Oletteko muut jo ihan joulufiiliksissä? Olen niin jouluhössöttänyt kuukauden ajan, että takki on jo tyhjentynyt ja höpötän pari päivää ihan muista jutuista. Palaan pian taas joulufiiliksiin!

Kuten ehkä olette huomanneet, minulla menee homma kuin homma helposti suorittamiseksi. Tykkään mitata asioita, tykkään kyttiä lukijatilastoja ja vaadin aina itseltäni enemmän ja parempaa, puhutaan melkein mistä vain asiasta. Aina pystyy parempaan, ajattelen. Tämä on vähän huono ajattelumalli, sillä siinä uupuu äkkiä ja unohtaa nauttia hetkestä. Yritän siis nykyään fiilistellä, nauttia hetkestä ja olla miettimättä, että voisin olla parempikin. Koska olen jo riittävän hyvä näin.

Mutta kiitos suorittajaluonteeni, sai juoksuharrastuksenikin aikanaan vauhdikkaan alun. Huomenna, aatonaattona tulee maagiset kaksi vuotta siitä, kun juoksin ensimmäisen lenkin. Toki olen urheillut aiemminkin ja paljonkin, eli pohjakuntoa oli, mutta juoksua inhosin. Tappavan tylsää ja sillä tavalla, tiedättekö. Olen kertonut tarinan monta kertaa. Juoksimme hupsua parin kilsan ympyrää Jyväskylässä, koska en tiennyt paljonko jaksan ja päädyimme juoksemaan kahdeksan kilometriä. Ja jäi nälkä juosta lisää.

Juoksenneltuamme muutamia lenkkejä (tai no siis mies oli juossut jo paljonkin, minä muutaman lenkin) olin minä meistä se, joka sanoi, että kyllä mä nyt yhden puolimaratonin juoksen, joo joo. Ja siitä se ajatus (ja ilmoittautuminen) sitten lähti. Rakastan tavoitteita, rakastan piiskata itseäni parempaan ja tavoitetta kohti oli kivaa (ja lopussa stressaavaa, voi lastentautien määrää) juosta. Nälkä kasvoi koko ajan syödessä. Vuosi sitten aatonaattona juoksimme vuosipäivälenkin ihan hirveässä hirveässä lumipyryssä ja kilsoja viime vuonna kertyi noin 1000km. Tänä vuonna tiesin määrän olevan enemmän, veikkaisin noin 1300km. Minähän olen mitannut joka lenkin. Ja sitten…

En koskaan jaksa liittää Suuntoa tietokoneeseen, sillä näen sen lenkin tiedot kellosta suoraan ja se riittää. Tiedän syketason, vauhdin, matkan ja nämä piisaavat. Päätin alkuviikosta kuitenkin kurkata, mikä on kokonaissaldo vuoden kilometreissä ja miten kuukaudet jakautuvat (veikkaan että elokuussa tai marraskuussa kilsoja tuli eniten). Ja miten kävi. Suunnosta oli loppunut muisti, eli se pitäisi synkronoida useammin ja maaliskuun alusta syyskuun alkuun juoksutulokseni oli 0km. Siis niitä ei ollut kellossa.

Teki mieli hakata päätä seinään. Otti päähän ihan hirveästi, vaikka samalla kysyin itseltäni, että miksi? Ne treenit on tehty, mitä se mittaaminen niitä muuttaa? Olisi ollut kivaa tietää, mutta toisaalta, ei ollut iso asia. Poljin jalkaa ja sanoin, etten juokse enää ikinä harmittaa niin. Hah, seuraavan aamun lenkillä pohdin mennessäni sitä, että ei sillä mittaustuloksella tosissaan ole väliä. Olen jäänyt juoksuun koukkuun monesta syystä ja tuona tiistaiaamuna mietin niistä ehkä yhtä tärkeimmistä. Rakastan olla ulkona, liikkua luonnossa ja hengittää raitista ilmaa. Tiistaiaamuna valo siivilöityi todella kauniisti pilvien lomasta ja nautin suunnattomasti maisemasta. Montako auringonlaskua ja nousua sitä on nähnyt juostessaan? Montako erilaista järveä on kiertänyt, katsellut sorsia ja joutsenia? Nauttinut ukkoskuuron raikastamasta ilmasta, juossut Lapinjärven maaseudulla haistellen kaurapeltoa, väistellyt Agia Napassa Kyproksella aamulenkillään baarista palaajia? Juossut aamuseiskalta Kyproksella merenrannassa muiden innokkaiden kanssa ja nauttinut lämmöstä ja heräävästä päivästä. Jutellut miehen kanssa ummet ja lammet pitkillä lenkeillä, sillä niillähän jutellaan tauotta. Ei ole kännyköitä tai muuta, on luonto, tossut ja juttelu.

Ne ovat aivan täysin korvaamattomia juttuja. Sellaisia, mitä en saa jumppasalista, en saa kävelylenkiltä (en ehdi tarpeeksi pitkää matkaa), en saa kotisohvalta. Juoksulenkkarit ovat lähteneet mukaan jokaiselle reissulle ja juostu on yhtä lailla Kyproksen kuin Prahan katuja, Jyväsjärveä ympäri, Helsingin lapsuudesta tuttua Keskuspuistoa on tullut koluttua ja Tampereen reittejäkin on kertynyt. Olen nähnyt vuodenajat paremmin kuin koskaan, saanut aimo läjän happea ja punaisia poskia.

Lisäksi juoksen, koska siinä näkee jotenkin paremmin kehityksen kuin esimerkiksi jumpassa. Toki tiesin, jos jaksoin punnertaa bodyattackin 100 punnerrusta suorin jaloin, että töitä alle on tehty. Ei muuten menisi enää, en punnerra enää ikinä. Mutta muuten sitä kehitystä ei jotenkaan huomaa samalla tavalla kuin juostessa. On mielettömän ihana tunne, kun 15 kilometriä menee nopeasti ja se ei vaadi älyttömiä ponnisteluja. Siitä tietää, että kehitystä on tullut.

Ja hei! Ihan hassu, mutta iso syy. Kahden lapsen myötä alkoi juoksu ja kahden lapsen myötä mökän määrä kotona lisääntyi. Olen monesti ollut viisikin päivää viikossa kahden lapsen kanssa päivät yksin ja päivän jälkeen sitä kaipaa hiljaisuutta. Menin joskus jumppaan, stressaannuin jo matkalla ruuhkissa etten ehdi ja kun ohjaaja karjaisi jaksaa jaksaa menetin hermoni. Teki mieli huutaa ole hiljaa. Lenkillä saa olla yksin ja hiljaa vauhdikkaankin päivän päätteeksi ja se on arvokasta ja lisää suuresti omaa jaksamista.

Ja aika. Juoksen myös ajan takia. Siis sen puutteen takia. Kaksi lasta, heidän harrastukset, omat harrastukset ja kaikki muut velvollisuudet jättävät tiukkoja välejä urheilla. Välillä äkkäät, että minulla on 45minuuttia yksin ja sehän riittää. Tossut jalkaan ja ovesta ulos. Ei kyttäilyjä jumppa-aikojen suhteen, ei tuskailua matkojen suhteen.

Siksi minä juoksen. Eniten luonnon ja nautinnon takia, paljon myös sen takia, että rakastan mitata tuloksia ja tehdä paremmin. Juoksusta on tullut elämäntapa ja toivon kovasti, että paikat kestävät, nimittäin juuri toissapäivänä juttelimme hierojan kanssa syystä, miksi koko ajan saan pakaran piriformikseni täysin jumiin. Liekö syynä raskaudet, mittaero jaloissa (jota on kyllä leikkauksella korjattu, mutta jota jäi) vai askellukseni? No, niin kauan kun kestää niin kaikki ok, täytyy muistaa se kehonhuoltokin.

Kuvat ovat erinäisiltä lenkeiltä kahden vuoden aikana. 30 asteen helteestä ja 15 asteen pakkasesta. Aina on hymy naamalla (ainakin lopuksi).

Oletko sinä hurahtanut juoksuun tai johonkin toiseen lajiin? Miksi itse harrastat juuri sitä?