Epämukavuusalueelle ja sen yli!

Kirjoitan tätä vähän stressissä. Tai jännityksessä. Olen hirvittävän kova jännittämään asioita, jotka eivät ole kontrollissani. Eli ovat minulle vieraita tai ovat asioita, joista ei vain pysty etukäteen sanomaan, miten tulevat menemään. Samalla kun olen vähän perfektionisti, en pitkiin aikoihin tehnyt asioita, joista en voinut etukäteen tietää, onnistunko niissä. Harmittaa vieläkin, kun en yläasteella suostunut juoksemaan kilpaa 100 metrin matkaa. Liikunnanopettaja käveli perässäni pitkin käytäviä ja suostutteli, olin ollut tunneilla ikäryhmäni nopein, mutta en suostunut. Entä jos olisinkin vaikka viimeinen ja koko koulu olisi katselemassa kisoja? En kestäisi epäonnistumista. En sitten mennyt. Harmittaa vieläkin, kun jätin kokematta sen juoksufiiliksen, enkä ikinä tiedä, miten se olisi mennyt.

Olenkin siis pitkään pyrkinyt ennemminkin tekemään niitä asioita, jotka tuntuvat jännittäviltä, pelottavilta tai muuten vaan kreiseiltä. Matkaopashommassa retken vetäminen ja koko päivän puhuminen vieraalle joukolle tuntui aluksi ihan absurdilta hommalta, mutta pian huomasin nauttivani siitä hirveästi. Puhuminen olikin ihan mahtavaa. Hampaat irvessä olen pakottanut itseni sukeltamaan, ajamaan moottoripyöräkortin tai tunkemaan itseni pelottavaan gondoliin, sillä tiedän, että kun sen pahimman pelon yli pääsee ja saa ne kokemukset ja oppii, se fiilis on jotain mieletöntä. Olen ensimmäisenä tunkemassa paikkoihin ja kokemassa asioita, oli se sitten turkkilainen vaahtopesu tai mikä. Tajusin, että meillä on yksi elämä aikaa kokea edes pieni osa niistä mielettömistä jutuista, mitä maa päällään kantaa. Siihen mahtuu kyllä epäonnistumisiakin, siihen mahtuu pelkoja ja ties mitä, mutta antaa mennä vaan. Aina ei toimi, veikkaan että Särkänniemen Boom voi nyt ylittää meikäläsen pelkokertoimen.

Kun tässä taas jännitän hulluna huomista, eli sitä puolimaratonia nimeltään HCR yritän perustella itselleni mikä tässä jännittää. No monikin asia. Huonosti mennyt kevät harjoituksia ajatellen, yks kaks tullut lämpöisempi keli, kuukaudenkierrosta johtuva kipeä vatsa jajaja… Jännittää, miten ne vaikuttavat menooni. Ja sitten taas. Ainoa tuomari koko hommalle olen minä itse. Kukaan muu ei moiti, vaikka jäisi kesken, vaikka olisi mikä tahansa aika. Minä olen se itseni tuomitsija. Aloin jo miettiä, miksi ihmeessä tungen itseni kisoihin, sillä tämä viikko ennen kisaa ei ole kiva. Desinfioin käsiä, jännitän, olen takakireä jännityksestä, pelkään sairastumista ja ties mitä. Yhden hupireissun takia! Onnistumisen tahto on niin kova. Piti ihan istua miettimään, mikä on saanut minut taas kokemaan tämän jännitysviikon. Sitten muistin. Se fiilis siellä kisassa. Se olo jälkikäteen. Ne jälkipuinnit. Niiden takia se kannattaa juosta.

Mutta miten se menee, sitä ei tiedä kukaan etukäteen. Eikä sitä kannata edes miettiä. Nyt tuuppaan itseni jälleen kerran epämukavuusalueelle, tutisen lähdössä kuin haavanlehti (tärisen aina kun jännitän) ja sitten juoksen. Ja nautin. Ja katselen maisemia. Kelikin osuu aika passelisti kohdalleen.


mekko LINDEX/ housut KATRI NISKANEN/ takki ONLY/ kengät ZARA (second hand)/ rannekoru BY PIA’S/ korvikset H&M/ panta VALKAMA

Vannoin, etten enää tämän jälkeen juokse kuin huvikseni. Olenkohan sanonut tämän joka kerta? Kohti ääretöntä ja sen yli nyt vaan, pitäkää peukkuja! Siteerasin tässä reippaana Disneyta ja sitä muuten löytyy soittolistastani matkalla, mies totesi biisivalintojani kuunnellessaan, että hänellä menisi lenkkarit solmuun niistä. Sanoin, että ehkä jollain vielä menee, minullahan on paha tapa laulaa ääneen mitä enemmän alkaa väsyttää. Siinäpähän sitten joku miettii miksi juoksen Sadun alkkareista huutaen, mutta se on vain Arttu Wiskarin biisi.

Pakotatko sinä itseäsi epämukavuusalueille joissain asioissa? Mietin välillä, olisiko parempi vain tyytyä vähempään kuin aina mennä kohti seuraavaa haastetta? Hyvää juoksua teille ketkä lähdette tänään juoksemaan ja muille ihanaa ja aurinkoista viikonloppua!