Tarina polkupyörästä

Viime torstaina pääsin kirjoittamaan pitkästä aikaa tarinoita ja voi pojat se oli mahtavaa. Tajusin miten hirveästi rakastan kirjoittamista ja miten ihanaa olisi kirjoittaa enemmän. Vaikka kirja! Pystysiköhän sellaiseen joskus? Tulin aivan hymyssä suin kotiin Metsään meni-Terhin vetämältä kurssilta.

Teimme illan aikana erilaisia harjoituksia ja kirjoitimme tarinoita sanasta, jonka Terhi antoi. Kirjoitusaikaa oli muutama minuutti. On käsittämätöntä mitä irtoaa parissa minuutissa paperille sanasta raatihuone tai sanoista muistan matkan. Sitä ihan hämmästyi mistä ammentaa hetkessä tekstiä ja kuinka nauttii siitä kun saa kynä sauhuten tehdä!

Ennakkotehtävä meillä oli kirjoittaa tarina, joka alkaa sanalla polkupyörä. Aikaa sai käyttää 20 minuuttia. En miettinyt asiaa yhtään etukäteen, istuin alas, aloin kirjoittaa sanasta polkupyörä ja aikaa meni 18 minuuttia. Teksti vain tuli jostain, vaikken tiennyt aloittaessani, mistä kirjoittaisin.

Tällainen oli tarinani polkupyörästä (en pystynyt pidättämään itkua, kun luin sen kurssilla ääneen). Onko teistä kivaa lukea tarinoita?

Polkupyörä ruksuttaa kohti mäkeä. Se nitisee ja natisee mennessään, mutta takapuolen alla oleva vanha räsymatto auttaa siihen, ettei peppuun satu. Iso keppi, jonka olemme laittaneet merkiksi näkyy jo. Kivet muljuavat renkaiden alla, ruoho tuoksuu nenässä, kesän aurinko lämmittää. Soratiellä ei ole muita.

”Kepin luona ollaan, nyt pitää hypätä pois!” huudahtaa mummoni ja pysäyttää pyörän. Minä kiipeän alas vanhan sinisen pyörävanhuksen tarakalta ja kävelen loppumatkan mäen päälle. Olemme sopineet, että keppiin asti mummo polkee ja pitää minua kyydissä. Olen kuusivuotias, mutta mummon ja ukin mökillä ei ole minulla omaa polkupyörää, joten kuljen mummon kyydissä tuon mökkitien.

Ylämäen jälkeen hyppään taas tarakalle ja mietin mutkaisessa alamäessä, pärjääkö mummo. Soratien kivet ovat kohtalaisen isoja ja minä painan jonkin verran. Mummokin on jo aika vanha, ajattelen, yli 60-vuotias! Sopiiko sen ikäisten vielä ajella pyörällä täällä pitkin sorateitä joku kyydissään?

Mutta perille päästään, mäen alapuolella meitä odottaa kauppa-auto. Se on minusta ihan mielettömän hieno, ei meillä Helsingissä tällaisia ole. Ostetaan jätskit, lähdetään taittamaan aika pian matkaa takaisin. Kävelen jätski kädessä mummolle höpöttäen takaisin kohti mökkiä. Nautin ihan hirveästi siitä, kun saan olla hänen kanssaan kaksin. Kaukana ovat pikkuveli ja vanhemmat, olen saanut tulla ihan yksin Veikkolan mökille moneksi yöksi. Perillä mökillä odottaa ukki, joka on alkanut saunan lämmityspuuhiin. ”Mutta haluan uimaan ennen saunaa!” huudahdan ja tottahan toki ukki vie prinsessansa uimaan ennen saunaa. Kuljen paljain jaloin pienen matkan uimarantaan ja isot soramurikat pistelevät jalkojani. Hyppään laiturin päästä pommilla järveen ja nauran ääneen. Ukki hymyilee rannassa.

30 vuotta tuon kesäpäivän jälkeen ajelen mietteissäni polkupyörälläni Tampereella. On ollut kylmä kesä ja olen pyöräillyt yllättävän vähän. Pyöräni on kyllä maailman hienoin – se on kirkkaan pinkki, pinnassa on glitterimaalia ja Apulannan laulunsanoja teipattuna. Välillä tekisi mieli laittaa pussi päähän sillä ajaessa, onko tämä nyt ollenkaan sopiva polkupyörä keski-ikäistyvälle kahden lapsen äidille. Mitä ajattelin, kun esitin maalaustoiveet miehelleni?

Unohdan pyörän ulkonäön maisemien suhistessa ohitse ja alan ajatella mummoani, joka muuttaa seuraavana viikonloppuna. Veikkolan mökki on myyty 18 vuotta sitten, enkä ole pystynyt ajattelemaan asiaa aktiivisesti koskaan. Mökkiä ei enää ole, on asfalttiteitä ja uusia omakotitaloja. Kauppa-autot lakkasivat kulkemasta aikoja sitten siellä. Ei ole soraa jalan alla, ei tyhjää mökkitietä eikä enää ukkiakaan. Polkiessani pitkin Tamperetta näköni sumenee kyynelistä, kun mietin lapsuuttani ja sitä, miltä isäni vanhat 1960-luvun Aku Ankat tuoksuivat tuolla mökillä. Kuinka rakastin istua pihakeinussa niitä lukemassa ja auttaa mummoa ripustamaan pyykkiä kuivumaan kahden koivun väliin.

Mummo, jota pidin lapsena aika vanhana, on jo yli 90-vuotias. Hän on asunut kotonaan ja samassa asunnossa 65 vuotta, mutta alkanut väsyä. Ensi lauantaina hän lähtee asumaan palvelutaloon ja olemme koko perhe menossa auttamaan ja katsomaan millainen on uusi koti. Minun on pakko pysähtyä ja pyyhkiä silmäni hihaani kesken polkemiseni, muistot ja tunteet ovat niin vahvat. Mummola on ollut aina olemassa, niin kuin mummokin. Juuri äsken hän jaksoi vielä polkea pyörällä ja juoksi pitkin mökkipihaa työntäen edellään kottikärryjä, joiden kyydissä nauraa hihitin.

Vahva hän oli silloin ja on edelleen. Mennä porskuttaa kävelylenkille ja ihastelemaan Helsingin merta. Kaipaa poisnukkunutta aviomiestänsä, vuosikymmeniä häntä palvelutta kotiaan ja haikailee myös ajoittain Veikkolan mökkiä. Muisteleekohan hän meidän pyöräreissuja? En ole koskaan varmaan kysynyt. Päätän kysyä ensi kerralla kun näemme.


mekko NANSO/ takki VILA/ sukkikset KAIKO/ kengät PALMROTH (saatu)/ pipo PIECES

Kuinka voimaannuttavaa rustaaminen onkaan! Kun oikeudenkäynti talosta oli pahimmillaan ja asuimme evakossa, kävin kirjoituskurssilla kerran viikossa. Purin niihin teksteihin hirveän määrän tunnetta ja usein itkin, kun luin niitä ääneen. Valtavan puhdistavaa, valtava voimavara, valtavan ihanaa puuhaa!

Kuinka paljon voikaan rakastaa kirjoittamista! Kirjoitatko sinä paljon? Tarinoita?