”Olen niin ruma ja vammainen”, huutaa Quasimodo näyttämöllä. Samalla sanoen, ettei ansaitse sitä, mitä tavallisilla ihmisillä on, kuten rakkautta. Itselleni nousee pala kurkkuun. Vaikka nyt liikutaan Victor Hugon 1800-luvulla kirjoittaman romaanin puitteissa, ovat erilaisuus ja hyväksytyksi tuleminen ajankohtaisia aiheita vielä satoja vuosia myöhemminkin. Kun Quasimodoa potkitaan näyttämöllä, nousee väkisin mieleen tämän päivän koulukiusaamiset. Erilaisuus on aina ollut syy syrjinnälle.

Olemme saapuneet mieheni kanssa pitkästä aikaa Keskustorilla sijaitsevaan Tampereen Teatteriin. Tai niin me luulimme. Olin jo unohtanut miten arvokas ja upea rakennus on kyseessä, mutta kun astun paikoillemme parvekkeelle, huokaisen miehelleni – ihan kuin Pariisissa! Parvella näen kuuluisat Notre Damen patsaat, ne, joita mekin Pariisissa ahkerasti kuvasimme. Ajattelen aluksi, että olisiko alhaalla paremmat paikat, mutta kun patsaita esittävä kuoro saapuu sisään parvelle ja laulu alkaa, olen tyytyväinen parvekkeen paikoista. Niin vaikuttava on jo tuo patsaskuoro! Kyyneleet kihoavat silmiin ensimmäisen minuutin aikana. Musiikki koskettaa syvältä ja tunnelma on synkkä, mutta toiveikas koko esityksen ajan.

Notre Damen kellonsoittaja sai ensi-iltansa viime viikolla ja se perustuu Victor Hugon romaaniin sekä Disney-elokuvan lauluihin. Vaikka Disney on mainittu, on tarina sen verran synkkä ja hurja, etten kyllä lähtisi pienten lasten kanssa tätä katsomaan. Tarinaa ei ole kaunisteltu, kuten Disneyn elokuvassa ja se nostattaa katsojalle kyyneleet silmiin useampaan kertaan. Huomaan esiripun laskeutuessa, että molemmille poskille putoilee kyyneleitä. Viereinen nainen niiskuttaa myös. Välillä nauran ääneen, niin huikean näköisiä ovat kivipatsaat, jotka pyllistävät ja työntävät varpaat suuhun. Lavastus ja puvustus ovat kerta kaikkisen huikeita, teatteri on käsittämättömän hieno! Lavastaja Marjatta Kuivasto on osunut sen suhteen täydellisesti maaliin.

Tarina kertoo Quasimodosta, epämuodostuneesta mutta hyvin sydämellisestä pojasta ja sittemmin miehestä, joka on elänyt koko elämänsä Notre Damen katedraalin tornissa. Hänen isäntänsä, eli kasvattajansa Claude Frollo jaksaa toistella sitä, kuinka ruma ja vammainen Quasimodo on, eikä hän voi lähteä ulos ihmisten pariin – hänelle naurettaisiin aivan varmasti. Veljensä ja hänen vaimonsa poismenon myötä Frollosta tuli pienen, epämuodostuneen pojan kasvattaja ja hän nimesi pojan Quasimodoksi, joka tarkoittaa kyttyräselkää. Kaikki elämässä muuttuu, kun Quasimodo kielloista huolimatta lähtee ja tapaa kauniin Esmeraldan. Synkkään tarinaan syttyy toivo ja ilo – ystävä, miten kaunis sana! Quasimodolla on ystävä!

Pääroolien esittäjät, niin kuin koko muukin näyttelijäkaarti on huikea. Upean lavastuksen ja ammattilaisten keskellä unohdin täysin olevani keskellä Tamperetta, niin maailmanluokan musikaali on kyseessä. Viimeisen piirtoon hiottu Quasimodon hahmoa katsoessa ei voi olla miettimättä, miten taidokkaasti ääntään ja vartaloaan häntä esittävä Petrus Kähkönen käyttää. Hän on käyttänyt hahmoonsa apuna muun muassa fysioterapeuttia ja tulkitsee erilaisuuden sekä muun muassa kuulovamman todella uskottavasti. Entä sitten upea Josefin Silen, joka tulkitsee Esmeraldaa? Huikean kaunis ilmestys, jonka ääni on upea. Isäntä Frolloa esittävä Ilkka Hämäläinen saa suun loksahtamaan kohtauksessa, jossa ruoskii itseään samalla upeasti laulaen. Vaikuttavaa, todella vaikuttavaa. Odottamaani Lari Halmetta emme nähneet hänen ollessaan kipeänä, mutta sotilas Phoebuksen roolia veti hyvin vakuuttavasti myös Panu Kangas.

Jos joskus, niin nyt kannattaa aivan ehdottomasti suunnata teatteriin. Niin upeaa jälkeä ovat näyttelijät, puvustajat, lavastaja sekä tietenkin ohjaaja Georg Malvius sekä kapellimestari Martin Segerstråle saaneet aikaan. Olin täysin irti ajasta ja paikasta tuossa upeassa teatterin maailmassa. Keskellä Keskustoria pyörii tällä hetkellä maailmanluokan musikaali – se on vain koettava!

*liput näytökseen saatu