Naistenpäivänä se iski taas. Tyhjä olo, vanhat huonot fiilikset nostivat päätään ja arvet sisällä tuntuivat vuotavan. Ei tehnyt mieli juhlia naistenpäivää, ei innostaneet kukat ja suklaat. Oli vain tyhjä olo. Mietin, että haluaisin kirjoittaa tuosta olosta ja siitä tyhjyydestä sisälläni, mutta viikko on kulunut ja kirjoittaminen on tuntunut liian vaikealta. Yritän nyt kuitenkin. Tuijotin naistenpäivänä Asikaisen kuvaa Instagrammissa, jonka alla luki, että joka kolmas on kokenut parisuhdeväkivaltaa ja tämän tekstin luin jo vuosi sitten.
Joka kolmas. Se on hirveä määrä. Ja ihmisten täytyy oikeasti kadota ja vaihtaa puhelinnumeronsa ja osoitteensa, joten omat kokemukset eivät ole mitään sellaisten rinnalla. Olen vähätellyt ja hävennyt niitä vuosia, mutta ne ovat kuitenkin kokemuksia, jotka ovat leimanneet omaa sisintä, omaa itsetuntoa ja käyttäytymistä vuosia. Olen päässyt pitkälle, mutta olen monesti sanonut, että mies joutui kasaamaan minut aikamoisesta ihmisrauniosta. Miten hän on jaksanut, sitä en tiedä. Muistan, kun pyysin häneltä aina anteeksi siitä, kun olen vaivaksi. Kun vaikka antoi kyydin minulle johonkin, emmekä edes olleet yhdessä virallisesti. En ikinä unohda sitä kertaa, josta tulee pian 18 vuotta, kun hän suorastaan suuttui ja sanoi ”älä pyydä itseäsi aina anteeksi, tein sen mielelläni!”. Silloin oikeastaan vasta ensimmäisen kerran tajusin, että luikin vähän pitkin seiniä ja pyytelin jatkuvasti anteeksi.
Koska en ollut vuosiin saanut mennä tyttökavereiden kanssa mihinkään, olin tottunut siihen. Kun opiskelijabileet Tampereella alkoivat, en mennyt tai raahasin miehen mukaan. Koska en oikeasti ymmärtänyt, että voisin mennä yksin. Että siihen olisi ihan ”lupa”. Siksi en koskaan saanut opiskelija-aikoina hyviä ystäviä, en uskaltanut oikein tehdä mitään. Kesti hyvin kauan oppia ulos totutuista käyttäytymismalleista. Ja koska en koskaan kertonut tai osannut itsekään oikein analysoida mistä outo käytökseni johtui, olin varmasti monen silmissä vain outo ja sisäänpäin kääntynyt. Muistan senkin, kun eräs opiskelijakaveri sanoi 16 vuotta sitten ”että kyllä me Katja oltaisiin sun ystäviä, mutta sä et anna”. En ole unohtanut tuota lausetta vieläkään ja jäin miettimään pitkäksi aikaa, mitä tuokin tarkoitti. Tajusin vasta vuosia myöhemmin muurien alkaessa murtua, miten haastava ystävä varmasti olin. Olin niin hajalla ja ahdistunut, että olin mieluiten pääasiassa yksin.
Vaikka fyysinen väkivalta näkyy monesti päällepäin, on henkinenkin väkivalta hajottavaa. Se nakertaa hitaasti, mutta varmasti sinut palasiksi ja vääristä käyttäytymismalleista tulee se normi. Nuorena sitä ei edes tajua, että tämä ei ole ok. Koska olen periksiantamaton luonne ja haluan korjata asiat, päätin, että minähän korjaan toisen ihmisenkin. Kun näin, että toinen luisuu kohti pohjaa, päihteet kiinnostavat liikaa ja koulu jää, päätin tehdä hänen lopputyönsä samalla, kun olin kesätöissä ja pänttäsin omiin yo-kirjoituksiin. Olin todella väsynyt moneen otteeseen, mutta ylpeä, kun lopputyö meni läpi ja koulu ei jäänyt kesken. Olin järkyttävän sinisilmäinen monen asian suhteen, enkä osannut haistaa kannabiksen makeaa tuoksua ja mietin vain, mikä hitto toista naurattaa tässä leffassa, kun itseäni ei naurata yhtään.
Kun tutustuin nykyiseen mieheeni, sain valtavasti henkistä voimaa hänestä. Juttelimme ihan niitä näitä, mutta puhua pölpötin iloisena hänelle kaikki ruotsintunnit niin, että opettaja hermostui ja voi olla, että kirjoituksetkin vähän kärsivät. Kävimme yhdessä lounaalla ja juttelimme. Mietin, ettei noin kivaa ihmistä olekaan ja pidin häntä ystävänäni. Kerroin, että tykkäisin lautailla, muttei ole kaveria siihen. Vaihdoimme numeroita, hän sanoi, että käyvät kaverinsa kanssa usein rinteessä, tule joskus mukaan. Ei me koskaan menty, en saanut. Se abikurssikin päättyi, hänellä loppuivat kurssit kun minä jatkoin kohti neljättä lukiovuotta. Mietin vähän surkeana, näemmekö enää koskaan, mihinköhän hän päätyy lukion jälkeen? Olin pitkästä aikaa löytänyt elämääni ystävän, jolle saatoi puhua kaiken.
17 vuotta, 10 kuukautta ja 2 päivää on kulunut siitä, kun vihdoin otin järjen käteen ja sanoin, että tämä oli tässä. Olin pelännyt henkeni puolesta risteilyllä suljetussa hytissä ja päätin, etten suostu enää tähän. Tietenkään se ei käynyt niin helposti, alku oli aikamoista räpistelyä ja päätöksessä oli vaikeaa pysyä. Laitoin viestiä sille kivalle tyypille, jonka numero oli jäänyt puhelimeeni ja istuimme tuntikausia juttelemassa. Jälkikäteen eräs ystäväni haukkui minua siitä, että pistin vuosikausien jälkeen suhteen toisen miehen takia, mahdoinko olla heidän kanssaan yhtä aikaakin (juu en!!). En saanut sanaa suustani. Ymmärsin, että harva näki kulissien taakse tai halusi nähdä. Minusta tulikin se pahis. Ne, ketkä todistivat miten ulvoin yöllä sillalla katsoen kun toista saatettiin raudoissa poliisiautoon ymmärsivät ehkä vähän. Tiedän, että toinen tuolla sillalla olleista lukee blogiani. Onneksi olitte siinä, enkä ollut yksin.
Parisuhteessa on aina kaksi. Siksi en ole halunnut kirjoittaa näistä asioista. Olen varmasti osaltani syyllinen tapahtumiin ja ehkä provosoinut välillä. Mitä ajattelisin, jos joku olisi tehnyt miehelleni niin? Tuntisin vihaa. Siksi en ole halunnut puhua vanhoista asioista, koen että loukkaan ja rasitan niillä myös jollain tapaa miestäni. Lisäksi minua hävettää edelleen. Hävettää, että olin niin tyhmä, hävettää että annoin kaiken tapahtua. Vähän ehkä myös harmittaa, sillä elämäni voisi olla erilaista jos olisin jättänyt nuo vuodet kokematta.
mekko UHANA DESIGN/ housut KATRI NISKANEN/ kengät DR.MARTENS/ neuletakki LINDEX/ korvikset H&M/ takki VILA
Mutta koska tämä vuosia kestänyt suhde on määrittänyt koko aikuiselämääni, suhtautumista itseeni, sitä, ettei minulla ole juurikaan hyviä ystäviä, olen herkästi piikit pystyssä ja ahdistun edelleen suuresti, kun luen naistenpäivän viestejä siitä, ettei hymyilytä. Ei hymyilytä naisten kurjat kohtalot. Ei hymyilytä minuakaan. Niin pitkään kuljin sisin täysin rikki, eikä se vieläkään selkeästi ole ihan ehjä. Siksi haluan puhua tästä asiasta nyt, niin hirveältä kuin se tuntuukin. Jos itse elät parisuhteessa, jossa kaikki ei tunnu olevan kunnossa, koeta kerätä sisäiset voimasi ja päästä irti. Älä hajota itseäsi enää yhtään enempää. Se saattaa tuntua mahdottomalta, tiedän ja henkinen ote voi olla tuskaisen kuristava.
Mietin sopivatko nämä kuvat tekstiin, mutta sitten päätin laittaa. Niissä ehkä kuvastuu se, että omat siivet kantavat vaikka monesti edelleen ahdistaa. Luonnosta on tullut minulle suuri voimavara ja kameran takana on se kiva tyyppi, joka käski lakata pyytämään itseään anteeksi. Kiitos kun olet, tiedät että merkitset minulle valtavan paljon.
Toivon, että joku saa tästä tekstiä voimia lähteä toiseen suuntaan. Toivon, ettet koe olevasi yksin. <3