Yöllisiä kauhuja

Apua, tässähän tulee hätä paukuttaa kesän hellevaatekuvat ulos, kun keli muuttui yks kaks ihan syksyiseksi! Tai no, onko se niin justiinsa jos ei aina ole ihan kelin mukainen asu. Näitä reissukuvia nimittäin piisaa edelleen!

Ajattelin raapaista taas ikuisuusaihettani, nimittäin yövalvomista. Olen nykyään pääasiassa siitä hiljaa, koska olen kuullut ne vinkit aika monesti, olen pilkuntarkasti noudattanut päivärytmiä esikoisen kanssa, koska se kuulemma auttaa yöuniin, kun on tarkat rytmit. Olen lähinnä stressannut itseni järjiltä sillä, että päiväunet aikanaan venyivät ja kuitenkaan mikään ei auttanut öihin. Olen käynyt erilaisissa uniryhmissä, itkenyt neuvolassa öitä, saanut neuvolantädiltä kommentin, että taidan liioitella, luullut sekoavani unenpuutteeseen, käynyt lääkärissä useasti viisi vuotta sitten, kun oma unettomuus lähti aivan käsistä, saanut unilääkkeitä jotka vain pahensivat asiaa. Niin no, yöt ovat olleet pääasiassa kauhua minulle viimeisten vuosien ajan ja väsymys välillä niin kova, ettei elämässä näe olevan mitään hyvää. Se synkistää ihmisen mielen, vuosien valvominen.

Mutisin asiasta taas Instassa viikonloppuna, kun mies oli veljeni polttareissa ja yöt minun vastuulla. Silloin taas tajusin, kuinka pahasti olisin romahtanut, jos mies ei jaksaisi pomppia öisin ja saisi heti itse unenpäästä taas kiinni. Se on oma pahin kompastuskivi, jäädä stressaamaan milloin huuto tulee taas ja näin menettää sitten kyky nukahtaa uudelleen. Sain teiltä Instassa todella paljon viestejä ja tukea. Tiedättekö, en usein kaipaa mitään vinkkejä siihen, miten tilanteen voisi muuttaa (koska aika montaa juttua on kokeiltu), vaan tukea. Erityisesti sellaisilta, jotka ovat kokeneet vuosien rajun valvomisen. Ihan pahimpia ovat kommentit, joissa sanotaan, etten jaksaisi. Kyllä, lapsettomilta ihmisiltä on tullut kommentteja siitä, etteivät jaksaisi jatkuvaa valvomista. Se tuntuu ihan hirveältä siinä hetkellä, kun itsestäänkin tuntuu, ettei jaksa enää yhtään repaleista yötä, mutta onko vaihtoehtoja? Pakkohan vanhempien on jaksaa ja luojalle kiitos, että meitä on kaksi, joista toinen selkeästi parempi tässä yövalvomisessa. Sekään, että joku kommentoi, että valvominen on vain hyväksyttävä, ei auta tippaakaan. Kyllä, olen tavallaan hyväksynyt sen, että meillä ei ole ehjiä öitä, mutta siihen, että menen useasti 3-4 h unilla ja pinna on valvomisesta ihan sairaan lyhyt se ei auta. Ei siihen, että olen oikeasti menettänyt kavereita valvomisen takia, sillä olen pahimpina aikoina ollut ihan hirveä tyyppi. Kun mieli on musta, olen saattanut tokaista mitä sattuu, alkaa itkeä ihan mistä vaan. Väsymys on vaikuttanut niin rajusti elämääni viime vuosina, että sen kommentoiminen, että se nyt täytyy vaan hyväksyä satuttaa.

Pikakelauksella teille, jotka ette ole lukeneet aiempia postauksiani. Esikoinen valvoi yöt 2,5-vuotiaaksi asti, jolloin tapahtui jotain. Eräänä aamuna heräsimme ja katsoimme miehen kanssa toisiamme kysyen ”kävitkö yöllä siellä?” ”EN! Kävitkö sinä?” ”EN! Nukkuiko se koko yön? Onko kaikki hyvin?”. Ja näin esikoinen alkoi nukkua paremmin lähestyessään kolmatta ikävuotta, ollen kuitenkin aamuvirkku ja aina kuudelta pystyssä. Olin kiitollinen, mutta ei mennyt montaa kuukautta, kun kuopus halusi syntyä ennenaikaisesti ja alkoi yövalvominen mm. kortisonipiikkien myötä. Kun kuopus syntyi, esikoinen protestoi elämänmuutosta lakkaamalla nukkumasta. Ja niin edespäin.

Ja niihin vinkkeihin, mitä saan monesti. Korvatulpat, check. Olen nukkunut korvatulpat päässä vuodesta 2002 joka ikinen yö. Jos unohdan ne joskus reissusta, olen työntänyt korviini jopa talouspaperia. Minulla on myös nykyään aina kaksi tyynyä ja olen opetellut nukkumaan niiden välissä, tyyny blokkaa ääniä hyvin. Olemme viime vuodet myös nukkuneet hyvin usein kuka missäkin, saan usein vinkkejä vaihtaa kerrosta. Välillä herään esikoisen huutoon korvatulpat päässä kahden kerroksen välimatkalla. Hän huutaa kuin syötävä unissaan, se on oikeasti niin hirveä huuto, että meinaa pissat tulla housuun. Tosin, kun olen ollut mummoni luona yötä ja kuulin tulppien läpi askelia kerrostalossa, pomppasin ylös miettien kumpi nyt heräsi. Kunnes tajusin, etteivät he ole täällä. Samoin kävi ollessani yksin hotellissa, joku juoksi yöllä käytävällä ja minä pomppasin, että kuulostaa 3-vuotiaan teputukselta. Alitajuntani on niin täynnä herätyksiä ja valvomista, että herään vaikkei lapsia olisi lähimaillakaan.

Esikoinen nukkui pari vuotta aika hyvin. Kunnes viime talvena (ehkä, en edes muista), alkoi joka öinen karjunta. Hän siis huutaa unissaan ihan järkyttävän kovaa, yleensä juuri niihin aikoihin kun me yritämme mennä nukkumaan. Mikä lie painajainen menossa, sillä häntä ei meinaa saada hereille unesta. Vaikka juttelisi, juottaisi vettä yms. Sitten kun uni jatkuu, karjunta jatkuu. Talven ajan tämä rajoittui tähän. Suunnilleen toukokuussa alkoi karjunnan lisäksi kävely. Ilmeisesti unissakävely. Joka on oikeasti aika pelottavaa ja aiheuttaa sen, että lapsi sitten monesti herää niin totaalisesti, että saattaa haahuta kahdelta yöllä valittamassa, ettei saa enää unta. Ehkä periytyvää, sillä mies käveli unissaan vielä 20+ iässä ja heräsin joskus opiskeluaikoina öisin, kun hän puuhasi ihan omiaan unissaan. Olemme miettineet kaikkea mistä nämä kauhukohtaukset johtuvat, onko vaan ikään liittyvää, onko eskarin jännitystä, mitä lie.

Kuopus nukkuu tällä hetkellä onneksi suhteellisen hyvin, saattaa huutaa noin kerran yössä. Hän ei puolestaan halua nukahtaa. Eilen saimme hänet unille kello 22.30 ja meni vajaa tunti, niin alkoi esikoisen karjunta. Juuri sillä hetkellä, kun olin itse vaipumassa uneen, se on itselleni pahin hetki. Jos se nukahtamishetki menee ohi, alan hyvin herkästi kukkua. Monesti oma uni alkaa vasta seuraavan päivän puolella ja lapset ovat aamuvirkkuja, harvoin yli seiskaan on lomallakaan nukuttu. Yleensä nukun itse parhaiten juuri silloin, kun lapset ovat jo vauhdissa. Olen saattanut kukkua myöhään ja odotellut omaa unta ja joudun aloittamaan päivän sitten aika kesken unien.

Tämä on sellainen asia, joka on ollut 6,5 vuotta läsnä ja josta minä olen stressannut todella paljon enemmän kuin mies. Asia, joka ei tunnu koskaan poistuvan, vaan se vain muuttaa muotoaan, kuka valvoo ja milloin. Asia, joka on aiheuttanut niin paljon riitoja minun ja miehen välille (koska molemmat ovat olleet aivan loppu), etten jaksa edes laskea. Asia, josta en oikeastaan halua enää puhua kenellekään, koska valvominen tuntuu olevan ja pysvän enkä väsyksissä jaksa niitä hyviä tarkoittavia vinkkejä.


toppi ja shortsit VILA/ hattu H&M/ korvikset LINDEX/ kengät Budapestin reissulta/ aurinkolasit RAYBAN (saatu)

Olen monesti miettinyt lapsia katsoessani, että he ovat niin upeita ja täydellisiä tyyppejä, että aina kun saa jotain todella hyvää, pitää saada jotain huonoakin. Olen todella onnellinen, että ovat terveitä, fiksuja ja sosiaalisia tyyppejä ja meidän risti on nyt sitten nämä yöt siitä hyvästä. Olisipa silti joskus kivaa lähteä vaikka mummilaan ilman stressiä siitä, ettei vaan nyt kukaan nukahda autossa, ettei tarvitse taas ”uudessa” paikassa valvoa puolta yötä nukutushommissa jaja… Olen perunut paljon menemisiä sen takia, että tiedän iltojen olevan erityistuskaa muualla kuin kotona. Ja sitten sitä ei vain jaksa ottaa vastaan.

Ajattelin avata tätä asiaa vähän isommin taas välillä, sillä asia aiheutti hyvin paljon viestittelyä Instassa ja en meinannut ehtiä vastaamaan kaikille tai kertomaan enemmän tilanteestamme. Yöt ovat kauhuja ja olen aina onnellisimmillani päivällä, kun seuraava yö ja taistot ovat vielä kaukana edessä. Arvatkaa, monestiko olen tuntenut olevani maailman huonoin ja epäonnistunein äiti, kun en saa lapsiani nukkumaan. Vaikkei se kai vain siitä johdu.

Miten teillä nukutaan?