18 vuotta sitten ja tänään

Tein tänä aamuna jotain, mitä en ole varmaan tehnyt ikinä ennen. Laitoin kellon soimaan ennen seiskaa, jotta ehdin ajoissa paistaa jääkaappisämpylät aamiaiselle, taikina oli uunissa yön. Yön yli siellä oli myös mignon-juustokakku, leipomiseni määrä on koronan myötä hypännyt potenssiin tuhat tai jotain!

Ihan juuri viime vuonna asuimme Hervannan kaksiossamme ja Tampereella oli hyvin pienet piirit silloinkin, olimme hyvin paljon kaksin. Miehelläni oli 20-vuotissynttärit (apua!) ja päätin tehdä täytekakun. Ajattelin, että onnistuu helposti, sillä olin niitä koti-kotona tehnyt, mutta ei se niin vain onnistunutkaan omassa pikkukeittiössäni. Hermostuin ensimmäiseen lässähtäneeseen kakkuun ja tein uuden. Taisi olla aikaa tai jotain. Sitä 20-vuotiskakkua sitten söimme pienen pienessä keittiössämme kaksin kevätauringon paistaessa.

Vuosia on vierinyt yhden täysi-ikäisyyden verran. Mies on sitä sorttia, että ei tarvitse koskaan kuulemma mitään lahjoja ja mitään synttärijuhlia ei nyt ainakaan halua. Tämä välillä ärsyttää itseäni, sillä minähän olen ihan ääripää. Synttärijuhlat pitää olla, ainakin yksi lahja ja sehän on parasta, kun saa päivän ajan tuntea olevansa prinsessa! Jos miehelle haluaa pitää juhlat, ne ovat sitten yllätyssynttärit. Sellaiset olen järjestänyt mm. kun hän täytti 30 vuotta ja ostimme porukalla myös laskuvarjohypyn lahjaksi. Onneksi järjestin myös viime vuonna yllätyssynttärit, sillä tänä vuonna se ei olisi onnistunutkaan. Ja aina hän on kyllä tykännyt juhlista ja nauttinut ystävistä, ei vain haluaisi olla huomion keskipiste. Kaksi vuotta sitten vietimme juhlapäivää kaksin Kööpenhaminassa ja olimme viiden tunnin pyöräturneella. Siinäpä oli muuten sankarille mieleinen tapa juhlia!

On jännä ajatella yhdessä vietettyjä syntymäpäiviä ja niiden määrää. Monesti viime aikoina miehen juhlat ovatkin olleet hyvin pienet, kun olen täysillä järjestänyt lapsille synttäreitä juuri niiden alla. Pari kertaa olemme juhlineet miestä vastasyntyneen kanssa ihan pää pöhnässä väsymyksestä. Seitsemän vuotta sitten uskaltauduimme ensi kertaa brunssille kolmisin vauvan ollessa kaksiviikkoinen. Hienosti meni, neiti nukkui koko brunssin ajan ja vakuutuimme, että uskallamme lähteä uudestaankin!

Siitä ruskeasilmäisestä pojasta, johon aikanaan ihastuin, on kasvanut ainakin ulkoisesti aikuinen mies. Sisäisesti hän on ihan yhtä pöhkö kuin aiemminkin, siis hyvällä tavalla pöhkö. Hän jaksaa leikkiä tyttäriensä kanssa täysillä, tehdä hyppyreitä lumipenkkoihin ja päätin jo viime viikolla, että tarvitsee oman DIY-blogin, sillä tahdilla lapsille valmistuu kaikki luomukset, mitä keksivät pyytää. Mies rakastaa tehdä käsillään, taas yksi täydellinen vastakohta omaan tekemiseeni. Hän jopa ompeli keppihevoselle silmät viime viikolla, kun minä karsastan neulaa ja lankaa.

Tuo aikuinen mies on ehkä rehellisin ja luotettavin ihminen kenet tiedän. Hän ei liioittele, valehtele tai jätä asioita kertomatta (no okei, on tänne tullut ovelle ties mitä pyöränosia joista ei ole informoitu). Hän sanoo suoraan mitä ajattelee (välillä ehkä liiankin) eikä murehdi ja mieti, mitä muut hänestä ajattelevat, vaan on rehellisesti ja ylpeästi juuri se, mikä on. Taas täydellinen vastakohta itselleni. Mutta esimerkillään hän on saanut minutkin uskomaan itseeni. Valtavan vahva persoona, meidän peruskallio. <3

Hän opettaa tytöille suoraselkäisyyttä ja itsensä kunnioittamista ja muistaa kehua heitä usein. Luotettavuus korostui Thaimaan vuosina, kun hän sukelluskouluttajana vei aika monta ensikertalaista pinnan alle. Se kärsivällisyys, millä sai minutkin lopulta uskaltamaan on uskomatonta. Kun itkin, etten pääse moottoripyöräkortin käsittelykoetta läpi, hän vuokrasi pyörän ja opetti minua viikonlopun yli tauotta Pirkkahallin parkkipaikalla. On se sitten lumilauta, moottoripyörä tai polkupyörä, kuuluu korvissani aina sanat ”luota siihen että se kääntyy, ei se kaadu”. Ja minä hepuloin ja hidastan liikaa ja käännös on ihan tönkkö. Meillä on hyvin erilainen tapa suhtautua elämään, siinä missä minä jännitän ja stressaan, hän elää päivä kerrallaan ja luottaa. Siinä missä minä kirjoitan loputtomiin ja hion pilkkuja, hän ei tuota tekstiä mutta numerot ja käsillä tekeminen on helppo nakki.

Ehkä se sitten menee niin, että vastakohdat täydentävät toisiaan. Oli miten oli, olen onnellinen tästäkin syntymäpäivästä, jona saimme häntä onnitella. Nyt ei vietetä sitä enää kaksin, vaan nelisin. Se on ihan mieletöntä. Hänestä on kasvanut ihana isä.

Näillä fiiliksillä uuteen päivään. Sankari painaa hommia ja meidän pitäisi varmastikin vähän tsempata eskaritehtävissä, aurinkoinen keli on vienyt pihalle ihan tauotta. Aurinkoista tiistaita kaikille! Ja onnea rakas!

P.S. Kakun ohje täällä ja sämpylöiden täällä.

Jälleen uusi kotoiluviikko edessä – kiva puuhavinkki perheille ulos!

Jälleen alkaa uusi viikko kotiviihdytyksen parissa! Miten teillä jaksellaan, sujuuko kotoilu hyvin vai oletko töissä? Viime viikolla tuli tieto, että Tampereen kaupunki tekee ruoat lapsille, jotka voi hakea kotiin, sillä esimerkiksi eskarille kuuluu lounas arkisin. Arvoin mitä vastaan tulleeseen kyselyyn, sillä ruokaahan tarvitsee olla vähän koko ajan ja valmiit lounaat helpottaisivat kyllä niin työmäärää kuin rahan menon määrää, ruokaa kuluu nyt paljon. Mutta miten ne saadaan jaettua järkevästi, jos kymmenet tuhannet koululaiset valitsevat ruoan ja jakopisteitä ei ollut kovin montaa? Meneekö siinä tämän kotoilun idea kun käy niitä hakemassa pari kertaa viikossa? Onko muissa kaupungeissa tätä mahdollisuutta, miten olet ratkaissut asian?

Ruoasta niihin puuhavinkkeihin. Kuten ehkä muistatte, olemme käyneet iltarasteilla siitä asti, kun esikoinen oli vauva ja pomppi kantorepussa mukana. Viime vuonna esikoinen alkoi harrastaa suunnistuskoulua ja iltarasteilla käytiin satunnaisesti. Nehän perinteisesti alkavat näin keväällä ja erityisesti viime vuonna, kun Jukola oli Pirkanmaalla, tuntui rasteilijoita olevan ruuhkaksi asti ja parkkipaikat olivat välillä piukassa. Joten ymmärrettävistä syistä hommaa ei pyöri samalla tapaa tänä keväänä.

Mutta! Omatoimisesti pyöriikin! Itse asiassa todella kiva, ettei olekaan siihen maanantai-iltaan ja kellonaikaan sidottu homma. Tietenkin esimerkiksi ajanotto puuttuu, eli sen saa hoitaa itse, jos haluaa kelloa vastaan juosta. Iltarastit alkavat joka maanantai uudesta paikasta ja pysyvät paikallaan viikon ajan. Tuon viikon ajan paikalle voi mennä milloin itselleen sopii ja tulostaa kartan matkaansa netistä. 3 kilometrin lenkin kartta kustansi 3 euroa. Tällä viikolla rastit ovat Niihamassa, siellä on niin kivat ulkoilumaastot, että pakko mennä.

Eilen kiersimme Kangasalan rastit viikon viimeisenä päivänä ja olipa kiva metsäreissu! Vaikkakin lapset tykkäävät vielä enemmän kiivetä kiville ja hyppiä alas sekä mennä puiden alle piiloon, ei tuo haittaa mitään. On joku tietty reitti mikä kiertää, uusia polkuja ja paikkoja ja ehkä heille jää joku karttamerkkikin mieleen. Metsässä tulee niin valtava määrä liikuntaa, luonnon ihastelua ja kunnon metsäparkour, ettei mielestäni parempaa voi olla! Pari tuntia hujahtaa hetkessä perheen kanssa ulkoillessa.

Reppuun oli tehty leivät matkaan ja vesipullot oli mukana, niiden kanssa lapsetkin jaksoivat hyvin kiertää metsää. On kyllä kivaa puuhaa, vaikka joku pieni jännitys siitä ehkä jää puuttumaan (vanhempien mielestä), kun ei saa leimata emitiä ja tutkia sijoitustaan jälkikäteen netistä. Hahhah, pientä kilpailuhenkeä pukkaa. Mutta kyllä metsässä ulkoilu on parasta mitä voi tällä hetkellä perheen kanssa puuhata. Hieman muuten yllätti lumen määrä metsässä, kun Tampere on ollut niin lumeton. Olipa paljon, laskettiin jopa pyllymäkeä!

Siispä kohti uutta viikkoa, nyt onkin kaksi viikkoa putkeen, kun täytyy olla vain 4 päivää viikosta ainoa viihdyttäjä päivisin. Ajattelin, etten odota pääsiäistä tänä vuonna, mutta näköjään odotan ihan samalla tavalla miehen vapaapäiviä. Tosin tätäkin asiaa nimeltään työ arvostaa tällä hetkellä lomautusten edessä ihan eri tavalla. Onneksi eivät ole tällä hetkellä hirveän pitkiä, mutta ajat saattavat muuttua.

Siis, mennään metsään! Kuinka olen kiittänytkään joka päivä, että saadaan se tehdä! Onko siellä suunnistusintoilijoita?

Yksi erityinen (ja ihan tavallinen) päivä

Eilinen oli ihan mahtava. Siis ihan maailman tavallisin lauantai ja silti ihan todella ihana. Petivaatteet tuulettuivat ulkona, mies imuroi, lapset leikkivät pihalla ja minä tein ihan älyttömän hyvää Lähiömutsin kesäkurpitsavuokaa. Totesin miehelle, että muistuttaa jotenkin tosi vahvasti omasta lapsuudesta ja sen lauantaipäivistä. Jatkoin perään, että sitten illalla oli ihanaa mennä saunaan, laittaa puhdas pyjama. Paistettiin takkamakkaraa ja katsottiin takkahuoneessa Napakymppiä. Todella tavallista, todella onnellista. Miten sitä liittyykin lapsuuden onnellisimpia muistoja niihin ihan tavallisiin lauantai-iltoihin. Hauska sinänsä, että Instassa kun fiilistelin tätä ruoka-imurointi-ulkoilu-komboa sain viestin seuraajaltani että ihan kuin omat lapsuuden lauantait, tuosta puuttu vain sauna, muumilimu ja kiuasmakkara. Apua miten samoilla linjoilla oltiin, selkeästi muillakin onnellisia lapsuusslauantaimuistoja.

Eilen, niin kuin muutenkin viime aikoina, oli aikaa. Siivota koti, ulkoilla (lähdettiin vähän kauemmas kotikorttelista, 24 nallea oli tulos!), tehdä kaksi kertaa kunnon kasvisruokaläjät. Katsoa keskellä päivää Blacklistia lasten käskiessä pois häiritsemästä leikkejä. Pestä pyykkikori tyhjäksi. Koristella pari tuntia pajunkissoja, lapset innostuivat ihan tosissaan niistäkn. Ihan tavallinen päivä, ihan todella ihana päivä. Minä muuten kuulun niihin, joilla alkaa olemaan aika pitkä aika siitä, kun olisi pukeutunut tai meikannut tai tehnyt tukalleen jotain…

Tänään on myös aika erityinen päivä. Palmusunnuntai. Viime vuonna palmusunnuntain laskettelimme Rukalla ja näin jäi virpomiset väliin. Tänä vuonna ne jäävät taas. Mutta miksi palmusunnuntai on niin erityinen? Siihen liittyy aika paljon muistoja. Kun asuimme Pispalassa koiramme sekosi värikkäistä oksista. Livahti karkuun oven raosta ja mies juoksi sukkasiltaan perässä. Halusi vain leikkiä ja koiria pelkäävä naapurinpoika juoksi oksien kanssa karkuun. Emme unohda tuota hämmentävää aamua ikinä. Kun vihdoin (lapsettomana vielä) älysin varautua virpojiin ja ostin kunnolla herkkuja, asuimmehan ensimmäistä pääsiäistä omakotitalossa, en ollut kotona. Olin synnytyssalissa, sillä palmusunnuntain aamuna minusta tuli äiti. Siitä asti on sisälläni läikähtänyt palmusunnuntaisin, vaikka sen paikka kalenterissa muuttuu, se fiilis säilyy. Minulla on kahdesti ollut pääsiäisenä vastasyntynyt tytär ja siitä on tullut jotenkin erityinen aika sydämeeni. Mummoni sanoi tuolloin, että aivan ihanaa, sunnuntailapsi, he ovat onnellisia! Mistäköhän sekin juontaa, en koskaan kysynyt, mutta jäi lämpimänä ajatuksena mieleen.

Tänään virvotaan virtuaalisesti whatsappin kautta ja piilotellaan suklaamunia (lapset tosin ilmoittivat jo eilen puhelimessa, että suklaamunia voi sitten postitella tänne :D). Muistellaan monia palmusunnuntain sattumuksia ja maattiin jo aamulla tunti nelistään kasassa peiton alla Pikku Kakkosta katsellen. Eilen oli hyvin tavallinen lauantaipäivä ja ehkä juuri siksi niin onnellinen. Unohdin taas hetkeksi myllertävän maailman ja vietimme lauantaita kuten tavallisenakin viikonloppuna. Arjesta, tavallisuudesta ja asioiden hetkellisestä unohtamisesta tulee nyt tällä hetkellä se onnellisin olo.

Onnellista ja aurinkoista palmusunnuntaita kaikille! Monenko kotoa löytyy koristeltuja pajunkissoja?