Kummat pääsiäismuistot tulipalosta koronaan

Minulla on ihan hassu tapa miettiä aina päivämääriä, vuosia ja ihmisten ikää. Pyörittää asioita niiden kautta. Mietin joskus muun muassa sitä, että äitini sai minut, esikoisensa hyvin samaan aikaan kun prinsessa Diana synnytti esikoisensa. Ja sitten minä sain hyvin samaan aikaan esikoiseni vuonna 2013, kun prinssi William omansa. Kuka siis miettii tällaisia? Ja näitä sattumuksiahan riittää, jos alkaa tosissaan miettiä!

Aloin siis eilen miettiä pääsiäisiä ja niiden muistoja. Sometilit täyttyivät eilen jotenkin ahdistuksesta, ihmisiä selkeästi ahdisti ensimmäinen juhlapyhä, joka poikkeusoloihin osuu. Minuakin ahdisti. Siksipä sain kuningasidean (ainakin omasta mielestäni) keskiviikkona, että vuokrataan palju! Ja näin teimme. Pari päivää siis lilliimme siinä, tekee vähän arjesta juhlaa. Tai ei kai pääsiäinen mitään arkea ole, mutta nyt ei juuri poikkea tavallisesta.

Aloin miettiä myös mitä minä tein pääsiäisenä ollessani esikoisen ikäinen. Millainen muisto hänelle jää tästä poikkeusajasta, mitä muistan omasta pääsiäisestä vuonna 1989? Hämmennyin, kun tajusin, että se oli itsellänikin poikkeuksellisin pääsiäinen ikinä. Ihme kohtalo taas.

Vanhemmillani on ollut vuosikymmenet ihana ystäväpariskunta. Todella ihania, sydämellisiä ja mukavia ihmisiä. Vanhempani viettivät heidän kanssaan aikaa yhdessä ennen lapsia. Sitten meitä alkoi putoilla, hassusti molempiin perheisiin esikoistyttö ja kaksi pikkuveljeä. Matkustimme yhdessä, olimme muun muassa Kyproksella vuonna 1988. Kun muutimme Helsingistä Jyväskylään vielä samana vuonna, oli tuo perhe yksi asioista, joita eniten kaipasin entisestä kodista ja sen ympyröistä. Mutta silloin alkoi perinne, että he tulivat aina pääsiäiseksi Jyväskylään. Aina. En muista yhtään pääsiäistä, etteivät olisi saapuneet Kinder-munien ja ruokakassien kanssa eteiseemme (kuusi lasta syö ja paljon, kilon juusto oli hyvä tuliainen!). Se pulinan määrä ja iloiset halaukset. Siitä lähti pääsiäinen käyntiin. Se hiljaisuus mikä laskeutui heidän poistuttuaan oli kamalaa.

Oli siis ensimmäinen Jyväskylän pääsiäinen ja ystäväperhe meillä. Heräsin  aamukuuden aikaan siihen, että pikkuveljiä juoksutetaan patjoilla huoneeseeni, jossa me tytöt nukuimme. Kuului hirveä piipitys. Kaveri luuli että mikro huutaa. Tiesin, ettei tuo kyllä ole mikro. Äiti tuli ovelle ja iski valot päälle sanoen ”pue jotain päälle, nopeasti ja ulos. Täällä palaa”. Olin todella hämmentynyt, mutta tein työtä käskettyä. Puin turkoosin Minni Hiiri-paitani, housut, ulkovaatteita ja painuin pihalle. Lopulta olimme pihalla kaikki, samoin kuin paritalon toisella puolella asunut perhe ja katsoimme, kun palokunta painoi sisälle. Äiti itki. Kävelimme lähellä asuvan mummoni luokse aamupuurolle, ystäväperhe lähti kotiinsa takaisin Helsinkiin. Tunnelma oli yllättävän lämmin, joskin häkeltynyt. Miten kotimme kävi? Olime asuneet siinä puoli vuotta. Muistan senkin, että suurin hätä oli äidin itku. Halusin, että hän voisi hyvin. En ymmärtänyt tilanteen vakavuutta.

Luojan kiitos ei käynyt pahasti. Palo oli saanut alkunsa rakennusvirheestä ja kun poltimme vastakkain olevia takkoja naapurin kanssa, takan polttaminen lähti kytemään seiniin. Selvittiin kamalalla savunhajulla (itkin, että kaikki barbiet ja ponit ovat pilalla, mutta ei, savukäsittely pelasti!) ja seinän purkamisella. Lapsena minusta oli hauskaa vilkutella naapuriin, kun väliseinä purettiin. Aikuisilla oli varmasti vähemmän hauskaa asioita selvitellessä. Ja tiedättekö mitä mietin siinä pihalla seistessäni ja palokuntaa tuijottaessani? Että nuo ystävät eivät tule enää ikinä meille kylään, kun kävi näin. Lapsen aivoni miettivät näin. Kuinka väärässä ne onneksi olivat. Tuo perhe saapui meille jokaisena pääsiäisenä, ovat olleet läsnä kaikissa perhejuhlissa ja viimeksi näin heidät elokuussa pikkuveljen häissä. Kuinka mieletön ystävyyssuhde ja meille lapsillekin tärkeät, ihan korvaamattomat rakkaat aikuiset.

Monta pääsiäistä on mennyt, kun vanhempani ovat viettäneet pääsiäistä taas kaveripariskunnan kanssa ilman lapsia. Tahti on hidastunut, naurua on ollut vähintään yhtä paljon. Tänä pääsiäisenä ei kyläillä. Tämä on poikkeuksellinen pääsiäinen ja hämmästyin, kun tajusin, että siinä missä esikoiseni viettää erikoista pääsiäistä tänä vuonna, minä pakenin tulipaloa saman ikäisenä. Siitä kirjoitettiin myös lehtiin ja pääsiäisenä julkaistaan haastatteluni lehdessä. Kohtalo? No on!

Mutta onpa ollut hauskaa. Nelistään neljä viikkoa ja selvitty on, vaikka ikävä jäytää. Isovanhempia ja isoisovanhempia olisi niin ihanaa nähdä. Paljussa on oltu pari päivää. Mieheni pidättää hengitystään maksimissaan noin 4 minuuttia ja tytöt opettelevat perässä, onpahan näky katsoa heitä pinnalla. Minun uimarit. <3

Mietittekö muut aina läpi sitä, mitä itse tein kun olin lapseni ikäinen? Eilen meillä alettiin myös puhua ihastuksista – voi apua ymmärrän vanhempiani taas paremmin. Eiväthän he olekaan niin idiootteja kuin 15-vuotiaana luulin. Tällaista tajunnanvirtaa täällä käydään läpi. Entä siellä?

Ja ihmiset. Pysytään siellä kotona. Sanon ihan suoraan, etten pysty edes ajattelemaan sitä vaihtoehtoa, että tämä homma kestää esimerkiksi syksyyn ja en näe läheisiä puoleen vuoteen. Lapset eivät näe kavereitaan, seinät kaatuvat päälle. Me voimme vaikuttaa siihen omalla käytöksellä. On aika pöyristyttävää lukea uutisia, joissa Uudenmaan rajan yli on yritetty verukkeella ”haluan viettää pääsiäistä” tai nähdä mikä määrä ihmisiä ryysäsi Citymarketiin yhtä aikaa keskiviikkona. Mies kääntyi pois ja hoidimme ostokset torstaiaamuna kahdeksalta. Me voimme vaikuttaa siihen, kauanko tämä kestää. Tämä on tuskaista, ei tehdä siitä yhtään sen pidempää pätkää kun on pakko, jooko?

P.S. Nykyisessä kodissamme on takka, jota on poltettu kaksi kertaa seitsemän vuotta sitten (vähän jäi kammo, voin polttaa takkaa muualla, mutten omassa kodissa). Palohälyttimet ovat joka paikassa. Uskon, että kaikkien nukkuessa vuonna 1989, ilman niitä olisi meille käynyt paljon pahemmin.