Kaikki on mahdollista! Vai onko?

Maanantaina tapahtui jotain kummaa. Päässäni oli lista asioita, joita oli tarkoitus ehtiä tekemään, ihan perinteistä asioiden hoitoa ruokakaupasta kirjastoreissuun, mutta joskus nekin reissut saattavat kestää uskomattoman kauan vaatteiden kanssa vääntäessä ja lapsia matkaan houkutellessa. Maanantaina kaikki vaan sujui ilman sen kummempia tuskailuja. Tytöt tekivät apunani innoissani kasvissosekeittoa mummia varten, joka tuli yökylään ja kattoivat vauhdikkaasti pöytääkin. Mietin koko päivän, että miten tämä homma voi sujua näin helposti!

Illalla lähdin junaan ja mietin, etten paljoa tarvitse matkaani tavaraa, jos nyt meikkipussin, yöpuvun ja hammasharjan. Sanoin vielä miehelle, että onpa olo, että jotain olisi jäänyt, johtunee siitä kun ei ottanut mitään mukaan.

Iltajunassa oli ihanaa matkustaa. Väljää ja pimeää, tykkäsin kovasti olla siellä. Sain läjän hommia vielä junassa tehtyä ja taapersin ajatuksissani Helsingin päässä ratikkaan. Minä nimittäin vihdoin, kaiken pähkäilyn jälkeen varasin ajan yritysneuvojalle ja mietiskelin sitä asiaa pimeässä maanantai-illassa Helsingissä. Päälläni Uhanan uutuusmalliston paita, joka huusi äänettömästi että mikä vain on mahdollista ja korvissa ITSE tekemäni korvikset, jotka ovat jo pysyneet monet kerrat ehjänä ja mukana menossa. Jes! Onnistuin! Ehkä uskallan harkita tätä yritysasiaakin. Kaikki on mahdollista, onhan! Jännittää mennä paikalle, sillä olin aikoinani töissä Uusyrityskeskuksessa ja menen tutun ihmisen luo nyt asiakkaana. Mutta kaikki on mahdollista ja elämästä ei koskaan tiedä! Eikö niin?

Ihmettelin ihan ääneen sitä oloa, mikä oli maanantaina. Ei stressannut. Ei ollut sitä jatkuvaa ”apua sekin ja sekin asia on tekemättä”-oloa, mikä normaalisti vaivaa. Mietin, että taustalla mahtoi olla ehkä hyvät yöunet, ehkä hyvin sujunut päivä ja iloiset lapset, ehkä 20 minuuttia infrapunasaunassa sunnuntaiaamuna toimi? Kuka tietää, mutta olo oli itselleni ihan vieras. Stressaan aina liikaa!

Mummolla menin aikaisin nukkumaan ja nukahdin heti. Liekö aamulla taas stressiolo palannut, sillä heräsin kello 5.15. Höh. No, ajattelin, että ehdinpähän jutella mummon kanssa eikä tule kiire. Siitä kun aloin aikanani lähtöä tekemään, huomasin sitten niin stressittömän lähdön suorittaneeni, ettei meikkipussia ollut mukana. Mutisin tuskaani  hetken ja mummo sanoi, että olet kaunis ilmankin. No hölmö aihehan se on tuskailla, mutta kun olet menossa tapahtumaan, missä on paljon vieraita ihmisiä, tulee minulle todella alaston olo ihan ”nakuna”. Paljon sitä ei tököttiä kaipaa naamansa, mutta mietin, että ripsari pelastaisi jo paljon.

Lähdin liikenteesen ja ratikassa mietin, että en edes muista enää meikittömyyttäni. Perillä PR-toimistossa pyysin ekana, josko saisin jonkun ripsivärin, kauheaa olla meikittä (niin täysillä niihin on tottunut!). Vähän ripsaria silmiin ja oli jo ihan normiolo! Sitten tapahtumassa treenattiin ja suihkumahdollisuus oli, minulla oli ihan kunnon hiki. Siinä välissä äkkäsin, että pyyhekin jäi. Ensin se jäi Tampereelle, sitten aamulla piti lainata mummolta, mutta tuli meikkisekoilu ja sitten jäi pyyhe. Käynköhän vähän puolilla valoilla?


paita UHANA DESIGN/ korvikset UHANA DESIGN (DIY)/ takki ESPRIT/ farkut MANGO/ kengät Prahasta

Kaikesta tästä hönöilystä huolimatta olo oli edelleen kohtuullisen stressitön. Sekoilu ei aiheuttanut sellaista stressiä kuin ajattelin, ilman meikkipussia ja pyyhettä selvisin ja mietin, että kaikki on todella mahdollista. Minä superpakkaaja pääsin nyt unohtelemaan ihan huolella. Mitäpä sitten!

Eilisaamusta varmasti kerron teille vielä erikseen, oli niin hurjan hauskaa! Kevään myötä on ollut todella kivoja tapahtumia, joista yhdessä syntyi nämä korvikset, toisessa juoksin niin kovaa kuin jaksoin. Mitä tykkäätte korvisten väristä? Laitoin niihin vaaleanpunaisen, turkoosin ja yhden liukuvärjätyn pisaran. Niillle tuli ihan erilainen tunnearvo, kun tietää miten haasteellista pisaroita on pujotella (tai ainakin minulla poropeukalolla oli).

Miltä omaan silmääsi näyttää tämä Uhanan uusi Holiday-mallisto? Eikö ole ihana karkkipinkki tuulahdus keväästä ja kesästä? Nyt sitten saa heittää muuten kaikki kommentit puolesta ja vastaan yrittämisestäkin kehiin. Onhan se mahdollista, onhan? 

Aurinkoa keskiviikkoosi, yhteen lempparipäivistäni! Nukuin kuin tukki omassa sängyssä enkä todellakaan herännyt viideltä, alan uskoa että iän myötä on vaan hankalaa nukkua muualla kuin kotona. Iän mukana tulee ihme asioita!

Olenko mä vielä pieni tyttö?

Siinäpä maanantain eniten rintaa puristava kysymys. Olenko mä äiti silti vielä pieni tyttö? Meillä on juhlaviikko ja 3 + 6 veet juhlivat tällä viikolla. Kun onnittelin vähän kiukkuisena herännyttä kolmevuotiastani laulaen, hän hermostui totaalisesti. ”Ei tänään ole mun syntymäpäivä, kun ei ole kakkua!”. Vastasin, että viikonloppuna juhlitaan ja saat kakkua, Peurungassakin sait kakkua. ”Mutta ei tämä ole mikään syntymäpäivä, voisitko äiti leipoa kakun, osaatko sä edes leipoa!” pikkuneiti hermosi. Itseäni alkoi se asian vakavuus naurattaa ja purin huultani ja pyysin, että saan halata. Hän heltyi kiukultaan, tuli syliin ja sanoi ”äiti, mä en halua olla kolme. Olenko mä enää sitten pikkutyttö?”. Oma hihitykseni vaihtui itkun nieleskelemiseksi ja rutistin palleroani vakuuttaen, että hän on ihan aina äidin oma pikkutyttö.

Tällä viikolla kuusi vuotta sitten minusta tuli äiti. Kuusi vuotta ja tuntuu siltä, että on vaikeaa muistaa aikaa ennen äitiyttä. Tai tunteita. Millaista oli, kun ei ollut sitä musertavaa rakkautta, huolta, väsymystä tai hermoraunio-oloa? Tunsinko joskus jotain? Toki rakastin miestäni ja nauroin ja itkin, mutta tunteiden voimakkuus on mennyt äitiyden myötä ihan ihme sfääreihin. Joka ikinen ilta edelleen hiippailen pimeään tökkimään heitä ja katsomaan nukkuvia lapsiani. Miten upeita ja kauniita he ovatkaan. Ja ihan varmasti aina äidin pikkutyttöjä. Vaikka kasvavat liian nopeasti.

Kolmevuotias on nyt yhtä pitkä kuin siskonsa 1,5-vuotiaana, mutta se ei ole hidastanut häntä yhtään. Päinvastoin, tasapaino on hyvä laskettelurinteessä ja sisulla kiivetään ties mihin. Taistelin häntä alas viime viikolla kenkäkaupan kenkälaatikkopinon päältä, minne kiipesi neiti kun sovitin esikoiselle kenkiä. Kun olin saanut hänet alas, alkoi hirveä huuto kun harmitti niin ettei sinne saanut kiivetä. Tässä vaiheessa myyjä tuli luoksemme kyselemään mikä niin harmittaa ja olin ihan hiljaa asiasta, että kenkälaatikot olivat vähän mutrulla.

Pienellä on ollut järjetön vauhti oppimisessa ja tällä hetkellä hän kiipeää ja hyppää ihan hurjan korkealta, jos ei ehdi estää. Siinä ei ole mitään pelkoa. Sen sijaan kun sanoin, että tyttöjen sängyt pitäisi siirtää toisinpäin, pitkä neiti pois vinokaton alta missä lyö päätänsä kattoon meni kolmevuotias aivan jumiin. Ei voi siirtää häntä mihinkään! Saako ottaa edes unilelut mukaan? Yritin selittää, että siirretään koko sänky tuohon metrin päähän siskon sängyn tilalle, mutta hän huolestui niin, etten ole pystynyt tekemään sitä. Tuntuu, että hän on perinyt mieheltä kaiken rämäpäisyyden ja on hyvin liikunnallinen ja vauhdikas, samalla kun hän on ominut panikoivan äitinsä geenejä ja on yllättävän herkkä muutoksille. Hyvin pienillekin sellaisille. On hyvin tärkeää tällä hetkellä, että päällä on aina mekko, joka koskettaa polviin. Ei yläpuolelle, ei nilkkoihin, kun polviin! Huh. Pukeminen on aikamoinen suoritus monesti.

Siinä missä kolmevuotias menee tunteissaan vielä holtitottomasti laidasta laitaan sekunneissa, on minun kuusivuotiaani oikea pikkunainen. Hän piirtelee mekkoja ja miettii yrityksen, oman muotikaupan perustamista. Minä saan hoitaa markkinoinnin kuulemma. Hän haluaa ottaa hassuja kotivideoita heti kun saa puhelimen (isommilla kavereilla on jo!), hänen tyllihamekautensa alkaa olla mennyttä ja päälle on pääasiassa saatava housut ja paita. Siinäpä sitten houkuttelen tunikoihin häntä, ei kelpaa.

Yks kaks hän osaa uida, lasketella ja vaikka mitä muuta. Hän huomioi ja muistaa ihan uskomattomia asioita ja tapahtumia. Kun hän selittää yksityiskohtaisesti jonkin tapahtuman jota en muista, tajuan miten pahalta se tuntuu vieläkin. Että omat vanhemmat eivät muista näin merkityksellistä juttua! Mutta niin me elämmme eri maailmoissa, eivät minunkaan vanhemmat muista montaa pienelle Katjalle tärkeää juttua ja nyt minulta on mennyt moni tyttären isoksi asiaksi kokema asia ohi.

Kuusivuotias on yhtä lailla pikkuneiti kuin vähän jo joku esiteini. Kun isänsä esitteli Laukaassa viikonloppuna koulun, jota kävi vuoden, kuusivuotias totesi ”hohhoijaa, onpa hei tosi mielenkiintoista!”. Apua. Meitä nauratti ja hirvitti yhtä aikaa. Kavereiden kaipuu on suuri ja vanhemmat eivät enää olekaan niin ykkösjuttu. Tai heidän juttunsa. Kuusivuotias jo vähän häpeää, kun pistän kaupassa tanssiksi hyvän biisin soidessa. Kohta hän kävelee 20 metriä jäljessä kaupungilla, muistan vielä kun itse tein niin! Omat vanhemmat olivat maailman noloimpia tietyssä iässä!

Ja ihan vasta äsken hänet nostettiin syliini sunnuntaiaamuna. Siitä alkoi ihan uusi elämänvaihe, se oli täydellinen hyppy tuntemattomaan. Pikkuhiljaa olemme opetelleet tuntemaan toisiamme ja lapsistani on kasvanut reippaita ja itsenäisiä pikkutyttöjä, jotka ovat toisilleen supertärkeitä. Välillä kaduttaa, että olen kannustanut heitä olemaan sosiaalisia ja itsenäisiä, nyt voisin vähän tiukentaa jo talutusnuoraa. He välillä aamuisin leikkivät mieluummin kaksin tai menevät mieluummin kaksin katsomaan Pikku Kakkosta kuin tulevat kainalooni köllimään. Heistä on hienoa osata tehdä se itse. Minusta on kamalaa, etteivät halua kainaloon makoilemaan. Älkää menkö vielä niin kauas! Te olette parasta mitä minulle on tapahtunut ja kyllä, ihan aina aina äidin pikkutyttöjä. Ikävöin varmasti vielä tätä aikaa kun tulivat varauksetta syliin.

Olen kyllä taas käynyt niin suuria tunteita läpi viime aikoina. Näitä synttärikuvia oli yli 50 koevedoskansiossa ja itkin ääneen niitä tutkiessa. Miten ihastuttavia kuvia ja miten hienosti tytöt olivat toimineet kuvaajan kanssa ilman vanhempia, meidät komennettiin oven taa ja hyvä niin. Kuvista kiitän kovasti Saaraa ja Studio Mimi & Nödeä. Niihin tallentui jotenkin älyttömän hyvin tyttöjen persoona, se vaatii oikeaa fiilistä ja otetta, että siihen pystyy.

Huh. Itkin nyt sitten taas tätä kirjoittaessani. Äidin pienet tytöt. Kuinka moni viettää maaliskuussa juhliaan, minusta tuntuu että meillä juhlii koko suku samaan aikaan!

Mikä oli parasta viikonlopun minilomassa?

*kaupallinen yhteistyö Peurungan kanssa

Huomenta ystävät ja ihanaa uutta viikkoa! Meillä onkin oikea juhlaviikko tiedossa. Viikonloppu menikin reissussa ja kone pysyi kiinni, mutta aloitetaan uusi viikko kertomalla missä piipahdimme!

Kun lokakuussa vierailin nopeasti Peurungassa, ajattelin kylpylän puolella koko ajan lapsiani. Kuinka he tykkäisivät tuosta ja tuosta ja kuinka haluaisin heidät sinne viedä! Silloin käsitykseni Peurungasta muuttui aika tavalla. Se ei tosiaan ole mikään pelkkä kylpylähotelli, vaan kokonainen iso hyvinvointiin ja liikuntaan satsaava alue, jossa voi näin talviaikaan vaikka hiihtää, liukulumikenkäillä, läskipyöräillä tai käydä uimassa avannossa. Vuonna 2011 tehtiin iso remontti, jonka myötä Peurungasta löytyy nyt muun muassa Suomen suurin sisällä oleva vesiliukumäki, jolla on mittaa 130 metriä, siellä olisi tehtävä ennätys! Suunnittelimme lisäksi, että voisimme uimisen lisäksi esimerkiksi käydä hiihtoladulla, kun suuntasimme Keski-Suomeen viikonloppuna yhdeksi yöksi.

Kun saavuimme Laukaassa sijaitsevaan Peurunkaan, oli miehelleni yllätys, että sitä niin vahvasti leimannut kupoli oli poissa. Hän asui lapsena vuoden Laukaassa ja sanoi katselleensa bussista aina tuota punaista kupolia, jonka itsekin muistan ja on poistunut remontin myötä.

Siirsimme auton Peurantähti-rakennuksen eteen, joka on ihan kylpylähotellin vieressä oleva ns. kerrostalo, jossa on huoneistoja. Meille oli varattu kaksio, joka sekin kyllä päihitti tavallisen hotellihuoneen perheen kanssa matkustaessa 10-0. Oli hämmästyttävän hyvin varusteltu keittiö isoine jääkaappeineen, iso parveke, erillinen makuuhuone ja saunallinen kylppäri. Sieltä pääsee hetkessä kävelemään päärakennukseen joko sisä- tai ulkokautta. Kun saavuimme kolmen jälkeen iltapäivällä paikalle ja aloimme mutustaa välipalaa, alkoi meille valjeta, ettemme saa tuohon iltapäivään mahdutettua kunnolla kuin hyvän uintireissun sekä illallisen. Tytöt odottivat kaikkein eniten juurikin uimista ja esikoinen sanoi, ettei suostu ulos, siellä tuli taivaan täydeltä märkää räntää.

Siirryimme siis uimahommiin, joita koko perhe rakastaa. Itse asiassa mietin, että se on yksi kivoimmista jutuista joita voi tehdä yhdessä. Puhelimet ovat kaapissa lukkojen takana, koko perhe saa puuhata ja esikoinen viihtyy pääasiassa pinnan alla. Kylpylästä löytyy wibit-rata, joka on veden päällä kelluva kiipeilyrata. Ei kovin pitkä, mutta mietin siinä lapseni perässä kiiveten, että kyllä ihan jokainen lihas taisi tehdä töitä kun sitä meni useaan kertaan. Kunnon treeni ja loppulasku otti mahasta!

Entäs se liukumäki sitten ja ne ennätykset? Pääsin lokakuussa 20 sekuntin aikaan, mutta viikonloppuna ei mennyt 22 sekunnin alle. ÄH! Ennätys oli kuulemma n. 18 sekuntia, mutta sunnuntaina tauluun rävähti yks kaks lukema 15,6 sekuntia, en ehtinyt nähdä kenellä. Oikeasti, pääseekö sen niin nopeasti! Kuopus laski pariin otteeseen isänsä kanssa mäen, mutta totesi sen olevan liian hurja ja jätti hommat muille. Esikoinen laski aikansa mäkeä yksin, kunnes totesi, että isipatjalla pääsee kovempaa. He vetivät kaksin 21 sekuntiin, tasaväkinen kamppailu, mutta voittajaksi pääsi nyt isipatja-systeemi!

Uinnin jälkeen olimme ajatelleet mennä tyttöjen synttäri-illalliselle A la carte-ravintolaan, mutta kun kyselimme tilannetta saapuessamme, oli se jo täyteen varattu. Harmi, sillä syksyllä siellä syömäni illallinen oli todella hyvä. Päädyimme siis kahdesta buffetista siihen vähän laadukkaampaan maistelubuffeeseen. Illalliselle valmistauduttiin muun muassa tuulettamalla tukkaa, ihan parasta! Majoituksesta löytyi kyllä kaikki tarvittava.

Olipahan buffetissa sitten se puoli, ettei tarvinnut odotella uinnista uuvahtaneiden tyttöjen kanssa. Kuopus söi savusärkeä, poroa ja jälkkärikakkua hyvällä ruokahalulla ja totesi sitten, että parhaat synttärit ikinä! Ei haitannut häntä missä syötiin. Kävimme vielä leikkimässä Hilarius-hiiren leikkipaikassa, mietimme jopa keilausta mutta totesimme kellon olevan liian paljon siihen touhuun ja suuntasimme iltasadulle.

Aamulla kurkimme ulkoilukeliä, mutta tytöiltä kysyttäessä oli uiminen taas ykkösjuttu. Sinnepä siis suoraan aamiaiselta vilkkuvan vesilelun kanssa! Mies erityisesti kehui aamiaista, josta löytyi niin neulamuikut kuin aladobit sunnuntaiaamuun. Kylpylä ja kuntosalit olivat selkeästi väljempiä sunnuntaina kuin lauantaina ja kiva niin. Sain luksushetken sunnuntaiaamupäivästä, 20 minuuttia yksin infrapunasaunassa. Istuin silmät kiinni saunassa kirjaimellisesti yksin, kuuntelin kaiuttimista tulevaa linnunlaulua ja rentouduin täysin. Siitä olikin taas hyvä lähteä LIMA-ALTAASEEN, kuten kuopus nimitti hemmotteluallasta vihreiden valojen takia.

Kropassa oli aikamoinen rentous kaikkien uintien jälkeen ja kaksi pikkunaista, joiden lauantai-illan nukkumaanmeno vähän venyi olivat täysin töttöröö, kun suuntasimme auton nokan kohti Jyväskylää ja mummilaa. Kaksi yötä olisi ehdottomasti paikallaan, jotta uimisen lisäksi ehtisi hiihtoladulle, pulkkamäkeen tai muihin aktiviteetteihin. Hulluna tekemistä Peurungassa kyllä on, eli kyllä siellä pidemmänkin aikaa ehdottomasti viihtyisi ja perhehuoneessa on mahtava lisä tuo keittiö, eli kokkailut voi halutessaan hoitaa itse. Hiihtoladut lähtivät suoraan hotellin ovelta, joten helppo niihin on mennä, tosin vesisade vähän jarrutti intoa. Me keskityimme nyt täysillä uimiseen ja se oli alle vuorokauden reissulle erittäin hyvä vaihtoehto ja tytöt onnellisia. Kuinka paljon vettä voikaan rakastaa!

Kysyin vielä tänä aamuna lapsilta varuiksi, mikä oli parasta Peurungassa, vaikka vähän arvasin vastauksen. ”Uiminen, vesiliukumäki, herkut ja uusi vesilelu!”. Viihtyivät selkeästi!

Kiitos siis Peurunka minilomasta, viikonloppu tuntui hurjan pitkältä, kun irtoaa johonkin uusiin maisemiin. Onko sinulla kokemuksia Peurungasta?