Minä ajattelin kuulkaa, että tulen aivan täynnä tarmoa kotiin lomalta. Kyllä itse asiassa jollain tapaa olinkin ihan täynnä energiaa ja hyvää mieltä, mutta maanantaina huomasin, että kolme rinnepäivää, kuusi hiihtopäivää, kuusi uintipäivää, pulkkamäet, jumpat ja safarit painoivat kropassa. Purin vielä vauhdilla kaikki laukut ja pesin pyykit, tiistaina urakoin viikon sähköpostit pois ja osallistuin skype-keskusteluun ja samalla yritin napata taas kiinni siitä ajatuksesta, että olen arkisin yksin. Se vaatii vähän totuttelua.

On siis ollut hullu hoppu ja pari päivää ihan jäätävä väsymys, unettomuuskin hiipii aina mukaan kuvioon, kun tunnen, että vuorokaudesta loppuu tunnit. Kyllä siitä toisesta aikuisesta on ihan järjetön apu arjessa, sen huomaa kun jää yksin. Lomalla kuviosta tippuu vielä pyykinpesut ja siivoilut, eli kaikki aika käytetään ulkoiluun, touhuun ja yhdessäoloon. Olen ehkä maailmankaikkeuden huonoin lomalta palaaja, mieli laahaa vielä muualla ensimmäisen viikon ja haikeus on kova!

Mutta. Sitten kolikon toinen kääntöpuoli. Minä rakastan touhuta ja puuhata lasten kanssa. Ja olen onnellinen kun jaksan ja pystyn. Tämä päivämäärä on nimittäin piirtynyt lähtemättömästi mieleeni kahden vuoden takaisten tapahtumien vuoksi. Niille, jotka eivät muista tai eivät olleet tuolloin vielä matkassa, kerron tiivistelmän.

Menin sairaalaan näytille verenvuodon takia raskausviikolla 33. En ollut enää hirveän huolissani, sillä tuo vaiva oli ollut mukana lähes koko odotuksen. Viikonloppuna olimme käyneet Disney on Ice-showssa ja matka oli ollut tuskainen, autossa istuminen teki sen, että maha oli kivikova koko ajan. No, sen jälkeen olo helpotti ja unohdin asian.

Tuolla sairaalakäynnillä lääkäri totesi tylysti, että tämä vauva on syntymässä, ei saa syntyä. Sinä menet suoraan osastolle ja saamaan kortisonipiikkejä, etkä saa liikkua. Järkytyin ihan hirveästi, itkin valtoimenaan paniikissa ja mies, joka odotti työpäivän kesken lounastunnilla sairaalan kahviossa esikoisen kanssa, viestitteli, että mikä tilanne. En muista tuosta hetkestä mitään. Seisoin käytävässä joku lappu kädessä, minua saatettiin osastolle, ehkä soitin (?) miehelle hysteerisen puhelun ja kerroin tilanteen. En edes muista, miten ratkaisimme sen päivän, sillä esikoinen oli kotihoidossa ja miehen oli tarkoitus palata töihin. Päässäni risteili kaiken maailman kauhukuvat ja sairaalassa olo oli hirveää.

Siitä alkoi päivä kerrallaan eläminen, täysi makaaminen, päivä kerrallaan sen keksiminen, kuka hoitaa esikoista. En pystynyt nukkumaan sairaalassa, minuun pistettiin jos jonkinmoista ainetta, kortisoni aiheutti ihan hirveät sivuoireet ja vähän väliä joku tuli ottamaan supistuskäyrää ja hoki ”oi voi voi, nämä ovat ihan synnytyssupistuksia, ei saisi olla”. Itkin silmät päästäni kuuden opiskelijan keskellä, joiden tutkimuskohde olin ja kuuntelin, kun lääkäri selitti, että tämä vauva voi syntyä milloin vain. Opiskelijat katselivat muualle ja vaikuttivat vaivaantuneilta, minä tunsin itseni esineeksi. Teki mieli kirkua.

Kun eräänä yönä itkin ääneen käytävässä, tuli toinen äiti luokseni ja kertoi olleensa jo viikkoja osastolla ja ymmärsi kuinka hirveää siellä olo on. Hän oli päässyt viikolle 32 ja toivoimme yhdessä viikkoja lisää. Kun tapasin hänet seuraavana päivänä, hän voipuneena ilmoitti, että vauva oli pitänyt leikata vain tunti keskustelumme jälkeen ulos. Toivoin parasta hänelle ja vauvalle. Yhdessä huoneessa oli äiti, jonka vauva syntyi viikolla 24. Tuo osasto oli jotenkin niin täynnä toivoa, epätoivoa, surua ja äitejä, jotka kulkivat surullisena käytävällä, että ajattelin kahdeksassa päivässä tulevani hulluksi.

farkut LINDEX/ toppi NEO NOIR/ neuletakki DESIGUAL (second hand)/ kengät MUSTANG/ pipo PIECES

No, te tiedätte miten meidän tarinassa kävi. Päivä kerrallaan nitkutimme, oloni oli aivan hirveä ja tuntui monta viikkoa siltä, että hän syntyisi. Lopulta homma käynnistettiin viikolla 39 ja neiti lensi hetkessä pihalle. Itkin helpotusta, onnea ja kaikkea mahdollista.

Siksipä kiireen keskellä yritän muistaa aina raivata tilaa syliajalle, halauksille ja yhdessäololle. Sitä viime viikkomme oli täynnä. Tämä päivämäärä kaksi vuotta sitten pysäytti oman touhuamiseni niin rajusti ja pisti arvoja uuteen järjestykseen, etten sitä unohda. Olkoon kiire, se on ihanaa että saamme touhuta ja saamme touhuta yhdessä. Ja aina välillä pysähdytään. Yhtään aamuakaan en suostu ilman aamuhalia aloittamaan.

Halaan siis kuopusta tänään erikoisen lujaa. Niin kuin tuota toistakin. Hitsi että pienellä pitää olla kiire oppia kaikki aikaisin, mahassakaan ei meinannut malttaa.

Toivon oikein onnellista ja halauksia täynnä olevaa torstaita sinulle! Nämä lumikuvat muistuttavat ihanasta lomaviikosta yhdessä ja asu on sitä, mitä oli koko viikon – tukkaa en laittanut kertaakaan, pipo oli päässä jatkuvasti ja yleensä farkkujenkin tilalla toppahousut. Pyllyssä aina vähän lunta!

Mitä mielipiteitä asusta? Ovatko omat odotuksesi sujuneet hyvin? Oletko joutunut pelkäämään? 

P.S. KIITOS ihanista kommenteistanne blogisynttäripostaukseen! Arpaonni suosi tällä kertaa KIRSIÄ, voittajalle laitettu sähköpostia!