Minusta juoksulähettiläs!

Hämmästyin todella, kun sähköpostiini tuli viime viikolla viesti – olisinko kiinnostunut liittymään osaksi Helsinki City Running Day street teamia. Siis minä? Oikeasti? Niiden ammattilaisten joukkoon, jotka vetää maratoneja, juoksukouluja, joilla on personoidut juoksuohjelmat ja jotka ovat lenkkarilähettiläitä ja ties mitä? Minä, joka mennä juoksee räkä poskella ja laulaa ja tanssii mennessään?

Olin yhtä aikaa ihan kauhuissani (enhän minä voi olla juoksutapahtuman ”lähettiläs”, minähän vain juoksen) ja superinnoissani, että jepulis jee totta kai voin höyrytä somekanavissani juoksusta. Tai sitähän jo teenkin. Mutta kelpaanko minä oikeasti?

Helsinki City Running Day on siis toukokuussa järjestettävä valtava tapahtuma, jonka yhteydessä on useita eri matkoja. Tällä kertaa juostaan 16.5.2020. Minä olen käynyt kolmena keväänä siellä juoksemassa puolikkaan ja siellä juoksin ensimmäisen pidemmän matkani ikinä. Jännitti hirveästi! Tämän vuoden puolikkaalle ilmoittauduimme miehen kanssa jo edellisen jälkeen, heti sunnuntaina early bird-hintaan, joten menossa ollaan. Tuolla ekalla puolikkaalla jännitin lähdössä Jennyn kanssa, joka muuten on myös street teamissa. Hassua, näin se juoksu tuo ihmisiä yhteen uudelleen ja uudelleen.

Mutta pikakelataan, miten ihmeessä juoksuvihaaja voi päätyä juoksutiimiin ja ns. juoksulähettilääksi? Kyllä, vielä muutama vuosi sitten vihasin juoksua. Olen käynyt jumpissa 25 vuotta, ulkoillut, ratsastanut, pelannut korista ja ylipäätään liikkunut, mutta juoksu oli hirveää. Ylärekisterini oli kunnossa, vedin yleensä kovia treenejä maksimisykkeellä ja peruskunto jäi huonommalle tolalle. Lasten ja pitkien vaunulenkkien myötä alkoi sen kehitys ja kun kuopuksen vauvavuonna mies alkoi tosissaan treenata triathloniin, minä mutisin, että näytän ja juoksen vielä kanssasi. Niin me juoksimme, aatonaattona 2016 ekan lenkin ja innostuin: olen aina vaan juossut liian kovaa! Kun mies pakotti menemään tarpeeksi hiljaa, kilometrejä alkoi kertyä. Tammikuussa, juostuani kolme lenkkejä ilmoitin, että juoksen hänen kanssaan puolikkaan. Siitä se sitten lähti, treenaus kohti toukokuuta. Muutamassa vuodessa lenkkareita on kulunut seitsemän paria ja kilometrejä menee vuodessa helposti tuhat rikki.

Minua motivoi aluksi juoksemisessa se, kuinka saimme tehdä sitä edes kerran viikossa yhdessä. Pitkillä lenkeillä juteltiin ummet ja lammet. Tunnissa oli jo kymppi juostu, jumppaan meno matkoineen vie aina kaksi. Tehokkuus ja ajan säästö olivat avainkysymyksiä kahden pienen lapsen kanssa.

Kaksi vuotta juoksimme aika tehokkaasti yhdessä tai ainakin molemmat juoksimme, nyt kolmannen juoksuvuoteni olen juossut yksin miehen vamman takia. Mutta olen juossut ja into ei ole laantunut. Mennä viuhtonut sitten yksin laulaen viime vuoden. Olen juossut 31 asteen helteessä, olen juossut -17 pakkasessa. Pimeällä ja valoisalla, räntä- ja vesisateessa.

Olen myös kokenut sen, miten juoksu voi tuntua kamalalta. Juoksin silloinkin, kun hemoglobiini oli 90 ja ferritiini 3. Pahaltahan se tuntui. Valitin ylämäessä, etten jaksa, syke ei vain nouse ja kun syke ei nouse, loppuu happi ja veto. En tajunnut mistä se johtuu ja tahkosin tuskaisia kilometrejä. Kun vaiva selvisi ja paraneminen pahasta anemiasta alkoi, huomasin yllättävän pian eron. Sen myötä opin kuuntelemaan kroppaani, kestävyysurheilu naisena, joka syö vielä kasvisruokaa vaatii tarkkuutta, jottei lipsahdeta anemian puolelle.

Olen aikamoinen jästipää, eli vaikka syke ei nouse, anemia vaivaa ja jääpuikkoja sataa silmiin, en halua luovuttaa. Mutta kolmessa vuodessa olen jo tullut järkevämmäksi juoksijaksi, joka kuuntelee kroppaansa, älyää syödä paremmin ja tankata rautaa.

En siis ole HCR-tapahtuman lähettiläänä kertomassa teille oikeaoppisia juoksuohjelmia, vaan innostamassa ihanan lajin pariin, jonka aloittaminen vaatii malttia ja kaveristakaan ei ole haittaa! Tuomassa teille sitä mahtavaa fiilistä, joka lenkin jälkeen tulee ja sitä iloa ja unen parantumista, mikä minulle on tullut kun ulkoilen kelissä kuin kelissä. Hehkuttamassa sitä, kuinka mahtava reitti Helsingissä odottaa toukokuussa ja kuinka hyvät kannustusjoukot ja palatuskassit ovat tapahtumassa olleet. Innostamassa, jos sinäkin haluaisit kokeilla tänä vuonna, matkoja on monen mittaisia! Nyt mennään jo 40. juhlavuotta ja hintaporras vaihtuu 31.1.20, eli vielä tällä viikolla ehtii ilmoittautua puolikkaalle hintaan 59 euroa ja kokonaiselle maratonille hinnalla 78 euroa. Ilmoittauduin itse muuten ekaa kertaa tässä hintaportaalissa, tammikuun vikana päivänä. Ajoimme kotiin Vuokatin lomalta ja mies ihmeissään katseli vieressä, kun naputin neljän lenkin jälkeen puhelimella ilmoittautumista. Maaliin tultiin! Eli vaikka olisi vasta aloittelija, vielä ehtii treenata toukokuuta varten!

Mutta hei, minusta oli tosi ihanaa päästä ns. luvan kanssa fiilistelemään juoksemista. Sitä minä todellakin teen urheilun suhteen, fiilistelen ja nautiskelen. Se on mielestäni tärkeintä! Blogissa on useampia juoksujuttuja ja kisafiistetelyjä männävuosilta, niitä löytyy hakusanalla juoksu. Motivaatiosta, parhaista (talvi)juoksuvaatteista  ja muun muassa viimeisimmästä kisasta.

Kuvat ovat fiiliksiä, joita puhelimeen on tallentunut lenkiltä. Niistä näkee yhden juoksun hyvän puolen: sitä voi tehdä missä vaan aika helposti. Kuvat ovat Tampereelta, Jyväskylästä, Helsingistä, Lapinjärveltä, Kyprokselta sekä Prahasta. Ensimmäinen kuva jonka otin eilen oli huikea – katsokaa mitkä kulmakarvat luontoäiti muovasi minulle. Wau! Ihan harmitti kun ne sulivat heti sisällä!

Kiitos kunniasta ja ihanaa kun pyysitte mukaan Helsinki City Running Dayn tiimi! Löytyykö ruudun takaa tapahtumassa olleita tai tälle keväälle ilmoittautuneita?

Miksi tämä ottaa niin koville?

Säpsähdän kesken uneni – olen nähnyt unta, että joku tulee oven läpi kirveen kanssa. Sydän hakkaa, kello näyttää olevan 00.53. Rauhoitu, ajattele järjellä käsken itseäni. Mutta kun järki ei aina auta, kun tunteet puskevat päälle. Rinnan päällä on paino, joka painaa kuin synti. Lopulta nukahdan uudelleen.

Olen yötä mummolassa. Yksin. Mummo muutti syksyllä palvelutaloon, mutta asunto jäi odottamaan jotain fiksua ratkaisua. Joka ikinen kerta, kun olen ollut siellä yötä yksin, olen nukkunut huonosti ja ollut ahdistunut. Kerran yövyimme miehen kanssa kaksin siellä ja en säikkynyt. Vaikka kuinka selitän järjelllä itselleni, että mummo on asunut vuosikausia yksin ongelmitta, tunteeni syövät järkeni.

Mikä sitten ahdistaa niin paljon? Kun viime viikolla astuin mummolaan sisälle, huomasin, että siellä on jo väärä ominaishaju. Hän on ollut jo niin monta kuukautta poissa. Kyynel nousi silmään ja rinnan päällä painoi. Yritin selittää itselleni ääneen, mikä ihme tässä touhussa voi ahdistaa näin paljon. Tunneihmiset ehkä saavat fiiliksistäni kiinni, järki-ihmiset pitävät kajahtaneena.

Mummoni asui samassa asunnossa, jämerässä kivitalossa 65 vuotta. Ukkini poistui keskuudestamme viime vuosikymmenellä, mutta silti mummolla säilyi. Olen syntynyt ja asunut kuusi ensimmäistä vuotta Helsingissä, jolloin kävimme usein mummolla, tietenkin, kun samassa kaupungissa asuttiin. Muistan kun äidin kanssa juostiin kiireellä ratikkaan sieltä kaksin, oli kiire leffaan katsomaan Tuhkimoa. Muistan kun olimme jouluna mummolassa ja sinne saapui laulava pukki. Muistan jokaisen esineen, taulun ja muun paikan. Jokainen koriste-esine on sillä paikalla, kun on aina ollut, sen 37 vuotta, jotka minä olen ehtinyt siellä käydä. Esillä on ukille vuonna 2001 askartelemani synttärikortti, vuonna 1985 isäni kirjoittama post it-lappu, jossa lukee terkut kun mummo ei ollut kotona. Eteisen peilissä minun kirjoittama lappu vuodelta 2006, jossa kirjoitin minun ja miehen käyneen siellä ja toivoin, etteivät mummo ja ukki tukehdu helteeseen.

Sohvakalusto on jossain vaiheessa uusittu, mutta ostettu tilalle aivan samanlainen. Mikään ei ole muuttunut siitä, kun olin vastasyntynyt vauva. Paitsi ne ihmiset. Mummo on elossa ja voi hyvin ikäisekseen palvelutalossa, mutta asunto on tyhjä. Kun kiersin siellä itsekseni, selailin valokuva-albumeita ja otin nämä muutamat kuvat, yritin hokea sitä itselleni. Minä en ole ikinä kiintynyt mihinkään paikkaan tai asuntoon näin. Olemme muuttaneet lapsuudenkodeista pois, eikä minulla ole tunnesidettä vanhempieni kotiin. Mummolla on ollut aina ja ikuisesti olemassa, sinne on saanut aina mennä. Jokainen pieni lappu on säilytetty ja aarteet laitettu talteen.

Olen tehnyt ihan ihmeellistä luopumistyötä, itkenyt yksinäni loputtomiin siellä tyhjässä asunnossa ja säikkynyt yksin nukkuessani. Se ei vain kuulu siihen taloon ja asuntoon, nukkua siellä yksin. Tuntuu, että olen vähän yksin tämän hulluuteni kanssa, kaikki muut perheenjäsenet tuntuvat suhtautuvan asiaan enemmän järjellä. Toisaalta, veljeni eivät varttuneet Helsingissä tai samanlailla ehkä viettäneet aikaa siellä kuin minä pienenä. Tai sitten he vain ovat järki-ihmisiä ja minä herkkis. En olisi ikinä uskonut, miten koville yksi asunto voi ottaa ja suorastaan hävettää. Se on materiaa! Mutta sen saman kirjoituspöydän ääressä on istunut isäni tekemässä läksyjä. Siinä on kuvattu minut 3-vuotiaana piirtämässä ja lopulta olen kuvannut omat lapseni 3-vuotiaana saman pöydän ääressä piirtelemässä. Muistot ovat valtavan vahvoja ja syvällä.

Muistot eivät onneksi kuole, mutta ikävä jää. Valtava. Onneksi meillä on vielä mummo, joka sanoi, ettei ikinä tule kotiutumaan palvelutaloon. No, todellakin ymmärrän, jos minullakin ottaa näin koville. Selasin kuva-albumeja yksinäni pala kurkussa mummolan hiljaisuudessa. Mietin, miten onnellinen olen, että minulla on ollut isovanhemmat elämässäni pitkään ja vieläkin mummot. Lapsillanikin jo muisto isomummoista. <3 Ukkini muuten kuvasi ahkerasti, järjesti kuvia albumeihin ja merkkasi kaiken maailman päivämäärät ja tapahtumat niistä ylös. Aika hauskaa huomata nyt aikuisena, miten samanlainen päivämäärä ja kuvaintoilija itse on! Ja tiedättekö mitä? Ukkini ei myöskään juonut kahvia vaan aina mustaa teetä. Ymmärrän. <3

Ekassa kuvassa minä ja mummoni vuonna 1982. Postauksen viimeisessä kuvassa tammikuussa 2020. Voi kun ehtisin useammin käydä hänen luonaan! Ikävä on vielä viime vuonna vietettyjä iltoja ja öitä, kun olin hänen luonaan ja iltaisin ehti aina käydä vaikka mitä tapahtumia läpi.

Saatko fiiliksisestä kiinni? Onko ihan maailman älyttömintä kokea näin suurta surua jostain asunnosta?

We’re Brave ja ihana elämänvaihe

Lauantaita ystävät! Onpa ollut ihmeellinen viikko – olen ollut ihan hirveästi yksin tällä viikolla. Tai tarkoitan, että ilman perhettäni. Vähän vahingossa (mies on hoitanut harrastukset ja ottanut toisenkin mukaan), vähän tarkoituksella (yksi ilta tuli yllättävä Skype-puhelu ulkomailta ja hautauduin puhumaan siihen) ja sitten käynyt pari kertaa Helsingissäkin yksin ja yöpynyt tyhjässä mummolassa. Niin paljon on tullut oltua muualla (vaikka toisaalta maanantainakin oli kotipäivä ja kuopus poissa päikystä), että nyt on jo ikävä perhettä. Ihanaa, kun on viikonloppu. Vaikkakin ehkä vähän väsynyt sellainen, kuopuskin oli viime yönä ekaa kertaa yksin kaverilla yökylässä. Koko syksyn ovat sitä kyselleet ja nyt toteutui, hän oli niin onnellinen! Mutta onhan se pienelle rankkaa ja väsy iskee jälkikäteen.

Torstaina tuli joku ihan todella ihmeellinen rauha itselleni kaiken tämän kiireen keskellä. Oli ollut superenerginen aamu Uhanalla Helsingissä, olin juossut pitkän lenkin lumisateessa ja saimme naapurit iltateelle. Sen sijaan, että sitä hössöttäisi ties mitä siivouksia ja muita, istuimme rauhassa naapurien kanssa juttelemassa lasten leikkiessä. Miksei tällaista tee useammin? Ei muka ehdi, mutta kyllä nyt tunnin tai kaksi ehtii kyllä useamminkin irroittaa!

Jo aiemmin torstaina päivällä tuli kaiken stressin jälkeen fiilis, että kyllä tämä tästä. Pala kerrallaan tehden, aina saa jotain valmiiksi ja aina jää jotain tekemättä. Aina on vähän stressi mistä töitä seuraavaksi, samalla kun on ylpeä siitä, mitä on saanut aikaan. Isompi kuntaprojektini päättyy nyt tulevalla viikolla ja jättää aukon päiviini, jonka tilalle toivon löytäväni uusia haasteita! Saa muuten vinkata, jos on esimerkiksi kuntapuolen hommia Pirkanmaalla tiedossa, olipa kivaa tehdä niitäkin vuosien tauon jälkeen.

Ylipäätään tämä viikko on antanut tietynlaista rauhaa ja onnea elämäntilanteesta tällä hetkellä. Aina on omat haasteensa, epävarmuutensa ja menneisyyden traumansa, mutta tällä hetkellä meillä on menossa ihana elämänvaihe. Lapset ovat ihan superiässä. Itsenäisiä leikkijöitä, kaverien kanssa touhuajia, mutta samalla vanhempien syliin käperytyviä, iltalaulun, suukot ja muut vaativia. Aika menee ihan hirveän äkkiä, sen tajuaa nyt. Ihan hetki sitten en uskaltanut käydä edes vessassa taaperon kaatuillessa, jätin käymättä illalla suihkussa kun nukutustaistelulta ei ehtinyt ja ajattelin, etten varmaan vuosikausiin tule lukemaan kirjoja. En ehdi. Niin vain pari vuotta myöhemmin meillä on yllättävänkin paljon aikaa tehdä omiakin juttuja, mutta silti ihanan pienet pallerot (sain juuri heiltä palautetta, etteivät halua olla palleroita. Kieltäydyin tottelemasta ja sanoin että ovat aina pikkupalleroitani).

Yrittäjyyskin on näyttänyt paljon niin hyviä kuin huonoja puolia tämän neljän kuukauden aikana, jotka olen ehtinyt olla täysipäiväinen yrittäjä. On stressannut toimeentulo, seuraavien töiden löytäminen ja ärsyttänyt jatkuva osaamisensa myyminen. Olen unohdellut välillä asioita, kun päällekkäin menee niin monta eri projektia. Samalla on ollut ihan huippua, että voin suostua ja kokeilla vähän ”sitä sun tätä” työtehtävää ja tehdä töitä missä vain. Tällä viikolla olen naputellut kahvilassa Helsingissä, tyhjän mummolan lattialla, kampaajalla, kotona eri paikoissa, junassa, Onnibussissa ja ties missä. Sopii luonteelleni ihan äärimmäisen hyvin, viuhtoa sinne tänne.


jumpsuit VERO MODA/ korvikset UHANA DESIGN (saatu)/ neule VILA/ kengät H&M/ rannekoru OXXO

Täytyy nauttia kyllä siitä tilanteesta, missä juuri tällä hetkellä on, sillä mikään ei ole pysyvää. Elämä muuttuu tauotta. Lapset muuttuvat vuodessa ihan eri tyypeiksi. Sitä, missä ja mitä töitä teen vuoden päästä en tiedä vielä yhtään, mutta rohkeasti täytyy ottaa vastaan kaikki, mitä elämä antaa ja kääntää joka kivi.

Rohkeudesta kertovat nämä mielestäni älyttömän upeat Uhanan korvikset, joiden nimikin on We’re Brave. Niiden keraaminen osa on valmistettu Nuutajärven lasikylässä ja jokainen keraaminen ympyrä on vähän erilainen – niin kuin me ihmisetkin. Ylpeänä kannan näitä korviksia ja kerron niiden tarinaa, Uhana Design lienee menestyneimpiä tamperelaisia yrityksiä!

Huh, että tuli onnellinen olo kaikesta tätä kirjottaessa. Siitä, miten kiitollinen olen elämäntilanteestani, sillä tällä viikolla olen taas raottanut verhoa menneisyyden traumoistani. Kiitollinen siitä, ettei minun tarvitse pelätä, saan mennä touhottaa yrittäjänä ja kotona on tyyppi, joka pitää palikat kasassa ja kannustaa kokeilemaan kaikkia. Kun väsyksissä tappelee illalla hänen kanssaan, unohtaa välillä miten mielettömän arvokasta on, että minulla on täysi tuki ja turva kotona. Ja ihanat, ihanassa elämänvaiheessa olevat pallerot.

Kiitollisin mielin viikonloppuun, ihanaa sellaista kaikille! Oliko vähän liian siirappista tämä meno tällä kertaa, hih!