Me oltiin taas me

Siinä se seisoi. Nenänmitan päässä itsestäni. Sydämessäni läikähti, se oli lyhyt hetki, mutta yhtäkkiä olimme kaksin ja olimme taas me. Se peruskaksikko, josta perheemme on saanut alkunsa ja se kaksikko, joka jakanut niin monet ilot ja surut. Se kaksikko, joka meinaa välillä unohtua pikkulapsiarjessa. Se, joka on ajanut peräkkäin moottoripyörillä, tuulettanut 20 metriä pinnan alla mahtavaa mantarauskuhavaintoa, juossut Indonesiassa aamuyöllä mereen ääneen nauraen ja… pussannut ankkurihississä.

Niin. Olimme siis eilen ohikiitävän hetken, kahden nousun verran kaksin ankkurihississä. Tiedättekö milloin oli edellinen kerta? Jos en ihan höpöjä puhu, niin vuonna 2004. Vai oliko 2005? Sen jälkeen tuli vaihto-opiskelutalvi Englannissa, muutama talvi meni Thaimaassa, sitten oli koira ja… Yks kaks oli mennyt 14 vuotta ilman, että kävin rinteessä. Sitten minä olen saanut mennä yksin hissillä miehen mennessä esikoisen kanssa. Eilen saimme mummin ja ukin mukaamme Himokselle muutamaksi tunniksi ja tyttöjen jo uuvahtaessa laskimme pari mäkeä kaksin. Ja menimme yhdessä ankkurihississä. Koska laskemme eri jalat edellä, olemme hississä naamatusten, ihan nenä vasten nenää. En edes muistanut millaista se on. Tuli ihan mieletön flash back, kun katsoin niihin ruskeisiin tuikkiviin silmiin ja mietin, että onpa kiva tyyppi siinä pussausetäisyydellä.

Siinä sitten mietin, miten pienissä hetkissä voi olla hirmuisen paljon onnea. Eilen oli ihana puolikas päivä Himoksella ja rinteet suhteellisen tyhjät. Aurinko paistoi ja rinteet olivat kivan pehmeät. Pitkästä aikaa tuntui, että laskuni sujuivat enkä jännittänyt ja piiitkästä aikaa pääsimme laskemaan ”kunnolla” isovanhempien ollessa pienimmän kanssa pulkkamäessä. Oli ihan huippua.

Päähäni pulpahti toinenkin hassu ajatus. Mietin, että mehän olemme oikeastaan yhdessä lumilautailun ansiosta. Minä nimittäin monesti halusin lähteä lautailemaan teini-ikäisenä, mutta olin arka lähtemään yksin eikä ollut rinnetouhusta innostuneita tyttökavereita. Kun mieheni istui viereeni ruotsin abikurssilla (se oli ainoa vapaa paikka ja hän oli myöhässä, eli pakkorako istua siihen) aloimme jutella. Se kurssihan meni enemmän jutteluksi kuin opiskeluksi ja sen huomasi myös opettaja, mutta siinä sitten puhuimme myös lautailusta ja vaihdoimme numeroita. Miehellä oli kausari rinteisiin ja sanoi käyvänsä kaverinsa kanssa usein, jos joskus lähtisin mukaan.

Talvi tuli ja talvi meni, en ikinä lähtenyt elämäntilanteeni vuoksi mukaan. Mutta hänen numeronsa jäi luuriini. Mietin eilen, olisinko ikinä löytänyt koko tyyppiä enää ilman tuota numeroa. Tai ehkä kyselemällä olisin aikana ennen fbta ja muita, mutta koska numero löytyi puhelimestani, laitoin eräänä toukokuisena aamuna siihen viestin ihan pokalla. Sen kivan oloisen lumilautailjatyypin numeroon, lähes 18 vuotta sitten.

Ihmeellisiä ajatuksia sitä ihmisellä rullaa päässä välillä. Kun tuo ajatus tuli mieleeni, olin yhtäkkiä hyvin kiitollinen kaikesta. Elämä on kyllä aikamoinen kohtalo. Siinä istuin tyypin vieressä, joka pyysi minua lautailemaan vuonna 2000. Kuvaa meistä otti tyttäremme. Kuka olisi uskonut? Mieletön hetki ajatuksissa ja muistossa yhtä lailla kuin nykypäivässä. Mieletön varmastikin kauden vika reissu Himokseen.

Miten sinä olet tavannut puolisosi? Uskotko muuten kohtaloon? Hyvää alkanutta viikkoa, huhtikuuta ja aprillipäivää!

P.S. Rinteet olivat ihan huiput, mene ihmeessä jos ehdit vaikka ensi viikonloppuna!