Kun lakkasin uskomasta unelmiini

Usko unelmiisi. Tuon voisi ottaa vähän negatiivisenakin lausahduksena, meillä ainakin on välillä käytetty tokaisua ”usko unelmiis” vähän ikävässä tai vitsimielessä, mutta nyt olen kuulkaa ihan tosissani. Vaikka olen ollut viime viikot aika stressissä siitä, missä kaikkialla minun pitäisi myydä ja mainostaa, mitä kaikkia töitä voin hakea ja niin edespäin, on sydämesäni leijunut myös samalla sellainen pieni ”nipistä mua”-fiilis.

Vaikka nyt puhutaankin vielä hyvin pienestä tekemisestä ja yrittäjyydestä (en esimerkiksi ole kirjoittanut kirjaa tai mitään muuta mielestäni hurjan suurta), olen koko viikon kirjoittanut työkseni. Hyvin erilaisia tekstejä erilaisiin tarkoituksiin, mutta jokaista kirjoittanut hymyillen. Liikunnan lisäksi kirjoittaminen taitaa olla suurin intohimoni, enkä tiennyt koulussakaan parempaa kuin äidinkielen tunnit ja ainekirjoitus. Sai istua hiljaisuudessa ja luoda tekstiä omissa maailmoissaan. Missä hurmoksessa kirjoitin ylioppilaskirjoituksissakin äidinkieltä!

No, nyt lähtee taas laukalle. Mutta kerronpa teille, miten kävi minulle, joka ei uskonut unelmiinsa eikä siihen, että niistä voisi tulla ikinä totta. Ajattelin vain, ettei minusta ole siihen.

Pikkutyttönä oppiessani kirjoittamaan aloin pian kirjoittaa päivittäin. Päiväkirjoja täyttyi lukioikään saakka, teimme kaverini kanssa omaa lehteä (hei meillä oli kolme tilaajaakin) ja asuin myös kirjastoissa lukemassa. Yläasteella olin koulun lehden päätoimittaja ja muistan vieläkin, kuinka hurmoksessa kirjoitin lehden pääkirjoitusta (kirjoitin muuten Muumien joulusta, miten senkin muistaa yli 20 vuotta myöhemmin). Kaikkiin slämäreihin ja kaverikirjoihin laitoin tulevaisuuden haaveeksi, että minusta tulee toimittaja. Ysiluokalla äidinkielen opettaja ehdotti minulle, että osallistuisin paikallisen sanomalehden Keskisuomalaisen reportaasikilpailuun ja sen tein. En edes tiennyt mikä on reportaasi, katsoin oikeasti vanhempien kirjahyllyn sanakirjasta!

Se ylpeyden tunne, kun tulin kisassa kolmanneksi, sain 500 markan palkinnon ja kun se juttu julkaistiin siinä lehdessä nimelläni oli sanoinkuvaamatonta. Tästä se lähtee, ajattelin onnessani. Mutta toisin kävi ja miksi, siihen vaikutti moni syy.

Kuten olen joskus kertonut, olin koko lukioikäni väkivaltaisessa (pääasiassa henkisesti) suhteessa ja lakkasin uskomasta itseeni. Olin kaikessa huono, enkä ollut ansainnut mitään, olin syntynyt kultalusikka suussa ja oli täysi vääryys, että sain laudaturin mistään aineesta arvosanaksi. En ollut ansainnut niitä. Kun kuulet vuosikausia näitä litanioita, alat uskoa niihin itsekin. Itsetuntoni ei aiemminkaan ollut parhaita mahdollisia, olin pienenäkin koulukiusattu ja arka, mutta teini-iässä muserruin palasiksi. Olin maailman huonoin. Surettaa vieläkin, etten koskaan sitten iloinnut niistä laudatureista vaan piilotin paperini johonkin syvälle.

Uuvuin lopulta ja lukiokin piti venyttää kolmen vuoden sijaan kolmeen ja puoleen. Kun viimeisiä kirjoituksia vietiin, halusin vain pois. Pois siitä koulusta, kaupungista, kaikesta ahdistavasta, halusin aloittaa elämäni uudelleen. Otin ja läksin Tampereelle, enkä tiennyt mitä siellä tekisin. Aloin lukea avoimessa yliopistossa kasvatustieteitä (MIKSI, en tiedä yhtään!) ja sain parin viikon jälkeen myös töitä. Kun kevät koitti ja pääsykoekirjoja julkistettiin, olin jo tutkinut journalistisen linjan prosentit sisäänpääsyyn ja todennut, ettei minusta tule olemaan siihen ikinä. Todennäköisesti en edes pääse ikinä koko yliopistoon sisälle. Koska kasvatustieteitä oli jo appro alla, ajattelin että no haenpa sinne. Kraaah! Sinne sitten pääsin, tahkosin niin maan perkuleesti niitä kirjoja, että rytkäsin kevään suurimman pistesaldon. Siellä sitten opiskelin vuosikausia alaa, joka ei tuntunut yhtään omalta. Hyväksi puoleksi sanottakoon, että puolet tutkinnosta oli sivuaineita ja nautin suuresti tiedotusopin luennoista ja olin superonnellinen, kun sain tiedotusopin vaihtopaikan Englannista ja pääsin sinne opiskelemaan mediaa. Wau! Vaihtopaikat kun harvoin lohkeavat sivuaineilijoille.

Olen siis kasvatustieteilijänä etsinyt itseäni ja suuntaani pitkään, tietäen koko ajan, että rakastan ensi sijaisesti kirjoittamista. Minulta vain loppui usko tähdätä unelmiin. Nyt toki journalismi on kovassa murroksessa ja monen journalistin on vaikeaa saada töitä, sillä valtavan moni ihminen kirjoittaa valtavan hyvin.


paita M&S/ hame GARCIA JEANS/ sukkikset KAIKO/ takki VILA/ korvikset UHANA DESIGN/ kengät DR.MARTENS (second hand)

Tällä viikolla olen tasan tarkkaan kirjoittanut vähän koko ajan. Tehnyt myyntiä, kuvamuokkausta, kuvausta ja muuta siinä ohessa, mutta eniten kirjoittanut. Hymyillen koko ajan, toivoen päiviin lisää tunteja. Tunnin mietintäajalla syntynyt harrastus, sen kautta pikkuhiljaa syntynyt yrittäjyys ja verkostot, ne ovat saaneet taas uskomaan unelmiin. Vaikka vähän kävin etsimässä itseään yliopistossa, tiesin kuitenkin koko ajan mitä haluaISIN. Siksi otan hyvin nöyrin mielin jokaisen niin ison kuin pienen kirjoitustehtävän vastaan, yrittäjyys kun on hyvin epävarmaa. Yli 20 vuotta sen jälkeen, kun Muumeista höpisin koulun lehteen olen saanut tämän viikon vain kirjoittaa. Se on ollut hurjan ihanaa, jännittävää, pelottaavaa, stressaavaa (rima on välillä aika korkealla) ja kaikkea siltä väliltä. Mutta ennen kaikkea ihanaa.

Don’t stop believin! Tiedättekö tuon biisin, soi minulla lähes joka lenkillä?

Mistä sinä olet unelmoinut/unelmoit? Uskallatko tehdä unelmista totta?

P.S. Joskus kun otettiin kuvia Kaukajärvellä ja näin samalla ihmisten menevän uimaan/avantoon, ajattelin, että hulluja. Eilen sanoin miehelle, että minäkin haluan taas tänne uimaan ja saunaan. Haha, näin se ihminen tottuu!