Pieniä isoja hyviä asioita

Minä rakastan ilahduttaa ihmisiä. Valitettavasti se usein jää arjen pyörityksessä, että muistaisi muistaa ystävää tai tarjota apuaan. Teon ei tarvitse olla suuren suuri, että siitä tulee hyvä mieli. Iltojen pimetessä ja joulun lähestyessä itselleni on ainakin tullut vahvasti ”haluan ilahduttaa”-mietteitä ja kerron muutaman jutun kuluneen kuukauden sisältä, mistä on tullut tosi hyvä mieli!

Kuvissa näkyvä pipo. Tilasin siis Iinekseltä isänpäivälahjaksi pipon ja paketissa oli yllärinä minullekin pipo. Olin niin iloinen tästä, että lähetin heti viestin kertoen, että minulle tuli maailman paras mieli. Että joku mietti minua, värimieltymyksiäni ja lähetti vaivalla tekemänsä pipon. Laitoin heti päähän!

Voitin lokakuun lopulla vuoden raakasuklaat arvonnassa. Veimme niitä esikoisen kanssa naapureille muutamia levyjä ja saimme joitakin päiviä myöhemmin tuoretta pullaa ovelle kannettuna. Tuli ihan maailman paras mieli taas, mutta ehkä eniten esikoisen huudahduksesta ”kun antaa jotain jollekin, saa takaisinkin!”. No niin näköjään, hyvä kiertää!

Raakasuklaalevyjä pakkasin myös kassiin ja ojensin Riihimäellä junan ovesta siellä odottavalle entiselle opiskelukaverille, jonka uskon myös kaipaavan piristystä hektisessä pikkulapsiarjessa. Kun sain viestin raakasuklaista, että kauempana asuva voisi ottaa niitä muutaman levyn, lupasin postittaa. Hän yllättyi kovin tarjouksesta ja postitin hymyssä suin paketin pikimmiten.

Eilen kipitin kaupungilla hakemaan Thaimaan aikaiselle tuttavalle housuja, jotka piti postittaa Helsinkiin. Arvaatte jo, mitä sujautin housupakettiin mukaan? No sitä raakasuklaata! Illalla ripustimme esiin kaksi itse tehtyä joulukalenteria, jotka käly oli väsännyt tytöille. Mietin aina itsekin, että pitäisi ja yhtenä vuonna sainkin aikaiseksi, mutta yllättävän työlästä se oli! En arvannut, että toinen ristiäisvalmistelujen keskellä väsäisi vielä useamman kalenterin ja tytöt olivat todella iloisia, kun ne eilen ripustettiin esille. Mistään ei ehkä tule niin hyvä mieli, kuin lasten ilosta.


paita ja korvikset UHANA DESIGN/ hame POMP DE LUX/ kengät DR.MARTENS/ takki VILA/ pipa IINES

Mietin kovasti, ketä voisin seuraavaksi ilahduttaa ja toivon, että saan viedä pienen neidon kärrylenkille, kun saamme heidät kylään. Muistan ne hetket, kun olen uuvahteena kököttänyt mummilan olohuoneessa ja miettinyt, että pitäisi pukea niin lapsi kuin itsensä ja lähteä nukuttamaan päikkäreille talvella. Ja kun se joskus kestää ja kestää. Kun silloin äitini ja monesti isäni on sanonut ”minä voi mennä”, se tuntuu siinä väsyneessä hetkessä tosi isolta jutulta. Ilahduttamisen ei tarvitse olla suurta, että siitä tulisi maailman paras mieli.

Kiitos Iines piposta! Jatketaan toistemme ilahduttamista ja auttamista tulevana viikonloppunakin, eikö?

Kolmen euron tuplatakki ja someähky

Lauantaita ihmiset! Puuhataanko tänään monessa kodissa jo isänpäiväherkkuja? Minä kysyin mieheltä, sopisiko, että syötäisiin isänpäiväjutut jo tänään, sillä tytöt on kutsuttu kaksin lastensynttäreille ekaa kertaa, eli voisi olla jopa aikaa! Huomenna toivon, että voisimme mennä porukalla esimerkiksi uimaan, sillä se on se paras lahja isälle, yhteinen aika. Ja se on se, mitä itsekin kaipaan – yleensä aina mennään kaksin tai kolmisin kombolla, ihan liian harvoin tehdään mitään nelistään!

Toiveena on myös, että saisin tykitettyä viikonloppuna erinäisen läjän kuvia, jotka ovat aihioina takaraivossa. Tällä hetkellä itseäni vaivaa jotenkin aikamoinen someähky – olen selkeästi roikkunut täällä liikaa viime aikoina. Yrittänyt hampaat irvessä ehtiä vääntää juttuja ja monesti, kun juttuja syntyisi lähes itsestään, ei vain kerta kaikkiaan ole aikaa kirjoittaa, kuvata ja käsitellä kuvia. Valokin ihan olematon tällä hetkellä. Siksi harmittaakin, että joudun välillä päästämään eteenpäin huonompia juttuja kuin mihin kykenisin, sillä jos niitä jäisi hieromaan, en saisi tällä ajalla mikä on bloggaamiseen käytettävissä mitään aikaiseksi. Ja kyllähän se niinkin on, että elämä on valintoja. Minä olen tällä viikolla käyttänyt pari päiväkotipäivää urheiluun, hierontaan ja työhakemuksen hinkkaamiseen (että siihen meneekin aikaa!). Lisäksi luovuin niin sanotusti omasta ajasta parin viikon päästä, sillä sain yhtenä yönä unettomuudesta kärsiessäni hyvän idean. Päätin, että laitan tytöt yhtenä viikkona eri päivinä tarhaan. Se tarkoittaa sitä, että minulla ei ole omaa aikaa, mutta samalla sitä, että saan kokonaisen päivän kaksin molempien tyttöjeni kanssa. Mietin, että ovat ansainneet välillä täyden huomioni, yksi kerrallaan. Koska asioita täytyy priorisoida.

Jotenkin koen, että syksyn myötä kaipaan yhä enemmän kirjojen lukemista, ulkoilua, juoksua ja rakkaiden kanssa olemista. Telkkariakaan ei tee samalla tapaa mieli avata, mutta sen sijaan sauna tekee mieli lämmittää. Juoksun tarpeen huomaa siitä, että tämän viikon juoksukilometrit nousivat reippaasti yli 50 kilsan. Sateisessa ja hapekkaassa ilmassa on ollut todella hyvä mennä!

Ehkä olen ruoskinut itseäni niin pitkään, että jotenkin seinä on tullut vastaan sen suhteen, kuinka paljon jaksaa markkinoida itseään (blogihommat ja työhakemukset, enhän muuta teekään!). Harmittaa, kun asukuvat otetaan aina hirveässä kiireessä jossain ihme kivenkolossa (näihin kuviin olin laittanut tukkani, mutta ennen kuin ne ehdittiin ottaa, olin lasten kanssa Halloween-juhlissa ja kävelin pitkät matkat sateessa, se siitä tukasta). Tällä hetkellä tuntuu, että vaikka kuinka puserran ja kuinka yritän ja ruoskin ja piiskaan, parempaan en pysty monessakaan lajissa. Siksi olen vetänytkin vähän nollalinjaa viime ajat – en ole laittanut tukkaa koko viikolla, en ole pahemmin meikannut, en miettinyt mitä puen. Olen kaivanut lasten kanssa pipo päässä kohmeista leppäkerttua esiin, miettinyt isänpäivän ruokia, myynyt urakalla lastenvaatteita facebookissa, saunonut, juossut ja sitten unettomana yönä tuskaillessani miten voisin olla parempi äiti saanut idean äiti-tytär-päivistä. Toteutetaan ne nyt, kun siihen vielä on mahdollisuus esimerkiksi töiden puolesta.

Sinänsä on tyhmää, että jatkuva markkinointi ja pyrkimys parempaan latistaa oloani, sillä rakastan tätä sometouhua, mutta tällä hetkellä otan nyt liikaa paineita. Antaisi mennä vaan. Millä saisi suljettua silmänsä tilastoilta edes hetkeksi?

Minun piti tulla kertomaan teille vain ja ainoastaan, kuinka innoissani olin tästä kirppislöydöstäni, kolmen euron kääntötakista. Sain siis kolmella eurolla kaksi takkia! Se tuntui kuitenkin niin teennäiseltä höpötellä vain takista, kun oikeasti ahdistaa, että rupesin nyt sitten avautumaan. Kun en osaa esittää. Ahdistaa ilmastonmuutos, ahdistaa etten ikinä saa töitä, ahdistaa pusertaa kun ei tule paremmaksi.

Ja sitten samalla, olen oikeasti iloinen, että löysin kivan takin käytettynä, olen iloinen, kun eiliset joulukorttikuvaukset menivät niin hyvin, olen iloinen, kun on viikonloppu ja olemme yhdessä. Olen iloinen terveydestä ja siitä, että mies jaksoi vääntää noin hienon kurpitsan tytöille edellisenä viikonloppuna. Olen iloinen monesta asiasta, mutta nyt on jonkinlainen markkinointi- ja someähky. Myönnän, että fiilikseen vaikuttaa myös se, että oli viiden vuoden takaisen muuttomme vuosipäivä, kun jouduimme jättämään kotimme ja repimään kaiken auki. Sitä on tullut mietittyä ja itkeskeltyä. Hiton pää, kun ei unohda yhtään päivämäärää, ei hyviä, eikä huonoja.


takki RADIOKIRPPIS/ farkut CUBUS/ rannekoru BY PIA’S/ takki VILA/ hanskat A+ MORE/ kengät PALMROTH (saatu)/ korvikset CORUU (saatu)

Tarkoitus ei siis ollut vain valittaa, mutta en oikeasti osaa olla kuin rehellinen. Nyt oli fiilis tällainen, huomenna taas toinen. Tiedätte. Nautitaan kaikki viikonlopusta ja yhdessä olosta, toivottavasti ehdin postailemaan teille kivoja isänpäiväjuttuja mitä minulla oli mielenpäällä!

Oikein ihanaa viikonloppua! Kumpi puoli takista sinuun iskee enemmän? Mitä fiiliksiä marraskuusta?

P.S. Kiitos lokakuun asuäänestykseen osallistuneille, voittaja-asu oli asu numero 4 ja arpaonni suosi puolestaan Maria! Kivaa kun osallistuitte, luen huolella aina viestinne ja postaustoiveenne!

Mikään ei muutu?

Yö meni valvoessa ja aamulla törmäsin Minnean muruja-blogin tekstiin siitä, mikä elämässä on muuttunut viidessä vuodessa. Teksti pysäytti. Hymyilytti, kun mietin, että omassa elämässä lähes kaikki. Tai jos mennään ajassa 10 vuotta takaisin, millaista elämä oli silloin? Erilaista, hyvin erilaista. Tehdään pieni aikamatka näiden asukuvien myötä, jotka otettiin matkalla ristiäisiin.

Viisi vuotta sitten, vuonna 2013

Tuo vuosi lienee muutoksen vuosista suurin, sillä minusta tuli ensi kertaa äiti. Alkuvuodesta taapersin mahani kanssa jännittäen tulevaa, purin parhaani mukaan vielä muuttolaatikoita ja pesin vauvanvaatteita. Kävin koiramme kanssa lenkillä ja jatkuvasti eläinlääkärissä. Vauva syntyi laskettuna päivänä kuin oppikirjasta ja muutti meidän elämämme täysin. Olimme olleet 12 vuotta yhdessä lapsettomina, joten arkea täytyi opetella uusiksi. Koira oli toki sitonut paljon, mutta yövalvominen oli ainakin ihan oma juttunsa! Kaksiviikkoisen vauvan kanssa olin taas eläinlääkärissä ja kun vauva oli 3 kuukautta vanha, tuli pommi, että uusi kotimme ei voi hyvin. Siinä sitten istuimme pihalla silmät ristissä valvomisesta, miettien mitä teemme jatkuvasti sairastelevalle koiralle, mitä teemme kodin kanssa ja miten tätä kaikkea jaksaa. Itkimme ja juttelimme aina yömyöhään, kun vauva oli nukahtanut.

Kesällä koiralle etsittiin uusi koti. Loppukesän myötä lopetin blogini, enkä uskonut sitä enää ikinä kaivavani esiin. Blogin nimi tuntui irvokkaalta siinä vaiheessa, kun itkin silmät päästäni koiraa, jaksoin hädin tuskin pukea, etsin meille väliaikaista kotia ja nukuin tunnin pätkiä öisin peläten miten selviämme. Syksyllä kävimme puolivuotiaan vauvan kanssa katsomassa vuokra-asuntoja. Tähän aikaan, itse asiassa 7.11. eli päivälleen viisi vuotta sitten kannoimme tavaraa varastoon ja vuokrakämppään ja muutimme takaisin keskustaan. Palkkasimme asianajajan, aloimme repiä kotia palasiksi. Koko se idylli uudesta omakotitalosta, koirasta ja vauvasta oli murentunut muutamissa kuukausissa. En jaksanut pitää ystäviin yhteyttä, olin synkkä itkuinen ihminen ja pimeä vuodenaika pahensi sitä. Pakotin itseäni vauvaharrastuksiin, jotta pysyin arjessa kiinni ja miehen kontolle jäi enemmän taloasiat. Parisuhteemme koki valtavan kovia.

Hassua siis, että tuo vuosi viisi vuotta sitten on sellainen, josta jäi päällimmäisenä kamalat muistot, vaikka se toisaalta oli elämäni onnellisin hetki, kun minusta tuli äiti. Yhtä aikaa elämään tuli paljon hyvää ja paljon pahaa. En ole koskaan ollut niin rikki ihmisenä, kuin tuona vuonna, enkä pysty ajattelemaan sitä itkemättä vieläkään. Elämä on muuttunut ja paljon viidessä vuodessa, lapsia on kaksi, kotia on korjattu ja paljon ja unet ovat palanneet, samoin kuin värit elämään.

10 vuotta sitten, 2008

Tämä muisto hymyilyttää, sillä kyseinen vuosi on niin valtavan kaukana nykyisestä tilanteestani! Olimme saaneet miehen kanssa yliopistot kasaan ja pääsääntöisesti olimme koko vuoden Phuketissa, kesällä muutaman kuukauden Suomessa. Olimme ajatelleet kokeilla yhden talven siellä asumista, mutta homma vei mennessään ja talvia kertyi kolme. Koin asiasta huonoa omatuntoa, sillä olinhan juuri valmistunut maisteriksi. Minun pitäisi suunnitella uraa ja asettua jajaja, eikä huidella maailmalla huusi omatunto. Samalla koin, että olin pitkästä, pitkästä aikaa hyvin riippumaton mistään. Ei ollut enää kouluja joihin on ”pakko” mennä, ei mitään pakkopakkoa elämässä. Miksi siis en työskentelisi ulkomailla, kun siihen oli mahdollisuus? Kotimme Tampereen keskustassa oli vuokralla ja teimme kuusipäiväistä viikkoa Thaimaassa. Palkalla tuli hyvin toimeen ja vapaapäivät sukeltelimme ja välillä piipahdimme muun muassa Kuala Lumpurissa sekä Singaporessa. Ennen kauden alkua olimme viisi päivää Similanilla sukeltamassa ja kauden jälkeen jäimme myös lomailemaan. Olen hyvin hyvin onnellinen siitä, että sain olla samassa työpaikassa mieheni kanssa ja jaamme nämä muistot. Sitä on vaikeaa selittää kenellekään, millaista elo siellä oli. Samalla tuntui, että olen maailman onnellisin ja toisaalta, että pakenen jotain ”oikeaa” elämää Suomessa ja vastuuta ja ties mitä.

Pidin tuona kesänä valmistujaisjuhlat ja ahdistelin, kun en halunnut jäädä Suomeen toimistohommiin. Molemmat meistä ajattelivat, että pitäisi, mutta kun kesäkuussa oli satanut pari viikkoa kaatamalla ja oli hirveän kylmä, tuli mieheni kesätyöpaikasta kotiin prätkällä, nappasi kypärän pois päästään ja sanoi kerrostalomme ovella ”kyllä me lähdetään takas sinne Thaimaahan”. Muistan 10 vuoden jälkeenkin tuon hetken hyvin elävästi ja missä kohtaa itse olin. Hymyilin onnesta, sitä minäkin halusin, mutta koko ajan mietin että ”emme voi”. Nyt 10 vuotta myöhemmin olen monta kertaa kiitellyt sitä, että mentiin ja koettiin kun todellakin voitiin! En vaihtaisi noita vuosia mihinkään.

Kun palasimme Suomeen kesäksi, päätin suorittaa moottoripyöräkortin, jotta selviäisin paremmin Thaikkulassa mopolla. Sitä hieroessa menikin kesällä aikaa. Lisäksi opetin maahanmuuttajille suomen kieltä ja hämmästyin, kuinka he itkien päästivät minusta irti. Lapseni leikkivät nykyään kissalla, jonka sain venäläisiltä naisilta. En ollut tajunnut, kuinka he olivat kiintyneet opettajaansa ja hämmästyin lahjojen ja halausten määrää lokakuussa lähtiessä takaisin Thaimaahan. He itkivät, toivat ruokaa, pehmoleluja ja vaatteita muistoksi ja minä häkeltyneenä kiittelin.

Kesällä 2008 kuoli myös marsumme, joka eli kunnioitettavat 7 vuotta ja oli viimeisen talven veljieni hoidettavana.

Otsikkoon siis vastaten, todellakin muuttuu, kaikki muuttuu ja koko ajan. Yksi mikä on säilynyt erilaisten vuosien ja kokemusten läpi on parisuhteemme ja siitä olen hirveän onnellinen. Että voin jakaa kaikki reissumuistot ja lasten syntymät saman ihmisen kanssa. Edelleen arkipuheessamme on jotain thai-kielen sanoja ja edelleen viittaamme 10 vuotta vanhoihin juttuihin, onneksi toinen ymmärtää ne.


paita PART TWO (saatu BY EMKASTA pari vuotta sitten)/ rannekoru SYSTER P (saatu)/ hame NOSH ORGANICS/ korvikset THE OTHER STORIES/ kengät PALMROTH (saatu)/ takki VILA

Vastuuta ja sen myötä huolta ja murehtimista on tullut elämään lisää, mutta toisaalta sen kaltaista onnea, mitä en tiennyt edes olevan. Elämä on muuttunut ja elämä on kantanut. Kiitos Minnea tästä ideasta, rakastan vanhojen muistelua!

Asu kuvattiin Hämeenlinnassa, josta a) löysin söpön vaaleanpunaisen talon b) juoksin hirveässä kiireessä lapsille ristiäisiin juhlakengät ja jouduin ottamaan molemmille liian isot. Ristiäisasuun vaihdoin sisälle korkkarit, mutta pihalla oli nämä ylipolvensaappaat, jotka kestävät rapakelejä ja joista voi taittaa varren jos haluaa vähän vaihtelua ilmeeseen! Asu koostui kahdesta kovasta kotimaisesta sekä pari vuotta vanhasta paidasta, jota rakastan, mutta joka on ollut liian vähän käytössä!

Onko oma elämäsi muuttunut rajusti viidessä tai kymmenessä vuodessa?