Mitali ja uusi ennätys Finlandia Marathonilla

Sykkeeni nousi, kädet tärisivät ja hiki alkoi valua, kun mieheni kyyditsi minua lauantaina kohti Lutakkoa. Rauhoitu yritin käskeä kehoani, mutta jännitys pyrki väkisin pintaan. Sanoin miehellekin, että minkä ihmeen takia jännitän, voin tuosta vain juosta kympin lenkin, miksi jännitän edessä olevaa varttimaratonia? Jokin näissä kisoissa aina on, että kun lappu on teipattu rintaan, sitä haluaa yrittää parhaansa ja toki ennätyksetkin on usein mielessä. Edessä olisi ensimmäinen kisani ilman anemiaa, josta olen kärsinyt yli 20 vuotta, vaikuttaisiko se asiaan?

Elämäni ensimmäinen varttimaratoni Finlandia Marathonilla

Edessä oli lauantaina siis elämäni ensimmäinen varttimaraton, eli 10,5 km Jyväskylän Finlandia Marathonissa. Naureskelin, että virallinen ennätyshän siitä tulee jos maaliin pääsen, sillä en ole ikinä juossut tällaista matkaa kisassa. Olin ilmoittautunut kympille, jonka piti olla Valon kymppi perjantai-iltana, jo pimeän koittaessa. Kiehtoi ajatus myöhäisestä juoksuajasta näin iltaihmisenä ja valaistu Jyväsjärvi siltoineen on todella kaunis. Mutta perjantailta peruttiin kaikki juoksumatkat ja tiivistettiin tapahtuma lauantaille koska… Tiedätte. Näin päädyin juoksemaan lauantaina kympin sijaan 10,5 kilometriä, sillä virallista kympin kisaa ei järjestetty ollenkaan.

Kesän treenit menivät reisille

Juoksin kesällä todella vähän. Minulla oli motivaatio ihmeen hukassa. Oli kipuja ekasta rokotteesta viikkotolkulla, oli kiire työrintamalla ja sitten oli liian kuuma (oikeasti olin vain ehkä laiska, kunhan selittelen). En ole koskaan noudattanut mitään juoksuohjelmaa ja tiesin, että kympin matkalle kannattaa tehdä vähän vetoja ja palautuksia, jos haluaa kiristää maksimit vauhtikestävyydestä. Näitä lisäsin elo-syyskuussa lenkeille, mutta aika viime tipassa. Olikohan niistä mitään hyötyä, siitä en osaa sanoa.

Finlandia marathonin kaikki matkat alkavat Finlandia-hymnillä ja oli todella vaikeaa pidätellä kyyneliä. Jokin siinä tilanteessa, jännityksessä, kotikaupungissa (kutsun Jyväskylää varmasti aina kotikaupungiksi) ja sävelessä on ihan liikaa. Startti pamahti ja lähdin juoksuun itku kurkussa, ekalla kilometrillä oli vaikeaa saada hyvin hengitettyä liikutukseltani.

Olin ajatellut, että realistinen kympin vauhtini olisi noin 55 minuuttia, eli pingottava olisi 5 min 30 sekuntia kilometrivauhtia. Tähän tähtäsin heti alusta alkaen, ettei loppuun jäisi kirittävää liikaa. Kilsat menivät kuta kuinkin alussa siihen, tuli 5,36 min kilometri, meni 5,20 kilometri. Kolmen-neljän kilometrin kohdalla kelloni sekosi ja kuulin muidenkin puhuvan tästä jälkikäteen. Mitkä voimat siellä Kuokkalan nurkilla saavat kellon heittämään noin? Satelliitit puuttuvat? Oma kelloni näytti vauhtia 4,40 min/kilometri ja heti perään 6,20min/kilometri. Edessä juossut mies tuntui pitävän todella hyvin 5,30 vauhtia, joten tässä vaiheessa päätin vain pitää etäisyyden häneen kohtuu samana ja kellokin alkoi taas näyttää järkevämpiä matkan edistyessä.

Oma ennätys ja täydellinen keli

En muista koskaan juosseeni näin täydellisessä kelissä Jyväsjärveä ympäri. Vaajakosken moottoritien nurkka on aina ollut suht tuulinen, nyt siellä ei yksikään korsi heilunut. Aivan tyyni keli. Täydellinen lämpö (takki meinasi olla kyllä liikaa), hyvin tilaa juosta. Olosuhteet olivat aivan täydelliset. Siellä Vaajakosken motarin nurkilla aloin innostua – enää pari kilometriä maaliin! JEE! Tämähän menee valtavan nopeasti verrattuna siihen, että yleensä juokse puolikasta. Tahti oli tuntunut hyvältä ja pystyin ohittamaan useamman selän parilla vikalla kilometrillä.

Adrenaliini tai endorfiini tai joku, joka aina iskee juostessa päälle sai minut villiintymään ja lauloin sitten ihan täysiä ääneen luureista tullutta Shakiran Try Everything-biisiä. Laitoin vielä uudestaankin tulemaan, sopi niin fiiliksiin.

I won’t give up
No, I won’t give in till I reach the end
And then I’ll start again
No, I won’t leave
I want to try everything
I want to try even though I could fail

Ylipäätään ääneen laulaminen saa minut juoksemaan kovemmin. 9 kilometrin kohdalla kuuntelin ehkä yhtä maailmankaikkeuden nolointa biisiä, E-roticia ja lauloin ääneen kovaa ”Fred come to bed” ohittaessani miespuolista juoksijaa. Vasta maalissa mietin pahimman sekopäisyyden (kokevatko muut tätä?) helpotettua, että hän kyllä varmasti kuuli, näytti juoksevan ilman musaa. Hetkellisesti melkein nolotti.

Kurvasin kympin väliaikapisteelle ajassa 54,10, mikä on selkeästi kovin kympin aika ja lähes minuutin tavoitetta parempi. Vitsi oli hyvä fiilis, vaikka viimeinen 500 metriä oli loputon. Olin vetänyt omalle tasolle aika maksimeissa. Maaliin kurvasin ajalla 57,06 ja loppumetreillä mies, joka tietää hyvin tasoni ja sen miten tiukassa minuutit ovat, huusi ”älyttömän kovaa”. Onnellisena tulin maaliin. Mielettömän ihana juoksu.

Sijoitus oli 46/149 maaliin tulleista naisista, joten kyllä siihen täytyy olla tyytyväinen näillä treeneillä. Happi riitti aivan eri tavalla nyt ei-aneemisena. Hetkellisesti mietin, että olin aika loppu yhden kiekan jälkeen ja tuttuni Pia painoi neljä samalla vauhdilla, että kehtaako tästä tuloksesta iloita. Mutta päätin iloita, Pian treenimäärät ja tavat ovat niin ammattimaiset, ettei voi vertailla. Hän veti muuten hurjan upeasti, lue täältä lisää!

Vaikka siellä omilla rajoilla mentäessä tuntuu monesti pahalta ja vaikka ehkä mutisin, etten juokse enää ikinä, taidan lähteä tästä lenkille. Muita lauantaina kisanneita? Miten itselläsi sujui? Mitali laitettu talteen samoin kuin hyvät muistot! Kiitos Finlandia Marathon jälleen kerran!

Upea uutuus Jyväskylässä, Bistro Kirkkopuisto!

Jyväskylän Kirkkopuisto. Tuo kaupungin kaunis sydän, jonka kirkossa olen päässyt sekä ripille että sanonut tahdon. Sen laidalla on ollut ikoninen grilli niin kauan kuin muistan. Vanhan grillin rakennus on edelleen jäljellä, mutta on nyt remontoitu ja saanut suuren lisäosan – ja näin on syntynyt Bistro Kirkkopuisto. Reilun viikon auki ollut paikka näytti vetävän ihmisiä puoleensa ja viikonloppuna esimerkiksi pöydät olivat illaksi täyteen varattu. Minä piipahdin tutkimassa paikkaa ennen kello kolmea, jolloin keittiö aukeaa. Tuolloin tilaa vielä löytyi ja tarjolla on kahvilatuotteita sekä juomia.

Bistro Kirkkopuisto – ruokaa, juomaa, sauna ja upeat maisemat

Ihan ensimmäisenä ihastuin siihen, miten paljon valoa kahvilaan tulviikaan. Lähes joka seinä on lasia ja valon määrä on ihastuttava. Katossa koristeena roikkuu kaunis kirsikkapuun oksa, jota moni asiakas näytti ahkerasti kuvaavan. Sisustus on yksinkertaisen tyylikästä ja siitä tulee mieleen muun muassa hotelli Verso. Bistro Kirkkopuiston takana onkin Yöpuu-yhtiö, jonka omistuksessa on Yöpuun lisäksi esimerkiksi hotelli Verso. Tältä perheyritykseltä voi odottaa laatua, mikä näkyy minusta heti, kun Bistroon astuu sisälle. On tyylikästä, palvelu on ystävällistä ja kaikki hoituu, vaikka paikka on uusi.

Alakerrasta löytyy myös sauna, joka on varattavissa ryhmille erikseen.

Ihania yksityiskohtia, kuten Piipulan teemukit

Bistrossa on saatavilla arkisin lounasta ja iltapäivästä eteenpäin palvelee menu, josta haluaisin ehdottomasti maistaa ainakin grillistä tulevan maa-artisokka-annoksen! Lisäksi on kahvilatuotteet, joita itse testasin. Olin todella iloinen, että teenä on irtoteetä. Se tarjoillaan suloisista Piipulan mukeista ja muki otetaan itse keskellä olevalta pöydältä, samoin kuin kuuma vesi. Irtoteestä saa kyllä parikin haudutuskertaa irti, joten vettä oli mahdollista hakea lisää ja santsata. Tarjolla oli myös iltapäivälehdet ja iltapäivän kääntyessä illaksi pöytiin sytyteltiin vielä kynttilät.

Istuskelin teemukini kanssa hymyssä suin ja katselin kaunista syyskuun valoa ja hääkirkkoamme. Todella ihana paikka aivan parhailla maisemilla! Kuvittelin jo mielessäni, miltä maisema näyttää esimerkiksi lumien myötä, kun keväthanget kimmeltävät ja laskiaispullat saapuvat ehkä vitriiniin. Ihanaa!

Täyteen oli tosiaan illaksi pöydät varattu ainakin viikonloppuna, eli kannattaa tehdä varaus jos mielii illalliselle. Seuraavalla kerralla testaan sitten menun, paikka vakuutti minut todella.

Oletko ehtinyt testata tätä?

20 vuotta manselaisena – miksi juurtuminen oli vaikeaa?

Seisoin tuulipuvussani keskellä Hämeenkatua. Oli kylmä viima, syyskuun 25. päivä vuonna 2001. Olin juuri muuttanut Jyväskylästä Tampereelle, eikä minulla ollut mitään tekemistä. Kirjoitin työhakemuksia ja opiskelin Avoimessa yliopistossa, mutta kerran viikossa olevat luennot eivät täyttäneet paljon päiviä. En tuntenut ketään tai mitään. Kaupunki oli iso ja vieras. Kädessäni oli Nälkäpäivän-keräyslipas ja mietin mihin ihmeeseen kävelen sen kanssa, etten eksy. Päätin kävellä Hämeenkatua edes takaisin.

Ensimmäinen mummo joka tuli vastaan laittoi lippaaseeni 100 markkaa ja sanoi ”missä te olette olleet, olen etsinyt teitä!”. Tuijotin hämilläni tuota satasta ja änkytin jotain kummaa. Jatkoin matkaani ja poikkesin Hämeenkadulta Kuninkaankadulle, kunnes alkoi taas pelottaa eksyminen liikaa ja palasin Hämeenkadulle. Ei ollut navigaattoreita, ei älypuhelimia ja mietin keneltä kysyn, jos en osaa takaisin kotiin Hervantaan. Nälkäpäivän kerääjäksi olin päätynyt katsellessani anopilta saatua pientä telkkaria kotonani (sellaista oikeasti todella pientä, johon ei kuulunut edes kaukosäädintä, vaan kanavaa vaihdettiin painamalla telkkarista nappulaa) ja ajattelin, että miksi ei, sen sijaan, että tuijottelen harmaata kiviseinää Hervannan lähiöissä päivät pitkät.

Miksi muuttaa Tampereelle?

Minun tarinani on sellainen perinteinen. Kun toukokuussa 2001 tutustuin lähemmin lukiosta tuttuun poikaan, huomasin hänen olevan todella hyvä ihminen. Lämmin ja välittävä. Sellainen, johon haluaisin tutustua enemmänkin. Olin itse kuitenkin liian rikki juuri päättyneestä vaikeasta parisuhteesta ja erittäin hankala tapaus. Ajattelin, että katsellaan mitä tässä käy. Vain kuukautta myöhemmin tuo poika ilmoitti päässeensä opiskelemaan Tampereelle. Nielaisin pettymyksestä. Se oli sitten tässä. Minulla on vielä lukio kesken Jyväskylässä, etäsuhde 20 vuotta sitten tuntui mahdottomalta ajatukselta ja Tampereelle en nyt ainakaan muuta, mitä minä siellä teen.

Kesän myötä ajatus kypsyi. Kävin mukana Tampereella vähän remppaamassa ja siivoamassa tuota Hervannan asuntoa ja jostain syystä sinne hankittiin parisänky. Elokuussa tuo poika (vai mies jo?) sitten lähti kohti Tamperetta ja tuli viikonloppuisin takaisin Jyväskylään. Minulla oli viimeiset kirjoitukset syyskuun lopulla, jonka jälkeen elämä näytti tyhjältä. Ilmoittaduin Tampereelle Avoimeen yliopistoon ja aloin kirjoittaa vimmatusti työhakemuksia. Kun viimeiset kirjoitukset olivat perjantaina, törmäsin ranskan opeeni lukion käytävällä. ”Moi Katja, onnea, nyt on lukio pulkassa. Mitä meinaat tehdä jatkossa?”. Hän oli ollut mieheni ryhmänohjaaja, mies oli A:lla ja minä B:lla. ”No mä muutan huomenna Tampereelle sen sinun ryhmässäsi olleen T:n luo”. ”MITÄ? En tiennyt että seurustelette!”. No en suoraan sanottuna tiennyt minäkään. Mutta niin läksin, kohti tuntematonta. Olo oli aika orpo. Avomies oli vähän vieras vielä, ei ollut nettiä kotona, ei älyluureja. Kirjoitin kirjeitä parhaille ystäville ja mietin, mitä helkuttia tulikaan muuten tehtyä.

Elämä kantaa

11.10.2001 aloitin työt Carroll’silla, eli kovin kauaa en onneksi haahuillut kotona ihmeissäni. Tuossa työpaikassa, joka muuttui myöhemmin Heseksi menikin neljä vuotta. Sain töistä kavereita, oli Avoimen opinnot ja tentit ja ilmoittauduin kevääksi valmennuskurssille, jotta pääsisin sisään yliopistoon. Edelleen kuitenkin hakeuduimme aina viikonlopuksi Jyväskylään, eikä Tampereelle muodostunut oikein vapaa-ajan ystäväpiirejä. Mieskään ei rientänyt opiskelijahommissa, kun tiesi minun kökkivän paljon yksin kotona.

Ajattelimme olla Tampereella opiskeluajan, kun korkeakoulut ovat paketissa, muutamme ehkä takaisin perheen lähelle. Jostain syystä muutimmekin Thaimaahan useaksi talveksi. Siellä tuli jonkinlainen lopullinen irtiotto siitä ajatuksesta, että palaamme Jyväskylään. Toisaalta oli vielä vaikeampaa sopeutua Tampereelle Thaimaa-vuosien jälkeen: moni Jyväskylästä tänne muuttanut oli joko lähtenyt Helsinkiin tai takaisin Jyväskylään. Olimme hyvin paljon opiskeluaikana vanhojen Jyppilän kavereiden kanssa, jotka valmistuttuaan katosivat. Vain yksi jäi Manseen. Tamperelaisilla tutuilla oli monilla juuret täällä ja tiukat ystäväpiirit, joten oli jotenkin todella vaikeaa löytää paikkaansa.

Töitä, urheilua ja koiraa. Siitä elämä pitkälle koostui. Kunnes tuli se asia, mikä juurrutti minut lopullisesti tähän kaupunkiin. Saimme paljasjalkaisen manselaisen perheesemme, kun tyttäremme syntyi.

Puolet perheestämme on tamperelaisia

Nyt meillä on jo 50 % paljasjalkainen manselainen edustus perheessä. Olemme asuneet 20 vuotta täällä (poislukien ulkomailla asutut vuodet). Se on enemmän, kuin olen asunut missään kaupungissa. Tuntuu aika hurjalta. Lapset minut tänne lopulta juurruttivat. Kun jäin kotiin, aloin aivan eri tavalla koluta ympäristöäni. Kävelin lenkkejä, löysin koko ajan jotain uutta. Kävin katsomassa Tampereen nähtävyyksiä. Menin perhekerhoon ja muskariin, sain paljon uusia tuttuja. Koska kärryillä sai liikkua ilmaiseksi bussilla, liikuin paikasta toiseen bussilla ja tutustuin Tampereeseen enemmän kuin koskaan. Lapsi kävi kerhossa, minä ensi kertaa varmaan ikinä Kauppahallissa 10 Tampere-vuoden jälkeen. Olimme viettäneet niin pitkälti viikonloppuja poissa kaupungista tai asuneet ulkomailla, että Tampereelta löytyi kotiäitivuosien aikana ihan hurjan paljon uutta. Menin ensi kertaa leikkipuistoihin, niitähän on täällä loputtomiin. Uimarannoille enemmän kuin ikinä! Iltarasteille, pulkkamäkeen, lastentapahtumiin, lasten teatteriin. Kaupunki avautui aivan uudella tavalla.

Lopulta alkoi kouluikä lähestyä. Puhuimme, että nyt on paras hetki lähteä, ennen kuin koulu alkaa. Lähteä mihin? Ei Jyväskylä yhtäkkiä tuntunutkaan vaihtoehdolta, vaikka ikävä sinne usein on. Lapsilla oli kavereita Tampereella, miehellä hyvä työpaikka, harrastuspaikat olivat vakkarit. Meille oli muodostunut lempipaikat ravintoloihin, lenkkireitteihin, hiihtomaastoihin ja brunssipaikkoihin. Niin, lähteä mihin?


paita SUPERDRY/ neuletakki VILA/ farkut BY PIA’S/ kengät ADIDAS/ korvikset H&M

Tampere on muuttunut hurjasti ja minä sen mukana

Tämän 20 vuoden aikana minusta on tullut hyvin eri ihminen, kuin mikä se rikkinäinen eksynyt Nälkäpäivän kerääjä tuulipuvussaan oli. Tampereelle on tullut valtavasti uutta. Ostoskeskuksia, hotelleja, ratikka, ravintoloiden vaihdos on ollut suuri ja asuinalueita on rakennettu. Lapseni ovat henkeen ja vereen manselaisia, vaikka tuntevat kyllä Jyväskylänkin jo aika hyvin. He pärisyttävät ärränsä tamperelaisittain, rakastavat torielämää ja mustaa makkaraa, tietävät että koti on siellä missä Näsinneula näkyy ja ovat onnellisia juuri täällä. Heillä on ystäväpiirinsä ja harrastuksensa Pirkanmaalla.

Kauan on kestänyt oma juurtumiseni tähän kaupunkiin, mutta viime ajat olen ollut kotona täällä, en missään muualla enää.

Kiitos Tampere, kun kasvatit minua samalla kun kasvoit ja muutuit itse. Matka on ollut värikäs. Anteeksi kun olin vähän hitaasti lämpenevää sorttia.

Muita manselaisia linjoilla? Oletko paljasjalkainen vai ns. junan tuoma? Juurruitko tänne nopeasti?