Yöllisiä kauhuja part 2.

Reilu pari viikkoa on vierähtänyt siitä kun kerroin teille, että meillä edelleen, 6,5 vuoden jälkeen valvotaan. Sain tuolloin ihan tosi paljon viestejä erityisesti Instan kautta (hassua, että nykyään luetaan blogiteksti mutta kommentoidaan yksityisesti Instagrammissa) ja sisältö vaihteli laidasta laitaan. Oli tsemppiviestejä (KIITOS!), oli useampia missä haettiin ratkaisua tilanteeseen (korvatulpat ovat olleet korvissani joka yö 17 vuotta, ei auta) ja oli vinkkejä, mitä ajattelin kokeilla. Sitten oli teitä, jotka olette myös valvoneet iät ja ajat ja mikään ei vain auta. Suuret sympatiani!

Se jatkuvassa väsymyksessä meneminen on raskasta. Se saa maailman näyttämään mustalta, se on vaikuttanut ihan hirveästi siihen, millainen ystävä, naapuri, vaimo, äiti tai tytär olen. Olen laukonut ihan kamalia asioita suustani ollessani kuolemanväsynyt, saattanut pillastua vaikka bussissa. En jaksa monesti höpötellä vieraille tai osallistua keskusteluihin väsyneenä. Olen hyvin tehokkaasti eristänyt itseni ystävistä ja naapureista, sillä minusta tuntuu (tämä on varmaan pääni sisällä), että kaikki muut nukkuvat, ovat iloisia ja pirteitä äitejä ja juttelevat onnellisena puistossa. Olen useasti sanonut miehelle, etten mene, sillä en kestä raahustaa siellä seassa pää sumussa, kaikilla muilla menee paremmin. Ei varmasti mene ja mieheni on suuttunut tästä useasti, että kuvittelen. Varmasti kuvittelenkin osan. Silti koen olevani niin epäonnistunut, kun olen seitsemättä vuotta väsynyt, että olen eristäytynyt. Väsymys on tuonut minulle mukanaan valtavan määrän yksinäisyyttä, yksinäisyys on tuonut ahdistusta. Väsymys on tehnyt sen, etten usko itseeni, en usko, että minusta on mihinkään ja hautaudun omiin oloihini.

Nyt kun olen viime yönä nukkunut taas todella hyvin, pystyn kirjoittamaan tästä. Huonoina päivinä ja kahden tunnin unien jälkeen en pysty. Vanhempani ojensivat viikonloppuna kättään ja esikoinen nukkui vanhempieni makuuhuoneessa ukin kanssa mummin ollessa poissa. Niin toisella puolen taloa, että jos huusi, en kuullut mitään. Valitettavasti kelloni soi jo 5.45, mutta olinpahan siihen asti nukkunut heräämättä. Olo oli hyvä. Viime yönä havahduin siihen, että joku kerran hiippaili makkarissa, mutta mies hoiti hänet takaisin nukkumaan, en edes kunnolla herännyt. Eli kahdeksan tuntia unta pamahti ja olo oli aamulla helpottunut. Helpottunut! Kuvitelkaa, herään kiitollisuuden sijaan helpottuneeseen oloon, että taas yksi yö on ohi ja seuraavaan on aikaa. Sain nukkua! Ensi yönä nukun yksin Helsingissä, eli ehkä sekin vaikuttaa olooni, en jännitä ensi yötä. Uniasiat ja öiden kauhut ovat menneet jo ihan henkimaailman asioiksi itselläni.

Mutta ne vinkit! Minulle vinkattiin, että lapsen voisi herättää ennen kauhukohtauksia, noin 30 minuuttia ennemmin. Yritin. Voin sanoa, että vieressä saattaisi räjähtää vaikka pommi, häntä ei saa hereille. Eikä hän yleensä muista yhdestäkään kävelystä tai heräilystä mitään.


paita LINDEX/ hame H&M/ takki ONLY/ tennarit ADIDAS/ korvikset Kroatiasta

Sitten vinkattiin, että anemia saattaa valvottaa (no, tästähän on omakohtaista kokemusta), joten päätin marssia lastenlääkärille. Pelkäsin, että nauraa minulle, mutta otti hyvin tosissaan ja lapsesta testattiin ihan hirveä liuta erilaisia verikokeita ja pissakin tutkittiin. Luojan kiitos hän on terve kuin pukki, eikä edes lähellä aneemisen rajaa. Se siitä teoriasta. Samalla lääkäri sanoi, että unissakävely on hurjan vahvasti periytyvää ja mietiskelin siinä vastaanotolla miestä, joka vielä yli 20-vuotiaanakin alkoi siivoamaan unissaan kello 03 yöllä. Eikä muistanut aamulla mitään.

Kun olen jutellut muiden 6-vuotiaiden vanhempien kanssa, hyvin monella tuntuvat lapset tässä iässä puhuvan unissaan tai olevan jollain tapaa levottomia. Eli selkeästi se liittyy vahvasti ikäkauteen ja kehitykseen ja sille nyt ei vain voi mitään. Huuto on yleensä niin kova ja raastava, että siihen herää kahdenkin kerroksen päässä.

Mutta. Nyt viimeiset pari yötä on nukuttu suhteellisen sikeästi. Ihan hirveä helpotus on ollut, kun kuopus sen sijaan että hyppelee puolille öin on nukahtanut kahtena edellisenä iltana ysin aikoihin. WAU! Se on ihan mieletön helpotus omaan iltastressiin. Ilmeisesti uusi päikkyryhmä ja yksin päiväkodissa käyminen ovat alkaneet painaa pikkuneidissä, sillä hän on 10 tunnin unien jälkeenkin aika unessa. Mutta juuri nyt näyttäisi siltä, että syksyn päikky ja eskari tuovat sikeämmät unet. Viime viikolla ekan eskaripäivän jälkeen olin ihan eri mieltä, se yö oli hurja.

Tätähän se on, monesti on pakko valvoa jostain syystä. Mikä se milloinkin on, sitä ei välttämättä osaa selittää. Olen hyvin huojentunut, että lapset ovat terveitä ja nyt ensisijainen juttu olisikin löytää rauha oman pään kanssa noita öitä koskien. Kun on niin monta vuotta pelännyt niitä, vaikka kuinka lukee kirjaa ja miettii muita, huomaan monesti, että sykkeeni kiihtyy ja pelko kasvaa takaraivossa, kun ilta lähestyy.

Minun on muuten pakko sanoa näistä kuvista, että Suomi on mieletön maa. Ne on otettu huoltoasemalla matkalla mummilaan. Tällainen järvimaisema huoltsikalla, eikö ole mieletöntä! Ja minä olin valvonut edellisen yön ja itkenyt tunti ennen kuvia, etten kykene pakkaamaan ja lähtemään kälyn polttareihin. Sitten näytän kuvissa siltä, että olen ihan fiiliksissä enkä pyörtymässä väsymykseen. No, olinkin aika helpottunut kun pääsimme lopulta starttaamaan.

Kiitos kun olette olleet niin aktiviisia tässä unikeskustelussa ja kiitos vinkeistä! Yritetään jaksaa, hirveästi jaksamista jokaiselle valvojalle, jonka yöt ovat rikkonaisia syystä tai toisesta!

Ja hei! Heinäkuun asuarvontakin on suoritettu ja palkinto postitettu Hennalle. Kiitos osallistuneille! <3 Heinäkuun suosikkiasuksi valitsitte asun numero 7, joka näkyi postauksessa Vaiva josta ei tee mieli puhua. Kiitos kun kerroitte kesäkuulumisia, oli iloisia kuulumisia, oli työntäyteisiä kesiä ja sairasteluakin teillä ollut. Kaikki luin ajatuksella! Rakastan arvontapostauksia, sillä niihin tulleet kommentit aina muistuttavat, että onhan teitä siellä, vaikka kommentointi onkin nykyään hiljaisempaa. 

Tankotanssia, yksisarvisia sekä karjalaisia loitsuja

Polttarit ovat ihmeellinen, jotenkin maaginen tapahtuma. Tuo yksi viikonloppu yhdistää tiukasti ihmisiä, jotka ovat monesti toisilleen entuudesta vieraita. Harvemmin koko polttariporukkaa tuntee etukäteen muut kuin morsian, mutta niin vain muutamia tunteja ensitapaamisen jälkeen voi tanssia itse keksimäänsä tanssia ja kipittää alasti järveen. Niissä on jotain taikaa ja niistä poistutaan suu leveässä hymyssä. Pikkuveljeni polttareita vietettiin pari viikkoa takaperin ja hymyilytti, kun näin miehen niistä palaavan ja kuuntelin, millä innolla hän niistä kertoi. Oli ollut ilmiselvästi ihan huikea viikonloppu heillä!

Lauantaiaamuna kuudelta starttasi sitten tulevan kälyni (kyllä, luit oikein, KUUDELTA!) polttarit. Seisoskelin Jyväskylässä vanhempieni pihalla odottelemassa kyytiä ja surruutin samalla siinä jalkakarvoja pois päivän koitoksia varten. Olipa varmaan näky, onneksi kaikki naapurit taisivat vielä nukkua. En halunnut herättää lapsiani sillä surinalla. Tulipas nyt tuikitärkeä sivujuonne tekstiin, kun höpisin asiasta Instastoriesiin, joku laittoi viestiä että oli revennyt niin että meinasi tukehtua aamukahviin. Pahoitteluni, toivottavasti vanhempieni naapureille ei käynyt samanmoista efektiä!

Siis asiaan. Kyyti saapui ja minä olin ensimmäinen, joka poimittiin kyytiin. Tuleva morsian oli ehkä maailman söpöin yksisarvispuvussaan kruunu päässä. Hänellä oli lainapuhelin, johon saapui viestejä, missä vinkattiin erilaisin keinoin seuraava noutopaikka. Hyvin hän hoksasi kaikki ja auto saatiin täyteen, kahden auton voimin suunnattiin kohti Kuopiota, josta löytyisivät loput päivän seurueesta. Matkalla syöty aamupalapiknik oli sekin ihan maaginen kokemus, olla nyt laiturinnokassa piknikillä aamuseiskalta luonnon ja ihmisten vasta hereillessä. Ihan huikea fiilis ja kaunis päivä oli tulossa! Morsianta huijattiin, että hänen tulisi hypätä telineestä kylmään järveen, hän oli ihan jo menossa, mutta hypyn suorittikin sitten joku muu hänen puolestaan. Tuossa aamupiknikillä oli oma ensimmäinen itkettää-hetkeni, oli niin kaunista ja rauhallista ja teemamme mukainen Disney-musa soi taustalla.

Kuopiossa meille oli järkätty yksityistunti tankotanssista. Olen mielestäni aika rautakanki ja suhtauduin etukäteen tankotanssiin vähän ei en halua-asenteella, mutta täytyyhän sitä heittäytyä. Lämpenin hommalle heti ekalla minuutilla, sillä ohjaaja oli valinnut teemamme mukaan Disney-biisejä! Siinä sitten aloitimme lämmittelyn Let it Gon tahdissa, kuuntelimme Leijonakuninkaan, Aladdinin, Tarzanin ja muita iki-ihania Disney-biisejä. Tiedättekin varmasti jo, että rakastan kyseistä teemaa ja hoilottelin innoissani mukana. Päivän toinen itkuhetkeni koitti Can you feel the love tonightin kohdalla, joka häissämmekin laulettiin. Ajattelin edessä olevia häitä, omiani 14 vuoden takaa ja tunsin itseni ihan prinsessaksi heiluessani siinä tangolla. Nielin vimmatusti kyyneleitä, sillä ajattelin ihmisten pitävän minua ihan pöhlönä. Kuka itkee tankotanssitunnilla? Mutta ei, seuraavana päivänä toinen kaasoista tunnusti, että meinasi itkeä kesken tunnin biisien takia. I feel you! Myös käsitykseni tankotanssista muuttui täysin, se on vaikeaa, mutta jo ekalla kerralla osasi jotain tehdä, selkä ja rintaranka kiittivät hurjasti kierroista ja seuraavana päivänä tunsi ihanan lihaskivun uusissa paikoissa. Alan googlata Tampereen tanssipaikkoja!

Päivä jatkui lounaan parissa, jonka yhteydessä oli taas tehtävä morsiamelle. Siirryimme iltapäivällä morsiamen koti-kotiin, jossa oli erilaisia rasteja hänelle suoritettavaksi (mm. Disney-aiheinen ristikko!) ja lopulta päädyimme maaseudun rauhaan mökille. Oli ihan hurjan ihana fiilis olla siellä hiljaisuudessa upeiden maisemien äärellä ihanan porukan kanssa. Mieli lepäsi.

Morsiussauna järjestettiin sellaisella pieteetillä, etten ole ennen nähnyt. Siitä otti vetovastuun toinen kälyni, joka sanoi hommaa hämmästellessäni että ”it’s all or nothing!”. No kyllä! Sauna oli viimeisen päälle koristeltu, morsian sai istua havut pepussa, oli kananmunat tukassa ja jauhot selässä ja oli sellainen karjalaista perua oleva loitsu, etten ole ennen kuullut! Meidän piti keksiä pareina loruun omat koreografiat, jotka sitten vedettiin pihalla pyyhkeet päällä yhteis”tanssina”. Hahhah mikä näky varmaan, harmi ettei tullut videolle! Meinasin kirjoittaa teille lorun tänne ylös, mutta mietin iskeekö tekstiini joku sensuuri, loru on aika… No, suorasukainen. Tietääkö kukaan mitä tarkoitan? Nauraa ainakin sai!

Pyyhkeet morsiussaunaan meille tarjosi ihana tamperelainen yritys eli Pyyhekauppa Lina ja kun hain niitä matkaan, otin kaikki 10 eri värisissä. Nämä olivat niitä vähän tiheäämpään kudottuja Harmonia-kylpypyyhkeitä, jotka ovat ihan superpehmeitä. Kiitosta porukalta sai myös pyyhkeiden koko sekä se, miten kivaa niissä oli oleskella saunomisen lomassa ja hipsutella uimaan. Olin iloinen, että sain antaa tällaisen lahjan porukalle, mutta samalla mietin, miten pääsemme päätökseen väreistä, haluavatko kaikki turkoosin tai pinkin? Järjestin siis 10 kysymyksen Disney-tietovisan, jossa parhaiten pärjännyt sai valita ekana pyyhkeen ja niin edespäin. Ja hassua kyllä, värit taisivat mennä juuri niin kuin ihmiset olisivat ne muutenkin ottaneet, kaikille löytyi oman värinen pyyhe! Olin ajatellut, että morsian saa valita ensimmäisenä ja sehän kävikin helposti, sillä hän oli ainoa, joka sai 10/10 pistettä visasta.

Siinä me ihailimme värikkäissä, ihanan luksukselta tuntuvissa pyyhkeissämme auringonlaskua ja mietin, miten hirveän iloinen olin päivästä. Pääasia tietenkin, että morsian tuntui viihtyvän, mutta miten ihaniin tyyppeihin sai tutustua ja samalla kuulla lisää ja tutustua lisää tulevaan kälyynkin. Veljeni ovat löytäneet molemmat rinnalleen ihan itsensä tyyliset, ihanat puolisot, jotka ovat rikastuttaneet omaakin elämää paljon lisää. Heistä on tullut lasteni kummitätejä, heistä on tullut tärkeitä hahmoja elämäämme, heidän molempien kanssaan on ihanaa viettää aikaa. Heistä olen saanut vähän kuin varasiskot elämääni ja heidän kanssaan yleensä sovin kaikki käytännön asiat nykyään, en veljieni. Olin tuossa hämärtyvässä illassa Harmonia-pyyhkeeni sisässä kyllä itsekin niin harmonisessa tilassa ja pidättelin päivän kolmatta itkukohtaustani. Olen hirveän onnellinen tulevan hääparin puolesta ja kiitollinen, että sain osallistua morsiamen suureen päivään. Samalla tapasin useamman hänen sukulaisen ja ystävän ja häissäkin on ihan eri fiilis, kun ei ole niin paljon vieraita naamoja vastassa.

Iik, en malta odottaa häitä! Enkä ymmärrä miten selviän ilman jatkuvaa parkumista, kun polttareissakin oli jo vaikeuksia pariin kertaan. Ihanaa hattaraa koko olo juuri nyt!

Oletko sinä ollut tänä kesänä polttareissa?

*pyyhkeet saatu blogin kautta

Afrikan savanneilla

On vuosi 2007. Heinäkuun loppu. Tuosta päivästä on reilut 12 vuotta, mutta muistan ajan edelleen hyvin. Olen lähdössä reiluksi kolmeksi viikoksi Afrikkaan, tarkemmin Tansaniaan. Vanhemmat saattelevat minut kentälle, olen utelias ja innoissani. Olen ollut aiemmin Etelä-Afrikassa safarilla ja odotan niin luontoa kuin mitä muuta pääsen näkemään. Olen menossa yksin paikallisten asutukseen asumaan, pariksi viikoksi tekemään graduani. Sen jälkeen lentäisin Kilimanjaron kentälle, johon mieheni lentäisi Suomesta. Treffaisimme siellä. Olemme varanneet kahdeksan päivän safarin Swala Safarisin kautta itse netistä ja jännitimme, toimiiko kaikki niin kuin oletamme. Vielä vuonna 2007 ei ollut niin yleistä varata Tansanian safaria itse Internetistä. Miten valtavasti nuo nettisivutkin ovat kehittyneet!

Kaksi viikkoa menee. Näen valtavasti, opin valtavasti, kuulen paikallisesta kulttuurista. En voi kulkea juuri yksin kävellen valkoisena naisena. En kehtaa kuvata. Kerran kun pyydän ottamaan minusta kuvan, saan kuvaan mukaan paikallisen pojan, joka ei ole ikinä nähnyt kameraa. Olen monta kertaa häkeltynyt kulttuurien erilaisuudesta, ihastunut ystävällisyydestä, tuijottanut suu auki luontoihmeitä, saanut vatsataudin, vaihtanut majapaikkaa hiirien vuoksi ja ties mitä. En ole silti kokenut oloani turvattomaksi. Olen ottanut päähäni hiustenpidennykset ja pään täyteen tummia pikkulettejä. Valtava työ taisi maksaa noin 5 euroa.

Nousen pienkoneeseen lähtöpäivänä. Olen yhtä aikaa superinnoissani odottavasta safarista lempileffani, Leijonakuninkaan maisemissa sekä miehen näkemisestä kuin haikea. En pystyisi ikinä selittämään sitä kaikkea, mitä olen nähnyt ja kokenut paikallisten kanssa toimiessani. En ikinä. Tuolloin ei edes ollut somea, nettiä tai älyluuria, joten lukuun ottamatta kahta puhelua ja joitakin tekstareita miehelle, olin aika erityksessä tietyllä tapaa. Olin ihan omassa kuplassani, jota ei vain voisi kuvailla sanoin. Kuviakin oli hyvin vähän.

Istun koneessa, kun meille ilmoitetaan suahilin kielellä jotain ja kaikki kävelevät ulos koneesta. Kysyn englanniksi mikä on hätänä ja minulle sanotaan vain ”overweight”. Katselemme koneen vieressä seisten, kun kaikki laukut revitään ulos ruumasta kasaksi lentokentälle. Sitten matkustajat hoputetaan takaisin koneeseen ja mennään. Katselen punaista laukkuani kentällä koneen ikkunasta ja kadun, etten ole tallentanut kaikkea gradumateriaalia käsimatkatavaraan. Entä vaatteet, millä vaatteilla olen yli viikon safarilla? Mutta matka menee pian ja Kilimanjaron luminen huippu pilkottaa. Voi miten ikävä miestä!

Nousen koneesta ja näen hänet heti. Hän ei tunnista minua tummilla pikkuleteillä. Tapaamme ihanan oloisen oppaamme, jonka kanssa vietämme seuraavan viikon kolmisin ja hän vie meidät majapaikkaan. Lainaan miehen housuja. Mietin, etten näe laukkuani enää ikinä. Väärässä olin, aamulla sen voi noutaa toimistosta kentän läheltä ja safari voi alkaa.

Safari on hieno ja käsittämättömän upea. Käymme Ngorongoron kraaterilla, katsomme leijonien metsästävän, käymme kävelysafarilla, yövymme Tarangiressa. Näemme sellaisella syötöllä eläimiä ja sellaisia määriä, etteivät aivoni ota vastaan. Illalla syömme teltalla kaksin ja kuuntelemme ääniä Afrikan yön pimeydessä. Elän Avarassa luonnossa. Vedän käärmekepillä kävelysafarilla jumppaa ja hihkun joka eläimen kohdalla ”pumbaaa!” ”simbaa!” tai jotain vastaavaa. Tuntuu, että oppaamme jo hermostuu pumba-juttuihini, mutta hei, simbahan on oikeastikin suahilin kielellä leijona. Siitä hän ei sano mitään. Olen vain niin käsittämättömän innoissani. Muistan että norsu on twiga, mutta suahilin sanat alkavat unohtua jo. Käymme masaai-heimon luona. Sekin on aivan käsittämätön kokemus.

Kotiin palaan kolmen viikon kuluttua pää niin pyörällä, etten osaa kuvailla. Käsimatkatavaroissa meillä matkaa yli metrin pitkä puinen kirahvi, jonka ostimme paikalliselta veistäjältä. Edessä on gradumateriaalin työstö ja tiedossa, että kahden kuukauden päästä muuttaisimme Thaimaahan. Miten tämä nyt näin vauhdilla menee?

Eletään kesää 2019. Väsynyt kahden lapsen äiti on uneton, epävarma kaikesta, mitä on saanut elämässään aikaan ja suuntaa vailla. 7 kuukautta jonotettu kirja saapuu kirjastoon, se on Mia Kankimäen Naiset joita ajattelen öisin. Sen enempää ajattelematta aloitan kirjan illalla sängyssä ja sitten mennään. Yhdessä kohdassa lukee:

”Makaan monta päivää sängyssä romahtaneena. Kaikki tuntuu irvokkaalta, kesäiltojen valo, ruokakauppojen yltäkylläinen valikoima. En osaa olla täällä, mutta toisaalta Afrikka tuntuu jo kuin unelta. Katson valokuvia, joissa seison pienenä hahmona loputtomalla savannilla… Miten jokin, jonka on kokenut niin kiihkeästi, voi kadota niin nopeasti?”

Kohdan luettuani kaivan äkkiä ulkoisia kovalevyjä esiin ja rämpytän monen monta kertaa Afrikan kuvia läpi kyyneleet silmissä.

Jos yleensä suosittelen teille jotain lukemaani kirjaa, niin nyt en. Tai suosittelen, mutta sanon, että jos olette yhtään samanlaisia sieluja kuin minä, en suosittele. Kirja saattaa vavahduttaa sisintäsi vähän liikaa. Ainakin kirjan 150 ensimmäistä sivua heittelivät tunteita ja ajatuksia laidasta laitaan.

Lyhyesti tiivistettynä: Mia on jättänyt työnsä ja ryhtynyt kirjailijaksi. Hän matkaa kirjassaan erilaisiin paikkoihin Tansaniasta Italiaan ja Japaniin. Kirjoittaa eräällä tapaa matkapäiväkirjaa, mutta kertoo samalla vahvoista ja aikaansa muuttaneista naisista, jotka kenties matkasivat samoissa paikoissa. Kirjassa on siis faktaa faktan perään, historiaa ja Mian matkakokemuksia. Mutta se ei silti missään nimessä ole tylsä faktakirja. Ei. Se on upeiden naisten tarinoita historiasta ja samalla upean Mian tiukkaakin itsetutkiskelua ja vaellusta noiden naisten jalanjälkien perässä. Asumista paikallisten keskellä. Sen pohdiskelua, onko tässä mitään järkeä, että hän tekee näin. Rahat ovat loppu koko ajan.

Luen ahmien Afrikka-osuutta. Mia laskeutuu Kilimanjaron kentälle omat teet mukanaan, kuten aina. Asuu paikallisten keskellä eikä oikein kehtaa ottaa kuvia. Menee safarille, jossa hävettää välillä, kun palvelu on niin ykkösluokkaista. Yöpyy Tarangire Lodgessa. Yhdessä kohdassa Mia kirjoittaa:

”Arushan luonnonpuiston rangeria oppaani Fazal oli varoittanut etukäteen, ettei tämä ihmettelisi, jos en kävelysafarilla puhuisi paljoa. Mitä hemmettiä – mitä minun olisi pitänyt sen riistanvartijan kanssa puhua, itsehän ei puhunut mitään, tarpoi vain edellä kiväärinsä kanssa!”

Naurattaa. Voi Mia, kyllä ne ihmettelivät sitäkin, kun aloin kävelysafarilla vetää keppijumppaa ja kirjoittelin sillä hiekkaan nimiämme. Erilaisuus kai ihmetyttää aina. Mutta ei meidänkään ranger paljoa puhunut tarpoessaan kiväärinsä kanssa!

Mutta miksi kirja koskettaa minua niin kovasti? Käyn yks kaks läpi todella vahvasti sen 12 vuoden takaisen. Silloin tapahtui niin valtavasti, valmistuin, muutin Thaimaahan, mennä viipotin. En koskaan oikeastaan istahtanut paikalleni käsittelemään kokemuksiani. En oikeastaan edes voinut, sillä olin kokenut siitä paljon myös yksin Yhtäkkiä edessäni puhui nainen, joka koki ihan samalla tavalla, yöpyi samoissa paikoissa ja ennen kaikkea, matkusti yksin. Myös tosin ne safarit. Yhtäkkiä jaoin jonkun kanssa kokemuksiani täydellisesti, välissä oli pitänyt odottaa vain 12 vuotta.

Olin aikaisemmin ollut peloton. Olin yöpynyt veden päällä olevassa majassa yhtä lailla kuin puumajassa. Olin matkannut yksin Afrikkaan näkemättä vaaraa siinä, ihmetellen miksi isäni itkee Helsinki-Vantaalla. Väistellyt hiiriä majoituksessani ja sanonut, että pääsisikö hotelliin. Korkannut Serengeti-oluen illalla läppärini kanssa ärsyyntyneenä siitä, etten voi liikkua yksin valkoisena naisena kadulla. Yöpynyt teltassa miettien mikä pusikossa ryskää, voiko norsu tulla seinien läpi. Yöpynyt vähän pahemmassa kelissä Thaimaan merillä hytin keikkuessa. Sairastanut niin denguekuumeen kuin sukeltajantaudin sen enempää stressaamatta, vähän vain hermoten, että olen oikeastaan kuolemanvaarassa. Kirja sai myös ikävöimään tuota pelottomampaa sekä ennakkoluulottomampaa minua.

Lasten myötä pelko on noussut ihan hurjiin lukemiin. Pelkään vähän kaikkea. Lähtisinkö yksin Afrikkaan nyt? Lähtisin varmasti jos tilaisuus tulisi, mutta stressaisin jo vaikka sitä, onko malarianestolääkitys vähän raju vatsalle. Kulkisin käsidesin kanssa. Mia on samanmoinen matkaaja, kuin minä ennen. Ehkä pelokas, mutta tekee silti mistä haaveilee, vaikkei se tuntuisi niin järkevältäkään.

Sen lisäksi, että jaoin Mia kanssa kokemuksiani suorastaan ääneen puhuen, ihailin hänen reissujaan ja niin naurahtelin kuin itkeskelin, sain järkeä suuntaani. Mihin suuntaan? No siihen, mihin olen mennyt. Mihin edelleenkin kaipaan. En siihen putkeen, jossa ollaan viisi päivää viikossa töissä ja aina samassa talossa. Tiedän, että puolisoni on toinen samanmoinen. Olen aiemmin keksinyt tälle erilaisia termejä. Haihattelu. Vastuuttomuus.

Mutta nyt, vuosia myöhemmin, asioita työstettyäni näen kaiken arvon. Se, etten ole loksahtanut ns. muottiin, ei välttämättä olekaan sitä, että haihattelen. Olen sen sijaan yönaisten vinkkien mukaan ollut rohkea ja saamarin reipas, kuten kirjassa käsketään. Olen sitten oikeasti hypännyt koneeseen ja kohti tuntematonta Tansaniaa yksin. Olen hampaat irvessä tähdännyt kohti yrittäjyyttä ajatellen sen olevan haihattelua. Mutta kiitos Mia, kun autoit ymmärtämään, että haihattelun sijaan olen ehkä jopa ollut rohkea ja päämäärätietoinen? Ehkä. En tiedä, haihattelenko edelleenkin vai mitä tämä touhuni on, mutta sen ansiosta olen saanut elämääni kokemuksia, joita en ikinä missään tapauksessa antaisi pois. Nämä muutamat kuvat eivät kerro paljoa, mutta niin kuin sanoin, kaikkea ei voi edes selittää. Itseensä ja omiin ajatuksiinsa, fiiliksiinsä ja päämääränsä täytyy uskoa. Vaikka se päämäärä olisi vähän hakusessakin välillä.

Teoksen luettuani ajattelin toki paljon niitä naisia, kaikkia lukuisia mielettömän rohkeita ja ennakkoluulottomia, joita kirjassa käsitellään. Mutta erityisesti yhtä, tämän teoksen sydän verellä kirjoittanutta Mia Kankimäkeä. Sinua minä ajattelen nyt öisin.

Älä pelkää. Ole sitkeä, ole ahkera. Kirjoita kymmenen kirjaa. Ole aivan saamarin reipas. Niin kirjassa kehoitetaan.

Ja oma lisäys: lue Naiset joita ajattelen öisin. Jos uskallat! Vai luitko jo? Mitä ajattelet kirjasta?