Monella tapaa yksinäistä juoksua

Viime viikonloppuna tuli tasan 7 kk siitä, kun olemme viimeksi miehen kanssa juokseet yhdessä. Älkää kysykö miksi muistan, minä vain muistan päivämäärät. En laske, vaan muistan, kuinka tammikuun pakkasissa vedimme naamat huurussa pitkän lenkin Matkamessujen jälkeen ja siihen se jäi, yhdessä lenkkeily.

Olen ollut asiasta kohtalaisen hiljaa, sillä en halua kääntää puukkoa toisen haavassa. Liikkuvaista ihmistä ja triathlon-hommiin tähtääjää se syö aivan hirveästi. Minullakin alkuvuodesta väheni juoksukilometrit seuranpuutteen vuoksi ja tein vähän kaikkea muuta sitten. Kävimmehän miehen kanssa hiihtämässä kerran yhdessä ja onneksi lautailemaan pääsimme, Rukan viikot olivat unohtumattomia!

Mutta seitsemän kuukautta on pitkä aika, molemmin puolin. Meille se lenkki kerran viikossa oli se henkireikä, missä juteltiin ummet ja lammet. Molempien fiilis oli lenkin jälkeen katossa, endorfiinit jylläsivät ja kaikki oli kivasti. Tunnelma kotonakin alkoi kiristyä keväällä ja minä juoksentelin vähän ”salaa”. No, en tietenkään salaa, mutta olin ihan hiljaa kun tulin kotiin enkä hehkuttanut miten kivaa oli. Tiesin, että mies kyllä tukee, mutta samalla tiesin, että jos minut pakotetaan kotiin ja toinen hehkuttaa miten ihanaa on painaa – ei se kyllä välttämättä piristä.

Jollain ilveellä mies meni ja juoksi hyvän ajan HCRlla toukokuussa ja otti jopa Kreetalle lenkkarit mukaan ajatellen, että aloittaa siellä lyhyillä lenkeillä. No tiedätte miten kävi. Meni aika monta viikkoa tekemättä yhtikäs mitään.

Mistä tämä juoksemattomuus johtuu? Rasitusvammasta, joka tuli vuodenvaihteessa polveen. Hän on käynyt lääkärillä, fyssarilla, jumpannut, tehnyt ahkerasti erilaisia venytyksiä ja rullaillut kalvoja. Levännyt ja toivonut parasta. Mutta muutosta ei ole tullut, jalka kipeytyy hirveän helposti edelleen. Kunpa voisin tehdä jotain! Nyt olen hymyillyt joka kerta, kun hän lähtee uimaan tai salille, edes jotain saa tehtyä. Samalla pitäisi jumpata katkennutta kättä, jotta siitä saisi joskus suoran ja taikoa polvi terveeksi.

Lyhyitä lenkkejä minäkin olen juossut ongelmitta yksin, mutta yli 10 kilometrin jälkeen alan kaivata seuraa. Kesällä oli kivempi juosta pitkiä lenkkejä yksinkin, mutta tiedän, etten lähde niille yksin, kun räntää sataa naamaan ja pakkanen paukkuu. Sitten tarvitsee lähteä yhdessä, käsi kädessä tuulta päin. Eikä tämä nyt ole todellakaan mikään maailman suurin ongelma, mutta selkeästi arkeemme ja fiilikseen vaikuttava tekijä se on ollut. Olen samalla oppinut enemmän arvostamaan niitä kilometrejä joita pystyn juoksemaan, terveys ei todellakaan ole itsestäänselvyys!

Olen pyytänyt monesti juoksukaveria, mutta moni pelkää lähteä kanssani. Juoksen liian kovaa, kuntoni on mukamas liian kova, mitä lie. No, ymmärrän, minäkin kammosin lähteä kaverin kanssa juoksemaan, joka kerran lenkille lähtiessään juoksi _huvikseen_ maratonin, eli 42 kilometriä. Lähdimme kuitenkin tämän kaverin kanssa viikko sitten kuopustemme kera lenkille ja… Oliko hurjaa? Ei. Vauhti löytyi hyvin ja minäkin itse asiassa toivoisin, että joku tulisi joskus jarruttelemaan menoani. Kun juttelee juostessa, vauhti vähän laskee automaattisesti, mikä olisi todella hyvä. Tarvitsisin pitkiä matalansykkeen lenkkejä. Voin tarvittaessa vaikka kävellä ylämäet, eli ihan minkämoinen lenkkiseura vain kiinnostaisi! Oli aika huikeaa juosta viikko sitten ensimmäistä kertaa yli puoleen vuoteen aikuisen kanssa jutellen!

Samaa yksinäistä juoksua on ollut kesä, kun on käynyt itsekseen yrittäjyyskurssia ja painanut liiketoimintasuunnitelmaa. Voi perhana (anteeksi) että olen menettänyt hermoni monesti! SIIS MITÄ SE SANOI, kelannut videon takaisin ja yrittänyt ymmärtää. ”Jos yritys on tilitarkastusvelvollinen…” sanoo mies nauhalla. Siis mistäs sen tietää? Mikset sitä sanonut? Soitto isälle ja huokaisu, ok, siihen tarvitaan aika paljon että yrityksestä tulee tilintarkastusvelvollinen. Ja moni muu kohta, olen repinyt hiuksiani hokien, että en selviä tästä yksin. Eikä toisaalta tarvitsekaan, isä on auttanut, mies on auttanut parhaansa mukaan, Uusyrityskeskus on auttanut. Ei tässäkään hommassa tarvitse olla yksin.

Yksinjuoksua on monenlaista. Nyt yrityshommia pystyyn laittaessa olen ollut hämmästynyt, miten paljon erilaisista luomistani verkostoista onkaan ollut iloa. Että se kaikki touhuilu, jota olen tehnyt kotiäitiyden ohella ei olekaan mennyt hukkaan! Yksinyrittäminen on monesti nimensä mukaisesti tauotta yksin tekemistä ja siinäkin tekisi niin mieli välillä jutella ja jakaa tuntemuksia jonkun kanssa. Kysyä vinkkiä. Olenkin laittanut viestiä monesta asiasta yrittäjäkavereille jo nyt ja joutunut pyytelemään apua. Ja nyt ystäväni, taitava Anna Pilvilinnasta päätti toteuttaa hautomansa idean: hän pyysi yrittäjiä, kevytyrittäjiä, yksin töitä tekeviä, bloggaajia, ylipäätään ihmisiä, jotka puuhailevat yksin ja haluavat verkostoitua joka kuun viimeinen tiistai aamukahville. Eli ekan kerran mennään 27.8. klo 9 Cafe Puustiin. You wanna joy? Tule mukaan! En tiedä mitä minullakaan on annettavaa (muuta kuin puheripuli), mutta yksinjuoksua ei aina kannata tehdä. Verkostoista on hyötyä! Ei ole aina pakko juosta yksin, jos ei tahdo! Anna pyysi laittamaan viestiä, jos innostut tulemaan, kannattaa lähestyä häntä vaikka @pilvilinnan_anna Instatilin kautta. Tai huutele tänne jos innostut!

Pidetään toisillemme seuraa ja annetaan tukea eikö? Löytyykö ruudun takaa monta yksinyrittäjää, yksin harrastavaa tai muuten yksinäistä ihmistä? Minkälaisia verkostoja sinä olet löytänyt? Ja pidetään peukkuja, että minäkin saisin luottojuoksukaverin taas mukaan lenkeille ja sen myötä meidän arkeemme säännöllisen ja hyvin odotetun henkireiän! Iloista viikonloppua!

Manselaiset merkit jyräävät Torikorttelissa!

Ihan mielettömällä paikalla Helsingissä, Kauppatorin kupeessa, vastapäätä Espan puistoa löytyvät Torikorttelit. Siihen kulmaan paraatipaikalle on avattu yhteinen liike kahdelta tamperelaiselta merkiltä, Uhana Designilta sekä Papu Storiesilta. Liike on jo ollut jonkin aikaa auki, mutta eilen vietettiin virallisia avajaisia, joihin pääsin osallistumaan ja kälyni lähti aveciksi.

Jarrutetaan tähän kohtaan. Koska nyt on pakko kertoa omaa tutustumistani noihin merkkeihin. En itse asiassa muista missä ja milloin olen tutustunut Uhanaan. Muistan, että 2015 mies osti minulle hääpäivälahjaksi ensimmäiset pisarakorvikseni. Ja siitä lähtien on mennyt muuten aika nappiin, jos ostaa Uhanaa lahjaksi. Papuun tutustumisen muistan paremmin, sillä se oli ihan sattuma. Haahuilin pitkin Sokosta vauvani kanssa vuonna 2013, taloamme rempattiin (tiedätte miksi) ja asuimme evakossa. Sokoksella oli pop up ja katselin, että onpa ihania pipoja. Ja niitä saa niin äidin kuin vauvan koossa! Näin meille kotiutui kaksi mustaa pipoa mustavalkoisella rusetilla. Papun tarina ja kasvu alkoi noista pipoista.

Vuosien aikana olen rakastunut aivan palavasti Uhanaan ja mielipiteeni Papusta on vaihdellut. Rakastin sitä aiemmin, sitten nakkikuosit hirvittivät ja viime keväänä ostin taas ihan parhaat mustat leggarit pinkeillä polvipaikoilla tytöille. Niillä on rymytty, niitä on pesty ja paljon eivätkä mene miksikään. Eilen avajaisissa sorruin Papun mekkoon (näette varmasti myöhemmin millaiseen) ja ylipäätään tykkäsin hirveästi heidän uusista kuoseistaan. Paljon somessakin näkyneet reput ovat ihania ja erittäin sopivia niin äidille kuin lapsillekin!

Mutta tärkeämpää kuin se mistä minä tykkään tai en tykkää on se, että kotimaiset, ennen kaikkea manselaiset merkit menestyvät. Voivat laajentaa niin, että avaavat liikkeen Helsinkiin. Kotimaisen designin ja tekemisen arvostus on jatkuvassa nousussa ja niin pitääkin. Nämä upeat naiset kahden merkin takana tekevät mieletöntä työtä mielettömällä intohimolla. Kehittävät brändejään jatkuvasti ja keksivät uutta. Miettikää, Uhanalta saa jo vaatteiden ja korvisten lisäksi muun muassa meikkipusseja ja lakanoita siinä missä Papulta saa aikuisten sekä lastenvaatteiden lisäksi raheja, reppuja tai vaikka leikkuulautoja! Mieletöntä kehitystä! Ja mikä lisäksi on upeaa, nämä molemmat merkit haluavat viedä eteenpäin myös syvempää sanomaa ja muuttaa maailmaa sekä asenteita. 

Saimme kurkkia tilaisuudessa syksyn uutuuskuoseja, jotka varsinkin Uhanalla poikkesivat totutusta. Itse kyllä ihastuin tuohon punasävyiseen kuosiin! Uusi Kyoto-mallisto kunnioittaa elämän keskeneräisyyttä ja sen harha-askelia. Papulla puolestaan oli syksyn kuoseissa muun muassa suloinen heppa niin aikuisille kuin lapsille!

Ihastelimme liikettä, sitä pinkin määrää ja Papun U-kirjaimen muotoisia sovituskoppeja ja kuuntelimme Annin (Mansesta, tietty) musaa. Voi että olen iloinen näiden mimmien menestyksestä, kiitos kutsusta!

Kenen muiden lemppareita? Mitä pidät uusista kuoseista?

Kuninkaan kruunussa

Syvällä jossain idässä sijaitsee suloinen pieni kaupunki, jossa syödään kalakukkoa torilla ja kiivetään hyppytornin mäkeä lenkillä. Tiedättekö paikan? Kyllä, Kuopio! Minulla ei ole Kuopiosta oikein mitään tuntumaa. Kävimme Matkuksessa joskus, kun koiramme sai uuden kodin Kuopiosta ja lapsena olen siellä käynyt. Lisäksi kävimme ystävien siellä asuessa yöpymässä yhden yön Puijon jossain hotellissa ja laskimme Tahkolla. Parin viikon takaisissa polttareissa sain eniten kosketusta kaupunkiin, siis siihen ihan keskustaan ikinä ja söin niin kivassa paikassa (joka ei ole tori enkä syönyt kukkoakaan), että piti tulla vinkkaamaan teille siitä!

Paikka ei nimittäin ulospäin näyttänyt kummoiselta tai se jäi jotenkin vähän pliisuksi. En tiedä olisinko mennyt, jos tätä muut eivät olisi tienneet ja suositelleet. Kivenheiton päässä torilta oleva (tarkemmin osoitteessa Kuninkaankatu 22) ravintola King’s Crown yllättää tunnelmallaan, kun sinne astuu sisään. Hauskasti koristeltu ja tunnelmallinen ravintola oikein kutsuu jäämään ja kuuntelemaan livebändejä, joita siellä esiintyy tai istumaan pidemmän aikaa brunssilla, joka kuulemma sekin on huikean hyvä, sanoivat Kuopiossa asuneet. Me söimme lounasta lauantaina keskipäivän tienoilla, joten livebändiä ei ollut tarjolla, sen sijaan ystävällistä palvelua ja hyvää ruokaa oli!

Alkupalaksi meni niin etanoita, bataattiranskiksia kuin valkosipulileipää, joista etanat veivät suurimmat kehut ja pääruoaksi olikin sitten isolla porukalla vaikka mitä! Oli risottoa jättiravunpyrstöillä, pastaa jättiravunpyrstöillä, burgeria, risottoa kanalla, päivän kalaa eli kuhaa ja muutama muu annos, joita en kaikkia käynyt kuvaamassa. Paikan ainoa miinus oli, että odotimme ruokiamme lähes tunnin. Toki 10 hengen seurue on suht iso, mutta paikka ei ollut täynnä, eli ihmettelimme hieman odotusaikaa. Toisaalta meillä oli morsiamelle tunnistustehtävä ja ympärillä kivaa juttuseuraa, eli eipä tuo vaarallista ollut.

Otin itse täysin tavoistani poiketen pastan ravuilla, sillä mieheni oli syönyt samassa paikassa veljeni polttareissa olllessaan tuon annoksen pari viikkoa aiemmin ja kehui sitä niin kovasti. Eikä ollut väärässä, oli hurjan maukasta ja ravut tihkuivat ihanasti valkosipulia. Maistoin myös tulevan kälyn tomaatti-basilikarisottoa, joka sekin oli ihanaa. Kaikki kehuivat annoksiaan kovasti ja jos niistä jotain vikaa löysimme, niin ne olivat aika valtavia. Ei mennyt ei millään koko annos kenelläkään ja itse asiassa meillä jäi ihan hirveästi mökille varattua ruokaa kannettavaksi mökiltä pois, kukaan ei jaksanut vielä illallakaan mitään! Miesten polttaripoppoo ei valitellut tällaista ongelmaa, mutta naisille risotot ja pastat olivat aika suuria.

Kaiken kaikkiaan hurjan maukkaita annoksia, mutkaton tunnelma, välitön ja iloinen palvelu ja jotenkin suojaisa paikka. Ei tullut tuijoteltua ikkunasta ulos vaan keskityttyä ihan täysillä oman porukan juttuihin. Ei mitään superyllätyksellistä ruokaa, mutta hyvin tehtyä ja herkullista. Yleensä nämä ravintola-jutut tulee kirjoiteltua akselilta Hki-Tre-Jkl, niin oli pakko kertoa teille, kun sain Kuopiossa suositeltavan ja hyvän ravintolakokemuksen!

Onko ketään Kuopiosta linjoilla? Tai täällä käyneitä?