Otsikko juontaa juurensa biisistä, joka Les mills-ohjelmissa on soinut aikanaan. Tiedättekö, kun kuulet kaupassa jonkun hittibiisin ja sinun tekee mielesi tehdä askelkyykkyhyppyjä, tiedät käyneesi aika monta kertaa uudessa bodyattack-ohjelmassa. Meille kävi äitini kanssa Kroatiassa näin, radiosta tuli biisi ja molemmat totesivat ”jumppabiisi”. Tahkottu on.
Lyhyt treenihistoriani. Pulleasta ja ylipainoisesta lapsesta tuli urheiluhullu pikkuhijaa teiniaikoina. Treenasin korista 3-4 kertaa viikossa, kävin tallilla, pyöräilin joka paikkaan, lenkkeilin äitini kanssa, jopa hiihdin (tämä on nykyään käsittämätöntä, hiihdin viimeksi vuonna 2001…). Lukioaikoina aloitin säännöllisesti käymään jumpassa. Silloin vielä jokainen ohjaaja keksi tuntisisällöt itse, nykyään tahkotaan Les Mills-tunteja saleilla ympäri maailman. Tylsää välillä, mutta tähän on sopeuduttava. Olin muuten bodypump-tunnilla 1990-luvun lopussa kun se tuli Suomeen, siellä olivat kyllä kaikki täysin ulalla. Hauska kokemus!
Salijäsenyyden otin Tampereella vuonna 2003 ja siitä asti on Les Mills-tunteja tahkottu, jäsenyys on ollut tauolla kun olemme olleet ulkomailla ja vuonna 2011 vaihdoin salia muuton vuoksi. Suosikkini ovat tällä hetkellä (nämä ovat muuten suosikkijärjestyksessä) bodyattack, bodystep, bodypump ja bodycombat. Lisäksi käyn säännöllisesti muokkaustunnilla ja satunnaisesti kahvakuulassa, cxworksissa ja bodybalancessa.
Attackissa minua kiehtoo sen yksinkertaisuus sekä hyppiminen. Siis tiedättekö miten mahtavaa on ponnata niin korkealle kuin pystyy? Entisenä koripallon harrastajana suunnilleen nauran ääneen ja itken ilosta, kun saa hyppiä attackissa. En ikinä lähde juoksulenkille yksin, vihaan juoksemista. Mutta attack-tuntihan on juoksua? Nii-in, tämä on mystistä. Ohjaajan kannustamana ja hyvän musiikin siivittämänä juoksen täysillä, hyppään korkealle ja punnerran kovaa. Jos urheilisin yksin, olisin jo luovuttanut. Siinä missä toiset vihaavat ryhmäliikuntaa, minulle se on ehdoton ykkösliikuntamuoto. Porukka ja ohjaaja kannustavat ja liikkuminen yksin ryhmässä sopii minulle äärimmäisen hyvin.
Arkiaktiivisuus on myös erittäin tärkeä osa elämääni. Pyöräilen ja kävelen aina kun voin, taaperon kanssa pyöräily onneksi onnistuu, vaunulenkit eivät enää. Kävelen portaat kuin mahdollista ja teen pieniä juttuja, kävelen kauppaan monesti auton sijasta ja niin edespäin.
Iltarastit ovat olleet myös kiva juttu, olemme käyneet maanantaisin toukokuusta asti niillä. Työnjako menee hyvin, kun mies kantaa taaperoa selässä ja minä ryntäilen sitten hakemaan rasteja. Sykemittari on paukuttanut 180 kun olen juossut kohti rastia, olen kaatunut kerran jyrkässä mäessä kunnolla, lähes jokaisella kerralla olen tullut metsässä läpimärillä kengillä. Superhauskaa silti. Aluksi mies oli sitä mieltä, että tärkeintä on yhdessäolo ja ulkoilu, mutta kun tajusi kuinka kilpailuhenkinen olen (tulokset kun on nähtävissä jälkikäteen netissä), on hänkin hölkännyt parhaansa mukaan taapero kantorepussa. Pisteet hänelle, mahtaa 12 kiloa selässä hapottaa jonkin verran.
Mikä minua liikuttaa? Endorfiinit. Hiki. Se fiilis kun lähdet väsymyksestä huolimatta jumppaan, pomppaat kattoon bodyattackin hypyissä ja huomaat, kuinka väsymys jäi jumppaan. Ulkonäkö. Onhan se kivaa, että olkapäiden lihaksissa huomaa kasvua tai keskivartalo tuntuu tiukemmalta. Kuntoasiat. Ei ole ongelma tehdä miestenpunnerruksia, nostella taaperoa, juosta taaperon perään tai sotkea pyörällä taaperokärry perässä. Jaksan tehdä paljon asioita, pysyn virkeänä ja elinvoimaisena. Ruoka maistuu paremmin ja voin syödä suklaata välillä surutta. Uni tulee paremmin. Siinäpä muutamia asioita, jotka minua liikuttavat.
Mikään liikuntaviikkoni ei näytä samanlaiselta. Esimerkiksi viime viikolla kävin bodystep+cxworks-yhdistelmässä, bodystepissä, attackissa sekä LesMills-maratonissa (sisälsi pumppia, steppiä, attackia, combatia sekä bodyjamia, joka on henk-kohtainen ”yöks” tuntini). Lisäksi pyöräilin muskari- ja kyläilymatkoja.
Paras treenikaverini (anteeksi nyt te, kenen kanssa olen käynyt jumpassa, tämä ei ole henkilökohtaista!) on sykemittari. Se kertoo jos menen liian kovaa (välillä huomaan mittarista lämppäribiisissä repiväni liian lujaa ja tajuan himmata) ja toisaalta se kannustaa menemään kovempaa. Se kertoo jälkikäteen millä alueella treenasin, paljonko kulutin ja sieltä on mielenkiintoista tutkia jälkikäteen suorituksiaan. Jos mittari unohtuu, en saa jumpasta läheskään niin paljon irti. Sykemittari on kulkenut suorituksilla mukanani vuodesta 2000 asti ja jokainen on ollut Polarin mittari. Onneksi muovinen sykevyö vaihtui jossain vaiheessa kankaiseen. Minulta kysyttiin joskus vinkkiä siitä, mikä on paras sykemittari, mutta enpä osaa tähänkään vastata muuta kuin, että Polarissa ei ole ollut valittamista.
Liikunta on osa minua. Se on niin itsestäänselvyys elämässäni, että löydän sille aikaa lähes aina. Hankalinta on pitää lepopäiviä ja venytellä, siinä pitäisi parantaa ja isosti. Keskimäärin käyn jumpissa 4 kertaa viikossa ja mieheni kysyy yleensä aina, olenko miettinyt seuraavalle päivälle jumppaa, se kuuluu elämäämme siinä missä nukkuminen, syöminen tai muut elämän perusasiat. Ilman liikuntaa en ole minä. Olen pahalla tuulella, väsyn ja kiukuttelen. Jumpasta kotiin palaa aina iloinen Katja. Lapsen myötä liikunnan harrastaminen vaatii vielä enemmän sumplimista kuin ennen, emme enää käy yhdessä perjantai-iltaisin pumpissa, mutta vuorotellen sitten. Raskaana ollessa minulle oli juuri vaikeinta tämä liikunnan muuttuminen; en voinut enää riehua päivittäin kovassa jumpassa maksimisykkeillä, vaan kävelin koiran kanssa, kävin sekä äitiyspilateksessa että -joogassa ja olo oli ahdistava. En osaisi sanoa, että harrastan liikuntaa, vaan liikunta on tärkeä osa elämäämme.
En tiedä miten treenijuttuja pyytänyt olisi halunnut että käsittelen aihetta, mutta pureuduin siihen nyt aika yleisellä tasolla. Jos on toiveita, että erittelen tarkemmin uusimman pumpin, attackin tai muun tunnin, toki voin näinkin tehdä. Jos on toiveita saada vinkkejä liikkeistä salilla, venyttelyohjeita tai treenaajan ruokavaliosta vinkkiä, älkää kysykö minulta. ;)