Viikko sairaalassa sekä kevään suosikkiasu

Kevään suosikkivaatteisiin kuului niin viime keväänä kuin nytkin kimono, joita on lehdissäkin vilissyt. Lumet sulivat vesisateen myötä ja kelikin näytti jo vähän keväiseltä, mutta sairaala-aikanani näytti talvi palanneen. Nämä kuvat otettiin harmaana sunnuntaina ja seuraavana päivänä makasinkin jo osastolla. Kuvausolosuhteet olivat kaameat, vesitihku, kova tuuli, ohut vaate ja jäinen alusta, joten en uskaltanut juuri liikahtaa, mutta saimme jotain taas aikaiseksi!

Olen ollut sunnuntaista asti kotona ja todellakin joutunut toipumaan viikosta sairaalassa. Niin henkisesti kuin fyysisesti. Lääkärin ohjeistus oli, että en saa nostaa, käydä kaupassa, istua pitkään, siivota tai mitään, ennen kuin päästään vähän eteenpäin viikoissa, joten helppoa arki ei ole. Edelleen aikaa miettiä on ihan liikaa ja olen pyörittänyt pääni puhki kaikenlaista. Pahinta on pelätä jokaista liikettään. Onko siitä nyt haittaa jos pesen pyykit? Tai leikin lapsen kanssa? Kun olo on hyvä, niin sen arvioiminen on täysin mahdotonta. Toiseksi pahinta on olla vaivaksi. Riipoo kun ei pysty tekemään mitään ja sohvalla makaaminen ja toisten käskyttäminen on hirveää. Onneksi puhumme lyhyistä ajoista, parin viikon kuluttua hän on jo täysiaikainen!

Kun nämä kuvat otettiin, voin hyvin, minulla ei ollut supistuksia (ainakaan kipeitä) ja kävin kyseisenä päivänä jumpassa. Seuraavana päivänä olin osastolla. Mitä enemmän sain supistuksia estäviä lääkkeitä (koneen mukaan minulla oli kovia supistuksia, itse en reagoinut niihin ollenkaan), sitä kovemmilla kierroksilla kroppa tuntui käyvän. Tärisin ja hikoilin sairaalasängyssä ja valvoin koko viikon. Sain niin monta piikkiä että lakkasin laskemasta. Viikkoa aikasemmin olin käynyt hyvävointisena jumpassa ja kotiin saapuessani pääni oli puuroa ja vessaan kävely hengästytti. Samalla painoni oli laskenut viikossa yli 3 kiloa, eli palasin lähes lähtöpainoon, mikä tuntui aika hurjalta vauvan kuitenkin kasvaessa. Kuinka paljon sitä voi viikossa muuttua?

Niin kuin pelkäsin, ei kotonakaan vaan voinut nukkua. Valvominen jäi päälle, kroppa ylikierroksille ja ekana yönä melkein huusin, kun pelästyin niin vieressä olevaa miestä. Näen jatkuvasti painajaisia keskoskaapeista ja sairaalasta ja valvon yöllä miettien jokaista vihlaisua ja peläten, että nyt tulee lähtö. Pelkkä pukeminen saa sydämen hakkaamaan ja voimat loppumaan. Nyt kolmen yön jälkeen alan hetkittäin tuntea oloni ”minuksi”, mutta täysin voimattomaksi sellaiseksi.

En halua kritisoida sairaalahoitoa, koska parastahan siellä minulle varmasti yritettiin tarjota, mutta epäilykseni lääkkeitä kohtaan kasvoivat päivä päivältä. Sanoin tästä jo osastolla ja minun käskettiin vain luottaa lääkäreihin. Olo alkoi korjaantua pikkuhiljaa heti, kun en niitä saanut. Viikossa kehitin itselleni jonkin sortin sairaala- ja synnytyspelon, kun näin kuinka kiire lääkäreillä on ja kuinka he käyvät lukemassa pätkän jostain paperista ja tekevät päätöksiä, mutta eivät kohtaa potilasta ollenkaan. Minun oloni vs. käyrä paperilla saattoivat puhua ihan ristiin, mutta minulta ei kysytty. Tuntui että kroppani sekoitettiin viikossa totaalisesti ja henkinen puolikin joutuu käsittelemään paljon kohtaamiaan tarinoita, pelkoja ja yksinäisyyttä. 

Onneksi olen silti kotona lapsen ja miehen luona, vaikka kuinka riipoisi olla vaivaksi. Saan silti halata heitä ja jutella tapahtuneesta. Kun he hakivat minut sunnuntaina kotiin ja lapsi suukotti ja hoki ”äiti tosi kivaa kun tulet kotiin, minulla oli ikävä”, tein ehkä kovimman työn ikinä nielessäni kyyneleitä. Minullakin oli suunnaton ikävä.

toppi Vila/ farkut Lindex Mom/ kengät H&M/ kimono Kööpenhaminasta/ korut Gemini/ kello Guess/ laukku Liu Jo

Täällä siis toivutaan takaisin siksi hyvävointiseksi odottajaksi joka olin ja ollaan kiitollisia jokaisesta päivästä, jonka kyytiläinen malttaa matkustaa mahassa. Kiitän kovasti myötäelämisestä, on ollut ihanaa saada viestejä ja tsemppauksia. Sille duracell-pupulle ja ikiliikkujalle joka olen aina ollut tuli aikamoinen totaalistoppi ykskaks. Tästä ei voi kuin nousta!

Mitä teille kuuluu, olen vähän huonosti lukenut blogejakin kaiken uuvahduksen alla, jopa telkkarin katsominen tuntuu raskaalta. Täällä ainakin paistaa aurinko, joten ihanaa helmikuista keskiviikkoa kaikille! Ja hei, monesko mustavalkoinen asu tässä blogissa, kolmas? :D Iskeekö mustavalkoisuus sinuun?