Arvokasta vanhuutta

Onpahan ollut tunteita pelissä viime päivinä. Tänään se sitten alkoi, eskari. Lapsi oli erittäin hyvillä mielin menossa ja kaikki vaikutti todella kivalta, kun eilen pääsimme vihdoin tutustumaan.

Mutta palataan viime viikonloppuun. Silloin samassa asunnossa 65 vuotta asunut mummoni muutti palvelutaloon ja olimme paikalla häärimässä. Ajattelin, että itkeä vollotan koko päivän, mutta siitähän tulikin hyvän mielen päivä. Oli sukua paikalla, sain halia tädin pientä palleroa, mummoni oli hyvin iloinen kun meitä oli paljon paikalla ja ennen kaikkea, se asunto. Vaikutti todella kivalta. Palvelutalossa ei kulje hoitajat sairaalavaatteissa vaan se on kuin oma koti (tai siis sehän se onkin, mutta näyttääkin kodilta), on aktiviteetteja ja seuraa. On ruokahuolto, sehän se on vanhukselle iso helpotus, kun ei tarvitse käydä kaupassa ja laittaa ruokaa. Talo ja asunto vaikuttivat todella kivoilta ja ennen kaikkea mummo vaikutti iloiselta ja tyytyväiseltä ratkaisuunsa, päätös ei syntynyt helpolla, mutta nyt kun se on tehty, hän vaikutti huojentuneelta.

Olen vähän itsekkäästi ajatellut, ettei mummo voi muuttaa, en ”kestä” kun mummola lakkaa olemasta. Siellä on vietetty joulua, siellä olen yöpynyt lukuisat Helsingin reissut mummon kanssa jutellen. Hänhän on yli 90-vuotiaaksi hirvittävän terävä ja tietää muun muassa politiikasta enemmän kuin minä, olen jäänyt kakkoseksi jutuissa monesti. Tuo ajatus kurisiti kurkkua. Että illoista mummon kanssa on nyt luovuttu, samoin kuin aikaisista aamuista, kun juon mustaa teetä ja syön puuroa hänen luonaan ja hän sanoo aina samalla tavalla ”voi voi kun minun tulee ikävä” ja vilkuttaa joka ikinen kerta ikkunasta, kun kipitän ratikkaan. En ole kertaakaan unohtanut katsoa ylös ja vilkuttaa, enkä ole koskaan katsonut ylös turhaan. Näin on tehty 36 vuoden ajan. Nyt ei enää tehdä niin.

Isoa luopumista, sitähän se on. Mutta mummo mennä porskuttaa ja elää, sehän se on pääasia. Hän tuntuu viihtyvän uudessa kodissa ja kehui eilen soittaessani, että ruoka on tavattoman hyvää. Vaikkei yökylään pääse, hänen luonaan pääsee käymään vielä ja hän on edelleen teräväpäinen keskustelukaveri.

Koska yhteen huoneeseen ei mahdu kaikkea tavaraa, sain matkaani lauantaina mummoni ja ukkini häälahjahopeita, joihin oli kaikkiin kaiverrettu hääpäivä vuodelta 1954. Pyörittelin niitä pala kurkussa käsissäni, kun olimme palanneet Tampereelle ja puhelimeeni tuli viesti:

”Niin kauan kun ollaan tunnettu, niin oot puhunu aina sun mummosta ja siitä, kun käyt siellä. Ennen lapsia jo muistan aina kun kävit siellä, kun ei meillä oo sellaista mummolaa. Ja sit tietenkin Instassa seurannut kun olit opiskeluaikana (Helsinki Design School) sun mummon luona. On selvää, että on tosi tärkeä”.

Sitten tulivat kyyneleet. Oli niin hurjan haikea olo. Aloin ikävöidä ukkia, päässä vilisi pikakelauksella kaikki hetket mummolassa. Kuinka kivaa oli lapsena heittää roskat roskakuiluun. Olin ihan vihainen kun se poistettiin! Kuinka sinne tuli laulava pukki vuonna 1985 ja sain Ressu-koiran, joka löytyy nyt tyttöjeni huoneesta. Kuinka menimme vauva-pikkuveljen kanssa käymään mummolla ensimmäistä kertaa. Kuinka jännitti viedä mies sinne ensimmäistä kertaa. Ja kuinka olin ensimmäistä kertaa yötä mummolassa oman vauvan kanssa. Kaikki aina paikallaan pysyneet koriste-esineet näkyivät silmissäni, seinille jääneet niin tutut taulut, mustavalkokuvat ukkini vanhemmista seinällä, kaikki vilisi kyynelsilmieni edessä.

Mutta samalla kun kyyneleet tippuivat poskille hymyilin. Mummo saa arvokasta vanhuutta palvelutalossa, jossa häntä kohdellaan hyvin. Hoitajat vaikuttivat hurjan mukavilta, joskin meinasin alkaa hihittää kun kysyttiin, tarvitseeko aamiaiselle herättää. Aamiainen alkaa kello 8.30 ja mummoni syö puuronsa Hesarin ääressä viideltä. Aamiaiselle hän ei ole mennyt vielä kertaakaan. Täytyyhän sitä näin ison muutoksen edessä jostain pitää kiinni, kuten aamurytmistä hyvänen aika!


t-paita ZARA/ hame LINDEX/ takki ONLY/ tennarit CONVERSE/ aurinkolasit RAYBAN (saatu)/ korvikset H&M

Sängyn vierelle on aseteltu kuvat rakkaista, sieltä me katselemme mummo, kuinka sinun on parempi olla uudessa asunnossa, jossa on turvallista ja apua arkeen. Ei ole syytä kyyneliin, on syytä iloita, että pärjäsit 93-vuotiaaksi omassa asunnossasi. Se on aika kova suoritus, mutta kovaa tekoa on mummokin, hänen avioliittonsa ja lujuutensa on kyllä jotain, mitä pidän ohjenuoranani.

Onko sinulla isovanhempia elossa? Mikä on tärkein oppi, jonka olet saanut heiltä?