Ihanan hellekesän varjopuoli

Kesällä 2018 se alkoi kirjoitti Paula Sankelo. Käristyskupoli on kuluttanut Euroopan maita ja saanut ihmiset ehkä miettimään kulutustottumuksiaan ja sitä, että maapallon varat ovat kulutettu loppuun. Ilmastonmuutos on täällä ja maastopalot ovat arkipäivää jo niin Suomessa kuin Ruotsissa, eikä enää kaukana Australiassa. Paniikki on täällä ja maailmanloppu lähellä, simpukatkin nousevat kuolleena järven pintaan.

Niin. Onko paniikki täällä? Mitä muutoksia ihmiset tekevät arjessaan kohdatessaan kuumuuden ja ehkä miettiessään ilmastonmuutosta? Minä itse olen vähentänyt suihkussa käyntiä ja viilentynyt järvessä. Pyykit ovat kuivaneet pihalla, kuivausrumpua ei ole käytetty. Pihakukkien olen antanut kuolla, sadevedellä niitä on kasteltu, mutta ei vesijohtovedellä. Samalla nämä pienet teot ovat tarkemmin ajateltuna vähän turhia. Eivät ehkä, jos ihan kaikki vähentäisivät kulutustaan, mutta kokonaiskuvassa kyllä. Meitä on niin valtavan paljon.

Syksy on tulossa ja samalla totesin, että esikoinen on taas kasvanut silmissä: hän tarvitsee uusia vaatteita. Ahdistuin, en haluaisi ostaa uusia vaatteita. Niitä varmasti pitäisi ostaa pääsääntöisesti kirpparilta ollakseen ekologinen, mutta koska kirpparikierrokset lasten kanssa ovat puuduttavia, ostan useasti vain fb-kirppareilta tavaraa. Jossa pitää tinkiä,vaihtaa viestiä ja postitella, postikulut ovat nykyään enemmän kuin halpaketjun mekko uutena. Arvaatte miten käy. Arvaatte miten pahalta tuntuu ostaa se halpaketjun mekko, joka kuluttaa ilmastoa, lapsityövoimaa ja ties mitä. Tukea firmaan, joka on viimeinen firma mitä haluaisin tukea, mutta mitä pidempään olen ollut kotona (= kotihoidontuki), sitä enemmän olen joutunut kääntymään halpisfirmojen puoleen. Blogin alkuaikoina olin lapseton, työssäkäyvä aikuinen ja pystyin ostamaan paljon kotimaista ja sitä tukemaan. Nyt kotona lasten kanssa olevana äitinä en pysty kerta kaikkiaan valitsemaan kotimaista, 40 euroa maksavaa mekkoa vaikka haluaisin.

Miten turhauttavalta tuntuukaan välillä kantaa paperiroskia, muoviroskia, biojätettä, kartonkia ja muuta vastaavaa eri jäteastoihin ja sen jälkeen mennä uimarannalle, jossa roskikset tursuilevat, ihmiset heittävät roskaa olan yli ja vedessä kelluu pari oluttölkkiä. Miten voimattomalta tuntui, kun ongin Suomipopeilla laiturilta roikkuen usemman tölkin ja pullon pois vedestä, vain nähdäkseni kun seuraava vene tuli viereen lillimään ja tölkit heitettiin surutta Jyväsjärveen. Miten voimattomalta tuntuu suosia julkista liikennettä, kun samalla Jenkeissä ajetaan hurjan saastuttavilla autoilla, käytetään kertakäyttöastioita ja ajetaan sillä autolla joka paikkaan.

Minä en ole mikään ilmastopulmunen. Kierrätän, kerään roskia maasta, yritän suosia kotimaista ruokaa ja kasvisruokaa, mahdollisuuksien mukaan pyöräilen ja käytän bussia. Sitten teen parin viikon lomamatkan all inclusive-hotelliin ja vedän koko vuoden ”työni” vessanpöntöstä alas. Siltä se minusta tuntuu, silti teen sen, koska kahden viikon loma merkitsee taas niin isoa henkireikää perheelle. Mutta onko perheelläni ja lapsillani tulevaisuutta, jos en lopeta täysin kaikkia matkoja, onko sillä enää mitään väliä, onko jo liian myöhäistä? Mitä ihmeen väliä on minun, pienen suomalaisen lajittelemalla biojätteellä, kun miljoonat ja miljoonat ihmiset samaan aikaan viis veisaavat kierrätyksestä, syövät hyvillä mielin haineväkeittoa, heittävät tupakantummpinsa mereen ja viis veisaavat kierrätyksestä? Olen vuosia asunut Aasiassa ja sanon, että siellä roskista meressä vaahtoaminen vasta turruttavaa olikin. Turistit tulevat ja tuhoavat ja paikalliset tarvitsevat turistien rahat.


mekko NANSO/ korvikset POOLA KATARYNA/ kengät H&M/ hattu Kyprokselta/ aurinkolasit KAPPAHL

Minä olen pitkään ollut hyvin ahdistunut ilmastonmuutoksesta, enkä silti ole suuria konkreettisia tekoja osannut tehdä. Juuri eilen käytin hyvillä mielin Lushin saippuapalaa, joka ei tunnu kuluvan mihinkään vaikka kuinka käyttäisi. Tein jämistä ruokaa. Olin hyvillä mielin, kun esikoinen valisti vessareissuja opettelevaa kuopusta siitä, ettei saa ottaa montaa palaa vessapaperia ”jos käytät noin monta, meillä ei ole enää kohta metsiä, se paperi tehdään puista”. Olin hämmästynyt esikoiseni sanoista ja samalla mietin, että minähän hänelle olen paasannut asioista, en kerta kaikkiaan kestä, jos talouspaperia käytetään jonkin asian kuivaamiseen. Jos vessapaperia laitetaan pönttöön ettei vaan vesitippa lompsahda peppuun. Jos suihkussa seistään helteellä kuluttaen vesivaroja sen sijaan, että mentäisiin vaikka järveen. Mutta onko tuolla kaikella suuressa mittakaavassa enää mitään merkitystä? Kuinka turhalta tämä taistelu itsestäsi tuntuu? Yritätkö tehdä asioita ilmastonmuutoksen hyväksi?

Tämä aihe on väkisin mielessä helteiden vain jatkuessa Suomessa. Minä itse rakastan lämpöä ja hellettä, mutta siitä on nykyään vaikeaa nauttia, kun näkee miten maailma kuluu loppuun. Eilen meinasin juoksulenkillä juosta kuolleen siilin päälle ja nieleskellen ajattelin, onkohan raukka kuivunut. Saammeko enää pelastettua maapalloamme?

Kuviksi otin juttuun Nanson mekossa otetut kuvat, suosiakseni kotimaista. Tämäkin mekko on pysynyt priimana vuosikaudet. Tänä kesänä en ole käynyt lainkaan vaatekaupoissa ja yrittänyt vähentää kulutustani. Ahdistunut blogien ”must have”-listoista ja alennusmyyntien suosittelemisesta. Helteellä ja upealla kesällä on kääntöpuolensa, iso, iso asia, josta kirjoitin pienen pintaraapaisun, herättääkseni ehkä keskustelua. Luonnoksissa on iso läjä kepeitä kesävinkkejä, mutta tämä aihe piti saada nyt ensimmäisenä ulos.

P.S. Postaus tulee näin myöhäiseen aikaan serveriongelmien vuoksi, en saanut julkaistua aikaisemmin!