Latautuneita tunteita herättävä äitienpäivä

Kuten sunnuntaina kirjoitin, äitiys on monia tunteita ja ajatuksia herättävä asia. Äitimyytti on toinen asia, jota herkästi pidetään yllä ihan omilla ajatuksilla ja saatetaan ajatella, ettei oma äitiys ole riittävää.

Minä julistin reippaasti, että äitienpäivää ei tarvitse juhlia, sillä äitienpäivä on joka päivä ja tärkeintä on, että saa kokea äitiyden ja on terveet lapset. Tämä on edelleen totta, en kaivannut kakkua tai skumppaa, mutta olin samalla alitajunnassani aivan varma, että lapset ovat esimerkiksi päiväkodissa tehneet kortit. Esikoisen aiemmin kerhosta tuomat haastattelut ovat olleet sydäntäsärkevän suloisia, kun pieni esikoinen kertoi äidin lempiruoat ja hiusten värin. Joku harjoittelija oli täyttänyt muuten silloin tuon kyselyn ja ihmetellyt, että lapsi keksii, kun sanoi äidin hiusten olevan vaaleat, oranssit ja violetit. Ihania pieniä muistoja ja yllätyksiä! Nyt oli vuorossa ensimmäinen kerta, kun kuopus on missään hoidossa, joten odotin innolla, mitä tuo puhelias pieni ihminen, joka rakastaa piirtää on saanut aikaan. Lisäksi olin myös varma, että mies on hommannut jonkun lahjan. Sanotaanko, että hän on itse laittanut riman aika korkealle ostamalla hienoja lahjoja, mutta aina myös käytännöllisiä, joille on ollut tarve.

Tuli sunnuntai, kun aloimme heräillä kuuden jälkeen peräkonttikirppikselle. Tiedossa oli, ettei aamupaloja tai muita ehditä. Kuopus kömpi kainaloon jatkamaan unia ja mietin, että mitäpä sitä muuta voi äitienpäivältä toivoa, kun tuhisevan tytön kainaloon. Esikoinen oli tehnyt kortin, jonka antoi kylläkin vähän pahoilla mielin, kun äiti oli mennyt jo nousemaan ylös sängystä. Sitten alettiin hössöttää kolmisin lähtöä bussiin ja kirppikselle, sillä mies oli mennyt edeltä. Se oli sitä samaa hösäystä ja kiukkua kuin normiaamuina. Se tuntui jotenkin pahemmalta, ei äidin kuulu komentaa äitienpäivänä lapsia pukemaan! En tiedä mistä tämäkin myytti kumpuaa, mutta tuntui pahalta. Halusin palata pyjamissa halimaan. Miksi kirppis piti olla juuri äitienpäivänä. Ajattelin, ettei sillä ole väliä, että halitaan sitten toisena päivänä. Jotain tunteita päivään oli latautunut, sillä toimintamme tuntui ihan väärältä. Sitten seisoin päivän yksin torilla (tämäkin oli etukäteen tiedossa ja oma valinta) ja tunsin oloni jotenkin superkurjaksi. Haluan olla lasteni kanssa! Ja samalla, saan olla heidän kanssaan päivittäin. Miksi tämä sunnuntai osui sisimpään lujempaa kuin odotin?

Kuopuksen tarharyhmässä ei oltu tehty mitään äideille. Hämmästyin, miten paljon tunteita se itsessäni aiheutti. En tiedä mistä tämä linjanveto, kun ei ollut esimerkiksi koko päikyn linja. Mitään aamutuokiota, aamiaista tai vastaavaa ei myöskään ollut, olisi ollut ihanaa päästä osallistumaan hetkeksi lasten maailmaan, mutta ymmärrän, että tämä vaatii jo resursseja opettajilta ja rahaa samoin. Mutta miksi ei mitään korttia, kun askartelevat kuitenkin jatkuvasti? En ole kehdannut kysyä, sillä tuntuu siltä, että takerrun ihan epäolennaiseen asiaan. Pieni itse kyseli, miksei heillä tehty korttia kun sisko teki, eli ehkä minun olisi pitänyt kysyä ja selittää.

Hävetti, kun täysin korttia tai piirrustusta vailla jääminen aiheutti surun tunteita mielen. Hän piirtää minulle vaikka kuinka usein, hän on siinä halittavana ja kaikki on hyvin. Olenko ihan höperö? Miksi äitienpäivä sisälsi jotain latautuneita odotuksia ja tunteita niin paljon? Ja samalla hävetti, että siinä kirppishässäkässä jäi omankin äidin muistaminen ihan puolitiehen. Yritin soittaa ennen kirppistä ja lahjan annoin jälkikäteen.

Kun sitten purin asiaa seuraavana päivänä Instastoriesissa, pelkäsin että minut lynkataan kiittämättömänä naisena, joka valittaa nyt turhasta. Yllätyin, että sain ihan hirveästi viestejä teiltä asiasta, se selkeästi herättää ajatuksia. Kerroitte aamupala- tai satuhieronta-hetkistä päiväkodilla sekä lahjoista ja korteista. Ymmärsitte hyvin, miksi tuo pieni pahvinpala kuopuksen jutuilla olisi ollut iso juttu. En löytänyt yhtään kohtalotoveria, jonka lapset olisivat tarhassa ja mitään muistamista ei olisi tehty. Ymmärsitte myös hyvin, että selitys miksi näin tehtiin olisi ollut kiva. Kiitos niistä lukuisista viesteistä, en ollutkaan ihan yksin tunteideni kanssa!

Karoliina avasi eilen omassa Instassaan myös sitä, että opettajien aika ja resurssit menevät muuhun kuin äitienpäivän askarteluihin ja loppukeväästä sitä ollaan jo aika poikki. Ehkä se johtui resursseista ettei mitään askarreltu, toisaalta kynä ja paperia ja piirrustus äiti-tekstillä olisi jo ollut varsin ihana juttu. Eihän sen olisi tarvinnut olla ohjattu askartelu. Sain paljon myös viestejä lastentarhaopettajilta (yllätyin miten moni seuraajistani on siinä ammatissa, ei koskaan tiedä mitä ihmiset puuhaavat) ja opettajatkin kallistuivat enemmän sille kannalle, että kyllä aina jotenkin muistetaan. Resurssipulan takia tai osallistujapulan takia on lopetettu niitä aamuhetkiä, jonka ymmärrän kyllä hyvin, työt eivät välttämättä jousta sellaiseen kummassakaan päässä.

Hassua, miten tuohon päivään sanalla äitienpäivä kuitenkin latautui jotain lausumattomia odotuksia. Kun kerhossa on aina tehty joku muistaminen, minä vain oletin että tarhastakin tulee. Opinpahan, ettei yhtään mitään asiaa kannata pitää itsestäänselvyytenä, vaan arvostaa joka ikistä ihanaa piirrustusta, joka on äitiä ajatellen tehty. Ne ovat ihan yhtä ihania muistamisia kaikkina muinakin kuin äitienpäivänä.


mekko MONTON/ tennarit Budapestistä/ takki ONLY/ korvikset H&M

Harmitus ei ollut niin kova kuin tästä tekstistä voisi ehkä ajatella ja meni äkkiä ohi. Se vain kirvoitti niin paljon keskustelua ja viestittelyä Instassa, että päätin jatkaa vielä bloginkin puolelle. Pitäisikö tällaiset juhlapäivät lopettaa kokonaan? Tahattomasti lapsettomille, äitinsä menettäneille tai muuten vaikeassa tilanteessa eläville ne saattavat olla ihan todella kipeitä päiviä. Huomasin, että äidille, jonka lapset olivat isällään äitienpäivänä päivä oli vaikea. Moniin perheisiin nämä juhlapäivät saattavat tuoda stressiä ja kummia odotuksia. Puhumattakaan siitä päiväkodin tai koulun henkilökunnasta. Olisiko helpompi keskittyä siihen, että äitien- ja isänpäivä on joka päivä, eikä ladata odotuksia ja tunteita yhteen päivään? Entä se kaupallisuus, mitä kaikkea myydäänkään sen alla, että äitiä pitää muistaa?

Mitä olette mieltä? Onko äitienpäivä latautunut positiivisella vai negatiivisella tavalla? Ovatko nämä juhlapäivät liian kaupallisia vai ihana juttu arjen keskelle?

P.S. Kuvien mekko löytyi muiden mekkojen alta kaapista kirppishommissa, en tiedä koskaan sellaista hankkineeni, se oli selkeästi kirppismekko ja aivan epäsopiva hartioista. Mikä lie olikaan, nappasin päälle kun kaipasin pinkkiä äitienpäivän kuviin ja tämä löysi peräkonttikirppiksellä jo uuden kodin. Oliko ostaja joku teistä? Mies myi sen vessareissuni aikana, joten en ehtinyt nähdä kenelle meni!

Edit. Minua rohkeampi mies kysyi asiaa päiväkodista. Kortteja ei tehty kuopuksen ryhmässä, koska ne olisivat kuulemma olleet vain opettajien tekemiä, on perheen oma asia askarrella.

Äitiyden vuoristoradassa

Kun on äitienpäivä, tulee pakonomainen tarve sanoa jotain äitiydestä. Ensin mieleen pulpahti sata asiaa, jotka meinasin rustata. Sitten peruutin ajatuksissani – nämä kaikki lienee jo sanottu. Tarvitseeko äitiydestä kirjoittaa äitienpäivänä? Päätin lähteä liikkeelle ajatuksesta, joka tuli ensimmäisenä mieleen – miten onnellinen olen siitä, että elämässäni on ihminen, jota saan kutsua äidiksi, edelleen kaksi, joita saan kutsua isoäidiksi ja kaksi, jotka kutsuvat minua äidiksi. Se on ehkä parasta. Mietin juuri tällä viikolla, miten valtavan tärkeä oma äiti on. Äidille on soitettu omasta ensimmäisestä kodista, miksi miehelle tekemäni täytekakkupohja lässähti, äidille on soitettu ensimmäisenä paniikinsekainen ”minä olen raskaana”-puhelu ja äidille on lyöty luuri korvaan kun on mennyt hermot.

Äitiys on käsittämättömän suuri etuoikeus, josta ei voi kylliksi kiittää. Ajattelin aina, ettei minusta olisi äidiksi. Ja kun lääkäri sanoi, ettei se ehkä onnistu, ajattelin ensimmäisenä, että sen kuuluukin mennä niin. En minä tykkää laulaa lastenlauluja (enpä, mitään muuta laulakaan enää!), ei minusta ole imettäjäksi, en tykkää askarrella enkä todellakaan leivo mitään pullaa. Siinäpä ihmeellinen äitimyytti, joka takaraivossani oli. Oma äitini ei ole juuri leiponut pullaa, mutta teki aina niin hienot synttärikakut, että muistan jokaisen vieläkin. Isoäitini Karjalasta rypytti piirakoita kuin tehtaalta kun vielä jaksoi, kutoo villasukkia puikot sauhuten ja leipoo maailman parhaat pullat. Ei minusta ole äidiksi! Äiti on joku superihminen!

Äiti minusta kuitenkin tuli. Tänä vuonna päivät menevät samalla tavalla kuin kuusi vuotta sitten, eli vietin 12.5.2013 ensimmäistä äitienpäivää ihan supervauvahuuruissa, sillä esikoinen oli kastettu edellisenä päivänä. Molemmat lapset ovat itse asiassa kastettu äitienpäivän aattona. Kuusi vuotta sitten söin kakunjämiä ja mietin, ettei tämä ole kyllä hullumpi rasti. Vaati se aikamoista kasvamista niin odotusaikana kuin sen jälkeenkin ajatukseen, että olisin äiti. Olin vähän kauhuissani kaikesta. Imetys oli todella hämmentävää hommaa ja koin ristiäisimettämisen kauheaksi. Että vieraiden keskellä kaivaisin tissin esiin! Joten pumppasin maidot jääkaappiin ja sitten kun niitä lämmitettiin vesihauteessa vauvan kirkuessa (äidinmaitoa ei tietenkään voi mikroon laittaa), tuntui, että puolet vieraista kauhisteli huutavaa vauvaa ja ihmetteli, miksen imetä. Tunsin kauheaa epäonnistumista ja syyllisyyttä. Kuopuksen kohdalla pystyin jo siihen, ristiäisimetykseen. Tuolla hetkellä ei ole mitään merkitystä kokonaiskuvan kannalta, mutta siinä hetkessä tunsin musertavaa epäonnistumista – tiesin, etten kykene tähän äitiasiaan, tissijututkin hävettivät! Se suuri takaraivossa ollut äitimyytti huusi, että hölmö olet. Ristiäisistä selvittiin ja se maitokin lämpeni lopulta aika äkkiä. Mutta tuo hetki on painunut mieleeni, ensimmäinen mokani äitimyytissä.

Siinä missä äitiys on mahtavinta maailmassa ja on ainakin muuttanut omaa maailmaani sekä ajattelutapaani monella tavalla, se on myös raastavaa. Se huoli, ikävä, pelot ja surut ovat välillä musertavia. Ja se vastuu! Välillä tuntuu, että tukehdun omiin ajatuksiini. Ja pienten kohdalla huolet ovat aika pieniä. Silti olen valvonut öitä miettien, miksi esikoinen taas oksentaa ja muut emme (olemme jopa iloinneet kerran, kun kuopuskin alkoi oksentaa!) ja todennut nyt kuuden vuoden jälkeen, että hän on vain todella herkkävatsainen. Olen välillä autoa ajaessani saanut kylmän hien pintaan, kun kyydissä on kaksi pientä ja mietin, että mitä jos (älä mieti niin, se ajattelutapa ei kyllä johda mihinkään!). Olen suuttunut, kun kuusivuotiaalla alkaa jo kaveritouhut jyllätä ja tyttöjen välinen ystävyys on välillä haastavaa. Miksi on niin vaikeaa leikkiä kolmisin! Olen hämmästynyt miten rajuja leijonanemotunteita omat lapset herättävät, miten heidän puolestaan itkee, suuttuu, iloitsee, on ylpeä ja on valmis tekemään ihan mitä tahansa. Ja aamulla arpoessa viidensiä ei kelpaa-sukkia tai hirveän tappelun ollessa käynnissä aamuseiskalta on valmis lähettämään molemmat Timbuktuun. Olen kokenut sellaista väsymystä niin valvomisen kuin loputtoman tappelun myötä, etten tiennyt sellaista olevan olemassakaan. Aina sitä voimaa jostain kuitenkin piisaa.

Äitiydessä on ehkä parasta muistaa, että kukaan, kukaan ei ole superihminen. Kaikki tuntevat syyllisyyttä, hermostuvat tai väsyvät. Ei ole mitään oikeanlaista äitiyttä, vaan jokainen tekee äitiydestä oman näköistä. Itse huomasin hyvin pian, ettei se touhotus minusta hävinnyt lasten myötä, vaan olen ihminen, joka nautti ihan hirveästi vauvamuskareista, jumpista ja kaikesta puuhasta lasten kanssa. Kun minulle on ehdotettu, että pysykää välillä kotona ja vaikka leipokaa, ymmärrän, että sillä tarkoitetaan hyvää. Mutta se ei ole minun tyylini olla äiti. Ei minusta tullut synnärillä pullanleipojaa, ei ompelijaa, enkä edes vaatteiden reikiä parsi itse, vaan mummi niitä ahertaa käydessään. Koin siitä hirveän huonoa omatuntoa, taas mokasin sen äitimyytin. Mutta ei, minä olen tällainen äiti ja olen varmastikin omille lapsilleni se paras, ainakin suurimman osan ajasta. Lasteni myötä olen elvyttänyt hiihtoharrastuksen, lautailun ja kiivennyt puuhun, päässyt ihaniin tapahtumiin, tutustunut ihmisiin ja maailmaan uudella tavalla. Pysähtynyt ihastelemaan Keskustorilla kun ”pulut halii” tai tutkinut tiukasti maailman hienointa kiveä. He ovat opettaneet minulle elämästä varmasti yhtä paljon, kuin minä heille.

Äitiys on täynnä odotuksia, tunteita, pettymyksiä, onnea ja iloa. Äitiys on hurjin vuoristorata, jonka kyytiin koskaan olen noussut ja tiedän, etteivät kaikki pääse kyytiin vaikka kuinka tahtoisivat. Siksi yritän muistaa kiittää joka mutkassa ja kurvissa, pää alaspäin mennessä, kauhusta kiljuessa ja onnen kutitellessa mahanpohjasta. Äitienpäivä on joka päivä ja joka viikko tuntuu, että talossani asuu eri lapset kuin edellisellä. Kikat, jotka toimivat viime viikolla eivät toimi seuraavalla. Vaihe joka oli maaliskuussa on muuttunut eri vaiheeksi toukokuussa. Minä siellä jossain junan kyydissä hämmästelen menoa, haikailen jo nyt menneitä aikoja, katson ylpeänä kasvua ja ristin sormeni välillä toivoen, että osaan olla äiti. Tunnen läikähdyksen joka kerta, kun kuulen olevani ihana.

Toivotan hyvää äitienpäivää kaikille ja armoa itsellenne äitiydessä. Minä vietän sunnuntain tyttöni kanssa Peräkonttikirppiksellä tavaroita myyden ja ihmetellen, milloin hänestä tuli niin iso, että neuvottelee jo etukäteen paljonko hän saa myynneissä. On kuulemma varma, että meille jotain tulee ja täytyy saada kasvatettua pupurahastoa. <3 Saa tulla moikkamaan!

*ensimmäinen kuva Saara/Studio Mimi&Nöde