Äitienpäivän suuret tunteet

Hyvää maanantaita ja alkanutta viikkoa! Näin se suuri päivä on taas taputeltu, nimittäin äitienpäivä. Itse asiassa meillä ainakin oli hurjan tavallinen sunnuntai, mutta onhan se aamulla ihanaa, kun saa herätä siihen, että pienet kädet tuovat askartelut näytille. Varsinkin kuopuksella oli vaikeuksia pitää salaisuutta askartelusta ja esikoinen oli istuttanut koulussa kukan jo maaliskuussa! Silloin iski se 10 päivän karanteeni ja oli isälleen tuskaillut, kuka hoitaa heidän kukkiaan nyt! Aina sinnikästä, minä en tiennyt kukasta mitään ja maaliskuusta asti oli pidetty salaisuutta. Kakkosen ope oli niitä kastellut kuulemma karanteeniajan.

Niinpä sain munakasta ja sitruunamuffinsseja (mies polki kauppaan kun minä vielä nukuin, sillä mantelijauho uupui!). Oli kortit ja kukat. Mietin pieniä käsiä, jotka olivat virkanneet koulussa minulle kukkaistustukseen koristeita, eniten violettia, sillä se on äidin lempiväri. Lueskelin pienemmän korttia, jossa luki ”olet ihana, voi kunpa voisit tulla päiväkotiin”. Onhan se nyt aivan älyttömän hellyttävää. En muuten muistanutkaan, ettei edellisessä päikyssä askarreltu äitienpäivä, kunnes luin tämän postaukseni kahden vuoden takaa!

Äitienpäivän tunteet

Minä muistelen aina ennen äitienpäivää lasteni ristiäisiä, sillä molemmat ovat kastettu äitienpäiväviikonloppuna. Noihin päiviin on liittynyt niin valtavasti onnea ja rakkautta sekä läheisiä ihmisiä talon täydeltä, että haikeana mietiskelen niitä äitienpäivän lähestyessä. Mummoilleni hommasin äitienpäivän aamuksi runopuhelut, se oli kivan kuuloinen idea. Täältä voi vielä parin päivän ajan tilata ikäihmiselle maksuttoman runopuhelun, joita vapaaehtoiset soittavat. Olivat tykänneet!

Omalle äidille lähti pieni paketti matkaan ja eilen soittelimme, heillä oli siellä mummon ja nuorimman veljeni kanssa hyvän kuuloiset kokkailut meneillään. Meillä istutettiin eilen kukkia, siivottiin, silitettiin, käytiin yhdessä leikkipuistossa ja… Sitä perinteistä menoa. Lapset olivat onnellisia siitä, että saivat isän kanssa leipoa aamusta.

Äitienpäivä on monelle myös todella vaikea päivä syystä tai toisesta ja sitä ajatellessa ei oikein osannut omaakaan päivää ”hehkuttaa” somessa. Äitienpäivä on kuitenkin oikeastaan joka päivä, toki on aivan ihanaa saada pienten innostuneiden ihmisten askartelut tutkittavaksi. Siihen liittyy kuitenkin jännä lataus, esikoinen sanoi lauantaina, ettei voi mennä sunnuntaina leikkimään kenenkään kanssa tai uimatreeneihin, koska on äitienpäivä. Sanoin hänen olevan ihan höpsö, mehän olemme yhdessä joka päivä, totta kai saa mennä uimaan ja kavereille! Muistan itsekin, että ensimmäinen äitienpäivä, kun en ollutkaan kotona oman äidin luona oli jotenkin todella väärin. Päivään liittyy paljon latausta!

Oma äitiys

Äitiys on kyllä parasta mitä tiedän. Se tuo mukanaan niin valtavan kirjon tunteita, ettei niitä voi ttetetukäteen ymmärtää. Syvää rakkautta, ihan sellaista alkukantaista riipivää rakastamista, jossa toisen hyvinvoinnin eteen on valmis tekemään ihan mitä vain. Samalla huolta, että meneehän kaikki hyvin, ettei satu koululle pyöräillessä mitään, ettei tule kiusatuksi, että pystyy puhumaan kaikesta. Se ylpeys, mitä omien lasten puuhista tuntee on myös todella suuri tunne. He jaksavat hämmästyttää joka päivä. Kasvavat kohisten, oppivat uutta, havainnoivat maailmaa niin monella eri tapaa kuin aikuiset. Huikean ihania ihmisiä. Ja samalla se huono omatunto – kuinka useasti sitä miettikään tekikö nyt oikein, onko läsnä tarpeeksi, miksi minä nyt hermostuin ja niin edespäin. Äitiys on kyllä mieletön kirjo erilaisia tunteita!

Olen itse äitini ainoa tytär ja olen myös mummoilleni ainoa tyttären/pojantytär. Ehkä vähän erikoisasemassa ja hemmoteltu olen ollut aina, mutta nämä kolme naista ovat antaneet minulle hienon mallin, kuinka olla äiti ja itse sovellan osaksi heidän oppejaan ja osaksi luon ihan omaa polkua äitiydessä. On se yhdenlaista oppimista ja säätämistä, erityisesti sitä säätämistä joka päivä! Olen siinä mielessä erittäin onnekas, että minua on kyllä aina ehdoitta rakastettu ja olen saanut kasvaa ja koetella rajoja, itkeä ja kiukutella, halata ja jutella – äiti on ollut aina siinä ja jaksanut. Äidin on saanut aina öisin herättää ja itkeä, vaikka olisin ollut jo teini-ikäinen. Äitiin on voinut aina luottaa, se lienee tärkeintä elämässä. Koskaan hän ei ole pettänyt lupaustaan ja aina ollut tukena. 

Mutta erittäin kiitollinen olin heistä niin eilen kuin joka päivä. Illalla lasten nukkuessa katselimme telkkaria mieheni kanssa ja hän huokasi vieressäni ”on ne kyllä ihania”. Se kiteytti koko viikonlopun tunnelmat.

Halaus jokaiselle, kenelle äitienpäivä oli vaikea ja myöhästyneet onnittelut kaikille äideille! Miten teillä vietettiin eilistä?

Itse tehty animaatio ja muita ylläreitä!

Kylläpä tänään venähti aamu, sillä sain aamiaisen sänkyyn ja unohduin tuijottelemaan telkkarista muun muassa jotain brittien huippumallia. Ja ei, perheeni ei ollut erehtynyt päivästä, vaan minä olen aina sanonut, etten halua syödä sängyssä. Tuntuu jotenkin inhalta murustaa leipää lakanoihin, mitä minä siellä yksin istuisin. Mutta kun katselin eilen somesta aamiaiskuvia sängyissä, tuli tunne, että täytyy kokea tuo. Sain sitten tänä aamuna kokea sen, miehellä kun on lomautuspäivä niin ei ollut töissäkään. Ja sotkin jogurttia lakanoihin, argh! Mutta onpahan koettu!

Eilen aamulla minua odotti puolestaan pahvilaatikon sisällä istuvat lapset. Olin viikolla sanonut, että paras äitienpäivälahja ovat lapset, joten olivat sitten menneet laatikkoon lahjana, se oli esikoisen idea. Ihanat. Pienempään pakettiin olivat laittaneet pullonkorkeista tekemänsä pannunalusen, jota olivat kolmistaan vääntäneet salaa autotallissa. Keräsin joskus vuosia sitten läjän pullonkorkkeja ja olimme kuulemma ostaneet nahkanaruakin, ajatuksena oli tehdä pannunalunen. En siis oikeasti muista yhtään mitään pannunalusideaa tai nahkanarun ostoa, mutta mies muisti edelleen. Olivat jopa täyttäneet paperilla korkkimaljakkoa, jotten huomaisi sen vajentumista. No en kyllä ehkä olisi huomannut!

Ja sitten olivat kolmistaan lastenhuoneessa vääntäneet animaationkin. Aika huikea! Oli kivoja suht aineettomia lahjoja, joissa parasta oli ollut yhdessä tekeminen. Suloisia. Olin onnellinen, kun mies oli miettinyt ensisijaisesti sitä, että lasten on kiva tehdä. Ihan huikea video ja kivoja ideoita. Isi kuulemma keksii parhaat ideat he kehuivat.

Äitienpäivänäviikonloppuna on perinteisesti istutettu jotain pihaan. Niin teimme nytkin, tunteja istutimme alppiruusua pihaan (mies tekee aina aika perusteellisesti asiat). Kyllä vähän kauhuissani katselin aamulla sen peittymistä lumeen, onko tuo nyt hyvä tapa aloittaa suhteemme. Toivottavasti ei suuttunut!

Miten siellä muistettiin äitiä? Saitko (tai tykkäätkö?) aamiaista sänkyyn?

Minusta ei pitänyt tulla äitiä

En ikinä unohda, kun gynekologi sanoi elokuussa 2006 sanat ”voi olla, ettet saa koskaan lapsia tai ainakin tarvitset apua”. Hämmentyneenä ja sekavassa mielentilassa palasin kotiin ja kerroin miehelle nuo sanat. Kerroin, että hän oli myös sanonut, että mitä nuorempi ikä, sitä parempi. Olimme olleet tasan vuoden naimisissa, juuri palanneet Englannin vaihtovuodelta ja ikää oli toisella 24, toisella vähän alle 24. Istuimme sohvallamme, juttelimme ja mietimme.

”Haluatko sä nyt lapsia?”
”En.”
”En mäkään vielä. Mitä jos niitä ei sitten saada koskaan?”
”Sitten se on niin.”
”Niin. Niin kai.”

Siihen se ajatus sitten jäi. Koimme molemmat olevamme liian nuoria, eikä ajatus siitä, että alamme yrittämään ”koska on pakko” tuntunut omalta. Sen sijaan aloin elää täysillä elämää niin, että olen aina lapseton. Käänsin ajatukseni niin. Muutimme Thaimaahan, otimme elämästä kaiken irti ja perustelimme sitä usein niin, että ”tätä ei ainakaan voisin lasten kanssa tehdä”. Niinpä. On ihan hyvä olla lapseton.

Se oli raju kelkka kääntää ajatuksensa niin, sillä minä olen aina ollut ihminen, joka on suunnitellut menevänsä nuorena naimisiin ja perustavansa perheen. Olen rakastanut hirveästi meidän lapsuudenperhettä ja sitä, mitä kaikkea on tehty perheen kanssa. On matkusteltu paljon, leivottu, kokattu, oltu pihajuhlissa, luettu iltasadut ja lilluttu kylpylöissä. Leikitty ja oltu läsnä. Olemme eläneet aika perhekeskeistä elämää ja jotenkin ajattelin, että jatkan sitä. Tiesin, että vanhempani, jotka ovat omistautuneet aina ja edelleen lapsilleen tulisi hyvä mummi ja ukki. Mutta ehkä sitten veljeni hoitaisivat homman aloin ajatella.

Kun sekavassa mielentilassa soitin äidilleni kesällä 2012 itkien ihan paniikissa, että olen raskaana, hän nauroi iloisen kuuloisena sanoen ”Katja, sehän on iloinen asia!”. MITÄ! Onko! Olen aivan paniikissa! Olin elänyt tasan kuusi vuotta hokien, ettei minusta tule äitiä, enkä olisi halunnutkaan ja yhtäkkiä luonto päätti toisin. Kelkka piti kääntää taas. Ja se ei muuten ollut ihan helppoa henkisesti. Samalla olin maailman kiitollisin ja samalla näin asiat kuin olin niitä itselleni kuusi vuotta yrittänyt selittää: lapsiperheet Bamse-hotelleissa kuolevat tylsyyteen kun me pystymme kaksin häipymään pikkusaarille, lapsiperheet ajavat farmiautolla kun meillä on präkät, lapsiperheiden kodit ovat varmaan täynnä puklua ja räkää (no meillä hukuttiin koirankarvoihin! :D).

Kelkka kääntyi hitaasti ja varmasti. Tuli kevät 2013 ja ensimmäinen äitienpäivä. Lapseni oli kastettu edellisenä päivänä. Kotona oli kakkua ja muita herkkuja jäljellä. Mies oli ostanut äitienpäivälahjaksi Kalevala-korut ja kaivertanutkin ne. Oli ihan pökertynyt olo. Olin niin vauvahuuruissa ja onnellinen juhlista, että vielä lahjakin minulle? Ja kolme vuotta myöhemmin olin samassa tilanteessa – kuopus kastettiin äitienpäivää edeltävänä lauantaina ja sunnuntaina päässäni oli kampaajan tekemä, yön yli säilynyt juhlakampaus ja juhlin ensimmäistä äitienpäivää tuplaäitinä. Jos luonto päättää, niin luonto näköjään päättää – tytöillä oli melkein sama laskettu aikakin.

Siinä missä ajattelin, etten ikinä jäisi kotiäidiksi minusta tuli kotiäiti, joka oli samalla kevytyrittäjä. En halunnut päästää irti kultakimpaleistani ja olin kotona kuusi vuotta. Uppouduin äitiyteen täysin. En sormiruokaillut tai kestovaippaillut, mutta rakastin, rakastin enemmän kuin mitään ikinä olla heidän kanssaan (ja kyllä, väsyin kyllä usein myös). Rakastin vauvajumppaa, vauvamuskaria, perhekerhoilua, iltasatuja, sitä, kun sain ojentaa omat säästämäni pehmoleluni heille. Rakastin kaikkea heissä. Ja rakastan. Joka päivä enemmän ja enemmän.

Tämä kevät on ollut oikea äitiyden vuoristorata. Samalla kun olen ihaillen katsellut ja kuunnellut heitä ja ollut koko ajan läsnä, on välillä tehnyt mieli juosta karkuun ja kirkua, niin intensiivistä meno on ollut. Mutta pääasiassa aivan ihanaa. On ollut upeaa pysähtyä ja katsoa heitä tauotta, sillä kasvavat kirjaimellisesti silmissä. Minulla on maailman ihanimmat tyttäret ja koen olevani etuoikeutettu, kun saan jo kahdeksatta kertaa juhlia tätä päivää. Koen olevani etuoikeutettu siinäkin, että oma äitini on todella rakas ja täysillä mukana lastenlastensa elämässä, samoin kuin omat mummoni ovat rakkaita ja tärkeitä. Olen saanut ihanan äidin mallin ja yritän nyt itse parhaani. Millaista onkaan herätä tällaisena sunnuntaina onnitteluihin ja pienten halauksiin. Korvaamatonta. Onneksi minusta tuli äiti.

Oikein hyvää äitienpäivää kaikille äideille, isoäideille ja isoisoäideille, varaäideille, äitipuolille, ihan kaikille äitihahmoille! <3 Ja valtavasti voimia teille, kenelle päivä on syystä tai toisesta raskas. <3