Tässäpä aihe, jota on nyt toivottu moneen otteeseen kommenttiboksissa. Aihe, johon olen vähän arkaillut tarttua, sillä en ole mikään juoksijan malliesimerkki ja olen jo moneen kertaan taistellut saman krempan kanssa vuoden sisään – ihan omasta syystäni. Mutta lähestytään aihetta siis näin amatöörinäkökulmasta, sillä kyllähän juoksuoppaita ja ammattilaisten blogeja aiheesta löytyy. Miten siis aina juoksua inhonnut ihminen innostui juoksemaan ja vielä keskellä vauvavuoden väsymystä?
Taustana kerron, että olen liikkunut enemmän tai vähemmän aina. Ratsastanut, lenkkeillyt (kävellen), pelannut koripalloa, kulkenut matkat pyörällä, käynyt kaikilla mahdollisilla ryhmäliikuntatunneilla bodycombatista steppiin ja attackiin. Eli kuntoni ei ollut mikään nolla lähtiessäni ekalle lenkille. Minulla on myöskin tapana tehdä asiat vähän joko tai, eli jos olet aloittelemassa juoksua, niin pari lenkkiä viikossa on jo hyvä. Tämän takia en ole uskaltanut tarttua aiheeseen, kun olen osassa asioissa vähän huono esimerkki.
Silti aina kun yritin vähääkään juosta, tuli jonkin ajan päästä seinä vastaan. Ettei vain jaksa. Sitten tiputti kävelyyn, tasasi hengitystä ja yritti taas. Ja taas se seinä tuli. Paljon enemmän jaksoin vetää esimerkiksi bodyattackissa, juoksin ja hyppäsin ihan viimeiseen asti kannustettuna. Motivaatiota yksin pihalla ei ollut, se tuntui vaan hirveältä.
Kunnes sitten lähdin miehen kanssa juoksulenkille, aatonaattona joulukuussa 2016. Hänellä oli juoksukello, joka näytti vauhdin ja hän tarkisti siitä, että se pysyi todellakin hiljaisena. Muistaakseni juoksimme jotain 7,30-8min/kilometri tuon ensimmäisen lenkin, eli rauhassa mentiin. Pystyin juttelemaan koko ajan ja huomaamattani juoksin 8 kilometriä. Olin hämmästynyt. Sitä seinää ei tullutkaan, ei tehnyt mieli kävellä. Ja mikä se salaisuus oli? No se tarpeeksi hiljainen vauhti. Olin aina lähtenyt rynnimään liian lujaa yksikseni. Innostuin hetkessä: minähän jaksan juosta ja tässä on joku kiva harrastus, jota voisimme tehdä yhdessä! Se on ollut suuri motivaattori varsinkin alussa, että on ollut kotona lenkkeilijä, jonka kanssa jakaa tätä harrastusta.
Olette myös kyselleet millä varusteilla aloittaa ja jotain vastausta siihen: minä aloitin vanhoilla lenkkareilla, tuulihousuissa ja takissa, joku pipo päässä. Mutta hyvin oleellinen apuväline on kyllä se kello, joka kertoo vauhdin tai sykemittari, jonka avulla saa pidettyä sykkeet niin alhaalla, että pysyy siellä peruskuntoalueella. Tosin tämä vaatii sen, että vähän tietää, millä alueilla omat sykkeet liikkuvat. Peruskellon, jonka avulla vauhtia voi seurata saa aika edullisestikin esim. tori.fin kautta! Sitä sanotaan, että puhevauhti täytyisi pitää (eli ei kelloja tarvitse), mutta itse pystyn puhumaan aika kovillakin sykkeillä. Siksi koen, että kello kertoo paremmin, sitä menee herkästi liian lujaa.
Jos hommasta innostuu enemmän, niin kyllä sitä on todella paljon kivempi juosta trikoissa ja juoksutakissa, kuin niissä tuulivermeissä. Se vaan kulkee herkemmin, kun varusteet ovat ns. virtaviivaisemmat. Tällä hetkellä on vielä riittänyt itselleni aluskerrasto, jossa on merinovillaa mukana, kompressiosukat (tämä on vähän makukysymys, minä olen tykännyt niillä juosta) ja huppari kerraston sekä ohkaisen takin välissä. Lenkkareita jouduin ostamaan viime vuonna kahdet, mikä tuntui ihan hurjalta, mutta kilometrejä tuli 1000, joten kuulemma ei mitenkään poikkeuksellista, että 500 kilometrin jälkeen joutuu uusimaan tossujaan.
Eli: aloita rauhallisesti, kiinnitä huomiota tarpeeksi tiheään askeleeseen, ota mukaan joku kaveri jos voit – juttelu auttaa pitämään vauhtia hiljaisempana. Kävele ylämäet, jos tarpeen. Pidä riittävä väli syömiseen, juostessa alkaa helposti pistämään täydellä vatsalla.
Miksi sitten juosta? Mistä kaivaa motivaatio lenkkeilyyn? Minä tunnustan nyt heti, että itseäni siinä viehättää tehokkuus. Aika on hyvin kortilla kahden pienen lapsen kanssa, heidän harrastuksissaan ja kodinhoidossa. Siinä missä jumppareissu matkoineen vie vähintään 1,5 tuntia, olet kotiovelta puolessa tunnissa juossut jo vitosen lenkin. Juosta voi ihan missä vaan, melkein milloin vaan. Lenkkarit eivät paljoa tilaa vie kassissa, joten liikunnan ei tarvitse tauota lomalla siksi, ettei siellä pyöri jumppia.
Toinen motivaattori itselläni on rauha. Meillä on välillä kotona sellainen huuto ja älämölö, etten jaksa mennä täydelle jumppatunnille, jossa ohjaaja huutaa ”JAKSAA JAKSAA!”. Kerran tuli olo, että pyydän ohjaajaa olemaan hiljaa. Elän siis lasten kanssa ja heidän harrastuksissaan sellaisessa melussa päivät, että monesti illalla se tunti yksin ulkona on ihan elintärkeä. Aivot saavat happea, kukaan ei karju, ei tarvitse stressata liikenteessä tai etsiä parkkipaikkaa. Välillä olen myöhästynyt jumpasta ruuhkan tai tietöiden tai puuttuvan parkin takia ja siinä vaan pinna kiristyy. Kukaan ei ole minun ja lenkkipolun välissä. Saitteko ajatuksesta kiinni?
Minulle aivan ehdoton juttu on myös kuunnella musiikkia. Kännykkä menee takin taskussa, langattomat luurit ovat ehdottomat, ettei kauho käsillään edessä heiluvaa johtoa. Yleensä laitan jonkun random-listan (YSÄRI!) soimaan Spotifysta ja hihittelen mennessäni, kun sieltä tulee niin höpsöjä tai nostalgisia biisejä. Ajatukset ovat jossain kaukana ja sitä juoksentelee ihan huomaamattaan.
Viime vuonna, kuukauden juostuani (eli varmaan neljä lenkkiä) sain sitten päähäni, että lähden miehen kanssa puolimaratonille. Siinähän oli sitten aika kova motivaattori, treenata, jotta selviää siitä. En silti juossut niin paljon kuin esimerkiksi syksyllä ja halusin käydä myös jumpissa, mutta palkkasimme lastenhoitajan pariksi tunniksi kerran viikossa – näin saimme kerran viikossa sen pitkän (n.15km) lenkin. Yksin en saa jotenkaan tahkottua kymppiä pidempään, motivaatio loppuu monesti. Siitä voi olla montaa mieltä, oliko tässä tahdissa järkeä, mutta pari puolikasta on kunniakkaasti juostu ja minä tykkään, että elämässä on tavoitteita.
En edelleenkään ole mikään malliesimerkki, sillä vieläkin juoksen monesti liian lujaa ja hidastaminen on vaikeaa. Lisäksi skippaan väsyksissä liian usein venyttelyn ja mitä sitten käy? Sitten tulee päiviä, kun en pääse kävelemään. Ihmisillä on varmasti erinäisiä herkkyyksiä saada jumeja, mutta juoksu saa itselläni lonkankoukistajan sekä pakaran piriformis-lihaksen herkästi jumiin, jos en tee kehonhuoltoa. Se taas oireilee selässä. Eli selässä ei sinällään ole vikaa, vaan hermojumit lantionalueelta tekevät selkäkivun. Olen nyt viimeisen puolen vuoden sisään joutunut taistelemaan sen kolmesti ”auki” (onneksi korjaantuu parin päivän sisään) kävelyn sekä oikeanlaisen hierojan avulla. Uskon, että saisin sen vaivan pidettyä täysin poissa, jos treenaan tarpeeksi vatsa- ja selkälihaksia, eli tuki on kunnossa ja VENYTTELEN. Äh, miten se onkin niin tylsää ja vastenmielistä! Muista siis kehonhuolto!
Näillä eväillä minä olen juossut nyt vuoden päivät ja 1000 kilometriä, saitteko vastauksia kysymyksiinne? Jatketaan kommenttiboksissa, jos en osannut ottaa jotain asiaa huomioon!
Ja hei, se tärkein. Se ei mene niin, että eka lenkki on huonoin ja joka kerta juokset paremmin ja kunto kasvaa. Meno, tuntemukset ja vauhdit heittelevät ja siihen vaikuttaa niin unen määrä, palautuminen, kehonhuolto, ravinto, stressi kuin monet muut asiat. Älä siis lannistu, aina ei luista, ei kenelläkään!
Oletko aloittanut uuden vuoden myötä uutta harrastusta? Onko se kenties juoksu?