Yöllisiä kauhuja part 2.

Reilu pari viikkoa on vierähtänyt siitä kun kerroin teille, että meillä edelleen, 6,5 vuoden jälkeen valvotaan. Sain tuolloin ihan tosi paljon viestejä erityisesti Instan kautta (hassua, että nykyään luetaan blogiteksti mutta kommentoidaan yksityisesti Instagrammissa) ja sisältö vaihteli laidasta laitaan. Oli tsemppiviestejä (KIITOS!), oli useampia missä haettiin ratkaisua tilanteeseen (korvatulpat ovat olleet korvissani joka yö 17 vuotta, ei auta) ja oli vinkkejä, mitä ajattelin kokeilla. Sitten oli teitä, jotka olette myös valvoneet iät ja ajat ja mikään ei vain auta. Suuret sympatiani!

Se jatkuvassa väsymyksessä meneminen on raskasta. Se saa maailman näyttämään mustalta, se on vaikuttanut ihan hirveästi siihen, millainen ystävä, naapuri, vaimo, äiti tai tytär olen. Olen laukonut ihan kamalia asioita suustani ollessani kuolemanväsynyt, saattanut pillastua vaikka bussissa. En jaksa monesti höpötellä vieraille tai osallistua keskusteluihin väsyneenä. Olen hyvin tehokkaasti eristänyt itseni ystävistä ja naapureista, sillä minusta tuntuu (tämä on varmaan pääni sisällä), että kaikki muut nukkuvat, ovat iloisia ja pirteitä äitejä ja juttelevat onnellisena puistossa. Olen useasti sanonut miehelle, etten mene, sillä en kestä raahustaa siellä seassa pää sumussa, kaikilla muilla menee paremmin. Ei varmasti mene ja mieheni on suuttunut tästä useasti, että kuvittelen. Varmasti kuvittelenkin osan. Silti koen olevani niin epäonnistunut, kun olen seitsemättä vuotta väsynyt, että olen eristäytynyt. Väsymys on tuonut minulle mukanaan valtavan määrän yksinäisyyttä, yksinäisyys on tuonut ahdistusta. Väsymys on tehnyt sen, etten usko itseeni, en usko, että minusta on mihinkään ja hautaudun omiin oloihini.

Nyt kun olen viime yönä nukkunut taas todella hyvin, pystyn kirjoittamaan tästä. Huonoina päivinä ja kahden tunnin unien jälkeen en pysty. Vanhempani ojensivat viikonloppuna kättään ja esikoinen nukkui vanhempieni makuuhuoneessa ukin kanssa mummin ollessa poissa. Niin toisella puolen taloa, että jos huusi, en kuullut mitään. Valitettavasti kelloni soi jo 5.45, mutta olinpahan siihen asti nukkunut heräämättä. Olo oli hyvä. Viime yönä havahduin siihen, että joku kerran hiippaili makkarissa, mutta mies hoiti hänet takaisin nukkumaan, en edes kunnolla herännyt. Eli kahdeksan tuntia unta pamahti ja olo oli aamulla helpottunut. Helpottunut! Kuvitelkaa, herään kiitollisuuden sijaan helpottuneeseen oloon, että taas yksi yö on ohi ja seuraavaan on aikaa. Sain nukkua! Ensi yönä nukun yksin Helsingissä, eli ehkä sekin vaikuttaa olooni, en jännitä ensi yötä. Uniasiat ja öiden kauhut ovat menneet jo ihan henkimaailman asioiksi itselläni.

Mutta ne vinkit! Minulle vinkattiin, että lapsen voisi herättää ennen kauhukohtauksia, noin 30 minuuttia ennemmin. Yritin. Voin sanoa, että vieressä saattaisi räjähtää vaikka pommi, häntä ei saa hereille. Eikä hän yleensä muista yhdestäkään kävelystä tai heräilystä mitään.


paita LINDEX/ hame H&M/ takki ONLY/ tennarit ADIDAS/ korvikset Kroatiasta

Sitten vinkattiin, että anemia saattaa valvottaa (no, tästähän on omakohtaista kokemusta), joten päätin marssia lastenlääkärille. Pelkäsin, että nauraa minulle, mutta otti hyvin tosissaan ja lapsesta testattiin ihan hirveä liuta erilaisia verikokeita ja pissakin tutkittiin. Luojan kiitos hän on terve kuin pukki, eikä edes lähellä aneemisen rajaa. Se siitä teoriasta. Samalla lääkäri sanoi, että unissakävely on hurjan vahvasti periytyvää ja mietiskelin siinä vastaanotolla miestä, joka vielä yli 20-vuotiaanakin alkoi siivoamaan unissaan kello 03 yöllä. Eikä muistanut aamulla mitään.

Kun olen jutellut muiden 6-vuotiaiden vanhempien kanssa, hyvin monella tuntuvat lapset tässä iässä puhuvan unissaan tai olevan jollain tapaa levottomia. Eli selkeästi se liittyy vahvasti ikäkauteen ja kehitykseen ja sille nyt ei vain voi mitään. Huuto on yleensä niin kova ja raastava, että siihen herää kahdenkin kerroksen päässä.

Mutta. Nyt viimeiset pari yötä on nukuttu suhteellisen sikeästi. Ihan hirveä helpotus on ollut, kun kuopus sen sijaan että hyppelee puolille öin on nukahtanut kahtena edellisenä iltana ysin aikoihin. WAU! Se on ihan mieletön helpotus omaan iltastressiin. Ilmeisesti uusi päikkyryhmä ja yksin päiväkodissa käyminen ovat alkaneet painaa pikkuneidissä, sillä hän on 10 tunnin unien jälkeenkin aika unessa. Mutta juuri nyt näyttäisi siltä, että syksyn päikky ja eskari tuovat sikeämmät unet. Viime viikolla ekan eskaripäivän jälkeen olin ihan eri mieltä, se yö oli hurja.

Tätähän se on, monesti on pakko valvoa jostain syystä. Mikä se milloinkin on, sitä ei välttämättä osaa selittää. Olen hyvin huojentunut, että lapset ovat terveitä ja nyt ensisijainen juttu olisikin löytää rauha oman pään kanssa noita öitä koskien. Kun on niin monta vuotta pelännyt niitä, vaikka kuinka lukee kirjaa ja miettii muita, huomaan monesti, että sykkeeni kiihtyy ja pelko kasvaa takaraivossa, kun ilta lähestyy.

Minun on muuten pakko sanoa näistä kuvista, että Suomi on mieletön maa. Ne on otettu huoltoasemalla matkalla mummilaan. Tällainen järvimaisema huoltsikalla, eikö ole mieletöntä! Ja minä olin valvonut edellisen yön ja itkenyt tunti ennen kuvia, etten kykene pakkaamaan ja lähtemään kälyn polttareihin. Sitten näytän kuvissa siltä, että olen ihan fiiliksissä enkä pyörtymässä väsymykseen. No, olinkin aika helpottunut kun pääsimme lopulta starttaamaan.

Kiitos kun olette olleet niin aktiviisia tässä unikeskustelussa ja kiitos vinkeistä! Yritetään jaksaa, hirveästi jaksamista jokaiselle valvojalle, jonka yöt ovat rikkonaisia syystä tai toisesta!

Ja hei! Heinäkuun asuarvontakin on suoritettu ja palkinto postitettu Hennalle. Kiitos osallistuneille! <3 Heinäkuun suosikkiasuksi valitsitte asun numero 7, joka näkyi postauksessa Vaiva josta ei tee mieli puhua. Kiitos kun kerroitte kesäkuulumisia, oli iloisia kuulumisia, oli työntäyteisiä kesiä ja sairasteluakin teillä ollut. Kaikki luin ajatuksella! Rakastan arvontapostauksia, sillä niihin tulleet kommentit aina muistuttavat, että onhan teitä siellä, vaikka kommentointi onkin nykyään hiljaisempaa.