Kun elämä pysäyttää

Hyvää huomenta somehiljaisuudesta. Monet tietävätkin, miksi hiljenin. Kun pari päivää sitten nousin jaloilleni, keskityin lasten halaamiseen, syömiseen sekä upeaan keliin ulkona, eli en ensimmäisenä rientänyt blogin kimppuun. Tänne tuli siis pisin hiljaisuus sitten vuoden… 2013? Aika hurja ajatus muuten, että kaikki vuodet, reissut ja muut sitä on pystynyt päivittämään niinkin usein!

Sitä ei arjessa hirveän usein pysähdy miettimään, miten onnekas on, kun on terve. Että pystyy huolehtimaan lapsistaan, liikkumaan ja tekemään. Niistä asioista tulee vähän itsestäänselvyyksiä ja ajatus keskittyy sen sijaan tavoitteisiin kuten ”pystyisinkö ottamaan vielä parempia kuvia” tai ”pystyisinkö juoksemaan sen puolimaratonin alle kahteen tuntiin?”. Ne aamupuurot, iltasadut ja muut menevät vähän rutiinilla, vaikka monesti ajatellen, että olen kiitollinen lapsistani, mutta rutiinilla. Samalla ajatellen, että apua olen väsynyt, voisiko joku antaa minun käydä edes yksin vessassa!

Sitten yhtäkkiä se kaikki viedään pois. Et jaksa liikkua, et jaksa ajatellakaan avaavasi tietokonetta, et laittavasi lapsille ruokaa. Et juo kahdeksaan aamuun aamuteetä tai syö aamupalaa, et muista milloin kävit suihkussa, mikä päivä on tai milloin viimeksi luit lehden. Kun tajuat, ettet pysy enää jaloillasi, on pakko tarttua äitisi heittämään oljenkorteen ja laittaa lapset mummilaan. Ironisesti hymyillen mietit tyhjässä kodissa, että tämähän on se, mistä kaikki äidit haaveilevat, olevansa hetken yksin. Samalla et pysty muuta kuin makaamaan silmät kiinni sohvalla, kun telkkarin katsominenkin tekee pahaa.

Minä siis sairastuin vatsatautiin. Tavallinen lastentauti, jyllää kaikissa pikkulapsiperheissä. Harmittelin aluksi, että ehdinkö toipua kahden viikon päässä häämöttävään puolimaratoniin. Kun neljäs päivä alkoi ja olin jo aika tokkurainen, joutui mies jäämään kotiin lasten kanssa ja minä päädyin ensiapuun ja nestettä tankattiin tiputuksella. Samalla otettiin hurja määrä kokeita ja todettiin, ettei minusta löydy mitään anemiaa kummempaa vikaa. Nesteytys ja pahoinvointilääke veivät minut uudelle tasolle ja luulin toipuvani, kunnes seuraavana yönä homma jatkui taas. Oli selvää, etten pysty hoitamaan lapsia. Kun työmatkalla Tampereella oleva äitini sanoi, että voisi ottaa tytöt mukaan, minä totesin, että pakko on tarttua tähän oljenkorteen. Sanoin heille lähtiessä, että nähdään helatorstaina, kahden yön päästä. He lähtivät into piukassa mummilaan.

Helatorstaina makasin ensiavussa erinäisissä testeissä taas. Tytöt jäivät vielä kolmanneksi yöksi mummilaan. Itkin hirveästi. En enää todellakaan puolimaratonin missamista, vaan ikävää lapsiani kohtaan, itkin ihan fyysistä ikävää. Normaalisti ei mene päiväkään, ei tuntiakaan, ettei minua halaisi kukaan. Mies tai jompi kumpi tyttäristäni. Äitini, ehkä ystävä, joku halaa aina. Nyt olin ollut viikon ilman kosketusta, vältimme kotona halaamista ja pussaamista, läträsimme käsidesillä ja lapset olivat olleet jo monta päivää poissa. Tautini oli niin kamala, että yritin kaikkeni välttää tartuttamasta. Toki esikoinen oli ollut vatsataudissa pari päivää ennen sairastumistani, eli voi olla, että vaaraa ei olisi ollut, mutten halunnut riskeerata. Itkin ikävää, itkin heikkoa oloa ja itkin pelkoa, kun mitään helpotusta ei näkynyt. Paino oli pudonnut useita kiloja ja itseänikin alkoi hirvittää.

Kun kaikki mahdolliset kokeet oli otettu ja mitään vikaa ei löytynyt, oli olo helpottunut ja samalla ahdistunut – mitä tämä sitten on? Samalla, viimeisen verikoeryppään jälkeen aloin ensimmäistä kertaa kahdeksaan päivään kestää hajuja. Oli nälkä, ruoka pysyi sisällä. Lapset palasivat kotiin ja heitä halatessani koin sisälläni jotain käsittämätöntä lämpöä. Jotain entistä syvempää ja kiitollisempaa. Kun 2-vuotiaani sanoi juna-asemalla aamulla ”äiti mä tykkään susta” samalla kun 5-vuotiaani kertoi ”mulla oli kauhea ikävä”, en olisi voinut elämältä enempää pyytää. He olivat siinä ja minä jaksoin kävellä vastaan, joskin edelleen vähän voipuneena.

Olen miettinyt monen monta kertaa kuluneen viikon aikana, miten itsestäänselvyytenä pidän sitä, että olen terve, hyväkuntoinen ja jaksava. Miten yhdessä päivässä se voidaan ottaa pois. Miten paljon enemmän tulisi arvostaa sitä, että jaksan vauhdikkaan arjen lasteni kanssa. Olen myös miettinyt sitä, etten olisi ikinä selvinnyt viikosta ilman vanhempiani. Tai ainoa vaihtoehto olisi ollut, että mies olisi käyttänyt kesälomansa tähän. Olen siis todella kiitollinen vanhemmilleni. Olen myös hyvin kiitollinen siitä, miten moni minulle tuntematonkin ihminen laittoi viestiä eri kanavien kautta ja tsemppasi ja vinkkasi erinäisistä lääkkeistä ja keinoista. Kiitos teille, some oli ainoa seurani monta päivää.

Minä huusin ja itkin yöllä kivusta. Heräsin kahdeksan aamua putkeen oksettavaan oloon, en voinut nukkua juostessani vessassa, jumiutin niskani sohvannurkassa, tärisin tuplapeiton alla nestehukkaisena ja meinasin oksentaa, kun Acutan akuuttilääkäri tuli hoitamaan minua suoraan tupakalta. Olin kipeä vain kahdeksan päivää, mutta kun siinä pää kaakelin maatessa kuudetta päivää et tiedä, milloin tauti taittuu, se tuntui pitkältä.

Uskon, että minun suorittajaluonteeni tarvitsi tähän väliin pienen potkun päähän, kunnon pysäytyksen. Tarvitsin sen nähdäkseni, mitä minulla on. Miten onnellista elämää pystyn viettämään terveenä ja jaksavana. Se on aivan yks hailee, mihin aikaan juoksen matkoja. Se on aivan sama, jos meillä syödään tänään eineksiä tai ei pestä ikkunoita koko kesänä. Mutta se, että pystyn halaamaan lapsia, syömään aamupalan ja minulla on ympärillä ihmisiä, jotka välittävät jos kaadun – se ei ole aivan sama. Se on valtava, valtava rikkaus. Täytyy keskittyä siihen olennaiseen entistä enemmän.


mekko SILVERJUNGLE (saatu)/ takki NOISY MAY/ korvikset THE OTHER STORIES/ aurinkolasit RAYBAN (saatu)

Nämä kuvat sopivat minusta jotenkin täydellisesti tilanteeseen – kun sairastin, luonto puhkesi kukkaan ja kun pääsin jaloilleni taas… No, olo oli kuin kukkaan puhjennut. Hymy oli hyvin aito. Nöyrin mielin nautin tästä äitienpäivästä ja toivon kaikille onnellista ja aurinkoista sunnuntaita sekä äitienpäivää!

Luen mielelläni myös kommentteja, mutta normaaöista poiketen, en osaa päättää tätä postausta kysymysmuotoon. Sana on vapaa!