Norsunluupäivänä

There’s a calm surrender to the rush of day
When the heat of a rolling wind can be turned away
An enchanted moment, and it sees me through
It’s enough for this restless warrior just to be with you

Lapsuudenystäväni, ensimmäinen kaveri johon tutustuin Jyväskylään muuttaessamme lauloi kirkossa kauniisti yllä olevaa kappaletta. Siskonsa säesti pianolla. Pappi oli sanonut, että voimme kääntyä vieraisiin päin ja näin ihmisten olevan kyynelsilmin. Eniten katse hakeutui nuorimpaan veljeeni, 14-vuotiaaseen nuoreen mieheen, joka ei yleensä itkenyt. Hän oli hyvin liikuttuneessa tilassa ja tein kaikkeni, etten itse olisi huutoitkenyt. Olin ihan punainen lopulta naamaltani, sillä pidättelin itkua niin täysillä. Jälkikäteen ei oikein jäänyt tilanteesta mitään mieleen, olin niin suuressa tunnekuohussa, mutta onneksi olen voinut katsoa sen useasti videolta myöhemmin.

And can you feel the love tonight?
How it’s laid to rest
It’s enough to make kings and vagabonds
Believe the very best


Häämatkalla 2005. Meistä on supervähän yhteiskuvia sieltä! Ja mies on muuten leikannut silmänsä, jos ihmettelette kun silmälasit häviävät myöhemmin kuvista.

Vaihto-opiskelussa Englannissa oli kahden viikon loma keväällä 2006. Suunnattiin Eurooppaan. Tämän kuvan otti kameran itselaukaiseva. Keskellä Pariisia! Ihme että kamera on vielä tallessa.


Tansaniassa 2007. Tästä matkasta kerroinkin kesällä teille, olin ensiksi siellä yksin töissä ja sitten lomareissulla miehen kanssa.


Yksi elämäni reissuja, Bunaken 2008. Menossa kohti yösukellusta, oli paras yösukellus ikinä!

Hetkeä aiemmin olin seissyt kirkon ovien takana hyvin varmana siitä, mitä olen tekemässä. Olen ihmetellyt sitä monta kertaa myöhemmin, miten saatoinkin olla niin pohjattoman varma asiasta, siitä, että nyt 22-vuotiaana aion kohta sanoa tahdon alttarilla odottavalle ruskeasilmäiselle prinssilleni. Kirkon ovet aukesivat, Prinsessa Ruusunen kajahti soimaan ja isäni seisoi paikallaan paljon enemmän jännittäen kuin minä. ”Kummalla jalalla aloitetaan?” hän supisi, kun ovet olivat jo auki. ”Nyt mennään”, tokaisin ja nykäisin isäni liikkeelle. Hän ei tainnut liikutukseltaan ja kyyneleiden määrältään löytää penkkiin käytävältä, äitini kävi auttamassa. Minä en taakseni katsonut, vaan hymyillen kävelin kohti alttarilla odottavaa miestä, joten tämänkin näin vasta jälkikäteen kuvista ja videoista. Perheeni miehet olivat tunteiden viemiä. Onneksi en nähnyt, olisin varmaan itkenyt jo siinä vaiheessa silmät päästäni.

It’s enough for this wide-eyed wanderer
That we got this far

Päivä oli ihan mahtava. En varmaan tekisi mitään toisin. Se oli niin täynnä tunnetta, onnea, rakkaita ihmisiä ja hauskanpitoa. Järjestin häät paljon pienemmällä stressillä tuolloin aikaa ennen somea ja järjestelmäkameraa, kuin mitä tekisin nyt. Emme muuten ottaneet hääkuvia varsinaisena hääpäivänä, sillä halusin vain nauttia ilman stressiä niistä. Kuvat on otettu koekampauspäivänä kaksi päivää ennen häitä. Emme siis virallisesti ole naimisissa hääkuvissamme!

Koska olimme kohtuu nuoria, meillä oli iso kaveriporukka bailaamassa loppuun asti, silloin ei muistaakseni kenenkään tarvinnut vielä miettiä lapsenvahtihommia. Jännitetystä valssista selvittiin, bändi oli hyvä, ruoka oli hyvää, kaason ja bestmanin järjestämät ohjelmanumerot todella kivoja ja ylipäätään päivästä jäi ihan huippufiilis.

There’s a rhyme and reason to the wild outdoors
When the heart of this star-crossed voyager beats in time with yours


Thaimaalalainen uusi vuosi eli Songkran jota vietetään aina 13.4., jolloin sai koko päivän olla pitkin Phuketia vesisotaa. Huimaa!

Vikaa kertaa Rayan saarella toukokuussa 2010 ennen paluuta Suomeen. Olin vielä aika voimaton denguekuumeen jälkeen ja se oli yksi suurimpia syitä jäädä Suomeen.

Ostin ihan tosissani Lontoon torilta tollaisen lätsän 2011 kun paleli niin! APUA! :D

Otettiin hyppykuvaa vuonna 2012 Brooklynissa kameran itselaukaisevalla. Ei ollut kovin helppoa. Ja kamerakin kiikkui tuossa aidalla, apua taas…

Aamulla heräsin rouvana ja sain sviitissä ihanat korut huomenlahjaksi ja äitini oli yllättänyt ostamalla meille paidat, joissa toisessa luki Just ja toisessa married. Ne päällä sitten suuntasimme maanantaiaamuna kello 6 lentokoneeseen, joka lähti Amsterdamin vaihdon kautta kohti unelmiemme häämatkaa, kohti Afrikkaa, kohti Leijonakuninkaan maisemia. Ajattelin, että pakahdun, kaikki oli jotenkin niin ihanaa ja unelmat raksahtelivat toteen. Sinne me kaksi nuorta lensimme saman sukunimen alla. Seuraavan viikon ajan herätys oli joka aamu kello 5.30 ja auto lähti kohti safaria, mutta se oli hyvin meidän oloinen häämatka.

Tänään tuosta päivästä on kulunut 14 vuotta. Muistelen sitä suurella lämmöllä ja kiittäen, että olemme pysyneet yhdessä. Elämä ei todellakaan ole mitään ruusuilla tanssimista, viimeinen vuosi on ollut tiukka väsymisen, urheiluvammojen ja muiden myötä, mutta yhdessä on pysytty. Vaikeudet ehkä osaltaan sitten vahvistavat tätä tunnetta, jota mietin eilen illalla sängyssä. Tänään liittomme viettää norsuluupäiväänsä. Se kuulostaa jo aika vahvalta se. Tahdottu on eikä luovuttaa ole haluttu.


Vuonna 2013 elämässämme alkoi ihan uusi vaihe.


Vuosi 2014, olimme porukalla Kroatiassa, veljeni taisi ottaa kuvan. En löytänyt tämän vuoden kuvia kuin Instasta, joten siksi outo sävy.


Kevät 2015 Arboretumissa. Kuvan otti Reija Vilmi.

Vietimme kuopuksen ristiäisiä vuonna 2016 samana viikonloppuna kuin esikoisen. Elämässä alkoi uusi vaihe nelihenkisenä perheenä.

Niin mitäkö mietin siellä sängyssä eilen illalla. Esitin lukevani kirjaa, mutta oikeasti tuijotin sivusilmällä miestä. Mietin miten monta vuotta olen saanut hänen piirteitään katsella ja miten saan kiittää jotain ylempää siitä, että olemme yhdessä. Ettei toiselle ole esimerkiksi sattunut mitään. Mietin, että jännittää hirveästi ensi viikon häät. Se 14-vuotias nuorimies, joka nyyhki häissämme, astelee itse alttarille samassa kirkossa ja sisko nyykii varmaan vähintään yhtä kovaa siellä penkissä.


Molempien elämän eka puolimaraton takana 2017.

Saimaalla lomalla 2018. Kuvan otti Mikko Nikkinen lehtijuttua varten.


Yksi parhaista lomista taas hetkeen oli tänä kesänä kaksin Kroatiassa. Kaivattu pysähdys muistaa se, että miksi olemme alkaneet olla yhdessä. <3

Taisin näyttää mietteliäältä, sillä mieheni kysyi, mitä mietin. ”No sitä, että nyt kun ajattelee, 14 vuotta on mennyt todella nopeasti. Mieti, toiset 14 vuotta, niin saatat olla saattamassa omaa tytärtäsi alttarille” ”Äläpäs nyt”, totesi mies ja hänen silmissään välähti kaiho. Olin hiljaa ja me molemmat ajattelimme viereisessä huoneessa unihattu päässä tuhisevaa eskarilaista. Me vielä kaipaamme öitä, kun hän huusi ja käveli unissaan. Päätin silmäni sulkiessani taas muistaa kiittää jokaisesta päivästä perheeni parissa.

Hyvää norsunluuhääpäivää rakas.

P.S. Kaivoin tähän postaukseen yhden kuvan jokaiselta aviovuodelta. Ei ollut muuten helppo tehtävä! Ne kuitenkin konkretisoivat mahtavasti sen, että vaikka 14 aviovuotta on mennyt vauhdilla, on me paljon niiden aikana koettukin. <3