Marraskuu oli vähän outo. En syytä marraskuuta siitä, että voimat meinasivat pari kertaa loppua kesken, vaan kaikkia muita olosuhteita. Olen edelleen yrittänyt parhaani mukaan keskittyä hyvään, koska sitä on niin valtavasti, mutta pari kertaa mutisin muun muassa Instastoriesin puolelle, että olo on kamalan epäonnistunut ja olen hurjan väsynyt. Näitä tunteita oli kaikkien niiden ihanien tunteiden joukossa marraskuussa vähän liikaa.

Marraskuussa vietettiin veljentytön ristiäisiä ja tuo päivä jäi ihanana sekä erityisenä mieleen. Käytiin tyttöporukalla Tukholmassa ja sekin oli kivaa. Oltiin äidin kanssa Kaija Koon keikalla, joka oli ihan huippu, vietettiin kiva isänpäivä ja käytiin porukalla uimassa. Kuopuksen kummit olivat meillä yökylässä ja Jyväskylässäkin pörrättiin yksi viikonloppu.

Siinäpä on nyt ihan itsessään aineksia väsymykseen. Menimme siis koko ajan jossain, kävin monta kertaa joka viikko Helsingissä, käytiin Jyväskylässä, pyörähdettiin Tukholmassa. Tähän yhdistettiin sitten jopa 50 km juoksua viikossa ja viidelle viikolle jakautuneet 10 tarhapäivää, mikä teki siis pari päivää per viikko. Kun niistä vielä järkkäsin molemmille tytöille omat äiti-tytär-päivät, oma aika jäi marraskuussa minimiin.

Tähän yhdistettiin sitten vielä se yksi, kaikkia rassaava tekijä: unettomuus. Minä aloin taas vähän menettää yöunia ja pelkäsin, että se johtuu ferritiinistä, joten olen nyt palannut ottamaan rautaa parina päivänä viikossa. Osaksi se johtui siitä, että taapero lakkasi nukkumasta, taas. Taistelimme toukokuusta syyskuuhun yöunien kanssa ja pari kuukautta meni jo hyvin, mutta marraskuussa palasi loputon taistelu unien kanssa. Meni jopa seuraavan päivän puolelle, kun kolme tuntia kestänyt iltataistelu päättyi ja hän simahti. Kun kello on 00.30, olet pinna kireällä taistellut nukutusta monta tuntia, ei itselleni ainakaan tule heti uni. Ja tiedätte, kuinka käy oman ajan/meidän yhteisen ajan. Sitä ei vaan ollut. Tein siis välillä ihan ihme aikoihin postauksia ja marraskuun viimeinen maanantai oli kuin sadusta, kun kävimme miehen kanssa lenkillä, saunassa ja katsoimme yhden jakson telkkarisarjaa (äitini oli yökylässä ja hoiti taaperon).

Kun kaikkia väsyttää, se tuntien taisto joka ilta on rienaavaa. Se hermostuttaa jo päivällä, kun yrittää sissinä juoksuttaa toista tuntikausia pihalla, jos vaikka väsähtäisi. Se rassaa aamuisin, kun esikoinen nousee päivänä kuin päivänä kello 7 pirteänä kuin peipponen ja oma olo on ihan muuta kuin pirteä.

En ole jaksanut tästä valvomisesta ja taisteluista tuoda mitään blogin puolelle, koska se ei tunnu ns. oikealta ongelmalta. Mutta paljon se on meidän marraskuuhun vaikuttanut ja jokaiset asukuvat on otettu silmäpusseja peitellen tukka pystyssä. Ne olivat kamalia minusta kaikki, lukuun ottamatta tuota pinkissä mekossa otettua kuvaa, olin nukkunut hyvin sen yön. Mutta kun muuta ei nyt syntynyt, niin näillä mentiin. Olen näköjään käyttänyt tasan kaksia kenkiäkin marraskuussa sitä tajuamatta!

Kun on valvonut enemmän tai vähemmän 5,5 vuotta, se alkaa olla niin jotenkin normi, ettei siitä tule tehtyä mitä omia postauksiaan. Ajattelin jo, että pahin olisi ohi, mutta marraskuu meinasi viedä tosissaan voimat. Ehkä sitten väsyneenä pusersin liikaa, mutta lenkki raittiissa ilmassa kirkasti pään ja antoi hengähdyshetken paremmin kuin jääminen sohvalle.

Lisäksi puristin aika monta henkilökohtaista postausta ulos vähemmillä kommenteilla kuin ikinä. Siitä olin myös aika allapäin, sillä uusi blogikoti tuntuu vähän liian ”kovalta”. Painin Suomen suurimpien seurassa ja marraskuussa tuntui, etten väsähtäneenä kotiäitinä pärjää siinä seurassa. Pusersin työhakemuksia muutamaan tosi kivan oloiseen paikkaan ilman vastakaikua. Menetin pari kertaa totaalisesti hermoni kun olin niin väsynyt, epätoivoinen kaikesta ja yritin pusertaa itsestäni liikaa irti. Ja samalla menetin hermoni hyvää tarkoittaviin kommentteihin ”sinä varmasti keksit teille tekemistä, kun olet niin energinen”, ”kyllä kova työ tuottaa tulosta”, ”varmasti löydät itsesi näköisen paikan”. En jaksa selittää enää kenellekään omaa tilannetta tai mikä olen koulutukseltani tai mitä töitä olen tehnyt. Vaikkei otsassani lue mistään koulutuksesta mitään, marraskuussa tullut kysymys ”onko minulla mitään koulutusta” sai ahdistelemaan. Ovatko mahdollisuuteni maisterina valuneet hukkaan?

Mutta minä en koskaan pysty kertomaan asioista ”julkisesti”, kun tilanne on päällä. Ahdistaa ja hermostun kaikista hyvää tarkoittivista neuvoista, kun olen liian väsynyt. Kerron, että nukkumisten kanssa on kokeiltu ja vaikka mitä. Nyt taistelimme lauantain ja sunnuntain ilman päiväunilla sillä seurauksella, että lauantaina taapero nukahti hetkeksi istualleen joulutorille samoin kuin eilen autoon matkalla joulunavaukseen. Pätkät jäivät kuitenkin niin lyhyeksi, että molempina iltoina meillä oli kaksi pientä sikeässä unessa kello 21. Ennätysmäistä. Olimme sunnuntaina suorastaan hukassa, kun kello oli puoli kymmenen, meillä ei ollut mitään telkkarisarjoja katsottavana ja pyörittelimme peukaloita sohvalla. Koko kuukausi oli menty kaavalla, että nukkumaan juostaan heti kun taistelu on ohi.

Tosin huomasin, että päiväkotiin lähti maanantaina itkuinen tyttö, häntä taisi väsyttää. Tiedän myös, että siellä hän nukkuu ja piiiitkään ja taistelut ovat taas illalla edessä. Mutta pienikin hengähdys niistä auttoi ja todella paljon!

Koska koko marraskuun olen nostanut teille pääasiassa esiin elämän hyviä asioita, ajattelin nyt sitten aloittaa joulukuun kauhealla avautumisella. Joulukuu näyttää ihastuttavan tyhjältä – odottamassa ei ole yksiäkään junalippuja mihinkään, 10 päiväkotipäivää jakautuu kolmelle viikolle, joululahjoja en stressaa, kortit ovat valmiina. En yleensä tykkäisi tällaisesta tyhjyydestä, mutta uuvuttavan marraskuun (josta saan kyllä osaksi syyttää ihan itseäni vain) jälkeen se tuntuu helpottavalta. Hengittää rauhassa ja pitää arjesta kiinni. Tällä hetkellä tuntuu luksuselta juoksulenkki ja hetken kotona, jouluvalot ja joulun tuoksut. Kerään energiaa, jotta jaksaisin taas kehua itseäni työhakemuksissa.

Tällaisten fiilisten kanssa sitä on siis painittu menemään, josko pysähdys auttaisi asiaa. Tätä kirjoittaessa kello tulee juuri 21 ja lastenhuone hiljenee, josko se tästä! Ihan mieletön upeus koettiin eilen illalla, kun saatiin ensi lumi vihdoin Tampereelle. Hetkeksi vain, mutta lasten riemu oli mieletön!

Saako blogiin tuoda tällaisia negatiivisia ajatuksia välillä vai meneekö liian valittamiseksi? Toin marraskuun asutkin postaukseen, mutten laita nyt perinteistä arvontaa niiden kanssa, kun pyöritän joulukalenteria. Saa toki huikata suosikkinsa, jos haluaa!

P.S. Olen tullut hurjan iloiseksi lukiessani teidän kommentteja eiliseen postaukseen ja arvontaan. Ihanaa ”kuulla” keitä siellä on ja ihanaa, että jollain muullakin riehutaan Ryhmä Hau-kalenterin kanssa! <3 Kiitos kun saatte minut hymyilemään!