Ikinä ei ole ollut näin p**ka juoksu, sanoin miehelle juoksukisan maalissa lauantaina. Potutti, kun oman kellon mukaan tulin maaliin siihen tähtäämäni rapiaan 55 minuuttiin, mutta viralliseksi ajaksi kuulutettiin 56 minuuttia.

Olimme saapuneet aamun usvassa Kankaanpäähän, molemmat totesivat matkalla, että jännittää. Istuimme reilun tunnin matkan rauhassa kaksin ja totesimme perillä, että kylmä on. Asfaltti oli paikka paikoin jäässä ja pakkasen puolella mentiin. Yritin taas selitellä itselleni, ettei ole mitään syytä jännittää, mutta jännittää se silti. Osallistuimme 10 kilometrin lenkille, joten jännitys ei johtunut siitä, jaksaisiko lenkkiä. Kisatilanne, ympärillä lämmittelevät ihmiset ja se, kuinka kovaan suoritukseen pystyy jännittävät.

Itse juoksukisa Kankaanpäässä oli ihanan pieni ja tunnelmallinen, sitä oli hyvä mieli lähteä juoksemaan. Ensimmäisen kilometrin aikana porukka oli jo levinnyt, sen verran vähän meitä oli ja tasan yhden selän ohitin matkallani. Vilkaisin sykkeitä ja totesin, että mennään se 10-15 pamausta korkeammalla kuin normaalisti. Näin kävi puolimaratonillakin ja se on se, missä jännitys näkyy, syke painaa korkeammalla koko ajan. Se tietysti vaikuttaa jaksamiseen ja näin ollen siihen, paljonko lopussa pystyy kiihdyttelemään tai ajasta puristamaan. Huikkasin miehelle lähdössä, että odota minua maalissa, tulen varmaan n. 10 minuuttia myöhemmin. Näin kävi, eromme oli lähes tasan 10 minuuttia. Kuuntelin Spotifysta jotain random-ysärilistaa ja sieltä tuli Aikakoneen Odota, lauloin sitä 7 km:n kohdalla ääneen tähdäten siihen, että saan edellä menevän selän kiinni. Olipa muuten hyvä mielen ysärimusaa!

Taas mietin mielessäni, etten enää ikinä lähde kisaan. Jännitän sykkeeni niin ylös, että meno kisassa on epämiellyttävää. Se on aika yksinäistäkin, taistelet itseäsi vastaan ja vilkuilet kellosta vauhtia. Kankaanpään nopeaksi kehuttu tasainen reitti oli minusta vaikeampi kuin ylä- ja alamäkiä sisältävä reitti, syke paukutti sitten siinä mihin se oli jäänyt. Minun kroppani on selkeästi enemmän intervalleihin tottunut.

Muutaman minuutin maalissa olon jälkeen olo oli seuraava: kymppi oli aika lyhyt matka, kisa jäi jotenkin kesken. Vilkaisin tuloksia ja huomasin, että olin sarjani 6. ja viimeinen alle tuntiin pinkonut, reilusti yli puolella naisista meni yli tunti. Aloin miettiä, ettei se ehkä ollutkaan niin huono juoksu. Minuutit ovat kympillä tiukassa! Jännitys oli hävinnyt ja oikeasti oli fiilis, että haluaisin juosta tuon kympin uudelleen, nyt tuntisin reitin enkä enää jännittäisi. Hullu ajatus!

Kotiin ajaessa olin jo hyvissä fiiliksissä – oikeastaan verrattuna siihen, että olin juossut ensimmäisen lenkkini lähes päivälleen 10 kuukautta aiemmin, on kehitys ollut hyvä. Olen saanut juoksemisesta valtavasti hyvää oloa. Se on selkeästi parantanut peruskuntoani ja jaksamistani sekä hapenottokykyäni. Olen suorittajana ihastunut sen tehokkuuteen – voin juosta missä vain ja milloin vain, lähteä suoraan ovelta ja nauttia samalla raikkaasta ilmasta. Tällä hetkellä, jos ei liukasta ole, ovat juoksukelit ihan täydelliset. Juoksin jo eilen taas hommasta nauttien, ajasta välittämättä ja miettien, ilmottaudunko jatkossa enää kisoihin. Ne pitävät motivaatiota yllä, pistävät lenkille kaatosateessakin, mutta toisaalta otan niistä liikaa paineita.

Kotimatkalla Kankaanpäästä palatessamme kävin hakemassa Intersportista -50% alessa olleen merinovillaa sisältävän kerraston – sitä olisi todella kisassa kaivattu, en 4 kilometrin kohdalla tuntenut etureisiäni. Ja kuinka moni juoksikaan shortseissa, uuh! Se oli hämmentävä fiilis, kuinka kovaa miehet, jotka painavat puolikkaan ajassa 1h 12 min juoksevat, kun pyyhälsivät valmentajansa kanssa ohitseni 8 kilometrin kohdalla. Tuli hetkellinen ajatus, että olen eksynyt ihan väärään paikkaan, mutta niinhän se on, että jokainen tekee tätä itsellensä.

Nyt katselen pihalla upeaa auringonpaistetta ja mietin, että olisipa upeaa lähteä juoksemaan tuonne, toisaalta pimeässä juoksentelussakin on oma fiiliksensä. Kuinka pahasti voi lyhyessä ajassa ihmistä purra juoksukärpänen? Vielä vuosi sitten vihasin juoksemista. Pahasti. Olen hyvin kiitollinen, että kroppa pystyy ja jaksaa ja kiitollinen jokaisesta taittamastani kilometristä.

Ja viime viikolla saapui oma Suunto Spartan, niinhän siinä kävi, etten voinut olla ilman. Ihan ykkösjuoksukello!

On muuten hauskaa huomata, että juoksutapahtumista löysimme yhden miehen sydänystävän, johon yhteydenpito oli jäänyt vähän vähemmälle. Moni kerhovanhempi on juossut kisoja. Onko tämä siis keski-ikään liittyvä harrastus? Ei minusta ennen tuntunut siltä, että todella moni tuttu juoksee? Kyllähän itseäänkin juoksussa koukuttaa se, että ollaan tehty miehen kanssa yhdessä. En minä yksin niihin kisoihin olisi koskaan mennyt.

Muita hurahtaneita? Mikä teitä koukuttaa hommassa? Löytyykö ketään, joka oli Kankaanpäässä?