PUNK – tämä täytyy kokea!

*liput saatu

Punkkarit huolehtivat heikoimmistaan, toisistaan, ympäristöstä, eläimistä, luonnosta, kulttuurista, jopa ulkonäöstään. Kaikkien kannattaisi olla vähän punkkari.” Anni Lötjönen, Huora-yhtyeen laulaja.

Eletään vuotta 1991. Tanja Vienonen on valittu missiksi, Boris Jeltsin on Venäjän ensimmäinen presidentti. Tähän aikaan sijoittuu eilen ensi-iltansa saanut Tampereen Työväen Teatterin näytös PUNK. Mietin pitkään mitä siitä sanoisin, kertomatta liikaa, paljastamatta yllätyksiä, mutta samalla saaden jokaisen vakuuttuneeksi, että tämä kannattaa nähdä. Varsinkin meidän nostalgiahakuisten nelikymppisten, kuten vieressä istunut nainen kuvaili väliajalla tuttavalleen. Meille tämä sopi täydellisesti, olin itsekin ysärillä se vihainen nuori.

PUNK – rytinää ja asennetta valtionosuusteatterin lavalla

Näytelmän käsikirjoittanut ja ohjannut Marko Järvikallas miettii, kuoleeko punk, kun se tuodaan teatterilavalle. Voiko se edes toimia valtionosuusteatterissa? Vastaan tähän ponnekkaasti voi voi ja voi ja se toimii kuin häkä. Odotin paljon lempeämpää esitystä ja jo alusta asti sai hämmentyä, millainen määrä asennetta ja rytinää lavalle on tuotu. Punk-biisit rytisevät kuin parhaimmalla keikalla konsanaan, kun Jari Leppänen, Hiski Grönstrand ja Juha Junttu veivaavat menemään. Lopussa saa riehua ja pomppia lavan edessä, mutta rauhallinen tiistai-illan katsojakunta ei oikein repeä. Mieli teki kyllä ja kovasti!

PUNK saa parituntiseen mahtumaan uskomattoman hyvän kuvan ajasta, jota elettiin vuonna 1991. Vähän yhden jos toisen vanhempi oli työtön. Samalla se kertoo siitä ulkopuolisuuden tunteesta, jota moni nuori tuntee. 30 vuotta sitten ulkopuolisuus oli erilaista kuin nykyään, mutta siitä tunteesta kasvukipujen kanssa saa varmasti kiinni. Lavalla on uskomaton määrä energiaa, vihaa ja punk-aatetta. Rakastin itse tuota genreä ysärillä (ja edelleen) ja näytelmä palauttaa nuoruuden tunteet ja muistot vahvasti mieleen. Mietin farkkuja, jotka laitoin täyteen hakaneuloja, mietin, että ysärillä loppui myös oma lihansyöntini, kun näytelmässä esiin tulee banderolli, jossa lukee ”meat is murder”. Oliko se lähtöisin punk-aatteesta? En ole koskaan ajatellutkaan! Ihan mieletön energia- ja muistolataus tulee mieleeni kahden tunnin aikana ja tekee mieli hyppiä tasajalkaa. Tämä on mahtavaa!

Uskomattomat näyttelijäsuoritukset – Suvi-Sini Peltola loistaa roolissaan

10 näyttelijän voimin pyöritetään esitystä lavalla ja näyttelijät yltävät toinen toistaan upeampiin näyttelijäsuorituksiin. Missä ajassa vaatteet vaihtuvat, miten nopeasti tunnelma vihaisesta nuoruudesta saadaan muutettua näiden nuorten keski-ikäistymiseen ja taas takaisin nuoruuteen. Lavalla näkyy verta ja… No vaikka mitä, mitä en halua paljastaa, teidän on nähtävä itse!

Suvi-Sini Peltola on äärettömän vakuuttava roolissaan miehenä, vihaisena Petenä, jonka tarina ei juuri onnellisemmaksi muutu ajan kuluessa. Eriikka Väliahde on Tinden roolissaan puolestaan niin vaikuttava, että välillä ei uskoisi hänen näyttelevän. Jokainen ilme ja ele viedään loppuun asti.

Auvo Vihro, joka esittää rauhallista isää tarjoilee ehkä parhaimman yllätyksen näytelmän puolivälissä. Minkä, se teidän täytyy nähdä itse. Mikä attitude, en voi muuta sanoa. Puhumattakaan Janne Kallioniemen hahmon Sakan tuskasta ja muutoksesta keski-ikään mennessä. Siinäkin on komea roolisuoritus!

Joskus teatterissa miettii, että mitä en nyt tässä tajunnut tai joutuu tekemään kovasti töitä pysyäkseen kärryillä tai yrittäessään tulkita tapahtumia. Tämä oli jotain aivan muuta. Tarina vei mennessään, siinä pysyi mukana, se toi oman nuoruuden mieleen ja laittoi laulamaan vielä seuraavanakin aamuna. Lavalla kiroiltiin, huudettiin ja oltiin todellakin niin sanotusti takki auki. Mietin, että mummoni kanssa en ehkä tulisi katsomaan tätä, mutta itse olin aivan fiiliksissä. Kotona kuunneltiin vielä Terveiden käsien biisejä aiheesta innostuneena. Korvissa soi jotenkin punk-biisit kiteyttävä esityksessäkin kuultu biisi ”Mulla on liian lyhyt sänky”.

Mene ja koe, jos rakastat punkia. Mene ja koe jos olit nuori ysärillä. Mene ja koe vaikket ollutkaan, punk-aatteeseen pääsee hyvin sisälle näytelmän myötä. Kuten lopussa sanottiin, räp-musiikki ei ole aikansa punk.

Mieletön veto, ihanan erilaista ja ilahduttavaa. Kiitos koko porukalle ensi-illasta!

P.S. Eniten jäin kaipaamaan biisilistaa käsiohjelmaan, kaikki biisit eivät olleet tuttuja allekirjoittaneelle.

Pari ajatusta sunnuntaille – Sinä riität

Suurin oppi, mitä Kreetan reissusta sain, oli ehdottomasti olla puhumatta itsestään rumasti ja nähdä asioiden hyvät puolet. Se ei ole ollut minulle koskaan helppoa ja itsemyötätunnon opettelu on ollut vaikeaa. Porukasta sai valtavasti uusia ideoita ja näkökulmia itsestään. Oli myös helpompi miettiä ja työstää asioita ilman sitä arjen jatkuvaa hälinää ja kiirettä.

Kun viimeisenä päivänä tehtävänä oli kirjoittaa runo kirjoittamisesta, aluksi tuli nielaisu. EN OSAA! En minä kirjoita runoja! Aikaa sai käyttää noin 20 minuuttia, joten ihan hirveän kauaa ei voinut hokea mielessään ettei osaisi. Aloin kyhätä sanoja paperille. Aina, aina saa jotain tajunnanvirtaa paperille, kun ei estä sitä hokemalla ettei osaa.

Runo kirjoittamisesta

Joten, nämä sanat sain aikaiseksi viimeisenä päivänä Kreetalla, hetkellisesti miettien kirjoittamista. En muokannut sanoja yhtään, tällaisena se syntyi siinä hetkessä ja todisti, että aina pystyy kirjoittamaan jotain. Sitä, onko teksti ”oikea” runo tai yhtään järkevä on aivan turhaa miettiä. Sen sijaan sitä, poistiko sen kirjoittaminen jonkin lukon sydämestäni ja siivitti eteenpäin, on syytä miettiä. Iltajuhlassa tekstit luettiin ääneen yhden kurssilaisen toimesta. Sekin oli avaavaa, kuulla toisen lukevan ääneen tekstiäsi. Olkaapa hyvät siis:

Minä rakastan kirjoittamista
mutta se on usein haasteellista.
Haluaisin olla toimittaja
mutta tuntuu, että olen pelkkä harrastelija.
Kynä kädessä kaikki tunteeni aukeavat
ja muut ihmiset katoavat.
On täysin eri asia kirjoittaa käsin,
kuin pusertaa koneella väkisin.

Istuin oikeudenkäynissä ja kirjoitin,
koska sitä osasin parhaiten.
Kirjoitin kaikki katkerat tunteeni,
jotta ymmärtäisin niitä paremmin.

Miksi kirjoittaa elämästään,
kiinnostaako se ketään?
Rakastan kirjoittaa käsin,
sillä….”

Aika loppui. Mutta hetkessä olin saanut avattua elämäni rankimman kokemuksen, oikeudenkäynnin talostamme, haaveni toimittajanurasta sekä blogin kirjoittamisen vaikeuden. Sanat tulevat, kun annat niiden tulla. Tunteet tulevat, kun annat niiden tulla.

Sinä riität

On muuten erikoinen juttu, että juurikin Kreetalla Spotify ehdotti minulle biisiä kuuntelemieni kappaleiden perusteella. Nimi ”Sinä riität” innosti ja laitoin soimaan eräänä aamuna meikatessani. En ollut koskaan kuullutkaan artistista nimeltään Mikko Harju. Miksi biisi hyppäsi esiin juuri tällä viikolla, kun olen pyörittänyt elämääni ja tunteitani sekä juurikin sitä itseinhoa joka päivä? Hämmensi. Biisi oli ihana ja olen kuunnellut sen varmaan 50 kertaa sen jälkeen. Lenkillä juostessani viimeksi eilen. Siinä on sanomaa ihan meille kaikille vaikka biisi kertookin parikymppisen yksinäisyydestä.

Sinä riität, sinä riität
Olet kaunis juuri noin
Ja sä löydät vielä jonkun
Joka ei koskaan mene pois
Sinä riität, sinä riität
Olet täydellinen noin
Aurinko nousee, aurinko laskee
Mut hymys aina loistaa voi

Mietin tässä juuri kertoessani monia tarinoita perheelleni Kreetalta (opin Merjan kautta valtavasti muun muassa kasvistosta, eihän sellaista kuule tavallisella lomalla lasten kanssa!), että taidan toivoa 40-vuotislahjaksi sitä kevään kurssia. Keneltä. En minä tiedä, mutta jotain suurta vavahti sisälläni ja tuntui, että se oli vähän se herätys mitä tarvitsen.

Näillä ajatuksilla siis sunnuntaihin, aurinko paistaa ja me olemme lähdössä synttärijuhlille koko perheenä. Lempeää oloa ja hyvää mieltä kaikille!

Kuvista kiitos ihana Seija Väre.

Helsinki City Running Day 2021 ja hämmentävä puolimaran tulos!

*osallistuminen saatu

Niin valtavasti on tapahtunut sen jälkeen, kun Helsinki City Run järjestettiin lauantaina 2.10., etten ole ehtinyt kirjoittaa kisaraporttia. Keskityin pakkaamaan ja painelin sitten kohti lentokenttää, mutta toisaalta, hyvähän se on pari viikkoa sulatella mietteitään. Toisaalta heti kisan jälkeen muistaa todella tuoreeltaan ne fiilikset kilometri kilometriltä. Lähdimme tänä vuonna Helsinki City Running Dayhyn vähän kylmiltään, pitkiä lenkkejä kertyi aika vähän tänä vuonna ja edellinen 21,1 kilometriä oli lokakuulta 2020. Mieheni, joka ei ole polven vaivojen takia juossut aikoihin, päätti viikkoa aiemmin että lähteekin mukaan. On kuntouttanut polveaan vimmatusti muun muassa kumpparijumpalla (vaivahan lähtee enemmän pakarasta) ja toki pyörällä painanut paljon. Tiesin, että hänen kuntonsa on varmasti kohdillaan, mutta kestäisikö polvi?

Matka kisapaikalle ja Helsinki City Running Dayn järjestelyt

Lähdimme ajamaan aikaisin aamusta kohti Helsinkiä isovanhempien saapuessa lapsia katsomaan. Jännitti taas. Vaikka sitä juoksee vain itseään vastaan eikä ennätyksiä ollut tiedossa, kyllähän se jännittää miten matkalla tulee käymään. Mitä vielä syödä, juonko vielä lisää, uskallanko juoda teetä ja…? Auton jätimme parkkiin Ruskeasuon kulmille (ilmainen parkkis) ja siitä ratikalla kohti stadionia se noin kahden kilometrin matka.

Perillä oli ihanaa kuhinaa! Nappasimme numerot ja paidat kisatoimistosta ja siirryimme tutkimaan expoa. Sielläkin on vaikka mitä maisteltavaa, jotka kyllä keräsimme lähinnä kassiin niin lähellä lähtöä. Ei kauaakaan, kun piti jo laittaa vihreät paidat päälle ja numerot rintaan (keli oli kyllä taas mitä mainioin!). Kaapistamme löytyy nyt sitten tuplana oranssit, pinkit, violetit, punaiset sekä vihreät HCR-paidat. VIP-pukkarista löytyi tuttuja, joiden kanssa vaihdoin muutaman sanan, ennen kuin oli aika lähteä lämmittelemään. Jännitti jo todella paljon.

Lämmittelyt, takit vielä pukkariin ja kohti lähtöaluetta. Kaikki toimii ja rullaa minusta todella jouhevasti, vaikka massa on iso tässä tapahtumassa. Tein viimeisen stoorin Instagrammiin kaksi minuuttia ennen lähtöä ja sitten alkoikin jo soimaan tuttu Sandstorm. Se on menoa nyt!

Ennen…

… ja jälkeen

Helppo puolimaratonin alku ennen puutumista

Mietitytti millä vauhdilla menen, kun pitkiä lenkkejä oli niin vähän alla. Mies oli päättänyt juosta 5min 30 sek kilometrivauhdilla, joka on hänelle aika paljon normaalia hitaampaa kisavauhtia, mutta kun juoksua ei ollut ollenkaan tänä vuonna alla. Päätimme siis juosta rinta rinnan. Juoksen silti aina musat korvissa, tarvitsen sitä rytmiä ja energiaa. Alkumatka sujui ihanan leppoisasti hymy huulilla, joka lopulta parin kilometrin kohdalla päättyi täysnauruun. Huidoin nimittäin miehelle veripalvelun mainosta ylhäällä, jossa näkyi miten vähissä veri on (tämä muuten päätyi siihen, että mieheni meni maanantaina verenluovutukseen, hyvä mainos!). Samalla kamera räpsähti ja nauroin, että ei, olin sormi pystyssä kuvassa. Aloin esittää miehelle miltä näytin kuvassa ja räps, kulman takana oli uusi kamera. EI OLE TODELLISTA! Nauroin hetkellisesti niin, että juoksu meinasi seota.

Kaikki rullasi ihanasti, kolmen kilometrin kohdalla heitin yläfemmat vanhoille naapureillemme. Lauttasaaren sillalla tuntui hyvältä kuten kuuden kilometrinkin kohdalla. Huomasin juomapisteellä, että urheilujuoma ei mene alas, joten vedellä mentiin. Kympin kohdalla alkoi ensi kertaa tuntua, että nyt mennään minun maksimivauhtia ja tuskasin miehelle, että kiitti tämä puoliväli riittää. 11 km:n jälkeen sanoin, että mahaan sattuu, en tule pääsemään maaliin. Kramppasi hetkeksi aika pahasti (tämä johtui kuukaudenkierrosta, ei varsinaisesti juoksusta, mutta kyllähän se kramppeja tehostaa). Aloin laulaa kovaa Vaianaa, Disneyn biisiä joka tuli luureista. Se auttaa, vaikka ehkä tuollainen hoilotus vie energiaakin, hah!

Se on mielestä kiinni

Kun 13 kilometrin kohdalla aloin miettiä (VIRHE!), että jäljellä on vielä 8 kilometriä, tuli olo, ettei tästä tule mitään. Aloin puutua ja pitkien lenkkien puute tuntua. Samalla mietin, että se on mielestä kiinni. Jalat tikkaavat kun annan tikata, älä mieti, kisan kuuluukin tuntua vähän pahalta. 15 kilometrin kohdalla ohitimme naisen, jonka lapussa luki double ja ajattelin mielessäni, miltä tuntuu painaa maratoni puolikkaan jälkeen, minulle kyllä riittää puolikas.

16 kilometrin kohdalla otin miestä (joka näytti edelleen samalta kuin alussa) hihasta kiinni, että vedä! Hän työnsi minua noin 10 metriä selästä (hah!), mutta ei se auttanut. Kun mäki lähti nousemaan loivana ja pitkänä kohti Ruskeasuota ja Keskuspuistoa, sanoin että minulta loppuu happi. Heitin kävelyyn ja mies arpoi, mennäkö vai jäädä. Sanoin että mene, tulen kyllä maaliin mutten tiedä missä ajassa. Kävelin noin 100 metriä ja sitten tikkasin taas kovaa. Melkein sain vielä miehen kiinni. Sitten taas kävelin 100 metriä ja tikkasin kovaa. Vedin siis viimeiset 4 kilometriä sellaista intervallia ettei tosi. Mutta siihen on kroppani tottunut. Sain aina kiinni minut kävellessä ohittaneet ja sitten taas jatkoin täysillä. Aika taktiikka!

Maaliin tulo Olympiastadionille on parasta!

Kun baana aukeni stadionilla, olin aivan täynnä virtaa. Kiihdytin aivan täysillä juoksuun ja painoin stadionilla monen selän ohi. En valitettavasti mahtunut sisäradalle kirmaamaan, koska sillä olisi ollut ratkaiseva merkitys. Mies hämmästyi kun kuuli ketä kuulutettiin, hän oli ehtinyt kaksi minuuttia minua aiemmin maaliin ja luuli, että kävelen siellä jossain. Juoksin maaliin alle nelosen vauhtia ja olisin voinut jatkaa vielä pidempäänkin. Kumma. Ehkä sain stadionista virtaa!

Mies hurrasi maalissa, otimme mitalit ja siirryimme ottamaan ulkopuolelle kuvia. Katsoin jossain vaiheessa tekstarilla tulevan tuloksen ja en ollut uskoa silmiäni. Aikana seisoi 1.59.58. EIKÄ! Se on sekuntilleen oma ennätykseni. Eihän tuollainen ole mahdollista! Jos olisin päässyt sinne sisäkurviin kiihdyttämään tai jos olisin kiihdyttänyt ihan vähän aiemmin olisi ollut oma PB taulussa. Mutta mitä sitä jossittelemaan, kaiken tuskan jälkeen huonoilla harjoitteluilla painoin ennätykseeni. Siinä kyllä huomasi, että juoksin ensi kertaa ilman anemiaa kisan, kyllä se auttoi.

Naureskellen tulokselle moikkasimme tuttuja, vaihdoimme vähän vaatteita ja kävelimme pari kilometriä jäähdyttelynä autolle. Mikä parasta, jaloissa ei tuntunut mitään kisan jälkeen, mikä ehkä myös viittasi anemian voittamiseen. Sen sijaan sain elämäni ensimmäisen juoksurakon varpaiden väliin.

8. puolimaraton tuli maaliin ja jokainen on ollut erilainen matka itsensä voittamiseen ja erilaisiin ihme taktiikoihin. Josko ensi vuonna treenaan paremmin ja suunnittelen? Mutta eihän elämästä voi koskaan tietää, parasta on päästä maaliin ja jatkaa matkaa mitali kaulassa. Ja hei tästä lähdettiin neljä vuotta sitten, juoksuvihaaja puolimaratonilla! Enpä uskonut, että niitä kertyy enemmänkin vielä! Se fiilis!

Viime vuoden tunnelmat täällä, vuoden 2019 täällä,

Kiitos HCR hyvistä järjestelyistä! Nähdään taas! Millaisia fiiliksiä muilla juoksijoilla?

Juoksukuvat Maraton Photo