimmäisen onnellinen pienentyneestä etumuksesta, piti siinä välillä nieleskellä peilikuvan muuttuessa rajusti, mutta elämä on nyt helpompaa. On vaikeaa hehkuttaa tätä, samalla kun saa kommentin, että pienet tissit olisivat jotenkin huono juttu. Kun olivat ennen erilaiset.
Ylempi keväältä 2017, lasten kanssa rannalla ja PYYSIN miestä kuvaamaan. Alemmassa olen maannut viikon sairaalassa denguekuumeen takia ja turvotus on tiputuksenkin takia jäätävä ja mies YRITTI kuvata, mutta pyysin ettei tekisi sitä.
Pienet tissit eivät ole huono juttu, eivät ole isotkaan. Laiha ei ole huono siinä missä ei lihavampikaan. Ulkonäkö ja ennen kaikkea paino ei kerro siitä, kuinka terve tai onnellinen ihminen on. Myös hoikkaa voi satuttaa ulkonäön kommentointi, usein se tuntuu olevan vapaata riistaa kommentoida hoikempia.
Onnellisuus lähtee jostain muusta. Minulla se lähtee tällä hetkellä liikunnasta ja perheestä sekä unesta, sitä kun saisi. Ne ovat avainasioita onneeni. Pystyn ensimmäistä kertaa juoksemaan ilman kipua. Kroppani, joka on koko lapsuuteni ollut vääränlainen, on jaksanut kasvattaa ja imettää kaksi täydellistä tytärtä. Minä opettelen kovasti rakastamaan itseäni ja antamaan itselleni armoa, eikä se tie kaikkien vuosien jälkeen ole helppo. Toivon, että jokainen voisi oppia pitämään itsestään juuri sellaisena kuin on ja lakata ajattelemasta, että onni on sen viiden kaalikeiton avulla puristetun kilon päässä. Ei ole. Painonpudotus voi lisätä hyvinvointia, mutta painonpudotus ei ole avain onneen. Hääsi eivät ole onnellisemmat, jos taistelet itsestäsi sen viisi kiloa, huomaatko että rinnalla on jo puoliso, joka rakastaa sinua juuri tuollaisena? Ja jos päätät painosta nitistää, tee se vain ja ainoastaan itsesi takia, älä muiden mielipiteiden takia. Kyllä omakin itsetunto on painon putoamisen myötä noussut jonkin verran, mutta onnellisuutta se pelkästään ei ole taannut. Ahdistun, kun tammikuussa pitäisi alkaa tarkkailemaan joka suklaanpalaansa, olla sen myötä jotenkin parempi ihminen.
Tästä aiheesta oli vaikeaa kirjoittaa ja ajatuksia vaikeaa tiivistää. Toivottavasti saitte kiinni siitä, mitä hain. Jos sinulla on heittää ajatuksia siihen, miten itsestään olisi helpompi tykätä, jatketaan kommenttiboksissa!
Onnellista perjantaita ja hyvinvointia viikonloppuusi!