Se kesän kaunein ja kauhein uutinen

Tästä postauksesta tulee pitkä. Vaikken ole kirjoittanut vielä riviä enempää tiedän sen. Joten koittakaa jaksaa lukea! On aika tulla kaapista ulos.

Mistä aloittaisin? Mitä kertoisin? Aloitetaan vaikka parin vuoden takaa, ajalta kun perheeseemme syntyi lapsi. Raskausaika ei sopinut minulle, kuten yksi kaverini luonnehti ja olin syntymän jälkeen pikku hiljaa saamassa itseäni takaisin. Sain urheilla taas kovaa, pukea mitä lystäsin ja syödä vapaammin. Myin joka ikisen mammavaatteen, vaikkei niitä montaa ollutkaan ja ajattelin, että se oli siinä. Mitä vanhemmaksi lapsi kasvoi, sitä helpommaksi elämä muuttui. Reissuun voi nykyään lähteä pakkaamalla unipupun matkaan entisen tuttipullo, rintapumppu, tuttikasa, vaippaläjä ja harsopino-lajitelman jälkeen. Elämämme lapsiperheenä mukautui uomiinsa.

Mutta ei mennyt kauaakaan, kun aloin katsella lastani enojensa kanssa ja näin, kuinka tärkeitä he ovat pienelle. Mietin, miten erilaista elämäni olisikaan, jos minulla ei olisi veljiä. Miten pienempi porukka meitä olisi jouluna. Miten hiljaista elo olisikaan ollut lapsena, jos ei olisi saanut välillä vetää kunnon nyrkkitappelua pikkuveljen kanssa. Tajusin vahvemmin kuin koskaan kuinka suuri rikkaus sisarukset ovat ja mietin monia kertoja, haluanko todella että lapsemme on ainokainen.

Valitettavasti tässä asiassa ei kuitenkaan ole kyse vain halusta. Lapsia ei tehdä silloin kun halutaan, niitä toivotaan ja toivottavasti myös saadaan. Meidän ei lääkäreiden mukaan pitänyt saada helpolla yhtään, joten pelkäsin alkaa yrittää. Toisaalta en toivonut lapsia hirmu lyhyellä ikäerolla, sillä yövalvomiset ovat vieneet meistä mehuja ja vaippaiästäkin oli kiva päästä yli. Ajattelin joskus, että 3-4 vuoden ikäero voisi olla kiva. Mutta uskaltaisimmeko yrittää? Mitä jos prosessi kestäisi vuosia? Saimme ensimmäisenkin lapsen päälle kolmekymppisenä, joten toisaalta pitkä odottaminenkin voisi tehdä hallaa.

Kun kesällä huomasin olevani väsynyt, ärtyisä ja itkeskelin nähdessäni kauniin mansikan, alkoi päässäni syttyä lamppu. Oikeasti, olisiko se totta? Olenko täsmälleen samaan aikaan raskaana kuin esikoisesta? Reissu apteekkiin todisti sen, tottahan se. Aivan valtava tunnemyrsky veti koko kropan läpi hämmennyksestä iloon ja pelkoon ja mietteisiin, kuinka pärjäämme kahden kanssa.

Ei mennyt kuin muutama hassu päivä ja oireita alkoi ilmaantua. Vääränlaisia oireita. Soittelin lääkäriin ja sain lähetteen ultraan erikoispolille. Muistatteko kun julkaisin elokuun alussa asukuvat otsikolla ”Herkän aamun Desigual”? Olin matkalla tuonne ultraan ja aurinkolasit peittivät kyyneleeni. Myllerryksen keskellä päätin pitää kiinni elämästä, itseni, mieheni ja esikoiseni tähden. Itkin valtavasti, mutta tyhjänpäiväiset asukuvat pitivät minut kiinni elämässä. Ajattelin kaiken tämän asuntopaskan (excuse me my language) jälkeen, että saamme jonkun asian onnistumaan ja pääsemme elämässä eteenpäin. Tämä vauva vie meitä tulevaisuuteen ja pääsemme asuntoasiasta vielä yli. Siksikin vastoinkäyminen oli niin vaikeaa ottaa vastaan ja itkun määrä oli suuri.

Reissu ultraan oli järkyttävä. Tunnin myöhässä pääsin huoneeseen, jossa kiireellä vastailtiin puhelimeen samalla kun hoidettiin sisällä olevaa potilasta. Tuijotin ultrakuvassa olevaa pientä papua ja itkin, tuossako on pikkusisarus? Kunnes ultraaja sanoi ”ei tämä vastaa viikkoja, ei täällä näy sitä mitä pitäisi, voisikohan tämä olla kohdunulkoinen?”Oli miten oli, ei tästä mitään vauvaa tule, tulet maanantaina kaavintaan, tarkistetaan silloin vielä tilanne”. Päälle hän naurahti, että jotainhan siellä on ollut, sehän on positiivista! Sain vielä lähetteen verikokeeseen ja suurin itku tuli siellä, kamalan ultrakokemuksen jälkeen hytkyin ja tärisin itkusta verikokeessa niin, ettei siitä meinannut tulla mitään. Kotona paruin miehelle, ettei tämä tunnu oikealta, voin pahoin ja olen väsynyt, oliko se lääkäri varmasti oikeassa?

Verikokeen tulos saapui tekstarilla puhelimeen samaisena iltana ja osoitti raskaushormonin nousseen edellisen päivän verikokeesta rajusti. Soitin lääkärille, joka piti kiinni maanantaiaamusta ja sanoi, että tarkistetaan ainakin tilanne. Mietin asiaa viikonloppuna ja päätin, etten mene. En halua tavata häntä enää ikinä. Pakkasimme tavarat ja lähdimme suunnitellusti Fiskarsin reissulle ja Tukholman risteilylle. Eipä soitellut lääkäri ikinä perään.

Viikko tämän jälkeen varasin ajan yksityiselle lääkärille, joka oli aivan ihana. Hän käsitteli minua kertomukseni jälkeen silkkihansikkain, käski laittamaan palautetta lääkäriin ja oli empaattisin ihminen ikinä. En katsonut ruutuun hänen ultratessaan, mutta olin varautunut huonoihin uutisiin. Voi mikä tunne sisälläni läikähtikään, kun tuo nainen sanoi ”katsohan tänne, täällä on kaikki ihan normaalisti ja tuossa voit nähdä sydämen sykkeen”. Itkin taas ääneen. Mikä äidinvaisto minua esti menemästä kaavintaan? Olisiko siellä jo näkynyt syke? Miten tämä olisi päättynyt?

Halasin miestä hymyillen kotona ja sain elää rauhassa reilun viikon, kun oireet (vääränlaiset) alkoivat taas. Koska oli viikonloppu, pääsin vain lääkärille jolla ei ollut ultraa ja hänen sanansa ”näyttää keskenmenolta, näitä sattuu paljon”, olivat piikki sydämeen. Ehdin jo iloita. Hän kehotti käymään vielä ultrassa myöhemmin tarkistamassa mikä tilanne on.

Hääpäivämme aikaan kävin siis jälleen yksityisellä ultrassa, jälleen ihanalla naislääkärillä joka sanoi ”täällä on kaikki normaalisti, katso, tuossa voit nähdä jo varpaatkin”. Ajattelin että sekoan, niin vuoristorataa loppukesä oli mennyt. Vietimme siis hääpäivää jälleen perheenlisäyksestä iloiten.

Edellisen kerran näimme pienen ensimmäisessä virallisessa 12.viikon ultrassa, jossa kaikki oli niin kuin pitää ja laskettu aika varmistui esikoisen 3-vuotissynttäriviikolle (universumi kuuli siis toiveeni 3-4 vuoden ikäerosta aika tarkkaan! :D). Ei tarvitse varmaankaan kertoa, että itkin sielläkin. Tuo vaikea alku jätti niin ison epävarmuuden niskaan, että edelleen en tiedä mitä uskoa, mikä on tilanne ja pelkään jokaista vessakäyntiä. Nyt mahani alkaa olla jo sellainen pömppö, ettei asukuvien julkaisusta tule mitään ilman tätä paljastusta, alatte jo nähdä turpoamiseni.

Sen lisäksi, että henkistä puolta on koeteltu, olen voinut fyysisestikin hirveän huonosti. Paha olo on matkassa 24/7 (eikä loppunut ensimmäisen kolmanneksen tullessa täyteen), elokuun asukuvakollaasia tehdessä joka kuvasta tuli vain muisto, kuinka hirveä olo silläkin hetkellä oli. Jokaisessa kuvassa. Olen saanut rajuja vatsakramppikohtauksia iltaisin, jos syön vahingossa esim. valkosipulia. Nuo kohtaukset kestävät 3-4 tuntia, enkä voi kuin kippurassa itkeä kipua ja esikoisesta huolehtiminen on mahdotonta. Onneksi edellinen kohtaus tuli sunnuntaina, kun mies oli kotona ja minä sain rauhassa potea. Väsymyksen määrä on aivan järjetön, olen nukkunut tunnin päikkäreitä iltaisin ja päälle 9 tunnin yöunia, ilman että väsymys helpottaisi yhtään. Naamani kukkii pahemmin kuin teininä (olen retusoinut sitä asukuviin) ja mitään ruokaa ei tee mieli. Raskaus ei siis saa minua kukoistamaan. :D

Paljastin asian samaisella viikolla edelliselläkin kerralla, 2.10.2012 olen kirjoittanut postauksen ensimmäisestä vauvasta, voit kurkata sen täältä. Hurjaa, että olen perustanut blogin lapsettomana ja se on ollut olemassa niin kauan, että jo toinen raskaus tallentuu tänne!

Tässä siis syy, jonka varmasti osa on arvannut rivien välistä. Osa on lukenut Facebookista, osa kuullut asian blogitilaisuudessa. Monelle olen asiaa puhunut, sillä olisin oikeasti tullut hulluksi tuossa vuoristoradassa, jos en olisi saanut kertoa suoraan miten asiat ovat. Kun kirjoitin nukkuneeni Fiskarsin nurmikolla päiväunia elokuun alussa, nukkuvani tällä hetkellä päikkäreitä kun lapsi nukkuu tai kun Instasta katosivat elokuussa kaikki urheiluun liittyvät kuvat, arvasiko jo moni mitä täällä on tekeillä? Kun pahoittelin elokuussa että postaukseni ovat aivottomia, ne todellakin olivat sitä, sillä voin niin pahoin, että ruudun katseleminen oli aivan kamalaa. Tein siis nopeasti väsyneenä asupostauksia vailla ajatusta ja samalla en tiennyt, mikä oma tilanteeni milläkin hetkellä oli.

 

Odotus siis jatkuu ja minulle näyttää käyvän se, mitä monille muillekin, kakkosmahasta tulee isompi kuin ykkösestä. Nyt olen onneksi jo päässyt jumppiinkin, mutta nuo kipukohtaukset ja huonovointisuus pelottavat: kuinka pärjään loppuun asti energisen esikoisen kanssa, joka vaatii esimerkiksi ulkoilua joka päivä.

Myös jatko pelottaa. Tuttavani sanoi, ettei olisi pärjännyt vauvan ja esikoisen kanssa alkuaikaa, jos isompi ei olisi päiväkodissa. Meillä ei ole päiväkotipaikkaa. Meillä ei ole tukipiiriä Tampereella. Liian tuoreena muistissa on se järjetön väsymys ja alakulo, mikä esikoisen kohdalla vei minua vauvavuoden. Minun on pärjättävä yksin vauvan ja 3-vuotiaan kanssa kaikki arkipäivät, onneksi mies on iltaisin tukena. Mitä jos hänestäkin tulee kova yövalvoja? Palaako unettomuuteni? Miten jaksan? Miten vaikeana raskaus jatkuu? Siinä missä esikoisen kohdalla stressasin kaikkea täysin epäoleellista vauvan sukista lähtien parisuhteen tuhoon, nyt ovat edessä ihan toisenlaiset murheet. Niistä isoimpana on pelko siitä saammeko terveen lapsen, pelko synnytyksestä (se pelko on muuten ihan erilaista nyt kun tietää miltä se tuntuu), pelko siitä yövalvomisesta ja omasta romahtamisestani. Saanko tällä kertaa paremmin tukea tai osaanko sitä pyytää, jos uuvun?

Sen sijaan luotan parisuhteeseemme kuin kallioon ja mieheen, joka vei meidät vaikeimman yli ensimmäiselläkin kerralla. Hän on ihanin ja jaksavin isä mitä kuvitella saattaa ja luotan, että parisuhteemme kestää kyllä. Toivon myös, että osaisin antaa tällä kertaa itselleni enemmän armoa; jos vauva saa joku yö korviketta ja minä nukun, se ei ehkä ole maailmanloppu. Härkäpäinen täysimetyksestä kiinnipito väsytti aika tavalla. Jos teen vauvalle sosetta oman maan vaivalla kasvatetuista kurpitsoista ja se palaa pohjaan mennen pilalle, sen takia ei välttämättä tarvitse itkeä tuntikausia. Ihmisiä niistä kasvaa, vaikka saavat joskus kaupan sosettakin. Jos tutteja, puruleluja ja pulloja ei desinfioi kahta kertaa päivässä, se ei ehkä ole maailmanloppu sekään. Jos uuteen bodyyn menee mustikkaa, ei kannata käyttää tunteja sen putsaamiseen. Se on loppujen lopuksi vauvanvaate. Jos luen toisen blogista, miten jaksava äiti tekee jokaisen kuukauden täyttyessä kuppikakkuja vauvan kunniaksi, minun ei tarvitse itkeä olevani huono äiti. Vauva ei tajua kakuista hölkäsen pöläystä ja hei, minä tilasin joka kuukausi läjän kuvia, täytin vauvakirjan ahkerasti ja sain kuukausikuvakehyksen valmiiksi kun lapsi täytti vuoden. Täydelliseen äitiyteen pyrkimiseni, puhumattakaan siitä ankaruudesta millä retuutin kroppaani urheilulla (toki sen piti näyttää entiseltään ristiäisiin mennessä) ajoi minut sekopäisyyden partaalle. Ainakin nyt tunnistan ja myönnän sen. Eri asia on, osaanko tehdä toisen kanssa eri tavalla.

Tuntuu aivan uskomattomalta, että näillä viikoilla olin jo esikoisen kohdalla ostanut vauvakirjan ja kävin äitiysjoogassa. Mahakuviakin oli kertynyt. Koska vauvakamppeet ovat valmiina en niitä stressaa, äitiysjoogan sijaan yritän käydä ihan vain normaalijumpissa ja yhtään mahakuvaa ei ennen tämänaamuista ollut. Kyllä tuo esikoinen pitää huolen siitä, ettei tätä kakkosraskautta paljon ehdi miettimään, kunnes paha olo vie mennessään. Mutta näin se taitaa olla kaikilla?

Mitä tämä odotus tekee blogille? Tämä on vaikea kysymys. Toki se näkyy asukuvissa, jotka esikoisen kohdalla loppuivat kokonaan, kun en vain jaksanut pukeutua ja lähteä ulos loppuraskaudessa. Menin sitten collareissa kuukauden päivät. Nyt sitä ”vaaraa” ei ole, sillä tuon tyttären vuoksi loppuun asti on mentävä ja tehtävä, toivottavasti myös siihen pystyn. En ensimmäiselläkään kerralla harkinnutkaan tuovani blogiin juttuja liitoskivuista, imetyksestä, synnytyskertomusta, soseiden tekoa tai vauvan hampaiden tuloa, joten ne jäävät tälläkin kertaa pois. Blogini on ennen kaikkea se minun oma juttuni, jotain muuta kuin vauvanruokia ja puklurättejä, mutta ei tuota kaikkea voi täysin poiskaan sulkea. En itsekään lue juuri perheblogeja jotka käsittelevät vain lapsia, joten katsotaan miten blogin käy. En viimeksikään kokenut kasvavaa kroppaa omakseni, joten voi olla että asukuvat vähenevät tai voi olla että jaksamiseni hiipuu. Päivä kerrallaan varovasti eteenpäin siis! :)

Huih mikä maratonteksti! Kuinka moni oikeasti luki kaiken? Tai arvasi jo aikaa sitten tämän uutisen, joka onneksi pääsi kesän kauneimmaksi vaikka meinasi jo matkalla muuttua kauheimmaksi?