Latautuneita tunteita herättävä äitienpäivä

Kuten sunnuntaina kirjoitin, äitiys on monia tunteita ja ajatuksia herättävä asia. Äitimyytti on toinen asia, jota herkästi pidetään yllä ihan omilla ajatuksilla ja saatetaan ajatella, ettei oma äitiys ole riittävää.

Minä julistin reippaasti, että äitienpäivää ei tarvitse juhlia, sillä äitienpäivä on joka päivä ja tärkeintä on, että saa kokea äitiyden ja on terveet lapset. Tämä on edelleen totta, en kaivannut kakkua tai skumppaa, mutta olin samalla alitajunnassani aivan varma, että lapset ovat esimerkiksi päiväkodissa tehneet kortit. Esikoisen aiemmin kerhosta tuomat haastattelut ovat olleet sydäntäsärkevän suloisia, kun pieni esikoinen kertoi äidin lempiruoat ja hiusten värin. Joku harjoittelija oli täyttänyt muuten silloin tuon kyselyn ja ihmetellyt, että lapsi keksii, kun sanoi äidin hiusten olevan vaaleat, oranssit ja violetit. Ihania pieniä muistoja ja yllätyksiä! Nyt oli vuorossa ensimmäinen kerta, kun kuopus on missään hoidossa, joten odotin innolla, mitä tuo puhelias pieni ihminen, joka rakastaa piirtää on saanut aikaan. Lisäksi olin myös varma, että mies on hommannut jonkun lahjan. Sanotaanko, että hän on itse laittanut riman aika korkealle ostamalla hienoja lahjoja, mutta aina myös käytännöllisiä, joille on ollut tarve.

Tuli sunnuntai, kun aloimme heräillä kuuden jälkeen peräkonttikirppikselle. Tiedossa oli, ettei aamupaloja tai muita ehditä. Kuopus kömpi kainaloon jatkamaan unia ja mietin, että mitäpä sitä muuta voi äitienpäivältä toivoa, kun tuhisevan tytön kainaloon. Esikoinen oli tehnyt kortin, jonka antoi kylläkin vähän pahoilla mielin, kun äiti oli mennyt jo nousemaan ylös sängystä. Sitten alettiin hössöttää kolmisin lähtöä bussiin ja kirppikselle, sillä mies oli mennyt edeltä. Se oli sitä samaa hösäystä ja kiukkua kuin normiaamuina. Se tuntui jotenkin pahemmalta, ei äidin kuulu komentaa äitienpäivänä lapsia pukemaan! En tiedä mistä tämäkin myytti kumpuaa, mutta tuntui pahalta. Halusin palata pyjamissa halimaan. Miksi kirppis piti olla juuri äitienpäivänä. Ajattelin, ettei sillä ole väliä, että halitaan sitten toisena päivänä. Jotain tunteita päivään oli latautunut, sillä toimintamme tuntui ihan väärältä. Sitten seisoin päivän yksin torilla (tämäkin oli etukäteen tiedossa ja oma valinta) ja tunsin oloni jotenkin superkurjaksi. Haluan olla lasteni kanssa! Ja samalla, saan olla heidän kanssaan päivittäin. Miksi tämä sunnuntai osui sisimpään lujempaa kuin odotin?

Kuopuksen tarharyhmässä ei oltu tehty mitään äideille. Hämmästyin, miten paljon tunteita se itsessäni aiheutti. En tiedä mistä tämä linjanveto, kun ei ollut esimerkiksi koko päikyn linja. Mitään aamutuokiota, aamiaista tai vastaavaa ei myöskään ollut, olisi ollut ihanaa päästä osallistumaan hetkeksi lasten maailmaan, mutta ymmärrän, että tämä vaatii jo resursseja opettajilta ja rahaa samoin. Mutta miksi ei mitään korttia, kun askartelevat kuitenkin jatkuvasti? En ole kehdannut kysyä, sillä tuntuu siltä, että takerrun ihan epäolennaiseen asiaan. Pieni itse kyseli, miksei heillä tehty korttia kun sisko teki, eli ehkä minun olisi pitänyt kysyä ja selittää.

Hävetti, kun täysin korttia tai piirrustusta vailla jääminen aiheutti surun tunteita mielen. Hän piirtää minulle vaikka kuinka usein, hän on siinä halittavana ja kaikki on hyvin. Olenko ihan höperö? Miksi äitienpäivä sisälsi jotain latautuneita odotuksia ja tunteita niin paljon? Ja samalla hävetti, että siinä kirppishässäkässä jäi omankin äidin muistaminen ihan puolitiehen. Yritin soittaa ennen kirppistä ja lahjan annoin jälkikäteen.

Kun sitten purin asiaa seuraavana päivänä Instastoriesissa, pelkäsin että minut lynkataan kiittämättömänä naisena, joka valittaa nyt turhasta. Yllätyin, että sain ihan hirveästi viestejä teiltä asiasta, se selkeästi herättää ajatuksia. Kerroitte aamupala- tai satuhieronta-hetkistä päiväkodilla sekä lahjoista ja korteista. Ymmärsitte hyvin, miksi tuo pieni pahvinpala kuopuksen jutuilla olisi ollut iso juttu. En löytänyt yhtään kohtalotoveria, jonka lapset olisivat tarhassa ja mitään muistamista ei olisi tehty. Ymmärsitte myös hyvin, että selitys miksi näin tehtiin olisi ollut kiva. Kiitos niistä lukuisista viesteistä, en ollutkaan ihan yksin tunteideni kanssa!

Karoliina avasi eilen omassa Instassaan myös sitä, että opettajien aika ja resurssit menevät muuhun kuin äitienpäivän askarteluihin ja loppukeväästä sitä ollaan jo aika poikki. Ehkä se johtui resursseista ettei mitään askarreltu, toisaalta kynä ja paperia ja piirrustus äiti-tekstillä olisi jo ollut varsin ihana juttu. Eihän sen olisi tarvinnut olla ohjattu askartelu. Sain paljon myös viestejä lastentarhaopettajilta (yllätyin miten moni seuraajistani on siinä ammatissa, ei koskaan tiedä mitä ihmiset puuhaavat) ja opettajatkin kallistuivat enemmän sille kannalle, että kyllä aina jotenkin muistetaan. Resurssipulan takia tai osallistujapulan takia on lopetettu niitä aamuhetkiä, jonka ymmärrän kyllä hyvin, työt eivät välttämättä jousta sellaiseen kummassakaan päässä.

Hassua, miten tuohon päivään sanalla äitienpäivä kuitenkin latautui jotain lausumattomia odotuksia. Kun kerhossa on aina tehty joku muistaminen, minä vain oletin että tarhastakin tulee. Opinpahan, ettei yhtään mitään asiaa kannata pitää itsestäänselvyytenä, vaan arvostaa joka ikistä ihanaa piirrustusta, joka on äitiä ajatellen tehty. Ne ovat ihan yhtä ihania muistamisia kaikkina muinakin kuin äitienpäivänä.


mekko MONTON/ tennarit Budapestistä/ takki ONLY/ korvikset H&M

Harmitus ei ollut niin kova kuin tästä tekstistä voisi ehkä ajatella ja meni äkkiä ohi. Se vain kirvoitti niin paljon keskustelua ja viestittelyä Instassa, että päätin jatkaa vielä bloginkin puolelle. Pitäisikö tällaiset juhlapäivät lopettaa kokonaan? Tahattomasti lapsettomille, äitinsä menettäneille tai muuten vaikeassa tilanteessa eläville ne saattavat olla ihan todella kipeitä päiviä. Huomasin, että äidille, jonka lapset olivat isällään äitienpäivänä päivä oli vaikea. Moniin perheisiin nämä juhlapäivät saattavat tuoda stressiä ja kummia odotuksia. Puhumattakaan siitä päiväkodin tai koulun henkilökunnasta. Olisiko helpompi keskittyä siihen, että äitien- ja isänpäivä on joka päivä, eikä ladata odotuksia ja tunteita yhteen päivään? Entä se kaupallisuus, mitä kaikkea myydäänkään sen alla, että äitiä pitää muistaa?

Mitä olette mieltä? Onko äitienpäivä latautunut positiivisella vai negatiivisella tavalla? Ovatko nämä juhlapäivät liian kaupallisia vai ihana juttu arjen keskelle?

P.S. Kuvien mekko löytyi muiden mekkojen alta kaapista kirppishommissa, en tiedä koskaan sellaista hankkineeni, se oli selkeästi kirppismekko ja aivan epäsopiva hartioista. Mikä lie olikaan, nappasin päälle kun kaipasin pinkkiä äitienpäivän kuviin ja tämä löysi peräkonttikirppiksellä jo uuden kodin. Oliko ostaja joku teistä? Mies myi sen vessareissuni aikana, joten en ehtinyt nähdä kenelle meni!

Edit. Minua rohkeampi mies kysyi asiaa päiväkodista. Kortteja ei tehty kuopuksen ryhmässä, koska ne olisivat kuulemma olleet vain opettajien tekemiä, on perheen oma asia askarrella.

Kun mieli vetää mustaksi

Viime viikonloppuna teimme pienen kotimaan reissun, jonka varmasti huomasittekin Instasta, paukuttelin sinne innoissani enemmänkin juttuja. Palataan myöhemmin vielä tuohon reissuun, mutta lähdin sinne vähän nihkeässä olossa. Ajattelin, että lenssu on jo menossa ohi, mutta lauantaina pukkasi ihan ihme nuhan. Nenä valui niin, että silmät turposivat ja aivastelin tauotta. Keli oli kylmä. Reissua en halunnut viime tipassa perua, joten matkaan lähdettiin. Reippaasti meikkasin ja puin, sillä ajattelin, että voihan sitä ottaa keväisiä asukuvia, kun alkaa jo vihertää, vaikka onkin kylmä. No vielä mitä, kun yritin tulla teille esittämään keväistä fiilistä, alkoi kuvissa sataa lunta! Siinä sitten yritin pitää silmiä auki nuhalta lumen satessa niskaan, hah.

Mutta toivottavasti saatte silti kuvista inspiraatiota kevättä varten. Minusta oli kiva idea (bongasin kaupassa) pitää mekkoa noin, että avaa sen rehellisesti liiviksi farkkujen kanssa. Näin se menee viileillä keleillä ja kun kesä saapuu, on mekko läpsyjen ja hatun kanssa täydellinen pari helteille. Kivaa vaihtelua sille neuletakki+paksut sukkikset kombolle, vai mitä tykkäätte?

Asuinspiksistä otsikkoon. Olen koko kevään taistellut ei niin hyvän olon kanssa. Olen väsyksiin asti yrittänyt markkinoida itseäni somekanavissa, joka on tuntunut lähinnä pään seinään hakkaamiselta. Homma jotenkin junnaa paikallaan, enkä ole onnistunut kasvamaan tai tekemään tästä ns.puoliksi ammattia yrityksistä huolimatta. Olen käynyt yritysneuvojalla ja ahdistunut siitä, mitä kaikkea pitäisi yrittäjyyden myötä omaksua, missä välissä käyn yrittäjäkurssin, miten siitä selviää yksin, meillä ei ole perheessä yrittäjiä, keneltä voisi ikinä kysyä neuvoa. Miettinyt, ettei minusta ole sittenkään hommaan.

Pitkät lenkit ovat keväällä jääneet, sillä en ole jaksanut yksinäni juosta pitkään. Se on vain tylsää. Miehen kanssa emme ole juosseet yhdessä neljään kuukauteen. Ajattelin tsempata ja sain juostua yhden 15 kilometrin lenkin yksin, jonka jälkeen iskikin flunssa. Ensi viikolla olisi puolimaraton, jonne menen jos ei lenssu enää kaada ja jonne menen törkeän huonolla valmistautumisella. Nähtäväksi jää, pääsenkö maaliin asti, ennätyksiä ei ainakaan tehdä.

Olen myös ottanut talven aikana painoa, jonka syyt tiedostan täysin. Tiedättekö, kun on hyvä mieli ja draivi päällä, jaksaa myös pitää itsestään paremmin huolta. Sitten kun mieli vetää mustaksi, ei jaksa välittää niin syömisistä ja juomisista ja… Paha olo lisääntyy. Vaa’alla en ole käynyt iäisyyksiin, mutta vaatteet kertovat karua kieltään ja kaipaan sitä omaa hyvän olon painoa (tai oloa enemminkin).

Koen olevani hirveän epäonnistunut kaikessa, mitä yritän. Oli se sitten bloggaaminen, harrastukset, työnhaku tai kodinhoito, kaikki on ollut kevään ajan ihan levällään. Takaraivossa hakkaa koko ajan myös se, pitäisikö meidän vaihtaa kotia, nyt kaikki on vihdoin korjattu ja tämän voisi myydä. Mutta mihin mennä? Kuten moni tietää, olemme kuusi vuotta pyörittäneet tätä taloasiaa, muuttaneet pois, korjanneet kaiken, istuneet oikeudessa. Viimeinen pala oli väärin tehty katto, joka korjattiin syksyllä. Mutta mitä nyt? Mihin mennä?

Olen ihan kynsin ja hampain hokenut itselleni positiivisia mantroja. Että ei voisi paremmin mennä, kun on kaksi tervettä lasta. Itse olen pystynyt juoksemaan, vaikka olen sairastellutkin tänä keväänä enemmän kuin aiemmin. Liikunta on ihanaa, lapset ovat ihania ja olen saanut aika ajoin tehdä aivan ihania yhteistöitä blogin kautta. Sen lisäksi, että ne ovat tuoneet pieniä lisätienestejä, ne ovat antaneet jotenkin onnistumisen tunnetta ja merkityksellisyyden tunnetta. Tiedätte, sitä samaa tyydytystä kuin mitä töistä saa. Minä onnistun, joku tykkää työstäni ja haluaa sitä lisää! Olen saanut niistä itse ihan hulluna irti, joten nieleskelin tyhjää, kun viikonloppuna Instasta katosi 30 seuraajaa hashtagin kaupallinen yhteistyö-myötä. Tai johtuiko siitä vai muusta sattumasta, kuka senkin tietää. Yritin olla ajattelematta.

Eilen oli hyvä päivä. Menin aamulla näyttämään ihotautilääkärille hurjan näköistä luomea, joka tutki muutkin luomet (minulla on niitä satoja) ja totesi, ettei tästä tarvitse olla huolissaan. Teki mieli itkeä. Pelkään ihan hirveästi monesti sairastuvani vakavasti. Kiitin taas elämää. Kävin kahvakuulatunnilla ja siitä voimaantuneena avasin vihdoin, kuuden viikon pähkäilyn jälkeen netissä käytävän yrittäjäkurssin. Ystävä kävi kylässä juttelemassa iltapäivällä, oli ihanaa kun meillä kävi joku! Yritin hokea, että kyllä minä tähän pystyn. Illalla pääsimme miehen kanssa kaksin iltarasteille mummin tullessa yökylään. Oli ihan älyttömän kivaa loikkia pitkin metsiä taas flunssan jälkeen. Saimme hien pintaan, löysimme kaikki rastit ja pussasimme lopuksi.


paita ONLY/ mekko KAPPAHL/ farkut CUBUS/ korvikset H&M/ kengät ystävältä ostettu

Päivässä oli hurjan paljon kiittämistä. Silti kun näin illalla kaksi vuotta vanhan kuvan, hätkädin. Olinpas pieni. Toiko se sitten jonkun onnen? Jäin soimaamaan itseäni, että olen elänyt niin pellossa kevään. Tuijotin koneella auki olevaa yrittäjäkurssia. Ahdisti. Mies kysyi mikä vaivaa, en halunnut purkaa hänelle asioitani. Kaikki muut nukahtivat, minä luin itsekseni tiistain puolelle asti Michelle Obaman elämänkertaa ja hämmästelin, miten hurjan määrätietoisia ja kunnianhimoisia ihmisiä maailmassa on. Mikä itseäni vaivaa, kun lillin jossain välitilassa enkä saa elämästä otetta tai saa tehtyä napakoita päätöksiä?

Hermostutti, että niin hienon ja kivan päivän jälkeen mieli vaan veti mustaksi. Mikä senkin aina tekee? Vaikka tiedostaa kaiken hyvän, kiittää siitä ja tajuaa, miten onnekas on, mieli meinaa huutaa vaan miten monessa asiassa sitä on epäonnistunut. Itsemyötätunto taitaa olla ominaisuus, joka unohtui asentaa minuun kohdussa kokonaan. Se pitäisi ehkä opetella!

Tiedättekö tällaisen fiiliksen? Nyt uutta päivää kohti kahden iloisen pikkuneidin kanssa, jotka ovat kyllä enemmän, kuin elämältä voi pyytää. Oli vain pakko purkaa näitä mietteitään tähän väliin!

Ja hei, huomiseen asti on aikaa osallistua arvontaan täällä, klik!

Toivotko toiselle hyvää?

Voi pojat mikä viikonloppu! Oli lämpöä ja aurinkoa, oli terassikelejä ja juoksukelejä. Oli perinteistä perhesähläystä, täysin vegaaninen Laikun brunssi ja vähän siivousta. Yksi särkynyt muumilautanenkin mahtui viikonloppuun, voi räkä. Tietysti se lähes ainoa muumilautasemme ja tietysti myös se uusin lautasemme. No, se on elämää.

Viikonloppuna ehdin taas jälleen kerran mietiskellä ja pyöritellä montaa asiaa päässäni. Juostessani 15 kilometriä yksin eilen mietin erinäisiä asioita, mutta eniten juostessa mietin miestäni. Mietin sitä, etten ole itsekään juossut tammikuun jälkeen 15 kilometriä putkeen. On ollut liian tylsää juosta pitkään yksin. Miehen kanssa en ole juossut yhdessä tammikuun jälkeen hänen rasitusvammansa takia. Olen tästä aiemminkin maininnut ohimennen, mutta kun ihmiseltä otetaan intohimo pois, se vaikuttaa häneen monella tapaa. Ymmärrän sen hyvin ja tunnen oloni niin avuttomaksi, kun en voi auttaa. Samalla oma motivaatio juoksuun meinaa hiipua. Ei tee mieli hehkuttaa lenkkiä, jottei pahentaisi toisen oloa. Vaikka mies ei kyllä ole sen tyylinen, että käskisi olla hiljaa, mutta jotenkin tuntuu itsestä, että kääntäisin veistä haavassa. Hän kysyi eilen palatessani kotiin, miten juoksu kulki. Kelailin hetken, että vastaan jotain laimeaa, sain sanottua ihan hyvin lopulta. Harmitti ja harmittaa hänen puolestaan.

Kun hän perjantaina lähti lenkille pitkästä aikaa ja palasi sieltä suhteellisen iloisena todeten, ettei jalka kipeytynyt teki mieli huutaa ääneen. Huusin sisäisesti ja joku pieni aurinko syttyi sisälläni. En uskalla asiaa vielä enempää hehkuttaa, nämä rasitusasiat ovat niin monisyisiä, mutta olin valtavan iloinen hänen puolestaan. Samalla mietin, etten edes tiennyt, että toisen puolesta voi iloita niin paljon. Miten kovasti olen toivonut, että hän tokenisi, miten kurjalta tuntuu. Koko eilisen lenkin mietin, että minähän pingon maailman ääriin ihan sillä, kuinka paljon miehen pieni onnistuminen minuakin motivoi. Mietin samalla Jennyä, joka on puhunut miehensä nivelsidevammasta ja nyt ekoista juoksuista aikoihin. Minä niin yhdyn näihin hehkutuksiin! Olen onnellinen myös Jennyn miehen puolesta, mahtavaa!

Tästä pääsin ajatukseen, miten valtavasti hyvää mieltä tuottaa, kun voi iloita toisten puolesta. Toki sitä ilahtuu perheenjäsenten onnistumisesta, mutta monesti sitä ilahtuu ihan hirveästi, kun näkee somessa puolituttujen tai jopa vieraiden onnistumisia. Kuinka he ovat onnistuneet vaikka juoksukisoissa, joku on kirjoittanut kirjan, joku on jaksanut siivota, toinen on tehnyt superhyvää ruokaa. Instagrammia selatessa en pysähdy upeimpien kuvien äärelle, vaan niiden kuvien, joissa on tunnetta eniten. Monesti painan vauhdilla sitä tykkää nappia, yritän kommentoida heti jos joku tunne nousee, sillä tiedän miten paljon se kommentointi antaa itsellenikin verrattuna pelkkään sydämeen. Tuli viime viikolla jo somehäirikkö-olo, kun ihastelin ihmisten kuvien alla meininkejä. Mutta kun oli niin hyvä fiilis monen puolesta! Aurinko selkeästi vaikutti asiaan, sitä halusi vain jakaa hyvää mieltä.

Somessa on monesti se kääntöpuolikin. Siellä reagoidaan nopeasti suuntaan ja toiseen, tunteita ei ehditä välttämättä miettiä tai suodattaa. Tuntuu, että kaikkeen pitää vastata ja reagoida nopeasti. En itsekään aina muista vastata fiksuimmalla mahdollisella tavalla tai ehdi miettiä tarpeeksi, mikä olisi fiksu vastaus. Välillä olisi järkevämpää istua illalla lukemaan ja miettimään asioita ja vastauksia, kuin reagoida asap.

Tämän ajattelun myötä aloin miettiä myös sitä, toivovatko ihmiset lähtökohtaisesti toisille hyvää ja onnistumista? Vai ollaanko toisista asioista kateellisia ja ajatellaan, että miten tuokin nyt aina noin? Ajattelin asiaa myös perjantaina hierojallani, joka vaikuttaa niin vilpittömän hyväsydämiseltä tyypiltä, etten voi kuvitella hänen haluavan pahaa kenellekään. Hän kysyi minulta siinä voivottaessani näitä miehen jalkahommia, että voinko ihan hyvin. Keskeytin lauseeni vähän hämmästyen, ai minä? Enhän itsestäni puhunut! Hän siihen totesi, että vaikutat vähän väsyneeltä. Tajusin, että se, miten puhuin kuukausia jatkuneesta ja molempia harmittaneesta ongelmasta taisi tulla vähän purkauksena ulos. Pahoittelin, että sillä lailla avauduin ja nieleskelin kyyneliä, samalla hän lupasi yrittää keksiä jotain apua. Siis miehen jalkaan. Mikä tyyppi!


paita PIECES/ housut & rannekoru BY PIA’S/ kengät ADIDAS/ korvikset MAANANTAIMALLI

Välillä taas tuntuu, että toiset ihmiset oikein odottavat milloin mokaat ja tuntuvat löytävän kaikesta tekemisestäsi jotain negatiivista tai väärää. Se on hurjan uuvuttavaa. Minä olen edelleen niitä ihmisiä, jotka yrittävät miellyttää kaikkia. Sehän ei sitten onnistu ei millään ja ihmisten kanssa tulee konfliktitilanteita. Toisia että miellytä ikinä vaikka päälläsi seisoisit ja toisia ärsytät aina. Olen vähän kauhuissani aina konfliktitilanteista, sillä se sotii tätä miellyttämisenhaluani vastaan ja alan vältellä herkästi ihmisiä, joiden kanssa tuntuu menevän ajatukset ristiin. Näin vältän sitten konfliktejakin. Tämä on todella hölmö käyttäytymismalli, pitäisi enemmin oppia ratkomaan reilusti asiat ja ajatella, että jos jonkun kanssa ei tule toimeen, ei se tarkoita, että kaikkia ärsyttäisi. Tai että ärsyttäisi sitä jotain tyyppiä aina, jos joskus ollaan napit vastakkain. Kaikkia ei voi miellyttää millään aina, eikä kuulukaan.

Juostessani mietin kaikkia ihmisiä, ketä olen pyöritellyt mielessäni viime aikoina. Niin tuttuja kuin tuntemattomia. Toivonut heille hyvää mielessäni. Samalla mietin, että jos jonkun persoona ärsyttää, sitä alkaa herkästi nähdä kaiken hänen tekemisensäkin ärsyttävänä. Mutta miksi minä tai joku muu persoona alkaa alun perin ärsyttää? Tässä julkisessa harrastuksessa on hyväksyttävä se tosiasia, että ärsytän toisia ja negatiivisia viestejä tulee tasaisesti. Tuntuu, että kun kerran ylittää toisen ärsytyskynnyksen, siitä ei ole paluuta. On vaikeaa välillä itse muistaa, että bloggaaminen on pienen pieni osa elämää, se tärkein osa on muualla ja niiden läheisten mielipiteet ovat niitä, jotka oikeasti määrittävät elämääni. Olen ihan liian usein antanut negatiivisten kommenttien heijastua arkeemme, kun jään sitten murehtimaan, että miksen osaa miellyttää kaikkia ja mitä nyt taas tein väärin. Ja samalla, se on elämää ja konfliktit kuuluvat elämään. En itsekään tykkää seurata sen enempää Instatilejä kuin blogeja, joissa kaikki on vaaleanpunaista, iloista ja ihanaa. Koska ei elämä ole vain sellaista. Mutta jos sanoo mielipiteensä vähän kärkkäämmin jostain, on aivan varma, että edessä saattaa olla tiukkojakin keskusteluja. Mutta sitä minä hainkin, eikö? Miksi en vain hehkuta elämän ihanuutta, sillä pääsisi kyllä helpommalla kuin työntämällä nenänsä eri aiheisiin. Blogikirjoituksia tulee vähän paremmin mietittyä, Instan stooreihin pääsee helpommin läpi niitä hetken ärsytyksiä ja ajatuksia.

Joskus nopeasti reagointi, kirjoitettu kieli ja nopeatempoisuus tekevät sen, että ihmiset tulevat väkisin väärin ymmärretyksi. Asiat suodatetaan omien filttereiden kautta ja sanoma muuttuu matkalla. Siksi olisi ihanaa pystyä puhumaan asiat naamatusten, mutta usein se ei näin vain ole.

Olen huomannut, että jos voin huonosti, some vain pahentaa sitä oloa. Miten kaikilla tuntuu menevän silloin hyvin? Mutta näinhän se on, kun itse onnistuu, sitä hehkuttaa somessa. Kun on huono päivä, voi luuri mennä kiinni. Yritän kyllä tuoda elämän monet puolet somessa esiin ja olla rehellinen, mutta hyvin paljon riidoista, konflikteista ja muusta on niin henkilökohtaista elämää, ettei sitä voi tuoda esiin. Pitää miettiä niitä muitakin osapuolia.

Näitä onnistumisten, somen ja toisen onnellisuudesta iloitsemisen tunteita pyöritin taas viikonloppuna päässäni loputtomiin. Tahtovatko ihmiset pääsääntöisesti toiselle hyvää? Ollaanko joistain asioista kateellisia? Mikä toisissa ärsyttää? Miksi itselläni on miellyttämisen syndrooma, joka ei vain toimi. Ahdistaako sinua konfliktit?

Saitteko kiinni tästä tajunnanvirrastani? Toivon sinulle aurinkoista maanantaita ja uutta viikkoa! Ja mielelläni luen mielipiteitänne aiheesta!