Uhana, Mansen ihanimpia

Kun sähköpostiin kilahti kutsu Uhana Designin vaikuttajailtaan, vastaukseni oli niin villi, että ihan hävetti. Joo joo joo ihanaa tulen, vastasin, sillä tapahtumassa yhdistyi todella monta Mansen ihanaa juttua. Uhana Design, jonka vaatteet ovat yksiä lemppareitani kuten olette varmaan huomanneet, Muusan vegaaniset ruoat (olen vain kerran käynyt Muusassa ja haaveillut siitä sen jälkeen koko ajan, oli niin hyvää!) sekä Muita ihania-Tiinan pitämä korvispaja. Uhanan pisarakorvikset ovat nekin yksi suursuosikkini ja niitä on parissa eri värissä korulaatikossa. Samalla illassa oli tarkoitus kurkkia kevään ja kesään uutuuksia, jotka tulevat huomenna lauantaina myyntiin. Ah mikä kombo!

Ja se, että Tampereella tapahtuu jotain, kuinka ihanaa on, kun iltaan osallistuminen ei vaadi junamatkaa! Iloisin mielin hypähtelin bussipysäkiltä eilen Uhanan liikkeeseen Verkatehtaankadulle, joka on rempattu tyylikkääksi ja yrityksen näköiseksi. Ikkunassa loistavat pastelliset jädet ja sisällä mennään metsän ja vaaleanpunaisen väreissä.

Itse tutustuin Uhanaan silloin, kun ensimmäinen tuote lähti ”lentoon”. En kyllä tiedä oliko se ensimmäinen tuote, mutta muistan kuinka iso juttu mustavalkoiset hupulliset huivit olivat noin viisi vuotta sitten. Muistatteko ne? Silloin kuulin ensi kertaa Uhana Designista ja on ollut mahtavaa seurata, miten yritys on lähtenyt lentoon ja ystävämyynneille jaetaan jonotusnumeroita. Kahden nuoren naisen, Mira Vanttajan ja Hanna Virkamäen perustama yritys on virallisesti perustettu vuonna 2012. Eilen kuulimme lisää yrityksen taustoista, kun naiset kertoivat, että vaatesuunnittelua opiskellessa vähän ahdisti, että he tulevat tuottamaan uutta vaatetta maailmaan. Siksi Uhana valmistaakin vaatteita, joiden toivotaan kestävän pitkään ja olevan ajattomia ja vastuuta kannetaan ympäristöstä läpinäkyvällä tuotannolla. En voi kuin ihailla näitä naisia ja sitä, kuinka he ovat saaneet unelmansa lentoon. Nykyään yritys työllistää jo monta työntekijää ja pisarakorvikset sekä vahvat printit ovat monen tiedossa. Viimeksi lanseerattiin petivaatemallisto näyttävästi Pupulandian Jennin kanssa ja noista lakanoista haaveilen kyllä minäkin, voih!

Lisäksi Uhanassa on ihailtavaa se, kuinka he persoonallisen tyylinsä lisäksi tuovat esiin erilaisia naiskuvia. Rohkeat yrittäjät, rohkea sanoma! Nostan hattua!

Tilaisuudessa saimme myös aimo annoksen vinkkejä siihen, miten pitää huolta lempivaatteestaan ja miten esimerkiksi hoitaa silkkiä, joita moni Uhanan vaate on. Niitä meille kertoi Maria Arkive Aterlierista. Olen itse saanut ompelijalla teetetyn silkkihameen mukana palan Marseille-saippuaa ja ajatellut, että sillä voi pestä vain nyrkkipyykkiä, mutta Maria kertoi keittävänsä siitä pesuaineen kaikille vaatteille. Blenderissä saippuaa paloiksi ja kuumaa vettä sekaan. Hyvän pesukoneen silkkipesuohjelma ja vaatteen laittaminen pesupussiin voi olla jopa parempi käsittely silkille kuin nyrkkipyykki! Oh! Uskallan ehkä tämän jälkeen pestä joululahjaksi saamani Winter Gardenin, joka näkyi eilisessä postauksessa. Lisäksi saimme vinkkejä miten käyttää vaateharjaa ja hohkakiveä pitämään lempivaate hyvässä kuosissa. Mahtavia vinkkejä!

Siinä ihania Muusan vegeherkkuja popsiessani suuntasin vähän pelonsekaisin tuntein kohti koruaskartelupöytää. Materiaalia oli vaikka millä mitalla ja rakastan Uhanan korviksia, millä niistä osaisi valita! Katsoin hämmentyneenä mitä kaikkia hienoja luomuksia pöydässä alkoi syntyä ja sitten päädyin vain tavallisiin pisaroihin. Tiedän niille tulevan käyttöä ja valitsin sävyt sopivaksi uuden HOLIDAY-malliston collariini, joka myös lähti mukaani. Se oli kuin tehty päälleni, rakastan vaaleanpunaista, käytän jatkuvasti Uhanan collareita jaja… Kevätmalliston inspiraationa oli, että mikä vain on mahdollista ja siltä se juuri tuntui. Bring it on kevät, sain superpaljon energiaa Uhanalta! Niin ja totesin, että peukaloni on edelleen keskellä kämmentä ja askartelijaksi minusta ei ole, mutta sinnikkäästi nykersin pisarani kokoon.

Uhanan Miran kanssa muuten juteltiin, että tällaisia korvispajoja pitäisi pitää asiakkaille. Eikö pitäisikin, olisitko innolla mukana?

Täynnä iloista mieltä, joka irtosi kivasta naisporukasta ja lämminhenkisistä yrittäjistä hyppelin sohjossa takaisin kotiin. Arvatkaa mikä paita tänään päällä? Katsotaan kestävätkö DIY-pisarakorvikset tuulessa! 

Ihastuttavaa perjantaita ja energiaa päivääsi! Löytyykö Uhana-faneja ruudun takaa?

Ei hymyilyttänyt ei

Naistenpäivänä se iski taas. Tyhjä olo, vanhat huonot fiilikset nostivat päätään ja arvet sisällä tuntuivat vuotavan. Ei tehnyt mieli juhlia naistenpäivää, ei innostaneet kukat ja suklaat. Oli vain tyhjä olo. Mietin, että haluaisin kirjoittaa tuosta olosta ja siitä tyhjyydestä sisälläni, mutta viikko on kulunut ja kirjoittaminen on tuntunut liian vaikealta. Yritän nyt kuitenkin. Tuijotin naistenpäivänä Asikaisen kuvaa Instagrammissa, jonka alla luki, että joka kolmas on kokenut parisuhdeväkivaltaa ja tämän tekstin luin jo vuosi sitten.

Joka kolmas. Se on hirveä määrä. Ja ihmisten täytyy oikeasti kadota ja vaihtaa puhelinnumeronsa ja osoitteensa, joten omat kokemukset eivät ole mitään sellaisten rinnalla. Olen vähätellyt ja hävennyt niitä vuosia, mutta ne ovat kuitenkin kokemuksia, jotka ovat leimanneet omaa sisintä, omaa itsetuntoa ja käyttäytymistä vuosia. Olen päässyt pitkälle, mutta olen monesti sanonut, että mies joutui kasaamaan minut aikamoisesta ihmisrauniosta. Miten hän on jaksanut, sitä en tiedä. Muistan, kun pyysin häneltä aina anteeksi siitä, kun olen vaivaksi. Kun vaikka antoi kyydin minulle johonkin, emmekä edes olleet yhdessä virallisesti. En ikinä unohda sitä kertaa, josta tulee pian 18 vuotta, kun hän suorastaan suuttui ja sanoi ”älä pyydä itseäsi aina anteeksi, tein sen mielelläni!”. Silloin oikeastaan vasta ensimmäisen kerran tajusin, että luikin vähän pitkin seiniä ja pyytelin jatkuvasti anteeksi.

Koska en ollut vuosiin saanut mennä tyttökavereiden kanssa mihinkään, olin tottunut siihen. Kun opiskelijabileet Tampereella alkoivat, en mennyt tai raahasin miehen mukaan. Koska en oikeasti ymmärtänyt, että voisin mennä yksin. Että siihen olisi ihan ”lupa”. Siksi en koskaan saanut opiskelija-aikoina hyviä ystäviä, en uskaltanut oikein tehdä mitään. Kesti hyvin kauan oppia ulos totutuista käyttäytymismalleista. Ja koska en koskaan kertonut tai osannut itsekään oikein analysoida mistä outo käytökseni johtui, olin varmasti monen silmissä vain outo ja sisäänpäin kääntynyt. Muistan senkin, kun eräs opiskelijakaveri sanoi 16 vuotta sitten ”että kyllä me Katja oltaisiin sun ystäviä, mutta sä et anna”. En ole unohtanut tuota lausetta vieläkään ja jäin miettimään pitkäksi aikaa, mitä tuokin tarkoitti. Tajusin vasta vuosia myöhemmin muurien alkaessa murtua, miten haastava ystävä varmasti olin. Olin niin hajalla ja ahdistunut, että olin mieluiten pääasiassa yksin.

Vaikka fyysinen väkivalta näkyy monesti päällepäin, on henkinenkin väkivalta hajottavaa. Se nakertaa hitaasti, mutta varmasti sinut palasiksi ja vääristä käyttäytymismalleista tulee se normi. Nuorena sitä ei edes tajua, että tämä ei ole ok. Koska olen periksiantamaton luonne ja haluan korjata asiat, päätin, että minähän korjaan toisen ihmisenkin. Kun näin, että toinen luisuu kohti pohjaa, päihteet kiinnostavat liikaa ja koulu jää, päätin tehdä hänen lopputyönsä samalla, kun olin kesätöissä ja pänttäsin omiin yo-kirjoituksiin. Olin todella väsynyt moneen otteeseen, mutta ylpeä, kun lopputyö meni läpi ja koulu ei jäänyt kesken. Olin järkyttävän sinisilmäinen monen asian suhteen, enkä osannut haistaa kannabiksen makeaa tuoksua ja mietin vain, mikä hitto toista naurattaa tässä leffassa, kun itseäni ei naurata yhtään.

Kun tutustuin nykyiseen mieheeni, sain valtavasti henkistä voimaa hänestä. Juttelimme ihan niitä näitä, mutta puhua pölpötin iloisena hänelle kaikki ruotsintunnit niin, että opettaja hermostui ja voi olla, että kirjoituksetkin vähän kärsivät. Kävimme yhdessä lounaalla ja juttelimme. Mietin, ettei noin kivaa ihmistä olekaan ja pidin häntä ystävänäni. Kerroin, että tykkäisin lautailla, muttei ole kaveria siihen. Vaihdoimme numeroita, hän sanoi, että käyvät kaverinsa kanssa usein rinteessä, tule joskus mukaan. Ei me koskaan menty, en saanut. Se abikurssikin päättyi, hänellä loppuivat kurssit kun minä jatkoin kohti neljättä lukiovuotta. Mietin vähän surkeana, näemmekö enää koskaan, mihinköhän hän päätyy lukion jälkeen? Olin pitkästä aikaa löytänyt elämääni ystävän, jolle saatoi puhua kaiken.

17 vuotta, 10 kuukautta ja 2 päivää on kulunut siitä, kun vihdoin otin järjen käteen ja sanoin, että tämä oli tässä. Olin pelännyt henkeni puolesta risteilyllä suljetussa hytissä ja päätin, etten suostu enää tähän. Tietenkään se ei käynyt niin helposti, alku oli aikamoista räpistelyä ja päätöksessä oli vaikeaa pysyä. Laitoin viestiä sille kivalle tyypille, jonka numero oli jäänyt puhelimeeni ja istuimme tuntikausia juttelemassa. Jälkikäteen eräs ystäväni haukkui minua siitä, että pistin vuosikausien jälkeen suhteen toisen miehen takia, mahdoinko olla heidän kanssaan yhtä aikaakin (juu en!!). En saanut sanaa suustani. Ymmärsin, että harva näki kulissien taakse tai halusi nähdä. Minusta tulikin se pahis. Ne, ketkä todistivat miten ulvoin yöllä sillalla katsoen kun toista saatettiin raudoissa poliisiautoon ymmärsivät ehkä vähän. Tiedän, että toinen tuolla sillalla olleista lukee blogiani. Onneksi olitte siinä, enkä ollut yksin.

Parisuhteessa on aina kaksi. Siksi en ole halunnut kirjoittaa näistä asioista. Olen varmasti osaltani syyllinen tapahtumiin ja ehkä provosoinut välillä. Mitä ajattelisin, jos joku olisi tehnyt miehelleni niin? Tuntisin vihaa. Siksi en ole halunnut puhua vanhoista asioista, koen että loukkaan ja rasitan niillä myös jollain tapaa miestäni. Lisäksi minua hävettää edelleen. Hävettää, että olin niin tyhmä, hävettää että annoin kaiken tapahtua. Vähän ehkä myös harmittaa, sillä elämäni voisi olla erilaista jos olisin jättänyt nuo vuodet kokematta.


mekko UHANA DESIGN/ housut KATRI NISKANEN/ kengät DR.MARTENS/ neuletakki LINDEX/ korvikset H&M/ takki VILA

Mutta koska tämä vuosia kestänyt suhde on määrittänyt koko aikuiselämääni, suhtautumista itseeni, sitä, ettei minulla ole juurikaan hyviä ystäviä, olen herkästi piikit pystyssä ja ahdistun edelleen suuresti, kun luen naistenpäivän viestejä siitä, ettei hymyilytä. Ei hymyilytä naisten kurjat kohtalot. Ei hymyilytä minuakaan. Niin pitkään kuljin sisin täysin rikki, eikä se vieläkään selkeästi ole ihan ehjä. Siksi haluan puhua tästä asiasta nyt, niin hirveältä kuin se tuntuukin. Jos itse elät parisuhteessa, jossa kaikki ei tunnu olevan kunnossa, koeta kerätä sisäiset voimasi ja päästä irti. Älä hajota itseäsi enää yhtään enempää. Se saattaa tuntua mahdottomalta, tiedän ja henkinen ote voi olla tuskaisen kuristava.

Mietin sopivatko nämä kuvat tekstiin, mutta sitten päätin laittaa. Niissä ehkä kuvastuu se, että omat siivet kantavat vaikka monesti edelleen ahdistaa. Luonnosta on tullut minulle suuri voimavara ja kameran takana on se kiva tyyppi, joka käski lakata pyytämään itseään anteeksi. Kiitos kun olet, tiedät että merkitset minulle valtavan paljon.

Toivon, että joku saa tästä tekstiä voimia lähteä toiseen suuntaan. Toivon, ettet koe olevasi yksin. <3

Kevätväsymys

Niin kauan kuin muistan, kevät on ollut yksi surkeimpia vuodenaikoja omassa mielessä. Siinä missä rakastan syksyä, vesisadetta ja pimeneviä iltoja, ahdistun keväisin. Helmi-huhtikuu-akseli on jotenkin riepova, väsyttää ja on jotenkin paljon hankalampaa kuin esimerkiksi syksyllä. Se hetki, kun katupöly pölisee, maa on harmaa ja… Apua! Sitten yks kaks onkin kesä ja olen ihan liekeissä. Muistan viime kesältä, että kävin juoksemassa niin aamuseiskalta kuin iltaysiltä, kun valoa ja lämpöä riitti. Energiaa riitti ja mahan sai täyteen tuoreista marjoista ja ihanista salaateista. Mutta mikä siinä keväässä mättää?

Olen yrittänyt selittää tätä erinäisillä asioilla. Kevääseen liittyy aina se välikausivaate-stressi, kaikki menee yks kaks uusiksi ja aamuisin ei tiedä, pukeako lapset toppahaalariin vai shortseihin noin kärjistetysti. No, mutta ei sekään nyt ole iso asia! Kevääseen liittyy neitien synttärit, mikä on pelkästään valoisa asia, mutta aiheuttaa toisaalta stressiä. Selittääkö sekään sitä? Keväällä aurinko paistaa ihanasti paljastaen koko talven piilossa olleet sormenjäljet ikkunoissa ja muissa pinnoissa. Onko sekään niin iso asia? Vai kaikki nämä yhdessä? Pihakin tulee esiin ja sille pitäisi tehdä jotain sen sijaan, että potkii vähän lumia tieltään, apuaaaa! Tänä keväänä tulin tulokseen, että josko se on vitamiinivaje, ei minua Thaimaassa asuessa paljon helmikuu heilauttanut. Päinvastoin, maalis-huhtikuu oli parasta aikaa, kun kiivain turistimassa oli poistunut ja lämpötilat sen kun paranivat.

Olen huomannut parin päivän sisään useasta Instastoriesista juttua siitä, että ihmisiä väsyttää. Toki nyt on jyllännyt tiukat flunssatkin, mutta ilmankin niitä väsyttää. Itse olen popsinut hädissäni d-vitamiinia ja nukkunut paljon hyviäkin öitä, mutta väsyttää vaan. Tänä aamuna luin Aamulehdestä, että jos kevätväsymys johtuisi vitamiinivajeesta, sitten väsyttäisi kyllä ympäri vuoden. Ei siis ehkä sitäkään. Mutta nyt olen jo parista eri lähteestä lukenut, että kevätväsymys ei ole omaa kuvitelmaa, vaan ihan oikeasti osa ihmisistä kärsii siitä! Kroppa ei ole tottunut siihen, että valoa tulee yks kaks niin roimasti ja iltaisin melatoniinin eritys alkaa valon myötä myöhemmin. Kevätväsymys on siis oikeasti olemassa ja menee ohi osaksi sillä, että kroppa tottuu valoon.

Toki keväässä saattaa väsyttää muutkin asiat. Monella saattaa olla hurja määrä opiskelu- tai koulujuttuja ennen kesää, stressaa ja mitä kaikkea. Ja sitten jos vielä taustalla on se kevätväsymys ja stressi siitä, että pitäisi siivota koti kevätkuntoon (voisinkin tämän tekstin jälkeen ottaa nuo jouluvalot alas). Koko ajan pukkaa jotain juhlaa mitä varten koristella. Tulppaanit, rairuohot, ilmapallot, serpentiinit, juhannuskoivut ja kaikki valloittavat kodin, ennen kuin saa kääriytyä pimeyteen ja hiljaiseen syksyyn, jolloin ei juhlita yhtään mitään. Paitsi pimeyden ihmisen, eli esimerkiksi allekirjoittaneen synttäreitä. Ja minä oikeasti rakastan kesää, siirtymävaiheet ovat haasteellisia!

Syysväsymyksestä jauhetaan jotenkin tauotta, mutta itse olen kokenut lähinnä olevani outo ahdistuessani ja väsyessäni keväisin. Mutta ehkä se ei olekaan niin outoa?

Muita kevätuupujia? Kuvat ovat Svaneforsin kevätmalliston tilaisuudessa, jonne kahlasin helmikuun alussa valtavien kinosten läpi Helsingissä. Ihana väriryöpsäys vai mitä?