Vaiva, josta ei tee mieli puhua

Ja puhun silti. Eilen vähän mutisin jotain Instastoriesin puolella asiasta ja saa aina heti monelta seuraajaltani viestejä, että sielläkin kärsitään. Silti puhutaan niin henkilökohtaisesta vaivasta, vaikkakin jollain tasolla yleisestä, ettei siitä jotenkaan tee mieli puhua. Ei kehtaa, hävettää, vaikka eihän asia ole millään tavalla oma vikani.

Tuon vaivan nimi on endometrioosi. Kun lensin yläasteella ranskantunnilta ulos hysteerisen kohtaukseni takia, en tietenkään voinut sanoa, että kuukautiskipuni olivat niin hirveät, etten pystynyt lopettamaan hepuliani. Itkin ja nauroin yhtä aikaa ja pelkäsin pyörtyväni. En unohda tuota 14-vuotiaana koettua tuskaa ikinä, sillä hävetti ja mietin, miten kaikki muut selviävät koulupäivistä, kun itse en meinannut selvitä 45 minuutin tuntia ilman vessakäyntejä. Sain pahan anemian kun verta tuli niin holtittomasti, hemoglobiinini oli 90. Iskettiin rautakuuri käteen, mutta se siitä. Enempää ei seurailtu tai tutkailtu.

Aloitin 15-vuotiaana syömään e-pillereitä, joka olikin järkevin teko siinä tilanteessa. Ne huijasivat elimistöäni niin, ettei vaiva päässyt pahemmaksi. Kun olin puoli vuotta ilman 8 vuotta myöhemmin, sain lääkäriltä ohjeet, ettei kannata. Kannattaa jatkaa sitä elimistön ”huijaamista”, niin kauan kuin esimerkiksi lapsihaaveita ei ole. Niinpä jatkoin, ihan hirveän pitkään. Harmitti, sillä hormonit tekivät minut aika ailahtelevaiseksi ja alakuloiseksi. En ollut koskaan täysin oma itseni niiden alla. Ja hei, 13 vuotta kuitenkin kului niin.

Sitten riitti. Halusin löytää itseni. Ja kun se hirveä puolivuotinen huonon ihon yms. kanssa oli takana, aloinkin voida paremmin. Päätin, etten enää ikinä koske hormoneihin. Meni pari vuotta ja sitten tulikin raskaudet ja imetykset ja kroppa oli itse asiassa todella rauhassa. Olen jälkikäteen kuitenkin kiitollinen pilleriajastani, sillä vaiva ei levinnyt pahemmaksi ja ehkä takasi osaltaan sen, että minusta on tullut äiti. Kuka tietää, mutta näin uskon.

Ensimmäinen vuosi kuopuksen imetyksen jälkeen meni ihan hyvin, mutta viimeiset 1,5 vuotta homma on pahentunut koko ajan. Nyt voin laskea yhden käden sormilla ne ”normaalit päivät” kuukaudesta, kun minuun ei satu, maha ei ole kipeä ilmapallo johon kiellän lapsia koskemasta, enkä heitä kesken lenkin kaksinkerroin. Niitä päiviä on yleensä noin kolme heti kuukautisten jälkeen. Jotka nekin tulevat ihan milloin lystäävät, ei ole mitään laskukaavaa tai säännöllisyyttä hommassa. Sitten alkaa turvotus, nipistelevä kipu, täryytyksestä (juoksusta) paheneva kipu, kipu, kun rakkoa ei saa tyhjäksi. Viiltävät kivut reisissä kesken yön, niin ettei saa nukuttua. Krampit reisissä. Niin ja se viime kesän lopussa puhjennut kystakin, josta huusin niin, että mies soitti ambulanssin, kun olin niin kivuisssani. Suoneen tiputettu kipulääke auttoi pian, mutta vitsi sitä säikähti ja aloin miettiä, että mitä jos tuollainen sattuu jossain haasteellisemmassa paikassa kuin kotona?

Ehkä turhamaisin vaiva on turvotus ja painon lisääntyminen. On saa**nan turhauttavaa (anteeksi että sanon näin, ottaa välillä vaan niin päähän) treenata 6 tuntia viikossa ja tehdä tsiljoona vatsalihasta ja tuloksena on, että maha on kipeä ilmapallo aina vaan ja housut eivät mahdu jalkaan. Jos olen todella tarkka siitä mitä syön, olo on vähän parempi. Leipä, pasta ja peruna ovat kiellettyjen listalla siinä tapauksessa, samoin kuin sokeri ja hiilihapotetut juomat. Kaalit, palkokasvit ja muut sattuvat. Mutta kun samaan aikaan taistelen alati tippuvia rautavarastoja ja anemiaa vastaan, en voi puljata ruokien kanssa niin paljoa, yritän enemmän ajatella niitä rautoja ja ottaa vastaan mahakivun. Syön yleensä nykyään ihan ihmeen pieniä annoksia, mutta usein, en vain pysty. Syömisestä on tullut pakollinen paha, kun siitä lähes aina tulee huono olo.


t-paita ja aurinkolasit H&M/ housut Kyprokselta/ kengät Migato (Kreetalta)

Onneksi minulla on lapset maailmassa. Onneksi tämä nyt ei ole mikään kuolemanvaara, mutta yhä enemmän ja enemmän koko elämää määrittävä juttu. En ole uskaltanut hormoneihin enää koskea, mutta alkaa tuntua siltä, että ehkä kohta on pakko. Elämäkin on ollut niin hössötystä ja kiireistä, että on jäänyt itsensä hoito vähälle. Enkä kehtaa palata sille endometrioosispesialistille, jolla viime kesänä kävin ja lupasin syödä hormoneita. Hävettää, kun en syönytkään.

Kuinka moni kanssasisar tuskailee saman vaivan kanssa? Onko antaa vinkkejä tai esimerkiksi lääkärisuosituksia? Halaus teille tuskan kanssa eläville, tiedän että vaiva voisi olla paljon pahempikin, mutta samalla pelkään että se pahenee koko ajan.

Olipa jotenkin noloa kirjoittaa näistä julkisesti, vaikka vaiva on suhteellisen yleinen. Tekee mieli mennä piiloon kun selittää mahavaivoistaan. Mutta vertaistuki, se on parasta! <3