Hävettää olla lomalla

Siinäpä ensimmäinen fiilkseni. Olemme olleet lomamatkalla perheellä edellisen kerran toukokuussa Kreetalla. Ja edelleenkään siellä katkennut käsi ei ole tavallinen. Se stressin ja väsymyksen määrä mikä siitä lomasta jäi uuvutti pitkän aikaa. Syksyllä juttelimme, käyttääkö kukaan Kuusamon lomaviikkoja, vanhemmillani on siis lomaosake, jossa joka kuudes viikko on heidän ja käytettävissä myös meillä lapsilla. Päätimme tuolloin varata maaliskuulle osuvan viikon ja lumiloman odotus nousi ihan arvoon arvaamattomaan, emme tienneet syksyllä millainen talvesta tulisi.

Pari päivää ennen lomaamme alkoi tulla isoja päätöksiä. Kouluja meni kiinni, ihmiset tekivät joukkoryntäyksiä kauppaan ja maailman meno oli… Hämmentävä. Keskustelimme siitä, mitä tehdä loman suhteen. Menisimme omalla autolla, olisimme omassa mökissä, pääasiassa hiihtäisimme ja olisimme ulkona rinteessä. Mutta ovatko paikat auki? Voimmeko mennä? Olemmeko jotain tartuttajia mahdollsesti?

Todettuamme, että eskari ja päiväkoti ovat normaalisti auki ja etelässä altistus sekä ihmisten kohtaaminen ovat ihan eri tasolla kuin pohjoisessa päätimme lähteä. Ajaa posotimme menemään niin, että söimme jopa lounaan ajaessa. Vaihdoimme miehen kanssa ajovuoroja ja matka taittui ennätysajassa.

Perillä odotti metriset hanget. Ja loppuunvaratut mökit, kuulemma lähinnä hotelliin tulee nyt peruutuksia. Keli seilasi niin, että tullessamme oli -20 astetta pakkasta, seuraavana aamuna -2. Tuuli on ollut kova ja sen takia sekä kuulemma tuolihissi ja gondoli Rukalla suljettuna. Kunnes juttelin hissimiehen kanssa, joka kertoi, että tuolihissi on kiinni, koska sen kuomua ei saa sulkea koronan vuoksi ja se auki oleva kuomu ottaa liikaa vastatuuleen. Se ihmismäärä, joka Rukalla eilenkin laski, olisi helpompi jakaa yksittäisiksi tuolihissikävijöiksi kuin ajaa kuomut ylhäällä.

No, oli miten oli. Lomalle tultiin. Katselimme sääennusteesta, että kannattaa laskea loppuviikosta, mutta mitä jos koko laskettelukeskus on kiinni? Päätimme siis mennä heti rinteeseen, sillä hiihtämään varmasti pääsee, tuskin kukaan metsiä sulkee. Kyselimme hissilippuja ostaessa, kannattaako ostaa neljän päivän lippuja, mutta arvatenkin siihen ei osaa kukaan vastata. Otimme riskin. Siihen rahanmenoon olimme varautuneet (hei vielä yksi laskee ilmaiseksi!) ja jos homma kaatuu ja keskus suljetaan, en haluaisin rahoja takaisin. Ruka muiden yritysten lisäksi ottaa niin takkiinsa peruessaan kaikki tapahtumansa, että tuetaan sitten paikkaa sillä summalla mikä oltiin alkujaankin ajateltu.

Siis menimme eilen kohti Rukan rinnettä. Kovassa tuulessa, lähes tyhjiin rinteisiin. Aluksi fiilis oli hyvin alhaalla, mutta laskiessani pitkää rinnettä reppanalla yli 20 vuotta vanhalla laudallani mietin, että kyllä ihminen on elossa täällä. Nautin valtavasti. Ja tunsin hirveätä syyllisyyttä siitä. Hävettää nauttia lomasta, hävettää kertoa siitä, hävettää olla onnellinen näinä aikoina. Miksi? Keneltä se on pois, että tyhjissä rinteissä laskemme ja nautimme siitä? Paljon suuremmassa altistuksessa olisimme kotona, lasten ollessa hoidossa ja pyöriessämme suurkaupungissa.

Kun mietiskelin Instagrammissa, etten kehtaa hehkuttaa Kuusamon upeaa lumimäärää tai en kehtaa bloggailla mistään naamarasvoista, minulle kommentoi usempikin että bloggaa. Ja tee se ihan mistä vaan muusta kuin koronasta. Joten siihen sitten pyrin. Lasten riemu oli käsinkosketeltava. He juoksivat lumeen heti paikalle saavuttuamme ja huusivat rakastavansa ulkoilua, kun ei olisi aina sitä kuraa. Niinpä. Ei sitä voinut kuin katsoa sydän sykkyrällä.

Tiedostan, että monilla yrittäjillä on todella vaikea tilanne. Teen parhaani teidän tukemiseksi. Tiedostan, että minulla on viikon sisään kaksi synttäreitään juhlivaa lasta, joille joudun sanomaan, ettei kauan odotettuja HopLop-synttäreitä tulekaan. Mutta yritän kuitenkin pitää positiivisen viban yllä ja kirjoittaa, vaikka jotenkin hävettää olla lomalla.

Hävettää tai ei, minun mielestäni jo noiden kahden vikan kuvan takia kannatti lähteä. Voiko rehellisempää onnea olla? Lapset. <3

Miten voitte? Mikä fiilis? Saako kirjoittaa iloisista fiiliksistä tai turhanpäiväisistä asioista?

Koronahämmennyksen vallassa

Se on ensimmäisenä aamulla mielessä, kun avaan silmäni. Jokin maailmassa on muuttunut. Se on kissankokoisin kirjaimin lehtien lööpeissä kun käyn kaupassa tai postissa. Kun käynnistän auton hakiessani lastani päiväkodista, se pamahtaa ensimmäisenä sanana ulos autoradiosta. Telkkaria, somea tai Internetiä et voi avata törmäämättä ensimmäisenä tuohon asiaan. Ei ole varmasti enää ketään, joka ei olisi kuullut sanaa korona.

Koska asia tulee ihan jokaisesta tuutista ulos ja saamme tietoa THL:n sivuilta jatkuvasti, en ole kokenut tarvetta ns. osallistua keskusteluun. Mutta sen verran on ahdistanut, että päätin hieman mietteitäni avata asian osalta. En kehota teitä käsienpesuun tai muuhun, koska ohjeet on varmasti kuultu moneen kertaan. Meillä otettiin käyttöön vinkki, että käsiä pitää pestä yhtä kauan (tai saippuaa hieroa) kun hämä-hämähäkki-laulu kestää. Lapseni lauloi sitten kaikki kolme säkeistöä vessassa käsiä pestessään, kunnes älysin mennä kertomaan, että ehkä yksi riittää. Mutta mikä siinä niin ahdistaa? Nimenomaan ahdistaa, ei pelota.

Kukaan ei oikein tunnu varmuudella tietävän, mistä on kysymys.Ei pitäisi olla vakavaa perusterveille ja hysteria on ehkä vähän karannut käsistä. Samalla homma on tavalla tai toisella pysäytettävä. Itsekin olen ajatellut, että perheessämme ei ole vauvoja tai olemme perusterveitä kaikki, mutta silti, kun ollaan uuden edessä, kaikki on vähän tuntematonta. Se hämmennys, joka paistaa päiväkodin työntekijöiden kasvoilta aamulla heidän tankatessaan ohjeita miten toimia. Se ahdistus, joka iski itseeni, kun Prismassa minulta tuli pyytämään apua ulkomaalainen mies. Ei siinä ulkomaalaisuudessa mitään, mutta hän tuli niin lähelle että kätemme koskivat ja sanoi englanniksi ”olen juuri saapunut Suomeen ja tarvitsisin apua”. Nuo sanat, joihin en olisi ennen reagoinut saivat vähän kavahtamaan ja puhuin hänelle, olin kyllä valmis auttamaan, mutta samalla peruutin kauemmaksi. Mistä hän on saapunut? Voinko sanoa, että pysytkö vähän kauempana, puhun kovempaa? Tunsin oloni ihan neuroottiseksi, mutta näin se vaikuttaa, kun asiaa joka tuutista tulee ja se on koko ajan mielessä.

Sen lisäksi, että tietenkin pidämme ekstratarkasta käsihygienista huolta päätimme jättää myös vierailematta isomummolla. Vaikkemme ole nyt mitenkään sairaita, niin soitan ja juttelen ja vältän turhia riskejä, hän kun on jo aika iäkäs. Lisäksi alkuviikosta mies kävi ostamassa meille pakkaseen leipää ja kanaa, säilykkeitä, kaurahiutaleita ja pastaa. Lähinnä sillä ajatuksella, että olemme reissussa ja kun palaamme, viikossa tilanne voi olla muuttunut. En usko, että kaupat tyhjenevät ihan heti, vaan ajatuksella, että jos joudumme karanteeniin, voimme sitten nököttää neljän seinän sisällä. Meillä kun ei koskaan ole mitään hätävaraa kaapissa, olemme vähän huonoja suunnittelussa. Nämä meidän kaksi pastapakettia, yksi isompi kaurahiutale ja muutama säilyketölkki ovat kuulemma vähemmän kuin ihmisten viikon ruokaostokset. Niin no, sanoin että olemme huonoja suunnittelussa, nyt meillä on sentään vähän kaapeissa jotain!

Suuren ahdistuksen tuo taloudellinen puoli. Minulle ei maksa Kela kotona nököttämisestä tai karanteenista. Minulla jää jo tekemättä esimerkiksi matkailun kanssa tekemisissä olevia töitä. Rahaa ei sitten tule välttämättä mistään. Pelottaa ihan hirveästi yksityisyrittäjänä kauanko tilanne jatkuu ja kuinka käy toimeentulon. Toisaalta tiedän, että monissa yrityksissä tilanne on vielä pahempi. YT:t käyvät matkailualalla, pienyrittäjät ovat hätää kärsimässä ja lehdessä luki, että moni tulee menemään konkurssiin. Tampereen teatteri laittoi ovensa kiinni, monet konsertit jäävät pitämättä, tappiot ovat moneen suuntaan valtavat. Ja samalla ymmärrän, ettei tilanteelle tietenkään voi mitään ja näin on toimittava, mutta miten taata toimeentulo? Se on valvottanut viime öinä kovastikin. Kun eilen katsoin uutisia esimerkiksi kuntosaliyrittäjistä, jotka maksavat hirveitä vuokria paikastaan samalla kun asiakkaita ei ole tai mietin moniko pienyrittäjä saa elantonsa tapahtumista alkoi oma ahdinko tuntua todella pienelle. Konkurssisuma on kuulemma odotettavissa. Tuntuu aivan kamalalta! Ulkomailla asuva ystävä viestitti, että siellä laitetaan ravintoloita kiinni, jotka elävät turismilla. Koko maailmantalous tekee aikamoisen sukelluksen. Se tuntuu todella pelottavalta. Olen itse lama-ajan lapsi ja muistan vain, kun yksi tuttava hoki, että Iiro (Viinanen) vie rahat, muistavatko omat lapseni saman ahdinko-olon ja sanan korona?

Terveystalon ohjeistus siitä, miten puhua koronasta lapsille kertoi, että paras lääke on jatkaa tavallista arkea. Toki sitä jatketaan parhaamme mukaan, mutta kun hekin kuulevat asiaa joka puolelta koko ajan, harrastukset peruuntuvat kaikkia jännittää, kyllähän se arki muuttuu. Kauan odotetut HopLop-synttärit parin viikon päästä saattavat jäädä pitämättä tilanteen eskaloituessa. Ja ei, en ole itkemässä täällä että lasten synttärit jäävät pitämättä, ymmärrän tilanteen vakavuuden ja mittakaavan. Totean vain, miten se vaikuttaa näin ”tavallisen” yrittäjän ja ei riskiryhmäläisen arkeen. Se vaikuttaa niin, että kun lenkillä niistin (no, nenäni on aina vuotanut pakkasessa juostessa ja se on ihan kaikkien ongelma) katsoin, ettei vaan kukaan näe. NÄE MITÄ! Että terve juokseva ihminen niisti! Jotenkin alitajuntaisesti tuntuu, että teet jotain maaiman pahinta, jos vaikka vahingossa aivastat.

Sen lisäksi, että jotkut diilit kaatuivat kokonaan kohdallani, tiedätte varmasti, että muun muassa Helsinki City Run siirrettiin. Oli muuten ”hauskaa” (en keksinyt fiksua sanaa), että vanhempani ilmoittivat, etteivät voi olla lapsenvahteina HCR:n aikaan, sillä ovat Italiassa. Sitä sitten säädin ja hämmensin, että kuka voisi olla tuolloin lasten kanssa jos molemmat miehen kanssa juoksemme. Sitten matkanjärjestäjä peruutti Italian matkan. Siinä vaiheessa aloin jo uskoa siihen, että koska maailmalla maratonit peruuntuvat, näin käy meillekin. Ja torstaina varma tieto tuli. Minua ei oikeastaan harmita se yhtään. Juosta voi aina ja joskus vielä kisoja tulee. Sen sijaan ymmärrän heidän pettymyksensä, jotka ovat treenanneet aamuin illoin vaikka Iron man-kisoja varten, he ovat aivan eri tilanteessa kisojen peruuntuessa.

Sympatiani ovat siis teidän luona, jotka olette riskiryhmässä tai joilla on perheessä riskiryhmäläisiä. Ajatukseni ovat terveydenhuollossa ja sairaaloissa, tiedän monta sairaalassa töitä painavaa läheistä tai ystävää. He tekevät valtavasti töitä ja ovat varmasti pikkuhiljaa aika ylikuormitettuja. Ajatukseni ovat teissä muut yrittäjät, tämä tilanne on todella vaikea. Itku tuli, kun katselin somesta tuntemani yrittäjän kasaamaa upeaa messuosastoa. Vain puoli vuorokautta ennen messujen alkua ne peruttiin ja yrittäjä sai pakata vaivalla rakentamansa osaston pois ja lähteä kotiin. Ravintolat ja kahvilat tyhjenevät, bussit näyttävät ajelevan tyhjillään ja etelänmatkan saisi parilla satasella. Onhan tämä aika aavemaista ja sellaista, mitä ei osattu odottaa. Miten nopeasti tilanteet muuttuvatkaan.

Kun talvi on ollut ennätysmäisen harmaa ja raskas, ei kukaan keväältä osannut odottaa tällaista koko maailmaan vaikuttavaa asiaa. Meilläkin alkoi tänään monta kuukautta odotettu talviloma. Olin vähän hämilläni senkin suhteen. Teenkö väärin kun liikun kotimaassa? Suljetaanko laskettelurinteet? Silti koin helpotusta, kun saan pitää lapset poissa hoidosta ensi viikon. Olla omassa mökissä, ainakin sitten metsässä. Pääasiassa perheen kesken. Toukokuun Kyproksen reissua en jaksa edes ajatella. Aika näyttää.

Yritetään säilyttää maltti, olla ymmärtäväisiä peruttujen tilaisuuksien ja töiden suhteen ja pitää huolta toisistamme. Koen hirveän pahaa oloa muiden pienyrittäjien ja erityisesti kulttuurialan puolesta. Monet tulevat saamaan potkut, moni yritys menee konkurssiin ja tästä toivutaan monella tapaa pitkään. Samalla kun luonto kiittää ihmisiä pysähtymisestä.

Kiitos teille sairaanhoito, kun teette kaikkenne. Meille valoa synkkään viikkoon ja aikoihin toi eskarin avaruusviikko, joka huipentui avaruuspukeutumiseen. Sanoisin, että miehellä ehkä vähän mopo keuli, kun yöllä lasten nukkuessa rakensi avaruusreppua, mutta voi että oli onnellinen. Huomasin, että siinä missä minä olen urheillut ennätykseni tällä viikolla, hän purki tätä stressiä lapsen avaruuspukuun ja käsillä tekemiseen. Huomasin myös somesta, miten moni huokaisi siitä, että _saa_ viettää aikaa kotona perheen kesken, ei tarvitse juosta harrastuksiin kun ne ovat peruttu tai muuallekaan. Pitäisiköhän meidän vähän siis hidastaa muutenkin?

Toivotan jaksamista kaikille tilanteessa, joka on hämmentävä ja taloudellisesti erittäin vaikea. Samalla monelle sairaalle vaarallinen. Ajatukseni ovat luonanne.

Miten itse voit? Tämä vaikuttaa väkisin meihin kaikkiin, miten sinä pärjäilet? <3

Miten käyttäydyt somessa?

Olen Instagrammin puolella parina päivänä puhunut siitä, miten minua hämmentää välillä ihmisten käytös somessa. Ja nyt ei mennä siihen kiusaamiseen ja toisten haukkumiseen, mikä sekin iso negatiivinen ilmiö somessa. Tämä on ollut teille monelle tuttu ilmiö, riippumatta siitä, tekeekö somea työkseen tai ei. Olen saanut niin paljon viestejä aiheesta, että päätin laajentaa ajatuksia vielä blogin puolelle. Toivottavasti osaan ilmaista itseäni niin, että pointini tulee esille.

Asia siis, mihin olen kiinnittänyt paljon huomiota, on se, että tuntuu (eihän minulla ole tästä mitään tilastoa heittää), että on ihmisryhmiä, jotka seuraavat somesta kaiken (oli se sitten fb tai IG tai esimerkiksi blogi) ja varovat jättämästä jälkeä. Tähän piiriin kuuluu varmasti monenlaista porukkaa – niitä, jotka eivät oikeasti halua jättää jälkeään someen ja niitä, jotka selkeästi ignooraavat aina sinun juttusi. Tai eivät sinällään ignooraa, näkevät tai lukevat kyllä, mutta eivät tykkää, kommentoi tai keskustele. Samaan aikaan näet, että samat ihmiset ovat kyllä esimerkiksi katsoneet kaikki IG-stoorisi tai tykänneet omassa feedissäsi näkyvistä muiden kuvista. Tulee siis väkisin olo, että omat jutut jätetään tarkoituksella väliin.

Toki asia ei välttämättä ole näin. Algoritmit ovat mitä ovat ja fb ei näytä minulle yhden kaverin kuvia ollenkaan feedissäni. Olen huomannut, kun äitini on joskus kommentoinut yhteisen ystävämme kuvaa, ettei minulle ole niistä mitään näkynyt. Sama IGn kanssa, siellä jää valtaosa kuvista näkymättäkin. Osalla menee hermot alati pyöriviin mainoksiin ja IGn feedi jätetään kokonaan pläräämättä. Osa katsoo vain stoorit. Osa tykkää kommentoida jatkuvasti stooreihin, muttei välttämättä tykkää ikinä kuvista. Ihmisten somekäyttäytyminen on hyvin kirjavaa.

Hämmentävin juttu, mihin olen törmännyt nyt monta kertaa on kohtuu lähipiiriin kuuluva ihminen, joka ilmeisesti haluaa ns. salaa seurata minua IGssa. Tämä näkyy niin, että hän on välillä selkeästi vahingossa tykännyt kuvastani ja joskus kun olen katsonut kuvien tykkäyksiä jälkikäteen, ne ovat hänen kohdaltaan saman tien kadonneet. Kun ensimmäisen kerran huomasin tämän, olen mielenkiiinnosta tarkistanut homman myöhemminkin. Eipä tällä sinällään väliä, lähinnä homma on outoa. Mikä siinä olisi niin hirveätä tykätä kuvasta? Varsinkin kun sillä hetkellä kun siitä vahingossa tai tahalleen tykkää, minulle tulee ilmoitus tykkäyksestä eli näin näen väkisin edes takaisen käyttäytymisen.

Joskus IGn storiesin puolella ihan suoraan kysyin yhdeltä tutulta, onko hänellä jotain minua vastaan, kun ei koskaan kommentoi mitään positiivista, mutta aina jos jotain mokaan tai hän on eri mieltä, tulee aika tiukkaa kommenttia. Minusta kävimme ihan fiksun keskustelun ja hän kirjoitti sitä, mikä näissä pikaviestimissä tulee aina eteen – kommentteja ei mietitä ikuisuuksia vaan ne kirjoitetaan nopeasti lennossa ja ne saatetaan tulkita eri tavalla, kuin oli tarkoitus. Toiset nyt eivät vain ole mitään tykkäilijöitä vaan enemminkin kärkkäästi keskustelijoita. Väärin tulkinta voi tapahtua monesti, minulta lähti pari kuukautta sitten seuraaja, jolle en kertonut mihin työpaikkaan hain. Vastasin Helsingissä paahtaessani ratikkaan mielestäni ihan ystävällisesti, etten halua kertoa prosessin ollessa kesken, mutta sain vastaukseksi että hän ystävällisesti kysyi ja minä todella tylysti vastasin. Olin oikeasti todella hämmentynyt, en todellakaan tarkoittanut olla tyly! Mutta lyhyet 15 sekuntin stoorit ja lennossa kirjoitetut viestit saattavat saada aikaiseksi kuvan, että toinen on tyly, kun hän haluaa vain nopeasti ja tiiviisti ilmaista itsensä. Ymmärrän.

Olen itse alkanut kiinnittää yhä enemmän huomiota somekäyttäytymiseeni. Että tykkäisin ihmisten jutuista enemmän, kommentoisin ja antaisin tukeni niille kaupallisille yhteistöille, joiden tykkäysten tiedän olevan vielä kaikista tärkeimpiä ja joihin aina vähiten niitä tulee. Myönnän, että jos joku minua systemaattisesti ns. vain seuraa ja välttää tykkäilyt, tästä tulee helposti molemmin puolinen juttu. Tämän ajatuksen yli minun tulisi päästä ja painaa aina sitä sydäntä kun somessa pyörin. Sillä sehän on sosiaalinen media ja siellä on tarkoitus jollain tapaa yhteisönä olla sosiaalinen ja reagoida ihmisten juttuihin, eikö.

En missään nimessä sano, että kaikkien pitäisi tykätä kaikesta pitkin somea, sillä jos ei kiinnosta eikä tee mieli tykätä, niin sitten ei. Mutta sellainen tietoinen ignooraminen jatkuvasti saattaa olla myös sitä, että halutaan olla ilkeitä ja tämä on hiljainen tapa siihen (tuon ajatuksen lainasin IGn viesteistä yhdeltä seuraajaltani, jolla on viisaita ajatuksia ja joka tuntui ymmärtävän täydellisesti mitä haen takaa). Joskus se, ettei jätetä jälkeä voi liittyä vahvasti vaikka ihmisen ammattiin, mutta peräänkuulutinkin niitä, jotka jättävät jälkensä moneen muuhun, eli eivät ole somessa näkymättömiä.


paita ja korvikset LINDEX/ hame POMP DE LUX/ kengät DR.MARTENS (second hand)/ takki VILA

Minä tykkään ihan kaikista kommenteista, olivat ne sitten fbssa, IGssa tai blogissa ja olen vielä sen verran pieni tekijä, että pystyn onneksi kaikkiin vastaamaan. Keskustelut ovat välillä pitkiä ja antoisia ja saan itsekin asioihin ihan eri näkökulman. Ilahdun myös siitä, että ihmiset sanovat kasvotusten ”olen huomannut fbsta” tai ”luin blogistasi”, koska silloin on paljon helpompi jutella, eikä tule oloa että pitäisiköhän minun kertoa tämä ja tämä asia vai onkohan hän seurannut somea?

Ja totuushan on, että sitä matskua siellä somessa on niin maan perkuleesti, että aika paljon menee ohi. Jostain syystä minulle eniten pompsahtelevat nykyään 7 Päivää-lehden jutun esimerkiksi FBssa, vaikken tiedä tykänneeni yhdestäkään. Huoh. Ja itsekin olen sellainen someaktiivi, ettei kukaan jaksa lukea tai tykätä kaikista touhuistani. Paitsi äiti (<3), josta blogini facebook-sivu kertoi, että hän on minun paras fanini! JEE!

Mitä ajatuksia tämä sinussa herättää? Miten itse käyttäydyt somessa, tykkäätkö kaikesta mitä näet, et mistään, kauniista kuvista vai huikeimmista tarinoista? Kerro, olisi kivaa saada vielä lisää näkökulmia asiaan!