Liian rikki kuolemaan ja omat kokemukseni parisuhdeväkivallasta

Muistatteko tätä postaustani lähes kolmen vuoden takaa? Se makasi luonnoksissa pitkään ja koin suorastaan kauhun tunteita ajatellessani, että julkaisisin sen. Koska kaikki tapahtunut oli omaa vikaani, minä olin antanut asioiden mennä niin eikä tarkoitukseni ollut mustamaalata ketään, vaan herättää ihmisiä ajattelemaan omaa tilannetta.

Pari viikkoa sitten heräsin painajaiseen. Olin itkenyt aivan epätoivoisesti unessani, että minulla oli lapsi entisen kihlattuni kanssa, enkä pääsisi hänestä ikinä eroon. Hätkähdin hereille ja tuijotin pimeydessä hetken aikaa kattoa. Olen kotona, minulla on lapset vieressä nukkuvan miehen kanssa. Kukaan ei yritä tukehduttaa minua tyynyyn. Sydän laukkasi kierroksilla pidemmän aikaa, ennen kuin pystyin jatkamaan unta. En silloin enkä koskaan aiemminkaan puhunut kenellekään, että näen 19 vuoden jälkeen vielä näitä unia. Taidan olla ihan kajahtanut. Joskus, jos olen raottanut verhoa, minulle on tokaistu, että päästä irti menneestä ja keskity elämääsi nyt. Niinpä, olen tyhmä, kun ajattelinkin menneitä.

Sitten tulee yö ja huudan apua unissani, pelkään ja ahdistun. Vaikken olisi mielestäni miettinyt menneitä illalla. Alitajuntani alkaa selkeästi työstää asioita välillä öisin, edellleen, näin pitkän ajan jälkeen. Patoaminen ei ehkä ole sittenkään se paras tapa päästä asioista yli ja eteenpäin.

Luin viime vuonna lehdestä Jenny Rostainin haastattelun hänen elämästään sekä Liian rikki kuolemaan-kirjasta, joka ilmestyisi pian. Ajattelin, että haluan heti lukea tuon samana vuonna itseni kanssa syntyneen kirjailijan tarinan ja ennen kaikkea, miten hän on selvinnyt. Varasin kirjan ja sain sen ensimmäisten joukossa – ja unohdin hakea varaukseni! Jouduin siis uudelleen jonoon ja sain kirjan viime viikolla ja luin sen kahdessa päivässä. Pelotti avata, mutta lukukokemuksen ajan olin ihmeen tyhjä. Kuin olisin jäädyttänyt ne tunteet itsessäni.

Kirjassa Jenny kertoo oman tarinansa ja mihin kaikkeen se johti. Kamalan rankka tarina ja mietin itse, että onneksi ihan noin pahasti ei käynyt itselleni ja onneksi Jenny pääsi ulos suhteesta. Lisäksi kirjassa käsitellään muutamassa osiossa traumaperäistä stressihäiriötä faktojen kautta, joka auttaa ymmärtämään, miksi ihminen käyttäytyy niin järjenvastaisesti välillä. Tarina alkaa New Yorkista, jonne Jenny muutti rakkauden perässä ja pysähtyy, kun ollaan takaisin Helsingissä monien vaiheiden jälkeen.

Kirjassa on monta asiaa, jotka taitavat yhdistää monia, jotka ovat kokeneet ei niin terveen parisuhteen. Tuntuuko joku näistä tutulta, mitä itselleni nousi kirjasta mieleen?

  1. Hakeudut ns. väärien ihmisten seuraan. Tuntuu välillä, ettet kelpaisi muuhun seuraaan.
  2. Ihminen jonka kanssa elät, on seurassa hurmaava ja sanavalmis ja muuttuu kun olette kaksin.
  3. Kukaan ympärilläsi ei tiedä mitä oikeasti tapahtuu, kulissit on yllättävän helppo pitää pystyssä.
  4. Häpeä. Miksi antaa niin tapahtua, onhan se jollain tapaa omakin vika? Eihän siitä kehtaa kenellekään kertoa.
  5. Jos ei tule verta, ei voi sattua, niin kai joku joskus sanoi. Henkinen piina ja väkivalta on kuitenkin jotain, joka jättää arvet hyvin syvälle.
  6. Kaverisi eivät ymmärrä, miksi reagoit tietyissä tilanteissa oudosti, olet hankala, perut treffejä kummallisilla selityksillä, saat itkukohtauksia tai ”hermoromahduksia” ihan tyhjästä.

Oletko itse kokenut näitä asioita tai oletko huolissasi jonkun läheisen puolesta? On mielestäni hyvin tärkeää, että tällaisia tarinoita kerrotaan, josko se pelastaisi jonkun muun. Luettuani huokaisin – en olekaan ihan pimeä, jos arvet ovat jääneet alitajuntaani. Opin nyt, 19 vuotta myöhemmin, ettei sekään ole normaalia, ettet saa lähettää tai vastaanottaa yhtään tekstiviestiä ilman, että ne tarkistetaan. Se on digitaalista väkivaltaa. Kuinka hullulta tuntuisi nyt, jos en saisi puuhata puhelimellani rauhassa? Silloin se oli normaalia elämääni.

Parisuhdeväkivalta on tavallisempaa kuin uskommekaan. Sen pystyy peittämään ja henkinen väkivalta ei jätä edes näkyviä mustelmia. Se saattaa kuitenkin jättää elinikäiset traumat, vaikka elämäänsä pystyisi jatkamaan. Koin Jennyn tarinan jotenkin toiveikkaana ja kuin merkkinä siitä, että tunnelin päässä on valoa, alkoi aurinko paistamaan täysillä ikkunoista, kun ajattelin ottaa kirjasta kuvia.

Toivon, kuten toivoin tuossa kolme vuotta vanhassa postauksessakin, että pidätte itsestänne huolta. Naisten Linja tekee tärkeää työtä parisuhdeväkivallasta puhumisen ja toipumisen eteen ja vapaaehtoiset, tehtävään koulutetut naiset vastaavat puhelimeen, kun toisella naisella on hätä. Olisinpa tiennyt tällaisesta linjasta aikanaan tai pystynyt puhumaan jollekin. Edes yhdelle ihmiselle. Jäin kuitenkin kantamaan traumaani yksin yli vuosikymmeneksi, ennen kuin avasin oikeasti suuni. Soita numeroon 0800 02400 (ma-pe 16-20, la-su 12-16) jos yhtään siltä tuntuu. Se yksikin puhelu voi ratkaista elämäsi suunnan.

Jokaisesta Liian rikki kuolemaan-kirjasta lahjoitetaan euro tähän tärkeään Naisten Linjan toimintaan, kirja on nyt hyvässä alennuksessakin. Suosittelen, vaikket olisi väkivaltaa suhteessasi kokenutkaan.

Oletko tutustunut teokseen? Rauhaa ja halaus keskiviikkoonne.

Kesälomat varataan nyt! Kokemuksia perhehotelleista ja tämän kesän valintamme.

Kurja talvi, alkanut vuosi ja ennen kaikkea Matkamessut tarjouksineen ovat selkeästi saaneet ihmiset miettimään kesälomaa. Olen saanut paljon kyselyitä, mitä tykkäsimme mistäkin hotellista, joten ajattelin koota kokemuksia tähän samaan postaukseen. Minulla kyllä lapset ovat muuttaneet hurjasti omaa lomailua – siinä missä ennen saatoimme varata kesäloman reissun viikonkin varoajalla, nykyään sitä suunnittelee pitkään ennakkoon harrastusten, koulujen lomien ja lasten kesäkerhojen mukaan. Lisäksi oli ihan älytön ajatus, että menisi samaan lomakohteeseen uudelleen, ei ei, maailmassa on liian paljon näkemättä! Ja nyt pienten lasten kanssa minusta on ihanaa, jos lomasta tippuu tietty suorittaminen pois, kun uudesta paikasta täytyy nähdä kaikki. Lapset odottavat uimista, uimista ja jätskiä. Äiti juoksulenkkejä rannalla, lämpöä ja hyvää ruokaa. Niinpä päädyimme tänä kesänä kohteeseen, missä olemme olleet jo useasti aiemminkin – Kyprokselle.

Kypros on minusta ihana. Siellä on toukokuussa yleensä (ilmastostahan ei nykyään tiedä mitään!) kohtalaisen lämmin. On paljon tekemistä, on meriretkiä, tanssivia vesiä, huvipuisto, Euroopan suurin vesipuisto. Ihana viinitila (tai moniakin). On historiallisia kaupunkeja kuten Limassol tai Nicosia (tuossa Nicosian postauksessa enemmänkin rantoja ja kaupunkeja!) ja hyvässä kunnossa olevat tiet, jos haluaa autoilla. On tuttu pyöräretkien vetäjä/vuokraamo, josta mies haluaa ehdottomasti vuokrata pyörän. On luontoa ja löysimme ihanan puutarhankin autoillessamme. On hyvää ruokaa, on kaikkea mitä kaipaan. Olen oppinut Kyproksella uimaan 1980-luvulla, ollut miss märkä t-paita kisassa Nissi Beachilla parikymppisenä (APUA! :D) ja nyt olemme olleet siellä perheenä vuosina 2017 sekä 2018. Koska olen itse entinen TUIlainen, olemme jotenkin automaattisesti valinneet heidän konseptin, mutta nyt oli Tjärellä niin ohittamatton tarjous, että päädyimme kokeilemaan heidän perhehotelliaan ensi kertaa. Mies oli myyty, kun iskin kuvan uima-altaasta jossa on radat. Ilmeensä kirkastui innostuksesta! Sandy Bay Beachin seuraavat kolme kuvaa ovat Tjäreborgin sivuilta.

Kyproksella olemme olleet Protaraksessa Nausicaassa sekä Nissi Beachilla Aeneaksessa. Näistä jälkimmäinen oli upeampi hotelli ja ranta ihan mieletön, mutta ensimmäisessä oli ehdottomasti paremmat ruoat ja rauhallisempaa. Sen sijaan Nausicaan altaat eivät olleet pienten kanssa parhaat mahdolliset, mies nautti taas suuresti kun hotellista pystyi hyppäämään suoraan mereen uimaan.

Kahdesti olemme olleet Kreetan Caldera Beachissa, jossa olimme niin viime kesänä kuin neljä vuotta sitten vauvan ja kolmevuotiaan kanssa. Täytyy sanoa, että sen hotellin ruoan taso on ihan eri kuin Kyproksella! Kaksi viikkoa all inclusivella tökki tuolla Kreetan hotellissa, nyt emme Tjären pakettiin sitä enää ottaneetkaan. Itse hotelli on ihan kiva, altaat hyvät ja kerhotilat toimivat, mutta ruoalla on aika suuri merkitys! Auton olemme vuokranneet ihan joka paikassa useammaksi päiväksi ja hyvin on löytyneet turvaistuimet niin Kyprokselta kuin Kreetalta. Autoa ei tarvinnut edes itse siivota, kun enterorokossa ollut esikoinen oksensi sinne Kyproksella. Huh!

Linkkejä klikkailemalla pääsette siis kurkkimaan useampia postauksia niin Kreetalta kuin Kyprokselta, jos ne ovat vaihtoehtoina lomalle. Kuinka moni suunnittelee juuri nyt kesälomaa tai onko joku jo varattu? Onko tuttuja hotelleja, oliko vinkeistä apua? Joskus reissussa ollessa mietin, etten enää lähde, sillä yhdellä lomalla saimme kaikki kolme naispuolista rajut enterorokot ja irroteltiin kyntemme. On oksennettu reissuilla ja viime kesänä puolet lomasta meni ravaamiseen sairaalassa ja miehen leikkauksessa. Mutta aina on ollut todella kivaakin, aina on nautittu ja kai sitten jääty plussan puolelle.

Kesää odotellessa! Tuliko matkakuume?

Miten voi sattua näin paljon?

Maanantaita ihmiset! Täällä kävelen kuin ankka, jalat ja pakarat ovat täysin tulessa, lapojen väliin sattuu kamalasti ja portaat ovat tuskaa. Että mitäkö olen tehnyt? Käytiin miehen kanssa lauantaina Megatreeneissä Pirkkahallilla. Koko päivän kestäneessä tapahtumassa olisi ollut vaikka minkälaista jumppaa tarjolla, me osallistuimme iltapäivällä Kipan ja Nikon vetämään bodyattackiin sekä Nanna Karalahden kehonpainotreeniin. Ja eilisen sekä tämän aamun olen miettinyt, olenko ikinä harrastanut mitään liikuntaa, sattuu niin paljon.

Bodyattack sisältää aikamoisen määrän hyppyjä; askelkyykkyhyppyjä, kerähyppyjä, lumilautahyppyjä, haarahyppyjä, juoksua ja taas hyppyjä. Kävin ennen useamman kerran viikossa kyseisellä tunnilla, mutta nyt on ollut pitkä tauko. Juokseminen ottaa ihan eri paikkoihin kuin räjähtävät hypyt, sen huomaan. Päälle vedetty kehonpainotreenit oli sekin todella paljon hyppyjä. Lopussa oli kahden minuutin burpee-setti, joka ryydytti totaalisesti. Jalat ovat niin kipeät ja puhki, ettei ikinä!

Tuon kehonpainotreenin voisi tehdä hyvin vaikka kotipihassakin. Siinä tehtiin yhtä liikettä 18 sekuntia, samanlainen palautus ja seuraava liike. Oli burpeeta, askelkyykkyhyppyä, hyppynaruhyppyä ja muita yksinkertaisia liikkeitä. Ja hauskaa oli, vaikka tuntuukin pahasti nahoissa. Megatreenit olivat GoGo-kuntosalin yksi juhlanumero, kun juhlivat 30v juhlia. Ja edelleen vetäjissä on ohjaajia, joita on ollut silloin alkujaankin!

Kyllä täytyy sanoa, että jumppapirkko minussa heräsi taas. Täytyisi mennä useammin jumppiin, juoksu on ajankäytöllisesti niin helppoa, että tulee usein valittua se. Voi mennä mihin vuorokauden aikaan vain ja lähteä heti kotiovelta. Ja kuinka hauskaa oli hikoilla miehen kanssa! Vuosi aikaa edellisestä yhteislenkistä, joten tämä teki tosi hyvää. Kunhan lihakset palautuvat, kuinka paljon voi sattua!

Onko ruudun takana muita attack-faneja? Onko ryhmäliikunta oma juttusi?