Mene ihminen metsään (voi siellä vapunkin viettää!)

En ole unohtanut että tänään on vappuaatto. Se ei koskaan ole ollut minusta kiva juhla, vaan yksi pahimmista pakkojuhlista. Ihan parasta on ollut mennä Jyväskylään, nähdä kavereita ja käydä tivolissa lasten kanssa. Nyt vanhempani ovat reissun päällä vielä, mummilassa ei odota munkit ja juuri vapaata töistä ei ole. Vappu saa sujahtaa meidän puolesta ohi tällä kertaa, sillä täällä on vielä puolikuntoista porukkaa flunssassakin.

Eli postaan nyt sitten kaikkea mitä mielessä rullailee, sillä ideoita on kertynyt vaikka millä mitalla, en ole vain ehtinyt niitä kirjoittaa ja kuvata. Josko toukokuu tuo tullessaan uuden draivin! Ja olen satavarma, että munkki-, perunasalaatti ja muita vapunvietto-ohjeita ovat blogit niin pullollaan, että voin hyvin tehdä sitä mitä rakastan – kulkea vastavirtaan ja puuhata omiani!

Kyselin Instastoriesien puolella teiltä, tekeekö metsä hyvää. 12 tunnin äänestyksentuloksen perusteella olette kaikki 100% sitä mieltä, että tekee. Samaa mieltä olen itsekin. Miksi siellä tulee käytyä niin vähän?

Meillä ei ole takapihalla metsää johon kävellä, vaan metsään pitää aina vähän lähteä. Kuinka helppo onkaan sujahtaa mummilassa suoraan takapihalta pienelle metsäsamoilulle, mutta jos se vaatii ensiksi automatkan, se herkästi jää.

Esikoisen ollessa vuoden vanha, lähdimme ihan puolivitsillä kokeilemaan iltarasteja. Kaikille avoimia kerran viikossa olevia suunnistustapahtumia, joissa voi valita erilaisia reittejä helposta vaikeaan ja sujahdella pitkin metsää rasteja etsimässä. Ne järjestetään joka viikko eri paikassa ja tuolloin viisi vuotta sitten aloitimme Kangasalan Vatialasta rasteilun. Väittäisin, että tuolle polulle meidät innosti Jukolassakin pari kertaa suunnistanut pikkuveljeni, joka mennä ryskäsi metsissä kuin hirvi konsanaan, kun häneen joskus iltarasteilla törmäsimme. Kävimme kerran ja jäimme koukkuun. Tuo ensimmäinen suunnistuksemme on jopa tallentunut blogiin (hei onko noloa, että juoksen edelleen tuo sama huppari päällä ja jopa ihmettelin, miksi se ei näytä enää niin mustalta. Köh).

Koko kesän 2014 kiersimme rasteja pitkin Pirkanmaata, sehän oli ihan huippukoukuttavaa. Emme olleet kovin hyviä monesti touhussa, mutta ei se haitannut. Kirmasimme pitkin metsiä lapsi kantorepussa keikkuen ja mies juoksi jalat hapoilla kohti parempaa aikaa esikoisen hihittäessä. Välillä hän kyllästyi kun pysähdyimme tutkimaan karttaa, välillä juoksimme kauhuissamme ukkosen ryskätessä päälle ulos metsästä. Hauskaa hommaa se oli ja koukutuimme.

Seuraavana kesänä lapsi oli liian iso reppuun ja vähän liian pieni juoksemaan itse mukana. Sitten alkoi pahoinvointi ja seuraava kesä meni vähän pikkuvauvasumussa. Suunnistus jäi. Kävimme kerran ex tempore kaksin miehen kanssa iltarasteilla muistaakseni kesällä 2017, mutta se vaan unohtui.

Miettiessämme kesän harrastuksia kaveri puhui metsäkoulusta, eli suunnistuskoulun ensiasteesta, jota Tampereen Pyrintö tarjoaa. Hinta on ihan huippu minusta, koko vuosi 85 euroa! Lapselta asiaa kysellessä hän totesi, että metsässä on aina kivaa ja sinne. Nyt suunnistuskoulua on ollut muutamia kertoja kerran viikossa ja hintaan kuuluu välillä ilmaiset iltarastit. Päätimme valloittaa Oravapolun, eli 2 kilometrin suunnistusmatkan nelistään. Sehän on ihan pikkukeikaus, eikö?

Linnuntietä reitti on 2 kilometriä. Polkuja pitkin, hieman harha-askelin ja pieleen menneine oikaisuineen matkaksi tuli meillä 3,6 km. Se on jo kolmevuotiaalle todella pitkä matka. Lisäksi lapsilla ei meinaa riittää keskittymiskyky karttahommiin, vaan huomio keskittyy muurahaispesiin, hienoihin kiviin ja isoihin keppeihin. Mikä on tietysti mahtavaa, että innostuu luonnosta näin, mutta meidän suunnistuksemme tuntui välillä siltä, että kaikki neljä menevät eri suuntiin ja kukaan ei ole enää kartalla.

Mutta mitäpä sitten! Kaunis ilta metsässä, yhdessä perheenä koluten. Ulkoilua ja kivien yli hyppimistä. Tuloksena aika väsynyt poppoo, joka hotki iltapalansa ja halusi pian nukkumaan. Voiko parempaa olla?

En tiedä kuinka usein lähdemme valloittamaan rasteja nelistään, mutta toivottavasti useampana iltarastikertana. Siinä tulee ulkoiltua ja koluttua metsää ja ehkä opittua samalla hieman kartanlukua, joka on sekin hyvä ja tärkeä taito. Minä innostuin taas ihan hirveästi, vaikka jossain vaiheessa tyttöjen juostessa jossain syvällä metsässä väärään suuntaan itseään uuvuksiin ajattelin jo, että tänne jäädään koko yöksi. Ei jääty ja kivaa oli!

Onko siellä metsäihmisiä? Suunnistajia? Iltarasteilijoilta? Jos tilaisuus koittaa, menkää metsään. Voi miten hyvä olo siellä tulee. Nyt toivotan ihanaa vappua, mitä suunnitelmissa?