En olisi tällainen ilman sinua – ajatuksia pitsihääpäivänä

13 vuotta sitten sanoimme toisillemme tahdon Jyväskylässä. Kuuntelimme, kun ystävä lauloi kirkossa Can you feel the love tonight ja itkin meikkini poskille hääpäivän alkajaiksi. Tuo samainen ystävä piti puheen häissä, joihin osallistuimme lauantaina (ja montakohan kertaa illan aikana minä taas itkin). Kaikki oli aivan ihana ja nostimme päivän yhdeksi parhaista hetkistä sen, kun istuimme hääautossa ja matkasimme kohti juhlapaikkaa. Se oli ainoa hetki ihan kaksin.

Siitä alkoi yhteinen matkamme avioparina, joka on ollut niin kuin jokainen parisuhde, täynnä ylä- ja alamäkiä. Olen jotenkin hassusti ajatellut, ettemme ole kauheasti muuttuneet, mutta kun katselin eilen vanhoja kuvia häistä ja häämatkalta, tajusin että olemme muuttuneet molemmat ja paljonkin. Toki ulkoisesti, mutta sisäisestikin. Puhumattakaan siitä, paljonko vanhemmuus on meitä muuttanut.

Kun katselin noita kuvia, mietiskelin sitä epävarmuutta, joka sisälläni vielä oli. Olin aivan varma, että haluan viettää tämän miehen kanssa loppuelämäni, mutta se olikin sitten ehkä ainoa asia, mistä olin tuolloin varma. Olin kauhean epävarma ja keskeneräinen ja osaksi olen sitä varmasti aina, mutta vuodet ovat tuoneet itsevarmuutta. Siinä kuvia katsellessani mietin, kuinka kiitollinen siitä saa olla, että tuo mies on rakastanut jo silloin, kun olen ollut epävarma parikymppinen. Ja rakastaa nyt, kun olen neljääkymppiä lähestyvä perheenäiti.

Hääpäivä ei unohdu koskaan. Parhaintahan päivässä olivat ne rakkaat ihmiset, jotka pitivät puheita, tanssivat ja nauroivat kanssamme. Häähumusta jatkoimme suoraan Etelä-Afrikkaa kohti ja olimme kaksi viikkoa häämatkalla. Täytyy sanoa, että se tyhjyys, mikä iski syyskuussa lompiessani takaisin yliopistolle oli hämmentävä. Niin kauan päivää oli suunniteltu ja odotettu.

Kulunut talvi ei ollut helppo meille ja välillä tuntui, että parisuhde natisi liitoksissaan. Sitten tuli hetkiä, kun juoksimme kaatosateessa hyvillä mieli, hypimme mereen Kyproksella tai saunoimme kaksin lasten jo nukkuessa ja juttelimme asioita halki. Kaikki oli taas hyvin. Sitähän se parisuhde on ja arjessa vaaditaan usein sitä tahtoa rakastaa. Onneksi olemme molemmat kohtalaisen jääräpäisiä tyyppejä, jotka eivät luovuta helpolla.

Noita hääkuvia ja lapsenkasvoisia meitä katsoessani mietin, miten vähän luotan ihmisiin. Epäilin jopa naimisiin mennessäni, että noinkohan tuo mies rinnalla oikeasti tykkää minusta. Olin saanut niin pahasti siipeeni, että luottamusta kehenkään on ollut vaikeaa luoda. Samaan syssyyn mietin, miten monta kuvaa elämän varrelta mieleeni tulvi, missä arjen teot ovat osoittaneet, kuinka paljon hän välittää. Kuinka hän suostui kaikkiin hupsuihin hääideoihini hääkyyhkyistä lähtien. Kuinka hän innosti minutkin lähtemään vaihto-opiskelemaan ja miten en ikinä vaihtaisi tuota aikaa Englannissa mihinkään. Kuinka hän opetti minut kädestä pitäen sukeltamaan. Järjesti täpötäydessä Bangkokin bussissa minulle toisen istumapaikan, kun meinasin ahtaanpaikankammoisena panikoida. Kun sain sukeltajantaudin, hän istui tuntikausia kammion ulkopuolella ja katseli minua niin huolestuneella ilmeellä, että teki mieli lohduttaa. Kuinka thaimaalaiset hoitajat sanoivat, etteivät ole ikinä nähneet kenenkään kököttävän siellä ulkopuolella noin kauaa ja ”he really must love you”. Kun sain denguekuumeen, hän istui kanssani sairaalassa tuijottamassa Simpsoneita ja nukahti vaatteet päällä sairaalan sohvalle. Esikoisen syntyessä minä kiljuin lopussa etten pysty tähän, mutta hän sanoi painavalla äänellä ”jos tähän joku pystyy niin se olet sinä”. Voimaannuin niin tuosta ajatuksesta, että lapsi syntyi vain minuutteja tuon lauseen jälkeen. Kun ajoin moottoripyöräkorttia ja tuskailin, ettei tästä tule mitään, hän vuokrasi pyörän ja opetti minua sinnikkäästi parkkipaikalla pujottelemaan. Hän ottaa kaikki asukuvani ja sanoo, että haluaa tukea minua tekemään asioita, joista tykkään. Murjotin perjantaina, kun Apulannan keikkaliput lokakuulle oli myyty loppuun. Hän hommasi lauantaina ne meille. Kun pari viikkoa sitten pyörin vatsakivuissani, hän lupasi tulla heti jos tarvitsen ja tulikin sitten kotiin läpimärkänä hiestä, kun oli polkenut hädissään niin kovaa pyörällä.

13 aviovuoden aikana on kertynyt lukuisia esimerkkejä siitä, kuinka hän on osoittanut välittävänsä. Toivottavasti minäkin olen osannut sen tehdä toiseen suuntaan. Ja muistanut kiittää. Sillä on paljolti mieheni suoraselkäisyyden ja rohkeuden ansiota, että minäkin uskallan nykyään seisoa omilla jaloillani, uskon omiin mahdollisuuksiini ja kykyihini, enkä ole sellainen epävarma raakile. Hänen tukensa ja innostuksensa on saanut minut harrastamaan lajeja, mihin en uskonut pystyväni, hänen tsemppauksensa on vienyt meidät asumaan ulkomaille ja hänen tuellaan olen juossut ensimmäisen puolimaratoninkin. En tiedä millainen ihminen olisin ilman miestäni, mutta koen, että hän on tehnyt minusta kokonaisen.

Vuodet ovat vierineet hurjaa vauhtia ja me olemme kasvaneet yhdessä. Joskus ärsyttää, että tappelutkin menevät aina samalla kaavalla ja toistelemme samoja asioita, mutta toisaalta, tiedämme tasan tarkkaan mistä toinen ärsyyntyy ja millä toinen leppyy. Arvaamme monesti, mitä toinen meinaa sanoa. Tunnemme vielä niin paljon paremmin kuin tuolloin 13 vuotta sitten, eikä elämässäni ole muita, kenen edessä uskaltaisin olla täysin oma itseni. Laulaa, nauraa, kiukutella ja itkeä luottaen siihen, ettei toinen pelästy vaan pysyy aina rinnalla.

Toivon monia yhteisiä vuosia lisää. Kiitos mieheni, kun olet.