Mitä tekisin jos en pelkäisi?

Elokuu! Huhuu! Se on täällä, kohta vietetään pikkuveljen häitä! Ja omaa hääpäivää! Olenhan jo toitottanut sataan otteeseen, että veli vihitään samassa kirkossa ja juhlia vietetään samassa paikassa kuin omiamme lähes päivälleen 14 vuotta sitten. Morsiustyttöinä on eräät 3- ja 6-vuotiaat tytöt. Olen itkenyt koko kesän ajatukselle, että he kävelevät vihkikirkkomme käytävää pitkin. Ehken sitten itke enää häissä? Huuh, varmaan!

Minulla on läjä postausajatuksia takaraivossa ja luonnoksissa, mutta koska nyt mennään vikoja lomapäiviä ja ollaan tyttöjen kanssa kolmisin, on kone pysynyt kiinni ja olen hoitanut yrityshommia eteenpäin, puuhannut likkojen kanssa ja.. juossut! Se sujuu ihan eri tavalla nyt kun on ”kylmä”. Jessus, monikohan lähti lenkille viime lauantaina, tunsin itseni vähän hulluksi siinä helteessä ravatessa.

Palaan siis mm. tuohon nukkuma-aiheeseen pian ja kerron mitä olen yrittänyt tehdä asian hyväksi. Kiitos viesteistänne, niitä tuli niin spostilla, Instassa kuin blogissakin. Ihanaa kun tuette ja olen niin pahoillani, kuinka moni valvoo. <3

Ajattelin olla vielä tämänkin päivän postaamatta, mutta sitten törmäsin Suvin postaukseen, jossa hän kertoi kolme kysymystä, joita joogaretriitissä oli mietitty. Kolme pientä lausetta, joihin tiivistyy ihan hirveästi ihmisestä. Minun oli pakko napata ne tänne ja vastata edes jotain, koska olivat niin syvältä koskettavia kysymyksiä. Napatkaa tekin ne ajatuksiinne tai blogiinne ja linkatkaa, jos niihin vastaatte ”julkisesti”! Kai näitä piti miettiä vain, mutta minulla mikään pysy sisuksissa. Tai no, melkein mikään. Mutta ne kolme kysymystä siis:

Mitä rakastat itsessäsi?

Tämä on ainakin itselleni ihan hirveän vaikea kysymys ja itsestään tykkääminen edelleen työn alla. Mutta. Kun hetken istun ja mietin, löydän aika montakin juttua. Rakastan sitä, että saan asioita aikaan. Saan yhtä aikaa päähäni lähteä lasten kanssa museoon, järkätä miehelle yllätyssynttärit, kirjoittaa pari blogijuttua, vaihtaa lakanat ja kutsua kaverit kylään. Ja kaiken, minkä aloitan, teen loppuun ja täysillä (okei, tässä on miinuspuolensa, mutta…). En jätä asioita puolitiehen, en yleensä mitään sovittua tekemättä, pidän kiinni aikatauluista ja olen mielestäni hyvin luotettava. Kyllä varmasti teen mitä on sovittu. Muistan ihmisten nimipäivät ja synttäripäivät ja lähettelen kortteja ja kyselen pari kuukautta etukäteen milloin pidetään veljen vauvan 1veet, etten vaan buukkaa sitä viikonloppua täyteen (tajusin noin viikkoa myöhemmin, että se kälyn ”lähetän tässä juuri save the date-kortteja 1vee kemuihin”-heitto oli vitsi, eikä totta, kun asiaa kyselin. Ahhah, toiset eivät oikeasti stressaa paria kuukautta lasten synttäreitä! ) Ai niin, mutta tämä oli juttu mitä rakastan itsessäni. No, sillä on puolensa.

Apua. Onko siis mitään ihan vain positiivista asiaa itsessäni? Millä ei olisi kääntöpuolta? Mmm. Hei keksin! Rakastan sitä, ettei kirjoittaminen ole minulle ikinä ollut vaikeaa. Kirjoittaisin loputtomiin aiheesta kuin aiheesta, reportaaseja, lehtijuttuja, höpötyksiä, mitä vain. Olen ylpeä siitä, että handlaan kohtuullisen hyvin oikeinkirjoituksen, sain äidinkielestä kymppejä (mistään muusta en saanutkaan, paitsi englannista kirjoitin laudaturin) ja tekstiä syntyy. Äh. Mitä järkeä on rakastaa omaa kirjoitustaitoaan? Olisiko vähän helpompaa elämä, jos olisi se taitotaso mitä miehellä kaikessa tekniikassa, sitähän elämässä oikeasti tarvitaan?

Ei tästä nyt tule mitään. Hengitän nyt hetken ja mietin mitä oikeasti rakastan itsessäni. Meinasin vastata, että sitä, että teen lapsilleni monipuolista ruokaa. He syövät ihan kaikkea parsakaalista sushiin, eikä se ole ongelma. Mutta sitten mietin, että olen toisaalta aika vaativa äiti.

Ei samperi. Ei tähän vain pysty vastaamaan. Vastaan… Rakastan sääriäni ja olen niistä ylpeä. Ne ovat pitkät siihen nähden, että olen lyhytjalkainen (taas keksin jotain negatiivista, mutta siis minulla on hirveän pitkä selkä ja lyhyet jalat pituuteeni nähden). Ne ovat nätit ja kapoiset. Ja. Äidilläni on ihan samanmoiset ja edelleen nätit ja kapoiset, joten luotan kovasti sääriini. Ja nyt keksin, että minulla on pitkät ripset ja tummat kulmakarvat. Mutta eihän kukaan vastaa tähän kysymykseen ulkonäköasioita vaan jotain luonteenpiirteitä? Mokasin.

Mitä haluaisit kuulla juuri nyt?

Siis jos vastaan tähän rehellisesti: EN MITÄÄN. Olen ollut päivän yksin kolmen lapsen kanssa Koiramäessä ja paluumatka oli vähän hysteerinen. Kauhea huuto, älämölö ja kikatus (sinällään ihana asia), ruuhka, eli matka kesti ja puheet olivat huutotasolla pierua ja kakkiaista. Aaah. Nyt mennään kohti yötä ja edelliseen postaukseen viitaten, olisi ihan hirveän kiva, jos yöllä ei kukaan karjuisi, huutaisi äitiä ja kaikki vaan nukkuisivat. Juuri tämän kirjoitettuani ryntäsin lasten luokse, kuopus juoksi vessassa käymään ja herätti esikoisen joka oli ihan hädissään ja juoksi perässä. Mies nousi unissaan ja minä juoksin alakerrasta. Siinäpähän oli taas kohtaus, kaikki neljä törmäyskurssilla. Niin siis, se hiljaisuus on todella hyvä.

Tähän ei varmaan pitäisi vastata näin. Tai miksei, ei näihin varmaan ole mitään oikeita vastauksia? Mietin oikeasti hetken, että haluaisin kuulla sanat minä rakastan sinua, mutta sehän oli ihan höpölöpöä. Ei ole päivää, ettei meillä sitä kuulisi. Sitten mietin, että toivoisin kuulevani, että joku sanoisi, että sinä pystyt ja pärjäät, eskari, uusi tarharyhmä pienemmälle ja hyppy yrittäjyyteen, sinä pystyt. Mutta en minä sitäkään haluaisi kuulla, sitähän mies hokee ja ärsyynnyn vaan ja vastaan, ettei sitä kukaan tiedä, ole hiljaa! Rakastan juuri tällä hetkellä hiljaista hetkeäni. Haluan kuulla hiljaisuutta (ja hei, jos voisi toivoa, meren kohinaa taustalla).

Mitä tekisit, jos et pelkäisi?

Pelko. Jännä juttu, että olen matkustanut 25-vuotiaana yksin Afrikkaan töihin. Ilman pelkoa. Silloin ei edes ollut somea ja älykännyköitä. Tajusin vasta nyt, etten ole siis yhden yhtä kuvaa lähettänyt miehelle oloistani, mennä taapertanut itsekseni kaikkien ulottumattomissa. Ja nyt tuntuu, että pelkään kaikkea, enkä ikinä lähtisi yksin sinne vailla jotain yhteyttä perheeseeni. Tottumiskysymys? Väittäisin, että kokemukset lisäävät ahdistusta. Lasten saaminen on saanut maailman näyttämään ihan hirveän paljon ahdistavammalta. Sukeltajantauti ja kammioon joutuminen tekivät kaikista sukelluksista sen jälkeen ahdistavia. Denguekuumeeseen sairastuminen ja sen vakavuus tekivät sen, etten ole sen koommin palannut Aasiaan (ja silloin kuitenkin asuin siellä). Ja lista jatkuu.

Minähän olen siitä outo, että teen pääasiassa niitä asioita, joita pelkään. Ei mitään järkeä. Pelkäsin kuollakseni aikanaan nousta prätkän kyytiin. Se johti siihen, että ajoin moottoripyöräkortin ja ostin oman prätkän. Pelkään lentämistä. Tai en niinkään lentämistä vaan suljettuja paikkoja. Häämatkani sisälsi 8 lentoa. Pelkäsin Särkänniemen Hypeä. Itkin äitiä sen kyydissä ekaa kertaa, mutten voinut millään jättää kokeilematta. Pelkäsin neuloja, päätin ottaa kaksi tatuointia. Eka meni mielestäni pieleen, menin reklamoimaan ja tikittivät uusiksi. Sitten halusin vielä siihen värit ja kasvit vuoden jälkeen, menin taas takaisin. Olen siis periaatteessa ollut tatuoitavana neljä kertaa, vaikka tatskoja on kaksi suhteellisen pientä.

Olen myös miettinyt tätä asiaa useasti, kuinka moni vastaisi tähän pelkoasiaan esimerkiksi, että lähtisi suhteesta? Eroaisi, jos uskaltaisi? Te, jotka olette olleet mukanani pidempään tiedätte postaukseni menneisyydestäni. Siitä, miten hallittu olin narsistin kynsissä, miten menetin kaikki ystäväni, miten yritin pelastaa hänet (mm. lopputyönsä on käsialaani) tuhoamalla vain itseni. Se hetki, jonka päätin olevan viimeinen, oli elämäni rohkein. Hän itki perään. Olin menossa kahteen suuntaan samaan aikaan. En voisi tehdä niin ja samalla tiesin, että se oli ainoa vaihtoehto, vaikka samalla putoaisin tyhjyyteen. Olin vuosia omistanut kaiken hänen selviytymiseen ja hengissä pitämiseen, mitä minulle jäisi sen jälkeen? Ei jäänyt mitään.

Tiedättekö mitä tein? Olin tavannut lukiossa komean, rehellisen ja aidon oloisen tyypin, joka kertoi saaneensa opiskelupaikan Tampereelta. Totesin lakonisesti, että jaa, onneksi olkoon. Kun hän alkoi suunnitella muuttoaan sinne, ajattelin, että hitto miks ei. Päivä syksyn kirjoitusten jälkeen muutin hänen luokseen ja kyselin aamulla, että juotko yleensä kahvia vai teetä asuinkumppaniltani. Todellinen hyppy tyhjyyteen, samalla luotto siihen, että sydän tietää ja tiesi.

Mutta jos en oikeasti pelkäisi yhtikäs mitään tai ajattelisi tulevaisuutta liikaa, myisin talomme heti ja lähtisin perheeni kanssa ulkomaille. Vaikka purjeveneeseen vuodeksi tai jotain vastaavaa. Se ilme, millä mieheni katseli Kroatiassa merta, snorklasi ja huokaisi. En sanonut mitään, katselin häntä vain ja tiesin, että ajatteli vuosiaan Thaimaassa, sukelluskouluttajana, iltaisin meren pauhua kuunnellessa. Mietin itsekin tuota aikaa. Jos olisin täysin vailla pelkoja lasteni ystävyyssuhteista, koulusta ja muusta, laittaisin tällä sekunnilla talomme myyntiin ja veisin perheemme meren äärelle. Lapset kävisivät koulua veneessä tai ulkomailla. Joskus sitä oikeasti miettii, onko ulkomaan vuosista enemmän haittaa kuin hyötyä. Jos tätä ei olisi kokenut, saisiko rauhan Suomi-arkeen? Mikä hemmetti siinä on, että sielu huutaa maailmalle ja vaikkemme puhuisi sanaakaan, näen toisesta, että niin hänenkin. Kaksi levotonta sielua yhdessä ja heidän lapsensa, levotontahan siitä tulee.


mekko ZARA/ hattu ESPRIT

Kuinka paljon ajatuksia nämä kolme pientä kysymystä sinussa herättävät?

P.S. Kuopus istui toissapäivänä portailla ja kyseli, että voimmeko matkustaa joskus Afrikkaan (?). En ollut puhunut hänelle mielestäni Afrikasta mitään. Aamulla hän ilmoitti puurolla, että heti kun hän on aikuinen, hän muuttaa Kreetalle ja isosisko Amerikkaan. Se on verissä?

P.P.S. Kuvat on otettu ekana Kreetan iltana. Jos ihmettelette mihin rusketus katosi. Olin valtavan onnellinen siitä, että oli ensimmäinen ilta ja saisin työntää varpaat hiekkaan seuraavat kaksi viikkoa. No, elämä ei mene aina suunnitellusti, mutta näistä kuvista onni paistaa.