Yritin sitten eräänä aamuna vetäistä päälleni muskariin housut ja paidan, kun tuli huuto ”laita joku mekko päälle!”. Olin juuri edellisenä päivänä nähnyt jossain Vilan mainoksen, jossa oli raitamekko ja farkkuliivi, joten myönnyin mekkoideaan ja otin käyttöön tuon Vilan idean. Farkkuliivi ja raidat näyttävät muuten aika keväiseltä setiltä, eikö?
Olimme kuvatessamme vähän epävarmoja saammeko olla tuolla pihalla, joten kuvat napattiin nopeasti ja minua nauratti salahiippailumme. No, emme tehneet mitään pahaa.
Onhan tuo viikon 39 pallo ihan hurjan kokoinen jo, mutta tiedättekö mikä lopussa oli vaikeinta? Sen synnärireissun jälkeen kova supistelu jatkui koko ajan. Se oli kivuliainta yöllä ja viime viikonloppuna valvoin aamukuuteen asti kellottaen kipeitä suppareita, jotka loppuivat kun esikoinen heräsi. 1,5 viikkoa kestänyt jatkuva kova supistelu vie kropasta voimia, puhumattakaan ohi menneistä yöunista. Kun siihen päälle on 3 veen kanssa päivät kaksin, niin minulla pääsi neuvolassa käydessä itku, etten kerta kaikkiaan jaksa tätä enää. Sain lähetteen Taysiin, jossa lääkäri totesi homman olevan jo todella pitkällä (viidessä sentissä) ja ettei tässä montaa päivää enää mene tai jos meinaa mennä, avitetaan viimeistään perjantaina.
Kyllä helpotti henkisesti, kun kuuli ettei tätä olotilaa enää kovin montaa viikkoa jatku. Samalla iski heti paniikki ”pitääkö vielä tehdä jotain, miten nyt saan kaikki ns. irti tästä odotuksesta, miten itse maailmaantulo menee, apuaaaa!”. Ajastin tämän postauksen maanantai-tiistaiyönä supistusten lomassa ja oletin, että sunnuntaihin mennessä minulla on nyytti sylissä. Kuinkakohan kävi? :)
Palmusunnuntaina kolme vuotta sitten olin sairaalassa. Olenkohan siellä nytkin? Onko teiltä lähtenyt virpojia matkaan? Entä iskeekö itseesi raidat ja farkku?
Hyvää palmusunnuntaita sinulle!