Miksi feikkaan ja meikkaan? Vai feikkaanko?

Taas jälleen hierojaltani lähtenyt ajatus. Kun viimeksi kävin hänen luonaan ja valittelen, että kylläpä penkissä turpoaa silmät, vaikka jalkoja hierotaan, hän kysyi olenko saanut joululahjaksi ripset. Melkein suutuin ja aloin selittää hirveätä kyytiä, että en todellakaan, en ole koskaan irtoripsiä laittanut enkä laita. Pääsin aiheessa hiuksiin ja hiustenpidennyksiin kunnes tajusin hiljentyä. Miesparka oli varmaan ystävällisyyttään vain puhunut ripsistä ja minä aloin selittää vimmatusti.

Mietin jälkikäteen, miksi ihmeessä hermostun aiheesta niin kovasti? Minä en ole laittanut hiustenpidennyksiä, tekoripsiä tai irtokynsiä enkä laita. No okei, laitoin häihin tekokynnet, jotka hätinä pysyivät ne häät kun en jaksanut niitä varoa. Ajattelin, että pureskellut kynnet näyttävät karseilta, jos joku ottaa sormuskuvan (miettikää, ajattelin että jos joku ottaa, luojan kiitos en mene nyt naimisiin kun kuvauslista olisi kilometrin mittainen. Silloin ei niin kiinnostanut).

Vaikka en itse juuri näitä ja hius- ja ripsijuttuja käytä, minun mielestä jokainen päättää itse omasta kropastaan ja valinnoistaan, en siis mitenkään ole tuomitsemassa muiden ripsien pidennyksiä tai hiuslisäkkeitä, älkää ymmärtäkö niin. Syyt, miksi itse en niitä ota ovat moninaiset. Pelkään, että tekoripset tuhoaisivat omat ripseni. Pelkään niitä liimoja ja niistä aiheutuvia kemikaalikuormia silmissä. En halua tehdä elämästäni niin hankalaa, kuin miltä se on näyttänyt pidennysten kanssa (silmiä ei saa hieroa eikä meikkejä hinkata pois). En halua sitoa itseäni enää yhteenkään säännölliseen, ajanvarausta ja isoa rahasummaa vievään juttuun (kampaaja on ainoa säännöllinen tällainen ja sekin tuntuu joskus liialta). Haluan niin pitkälle kuin pystyn korostaa luonnollisuutta, enkä ole koskaan esimerkiksi laittanut mitään väriä kulmiini ja harvoin, hyvin harvoin käytän huulissa mitään. Ja. Ne ripset ja kulmat ovat ehkä ainoa asia minussa, mitä en muuttaisi, mistä olen ylpeä. Siksi osui arkaan paikkaan arvella, että ne ovat feikit.

En tiedä miksi tämä oli itselleni niin iso asia, sillä kyllähän minäkin meikkaan ja feikkaan ihonsävyni ja ripsien pituuden näin lähes joka päivä. Arkimeikkiini kuuluu meikkivoide, ripsari ja puuteri ja sen teko kestää noin viisi minuuttia. Se on nopea pieni rutiini ja silti todella tärkeä. Miksi? Koska kun aloin laittaa kasvoilleni jotain yläasteikäisenä, äkkäsin aika pian, kuinka paljon tuo puuteri tai meikkivoide helpottaa punasteluongelmaa. Ei tietenkään peitä kokonaan eikä poista ongelmaa, mutta tasoitti jonkin verran ihonsävyä ja kirkkaanpunaista naamaa, mistä koulussa jatkuvasti kiusattiin. Siksi aloin meikata aikanaan ja pitkään meikkasin jotain jopa jumppatunnille, koska ohut iho ja pinnassa olevat verisuonet tekevät sen, että pompin siellä eturivissä paloauton värisenä. Mietin, että näytän siltä kun tukehtuisin ja pyörtyisin värini puolesta, vaikka olo on hyvä. Meikkivoiteet hikipyyhkeessä sitten painoin menemään, vaikka kukakohan siellä jumpassakin miettii, että onpa punainen tyyppi? Thaimaassa urheillessa ei voinut meikata, hikoilu oli niin rajua ja joskus juoksulenkin jälkeen säikähdin itseäni, olin niin hirvittävän punainen!


paita ja huivi SILVERJUNGLE/ farkut LIDL (saatu)/ takki ESPRIT/ kengät Prahasta

Ja kyllähän meikki korostaa parhaita puolia, pienikin määrä ripsiväriä saa ripset tummemmiksi ja tuuheammiksi ja poistaa katseet mustista silmänalusista. Minäkin feikkaan jotain joka päivä tällä pienellä meikkimäärällä, joten jäin miettimään, miksi oli niin tärkeää todistella, ettei ne ripset ole liimattu. Siihenkin keksin monta eri selitystä. Se osui arkaan kohtaan. Olen niin hirveästi yrittänyt opetella hyväksymään itseni ja niin hyvät kuin huonot puoleni, että yritän selkeästi todistaa niin muille kuin itselleni, että jotain on hyvää, hei ne ripset! Ja samalla mietin, miten montaa kohtaa saattaisin muuttaa, jos se olisi fyysisesti tai taloudellisesti mahdollista. Suurin häpeäni on muun muassa tuhat luomea sisältävä ihoni tai 8-vuotiaana muovista tehty toinen etuhampaani. Muovi pitäisi uusia, se on lohkeillut ja tummunut ja toinen etuhammas loistaa keltaisena, mutta se on liian iso taloudellinen panostus nyt. Mutta sen uusisin heti jos voisin! Meinasin näistä kuvista käsitellä tyhmän keltaisen muovihampaan, mutta annoin olla – se on minun kauneusvirheeni. 28 vuotta kellastunut muovihammas. Niin, miksi siinä on muovi? Sama syy kuin se, miksi eri mittaiset jalkani on leikattu, reikä päästä laitettu umpeen tai risoja poistettu – valuvirheitä. Mutta itse asiassa olen ylpeä isoista arvista polvessa, ne kertovat elämästä ja minulla on monta tarinaa nukutuksista. Erityisen ylpeä olin niistä teininä.

Joten ymmärrän hyvin, miksi ulkonäköasioita korjaillaan tai niihin panostetaan. Voin kertoa, että näissä kuvissa oleminen oli sata kertaa kivempaa, kun kampaaja oli laittanut tukkani. Niin ja värjännyt, minä rakastan noita epäluonnollisia värejä tukassani, olivat feikkejä tai ei. Olin heti todella paljon itsevarmempi, kun tukka oli hyvin. Nämä ovat isoja asioita, monessa mielessä.

Mitä mieltä aiheesta? Onko meikkaaminen sinullle jokapäiväistä?