Hah, olipa onneton käännös. Mutta tiedättekö, tuo on lause, mikä on pyörinyt mielessä mieheni menoa katsellessa. When life gives you lemons ja niin edespäin. Join aamupalalla sitruunamehua ja mietin kaikkea maan ja taivaan väliltä. Mieli on myllertänyt ja siksi kaikki suunnitellut blogipostauksetkin jäivät tekemättä.
Mitä olen ajatellut? Tässä muutama ajatus. Miehen loma on pilalla. Hän ei voi uida, ei treenata meressä, ei ajaa pyöräreissuja, ei sukellella lasten kanssa. Monta päivää on ollut auki, lähetetäänkö mies Suomeen leikattavaksi, jäämmekö lasten kanssa keskenämme Kreikkaan, leikataanko täällä, mitä mitä mitä. Lapset ovat kyselleet, en ole osannut vastata. Lomasuunnitelmia kuten pyöräretkeä on peruttu ja mietitty, milloin soittaa vakuutus, milloin lääkäri ja niin edespäin. Kontrollifriikin ihmisen on täysin täytynyt heittäytyä ja elää tunti kerrallaan. Nyt ei voi suunnitella. Nyt eletään tosiaan siinä hetkessä.
On mietityttänyt meneekö leikkauksessa kaikki hyvin. Miestä ei pahemmin ole nukuteltu ja siinäkin aina omat riskinsä. Helteessä hautuvassa leikkaushaavassa omansa. Emme tiedä, tuleeko saikkua tai kuinka paljon tulee. Emme tiedä, miten kesä menee. Ainakaan mies ei tee pyöräretkiä, telttailua esikoisen kanssa, suunniteltua remonttia tai muuta. Ei aja autolla, ei hoida kauppareissuja, harrastuksia. Ei lähde Jukolaan, ei mene esikoisen kanssa Boomin Särkänniemessä. Kaikki todella toissijaisia juttuja hengissäpysymisen kannalta, mutta silti ajatuksia, jotka ovat nousseet mieleen.
Kun kaksi vuotta sitten lomailimme Kyproksella rajujen enterorokkojen voimin, ajattelin, että jopas oli loma. Lopulta sieltä mieleen nousevat onnelliset hetket, ihana loma ja vain muutamat haasteelliset päivät, kun oli vaikeaa sekä minun että lasten kävellä jaloissa olevien enterorakkojen vuoksi. Viime vuonna saimme täysin nappiin menneen Kyproksen loman ja monta reissua on ollut välissä, kun kaikki on mennyt hyvin. Arvostus niitä kohtaan nousee hurjasti. Ylipäätään arvostus elämää ja sitä, että kaikki muuttuu sekunteissa kasvaa hetkessä.
Mutta otsikkoon. Siinä missä minä olen pyörittänyt mielessä sata asiaa, joita ei voi enää tehdä, lomalla tai kesällä. Olen tuskaillut, selviääkö mies nukutuksesta ja saako jonkun sairaalabakteerin ja ties mitä. Siinä kaiken keskellä, itse kivuissaan käsi kipsissä ollut tyyppi on sanonut seuraavia asioita: ”Olipa hyvä, että otettiin lapsen kanssa ekana päivänä niitä sukellusvideoita” ”Onpa hyvä, että minulla on vaimo, joka suostuu ajamaan ulkomailla ja saatiin tehtyä mitä suunniteltiin” ”Näin perheellisenä miehenä sitä riittää, kun näkee, että perhe on onnellinen ja nauttii, siitä tulee onnelliseksi” ”Olen tehnyt työkseni töitä meressä, ei se haittaa jos nyt ei pääse” ”Saan nauttia ruoasta ja lämmöstä silti” ”Vähän tämä kipsi ehkä hiostaa kyllä”.
Niin. Tuo viimeinen lause on pahin valitus, mitä hänestä on irronnut. On puuhannut meidän mukana, hoitanut lapsia yksikätisenä mahtavasti. Pääsin jopa lenkille ja jumppaan, kun yksikätinen tyyppi hoiti lapset suihkuun ja Bamsen iltabileisiin. Ei sanaakaan valittamista siitä, että uinnit jäävät väliin, kesän juoksulenkit jäävät väliin. Vain kommentti, että näissä maisemissa on kivaa sairastaa. Hän vain tekee sitruunoista mehua. Onnettomasta onnellisen.
En voi kuvitella sitä marmatuksen määrää, jos osat käännettäisiin. Ja nyt huomaan ja tajuan, miten paljon mies tekee. Kun nyin kärryjä kasaan ja ähisin niitä vuokra-autoon Haniassa, kun olin meressä uimassa ja lapsi tarvitsi rannalla pukemisapua, kun ajattelin kotia ja imurointia, kauppareissuja, ruohonleikkuuta, lipun nostoa (miten nyt tämäkin tuli mieleen, juhannus ja lipputanko!) tajusin jotenkin selvemmin, miten paljon mies tekee ja osallistuu. Kai minä sen tiesin, mutta aloin pitää itsestäänselvyytenä vuosien jälkeen että hän tekee ja pystyy. Tunnen nyt nahoissani, kun se toinen ei pysty.
Kun ensishokki, epäusko, hermostuminen, epätoivo ja mikä lie laantui, tunsin, että tämä kokemus on lähentänyt meitä. Lapset ovat halunneet syliini kun isi on poissa, kuopus on huutanut, ettei isiä saa lähettää Suomeen! Olemme olleet jotenkin lähemmin ja arvostaneet toisiamme, toivoneet parasta käden suhteen. Minä olen jo monta päivää hihittänyt miestä pestessä ja kysellyt, onko tämä hänestä nöyryyttävää. Ei kuulemma, kun minä sen teen. Lupasin innolla jatkaa pari kuukautta.
Elämä on. Ihmisen parasta aikaa. Käsi paketissa tai ilman. Loppujen lopuksi puhutaan niin lyhyestä ajasta ja niin ”pienestä” onnettomuudesta, kun asiaa pystyy ajattelemaan ensishokin jälkeen. Mitään ei pidä pitää itsestäänselvyytenä. Ei mitään.
Mies on juuri nyt matkalla kohti leikkausta, joka tehdään täällä Kreetalla. Jännitän nukutusta, jännitän kaikkea mahdollista. Vaikka minut on nukutettu kolmesti, jännitän tätä eniten. On niin toivotonta kun ei voi tehdä mitään. Lähettää toisen yksin sairaalaan ja pitää peukkuja pystyssä. Itkin eilen pelosta, samalla kun lapset onnessaan melskasivat altaassa. Kävin ihan liian syvissä ajatuksissa peloissani.
Pitäkää peukkuja. Nyt mennään! Kirjoitinko tämän viikko sitten jo? Vähän eri ajatuksella…?