Tavataan sitten siellä taivaan kodissa – ikimuistoinen lauantai

”Tavataan sitten ainakin siellä taivaan kodissa kaikki”

Katsoin mummoani, joka kyynelsilmin kiitti, että olimme tulleet paikalle ja jätti taas jonkinlaisia hyvästejä. Emme uskaltaneet ostaa hänelle mitään lahjaa, koska mummo on kaikkea kulutusta ja ostamista ehdottomasti vastaan. Toimme itsemme ja lasten piirrustukset, itse tehtyä omenasosetta ja äitini itse tekemää mehua. Entinen naapuri toi paljon kortteja ystäviltä. Menimme brunssille Kluuvinkadun Fazerille, jonne mummoni ja ukki veivät vanhempani syömään jo 1970-luvulla, koska se oli hieno paikka keskustassa. Niin se on edelleen.

En ollut nähnyt mummoani lähes puoleen vuoteen ja kun nyt katselin häntä hymyilemässä kukkakimppu kädessä ja kiittelemässä kyynelsilmin mietin, että jos tämä nyt olisi viimeinen kerta kun näemme, muistaisin ainakin ikionnellisen mummon. Joka onnellisena nauroi poikansa höpsöille jutuille, katseli hymyillen pojanpoikaansa, oli kiinnostunut pojantyttären miehen juoksukunnosta, sekä pojantyttärentyttären koulun aloituksesta. Mummo on terävä kuin partaveitsi, joten on vaikeaa kuvitella, että hän heittää hyvästejään vähän joka kerralla. Ihana, onnellinen, vähän kasaan painunut isomummo. Aina hän sanoo, että aika hänestä jättää ja aina hän on yhtä iloinen, terävä ja yhteiskunnasta kiinnostunut. Omilla jaloilla lenkillä käyvä. Supertyyppi.

Kluuvikadun Fazer

Keskustelimme pöydässä brunssilla ollessamme siitä, onko vuonna 1891 perustettu Fazerin kahvila todellakin ollut siinä silloin. Siis ajattelimme, että tehdas on ollut silloin, mutta ei, kyllä se kahvila on perustettu siihen 1800-luvulla, kuten äitini väitti. Karl Fazer perusti tuolloin Kluuvikadulle ranskalais-venäläisen konditorian ja nykyään sieltä saa lounaita, mainiota brunssia, mielettömiä jätskiäannoksia sekä tuliaisia. Kahvilassa on ostettavissa Fazerin uutuussuklaat sekä perinteiset herkut, joten se on täydellinen nähtävyys myös turisteille!

Me suuntasimme brunssille, jonne muuten kannattaa tehdä etukäteen pöytävaraus. Meitä oli 10 henkeä, emmekä kyllä olisi mahtuneet sekaan ex tempore käynnillä. Brunssipöydän valikoima oli sellainen, että harmittelin vielä monta kertaa kotimatkalla miehelle, etten jaksanut syödä enempää. Leipiä oli montaa lajia, salaatteja sitä enemmän, ihania juustoja sekä aivan taivaallista mansikka-raparperihilloa niiden kanssa. Lohta, munakasta, kapriksia, haudutettua teetä ja…. kakkubuffa! Lapset olivat silmät pyöreinä sen äärellä. Oli Geisha-kakkua, suklaakakkua, juustokakkua, brownieta, no, oli kakkua. Itse mietin muuten jo mennessäni paikkaan, että ihanaa saada haudutettua teetä, voin luottaa Fazerilla siihen. Ja sitä sain!

Neljä sukupolvea yhdessä – mikä onni

Takaisin mummoon. Meillä on hyvin pieni suku. Olen kasvanut ilman serkkuja ja isäni on ainoa lapsi. Joskus sitä on ajatellut somesta (!) serkkutapaamisia katsellessaan, että millaista olisi, jos olisi 10 serkkua. Tai olisi vaikka setiä. Olen ajatellut asiaa usein, mutta aina palannut siihen, mitä minulla on. Kiittänyt lujasti siitä. Sillä se on paljon se, eilen taas tuli se todistettua. Minulla on hyvin läsnäolevat vanhemmat, hyvin rakastava isä ja hyvin läheiset mummot. Olen ollut ainoa lapsenlapsi molemmilta puolilta syntyessäni. Arvatkaa mikä prinsessa-asema siitä seuraa!

Meitä oli eilen 10 henkeä brunssilla. 3 puuttui. Siinä olisi jo ollut ns. kaikki. Pieni, sitäkin tärkeämpi, läheisempi ja erittäin kullanarvoinen suku. Oli ihan hurjan arvokasta kävellä eilen pitkin Helsingin katuja lähes puolen vuoden jälkeen (oli ikävä!), nähdä mummoa ja jutella, nähdä perhettä, nähdä mummon onnellisuus. Nähdä miten isäni taantuu vähän pikkupojaksi äitinsä edessä (kukaan ei jaksa nauraa enää isäni kalat on vetteen pissanneet jutulle paitsi mummo), ja samalla nähdä isäni auttamassa häntä kantamaan kahvia ja valitsemaan kakkuja pöytään. Hyi en minä syö makeaa, sanoo mummoni. Haha, ymmärrän, itsekin jätin kakut väliin. Onko tuo pikkupoikakin jo ukki? Aika katoaa tässä seurassa. Olen vain järjettömän kiitollinen siitä, mitä näen ja todistan.

Se parituntinen, jonka eilen olimme Helsingissä oli ihan korvaamaton. Kevään jälkeen se, että sai istua Helsingissä oman pienen perheensä (sen 10 hengen) ympäröimänä tuntui siunaukselta.

Taivaan kodissa nähdään myös mummo. Mutta monta kertaa ennen sitäkin. Olet super! Onnea 94 vee!

Milloin viimeksi nauroit ääneen lukiessasi?

Frances tuijotti silmät selällään. Mitä ihmettä? Tonyn kumpaankin kankkuun oli tatuoitu kirkkaankeltainen hymynaama. Se oli eriskummallista. Aivan kuin olisi yhtäkkiä ilmennyt, että miehellä oli tavallisten vaatteiden alla pellenpuku. Tony, hymynaamapyllyinen sarjamurhaaja niinkö?

Nappasin kirjastoreissulla VIP-hyllystä ihan summamutikassa kirjan Yhdeksän hyvää ja kymmenen kaunista, osaksi sen kauniin kannen takia ja osaksi siksi, että kannessa luki ”Olen kateellinen niille, jotka eivät ole vielä lukeneet tätä kirjaa”. Mitäh, no pakko ottaa tämä! Alle viikossa se oli luettu, oikeastaan ahmittu. Vaikka kirja on täynnä yksityiskohtia ja sen 455 sivua menevät minusta hitaammin eteenpäin kuin monissa muissa kirjoissa, oli se pakko ahmia mahdollisimman nopeasti. Yleensä luen aina vaan erilaisia dekkareita, joten tämä mustalla huumorilla höystetty kirja ihmisistä hyvinvointikeskuksessa oli tyylilajiltaan jotain ihan muuta kuin mitä yleensä luen. Mutta voi että, nauroin monta kertaa ääneen illalla lukiessani ja muiden nukkuessa. En muista milloin sellaista olisi tapahtunut, joten oli pakko tulla suosittelemaan teosta teillekin!

Liane Moriarty – Yhdeksän hyvää kymmenen kaunista

Viime vuonna ilmestynyt kirja on australialaisen Liane Moriartyn käsialaa ja nolona tunnustan, ettei kyseinen nimi soittanut minulla mitään kelloja. Siinä yhdeksän ihmistä saapuu hyvinvointihotelliin retriittin, josta jokainen etsii erilaista parannuskeinoa elämäänsä. Porukassa on edustettuna hyvin aikamoinen kirjo ihmistyyppejä: himourheilijoita, pariskunta, perhe, hyvinvointihommia harrastava asianajaja, yksinäinen hieman romantiikannälkäinen nainen, äitiydelleen omistautunut nainen ja yksinäinen, jo isoisäksi ehtinyt mies. Heistä olisi hirveä hinku kertoa enemmän, mutta kirjasta voi loppujen lopuksi paljastaa yllättävän vähän, ettei pilaa kenenkään lukukokemusta.

Australian perukoilla saapuvaan hyvinvointihotelliin saapuvat asiakkaat 10 päivän retriittiin ja kirja kertoo pala kerrallaan eri vieraiden äänellä, miten he ottavat edessä olevan paaston kirjoista, somesta, tekniikasta, alkoholista, sokerista ja muista päivittäin käyttämistään jutuista. Siinä syvennetään pala palalta vieraiden persoonaa, heidän taustaansa ja samalla retriitti muuttuu päivä päivältä jännemmäksi. Kirja on selkeästi nykypäivän tuotos, jossa myös irvaillaan ihmisten Instagram-keskeisyydelle sekä ulkonäöstä ja materiasta välittämisen tarpeille. Kohtalot ovat hersyviä ja yllättäviä ja retriitti lähtee suuntaan, jota ei todellakaan osaa alussa arvata.

Liane Moriarty – Big Little Lies

No niin, tässä oli se nolous. En tiennyt, että Big Little Lies (suom. Mustat valkeat valheet) on alkujaan kirja, josta HBO:n sarja on tehty. Minusta tuo sarja on ollut yksi parhaimpia, joka on sekin ahmittu hetkessä. Että kirjana? Voi ei, en tiennyt. Mietiskelin kyllä tätä Yhdeksän hyvää, kymmenen kaunista kirjaa lukiessani, että siinä olisi mahtavat puitteet esimerkiksi leffaksi, varmasti myös sarjaksi. Moriartylla on selkeästi lahjoja nivoa yhteen erilaisia persoonallisuuksia, heittää sekaan mustaa huumoria ja samalla kohtaloista tulee uskottavia, joskin ehkä… Hieman väritetyssä todellisuudessa. Kuka on katsonut kyseisen sarjan? Tykkäsitkö?

Viikonlopuksi on luvattu huikeaa keliä, joten jos heittäydyt viltille äänikirjan kanssa tai tämä kyseinen opus osuu vaikka pokkarina käteesi, suosittelen lämpimästi. Mieskin ihmetteli, kun höhötin ääneen kirjan kanssa – sitä ei kyllä usein käy! Milloin olet viimeksi nauranut ääneen lukiessasi?

Aurinkoista viikonloppua kaikille!

P.S. Lukemisesta innostuneet, käykää osallistumassa arvontaan, josta voi voittaa lukemista. Vielä viikonlopun ajan ehtii!

Miltä tuntuu koulun aloitus syksyllä 2020?

Eilisen postauksen kommenteissa minulta kysyttiin fiiliksiä koulun aloituksesta ja päätin tarttua aiheeseen heti, sillä kyllähän aihe on aika tapetilla tällä hetkellä. 5 yötä. 5 yötä kouluun! Huih, mihin se kesä nyt sitten meni! Tiistaina starttaa Mansessa koulutyö ja me olemme varautuneet tulevaan juttelemalla asiasta paljon, tekemällä koululaiselle oman huoneen eri kerrokseen ja ostamalla koulurepun. Hän on ollut aika tohkeissaan omasta huoneestaan ja nukkunut siellä tämän viikon. Olen palanut halusta tehdä uudesta huoneesta postausta, mutta meillä on vielä kesken pulpetin kunnostus, odotan että saadaan se joskus yön pikkutunneilla valmiiksi ja palaan sitten aiheeseen!’

Miltä tuntuu aloittaa koulu?

Kyllähän lasta jännittää. Vielä on arvoitus ketä kaikkia luokalla onkaan, vaikka parhaita kavereita sai luokalleen toivoa ja kaksi parasta ovat ainakin samalle luokalle tulossa. Kolmesta eskariryhmästä muodostui kolme ekaluokkaa, mutta porukka sekoitettiin keskenään. Nyt tiedossa on ainakin kuusi tyttöä, jotka tulevat samalle luokalle ja eskariryhmässä niitä oli kahdeksan, eli melkein kaikki jo tuttuja keskenään, mikä on todella kiva. Mutta kuka on ope? Sekin mietityttää onko hän mies vai nainen? Opettaja on ihan arvoitus ja se on ehkä lapselle suurin jännitys, sillä eskariopeen kiinnyttiin todella kovasti, hän on ihana.

Itse olin ajatellut, ettei kouluun meno ole niin iso juttu kuin viime kesänä jännitetty eskari, sillä eskari toimii koululla ja samassa rakennuksessa eka- ja tokaluokkien kanssa. He ovat tehneet paljon yhteistyötä ja opettajatkin tulleet tutuiksi. Sama käytävä, sama rakennus kuin viime talvena. Minusta tuntuu, että meillä jännitettiin viime kesänä paljon enemmän, kun siirryttiin koululle päiväkodin ympyröistä. Enkä ihmettele, vitsi miten pieniä eskarit ovat kutosluokkalaisten vieressä!

Kuitenkin paljon muutoksia on edessä eskarin leikinomaisesta oppimisesta koulumaailmaan. Ihmettelin, kun lapsi pohti miten kouluun mennään sisälle. Vastasin, että sama ovi kuin eskariin, mutta hän pohtikin milloin sinne mennään. Sitten vasta tajusin asian, että eskariin saatettiin aamulla sisälle asti ja koululaiset menevät kun kello soi. En vanhempana edes muuten ajatellut tuollaista! On oma pulpetti (joo mä äiti tiedän, niissä on nimikyltit), alkaa saksan opiskelu, on lukujärjestys, onhan siinä paljon kaikkea. Sen perusteella, että lapsesta eskarivuoden arvioinnissa sanottiin, että hän on kaikkien kaveri, hyvin sosiaalinen ja reipas en ole huolissani tai osannut jännittää kouluvuoden alkua. Toki se vähän kuristaa kurkkua, kuinka ”iso” lapsi ykskaks on, mutta toisaalta onneksi vielä pieni ja juttelee avoimesti vanhemmilleen.

Omissa silmissä lapsi on vielä kovin pieni, mutta itse hän on kovin tohkeissaan siitä, miten iso on. Että on kännykkä ja saa omat avaimet ja saa mennä koulumatkan yksin! Meillä on onneksi hyvin turvallinen ja lyhyt koulumatka ja tuttu, sillä samaa reittiä mentiin eskariin viime talvi. Äitiä mietityttää edelleen miten vihaisia kotona oltiin kun hukkasin ekaluokalla kotiavaimet ja ihmettelin, että miksi se nyt niin iso juttu on ja miten pelotti matkalla välillä esimerkiksi kiusaamisen takia. He ovat niin kovin pieniä syksyn pimeässä isoine reppuineen! Tai miten pieni pärjää, jos edessä on ysin tai kympin aamu ja me muut joudumme lähtemään aiemmin? Pääsekö hän yksin liikenteeseen?

Se mikä täytyy tsempata (ehkä teen heti nyt!) on Wilman lataaminen. Meillä oli vielä kesään asti käytössä Helmi, joka nyt vaihtuu Wilmaan ja tunnukset tekemättä. Josko sieltä löytyisi esimerkiksi tieto monelta koulu alkaa?

Koulukiusaamisen pelko

Viime syksynä, juuri näinä päivinä oli eskariin tutustuminen edessä. Hölmöä ehkä, mutta minä jouduin keräämään itseäni hommaa varten todella paljon. Esikoinen oli kotona 5 vuotta ja sitten yhden talven päiväkodissa 10 päivän kuukausisopimuksella, eli edessä oli meille ensi kerta, kun lapsen tarvitsisi lähteä jokaisena arkiaamuna johonkin. Edessä oli myös ensi kerta, kun minä suostuin menemään vapaaehtoisesti koulun alueelle sitten 1990-luvun. Olin pahiten koulukiusattu eka- ja tokaluokalla ja kiusaaminen alkoi uudelleen, kun lähdin yläasteelle. Minulla oli ysiluokalla aamukampa ja päätin, etten ikinä edes mene koko Säynätsaloon tai Lehtisaareen, kun kerran sieltä pääsen pois. Lehtisaareen en ole palannut yli 20 vuoteen.

Tuntui siis pelottavalta mennä koulun alueelle ja laittaa lapsensa laitokseen, jossa voi itse niin pahoin. Puhuin kaksin eskariopenkin kanssa pelkojani ja hän otti ne todella hyvin ja sanoi, ettei mitään kiusaamiseen viittavaa ole näkynyt. Silti olin aika herkkänä, jos lapsi kertoi että jotain kiusaamista oli tapahtunut. Kyllähän lapsilla erimielisyyksiä tulee, joita he usein nimittävät sanalla ”se ja se kiusasi”, se on ihan normaalia. Täytyi tsempata aika paljon viime syksynä oman menneisyytensä kanssa, jotta pystyi olemaan iloinen ja rohkaiseva. Kaiken lisäksi mieskin on pahasti ollut koulukiusattu, joten me emme vanhempina ratkenneet riemusta edessä olevan kanssa. Nyt asia on jo käsitelty meidän menneisyyden osalta enemmän käsitelty, tosin edessä on ihan uudenlaista haastetta, jota omassa lapsuudessa ei ollut, kuten nettikiusaamiset ja whatsapp-ketjuissa huutelu tai esimerkiksi poisjättäminen. Toisaalta asioihin nykyään varmasti puututaankin eri tavalla, koen jääneeni 1980-luvulla hyvin yksin koulukiusaamisen kanssa, kun en kotonakaan kehdannut kertoa saavani kotimatkalla aina lumipesut yms.

Uusi päiväkoti

Sen lisäksi, että koulu alkaa, alkaa kuopuksella uusi päiväkoti. Sanoisin, että sitä on jännitetty ja itkeskelty paljon enemmän kuin koulun alkua. On ollut painajaisia siitä, että tädit ovat kauhean tiukkoja ja pelkoa siitä, ettei saa kavereita. Päikyn alkuun on kaksi viikkoa ja kohta täytyy aloittaa tutustuminen. Siellä on ainakin kaksi entuudestaan tuttua tyttöä vastassa, joista toisen luona kuopus oli eilen leikkimässä, eli uskon ja luotan, että homma lähtee sujumaan. Olen vähän epäillyt itse rakennuksen kuntoa ja ikää, mutta toisaalta on niin paljon helpompi viedä hänet lähipäikkyyn, josta sitten lapset jatkavat samaan eskariin ja kouluun, jos emme satu muuttamaan. Pieni on ollut aivan sydän sykkyrällä ja ikävöinyt koko kesän kahta parasta päikkykaveriaan, jotka siirtyivät eskariin, eli kuitenkin tiet olisivat eronneet.

Lisäksi olen miettinyt ensimmäistä kertaa pitäisikö ottaa kuopukselle kokopäiväinen sopimus. Olen ajatellut, että 15 päivän sopimus säästää rahaa ja lasta, mutta nyt tässä töitä tehdessä elokuun ajan taas lasten kanssa, alkaa tuntua siltä, että lapsen olisi parempi olla vaikka lyhyt päivä päikyssä joka päivä kuin minun seurassa yksin kotona, jos en pystykään olemaan läsnä.

Miltä tuntuu aloittaa koulu korona-aikana?

Tämähän on nyt yksi asia, jota ei ole aikaisempina vuosina tarvinnut miettiä. Aina on ollut kyllä vähän ahdistus päikyissä ja kouluissa kiertävät taudit ja esikoinenhan aloitti eskarin 10 päivän sairastelulla, joka oli kehittymässä keuhkokuumeeksi. Nyt täytyy sanoa, että ei ole paljon tullut vatsatautiajatuksen kanssa surtua. On vähän isommat taudit ja pelot vastassa. Kesän aikana on matkusteltu ulkomaille yllättävänkin paljon ja juuri luin IG:sta (@marjonmatkassa) keskustelusta, jossa perhe meinasi lähteä nyt loppukesästä Espanjaan ja sieltä suoraan kouluun. Pelottaa kyllä, minkälaiseksi kouluvuosi muodostuu. Kuinka repaleinen siitä tulee. Tuntuuko se hirveän turvattomalta? Edessä on ihan uudenlainen uhka, jollainen ei tullut edes omassa lapsuudessa mieleen. Luin tällä viikolla Aamulehdestä, että erilaisiin hybridimalleihin on varauduttu, mutta lähtökohtaisesti lähdetään siitä, että eskarit ja 1-3 luokat saavat jatkaa lähiopetuksessa. Saas nähdä.

Se kaksiviikkoinen, jonka eskarit ehtivät olla paikalla keväällä antoi toki osviittaa tulevasta. Heidän piti syödä eristyksessä, nopeammin, aikaa oli vähemmän, leikkiä ns.talon takana eristyksissä muista, pestä vimmatusti käsiään ja vanhemmat eivät saaneet mennä sisälle rakennuksiin, ulkoa piti soittaa kun tuli hakemaan. Mietityttää kovasti, millaisen jäljen tämä korona-aika jättää lapsiin ja koulunkäyntiin osaltaan?


paita ZARA/ hame POMP DE LUX/ korvikset MAJO DESIGN (saatu)/ kengät CONVERSE

Tällaisissa fiiliksissä siis kohti tiistaita, tässä rustaamisen lomassa latasin ne Wilma-tunnuksetkin! Miten siellä? Onko kodissanne ekaluokkalaisia? Mikä mietityttää tai jännittää eniten? Vanhemmilla tai lapsella?