Herää pahvi!

Sitä usein sanotaan, ettei näe metsää puilta. Ja se on kyllä niin totta. Tämä koronakriisi ei ole kestänyt Suomessa kovinkaan kauaa vielä, mutta minulla ovat silmät avautuneet monenkin asian suhteen ja paljon. Olen maannut sohvalla 7-vuotias lapseni sylissäni ja hänen tukkaansa haistellessaan miettinyt, että vaikka tämä pysäytys oli nyt rajumpi ja maailmankaikkeuden kannalta vakavampi kuin mitä olisin toivonut, ehkä tarvitsin tällaista.

Minusta meillä on ollut kiva arki. Lapset ovat tykänneet eskarista ja päiväkodista, kavereita on piisannut. Minä olen tehnyt omia hommiani kuuden kotiäitivuoden jälkeen ja ollut aika useinkin toisessa kaupungissa. Mies on painanut töitä ja napannut aikaa omille urheiluilleen kuudelta aamulta tai yhdeksältä illalla. Aina pannut perheen ykköseksi. Kyllähän siinä arjen pyörityksessä usein kaipaa sitä perheen yhteistä aikaa. Että sitten ollaan nelistään ja puuhataan. Usein lähdetään pois kotoa, ettei loma olisi yhtä kuin työleiri ikkunanpesuineen yms.

Mutta koska olen itse aikamoinen suorittajaluonne ja hyvin malttamaton makoiluun, ei niillä lomillakaan ns. aikaa ole. Sitten mennään ja koetaan. Liian harvassa ovat päivät, että vain ollaan. Ja että olemme siinä kaikki neljä, ettei aina yksi puutu.

Näin lyhyessä ajassa arjessa on tapahtunut valtava muutos. Kelloa ei juuri tarvitse katsoa. Ulos mennään joka tapauksessa, ollaan siellä tuntikausia, ruoat hoidetaan ja eskaritehtävät tehdään. Mutta mikään asia ei tapahdu minuutilleen. Kaikki se hoputus ja kellon tuijottelu on poissa. Se on ihan uskomaton fiilis. Että mitäs tämän päivän tavoitteissa? Ai niin, pari ulkoilua. Omat hommat, pyykinpesu, ruoat. Selvä. Keitän toisen pannullisen teetä.

Toinen asia minkä olen huomannut todella selkeästi, on se miten vähälle esikoinen on jäänyt. Koska kuopus on ollut alusta asti neljän ikävuotensa ajan hyvin vahva ja vaativa persoona ja toinen helpommin periksi antava, tietenkin isompi ja osaavampi ja mennyt enemmän kavereiden kanssa, hän on jäänyt vähän vähemmälle huomiolle koko ajan. Nyt hän on käpertynyt syleihimme, jakanut kanssamme valtavan määrän ajatuksiaan rauhassa ja hymyillyt kouluportti loistaen. Nielin vimmatusti kyyneliä lauantai-iltana, kun peiton alta kurkkasi naama saunasta helottaen pieni hampaaton hymy ja lausahti:

”Olen maailman onnellisin. Minulla on kaikki mitä minä tarvitsen, on ihana perhe, on ystäviä ja kotona voi tehdä kaikkea kivaa. Saa olla pihalla ja saa katsoa leffoja. Minulla on ihana pikkusisko ja ihana prinsessahuone. Minulla on maailman paras elämä”.

Että siinäpähän ajatus kaiken kauheuden keskelle. Hänestä tuli onnellinen sen myötä, kun olemme selkeästi ihan todella paljon enemmän yhdessä, minä olen ihan todella paljon enemmän kotona (vedän siis päivät lasten kanssa kolmisin ja mies liittyy kellarista seuraamme iltaisin) ja hoppua ei ole.

Minä itse olen nauttinut suunnattomasti lasteni seurasta ja siitä, miten paljon opin heistä taas lisää, kun puuhaamme tauotta yhdessä. Samalla ahdistaa olla niin ”jumissa”. Siinä missä saatoin yrittäjän työpäivästä hyvin käydä lenkillä 1,5 tunnin ajan, en voi tehdä sitä nyt. Lapset ovat liian pieniä olemaan kaksin, joten juoksen vasta illalla kun mies vapautuu. Samoin voisin hoitaa kauppareissut, postireissut tai muut pakolliset normaalisti kolmisin, mutta nyt en halua mennä heidän kanssaan kauppaan, joten olen ihmeellisen jumissa. Mutta siihenkin tottuu. Eilen ratkaisin asian niin, että he menivät hyvillä mielin kaksin kotipihaan leikkimään ja itse tein olohuoneessa livejumpan.

Vaikka arki on mielestäni ollut ihan ok meillä, onhan se ollut ajoittain superkiireistä. Ja kun viikonloppu tulee, minun luonteellani listalla on siivous, asukuvat, bloggaus, kaverisynttärit, yökylä, juoksulenkki, laskettelureissu, metsäretki ja vielä ne kaikki kiinnostavat lastentapahtumat kaupungissa, niin ja se uuden ravintolan brunssikin. Hop hop sitten mennään! En siis osaa pysähtyä ja nautin tehdä, mutta nyt vasta silmät avautuvat sille, että täytyy pysähtyä. Täytyy nähdä se metsä puilta, ne kauniit taimet jotka ovat siinä edessäni tauotta. He rakastavat aikaa vanhempien kanssa (eikä muuten enää kovin kauaa), he nauttivat tästä aikatauluttomuudesta. He eivät kysele ravintoloihin tai leffoihin tai jopa rakkaan uimaharrastuksen loppuminen joksikin aikaa on ok. He kyselevät saako vielä leikkiä ja ikävöivät ainoastaan ystäviä. Ja opejaan.

Minä en olisi ehkä pysähtynyt ikinä vaan mennyt elämäni läpi kuin höyryjuna, jos ei olisi ollut pakko. Monessakaan mielessä ei ole paluuta entiseen elämään. Olen myös aikamoinen kontrolloija ja aluksi pasmani menivät aivan sekaisin siitä, että nelivuotiaan neuvola ei ole samalla viikolla kun hän täyttää neljä, eikä seitsenvuotiaan hammaslääkäri samana päivänä kun hän täyttää seitsemän, niin kuin olin ne varannut. Kaverisynttärit ovat ehkä joskus, jos ovat. Tiedättekö, kun teen aina kaiken ajallaan ja sillä hetkellä, on hyvin vaikeaa ajatella asioiden tapahtuvan ”sitten joskus”. On hyvin vaikeaa päästää irti omista aikatauluistaan. Aluksi tuntui, että tukehdun, kaikki turvamuurini sortuvat, mutta sitten totesin, että ehkä selviän. Ehkä ne kaikki vielä ehtii, neuvolat, hammaslääkärit ja muut.

Ja hassua sinänsä, ei tuntunut edes pahalta siirtää pois toukokuun viimeisen viikon Kyproksen lomaa. Se tuntuu ajatuksenakin jo ihan unelta. Tässä vaiheessa, kun haaveilee siitä, että vielä joskus lapsi pääsee eskariin ja toinen tarhaan ja näkevät ystävänsä, ajatus ulkomaista tuntuu absurdilta. Olen surrut sitä, että esikoinen eskariryhmä tulee hajoamaan, samoin kuin kuopuksen parhaat kaverit lähtevät pois tarhasta tämän kevään jälkeen. Että kun sanoimme heipat lähtiessämme Kuusamoon, sanoimme heipat sille yhdessäololle lopullisesti? Olen itkenyt iltaisin tyynyyn enemmän kuin he tätä asiaa. Pelännyt ihan hervottomasti sitä, että he kokevat saman epätoivon kuin itse lamalapsena 1990-luvulla. Miten turvaan lapseni nyt siltä edessä olevalta talouden kyykkämiseltä ja ihmisten pahoinvoinnilta? Jättääkö tämä aika heihin lähteämättömän trauman?

Tällä hetkellä he eivät vaikuta traumatisoituneilta, päinvastoin. Sitä on tajunnut, miten pienestä voi olla onnellinen. Tuoreista sämpylöistä, jota on aikaa leipoa. Uudesta leikkipuistosta, jonne pääsee käymään. Perheestä ympärillä, nyt on ehtinyt tuijottaa heitä jokaista ja tajunnut miten ihania ovat. Esikoinen on valtavan järjestelmällinen, täynnä energiaa, ideoita ja loputonta touhua. Kuopus on tulta ja tappuraa, mutta isosisko on hänelle valtava idoli, jonka perässä hän touhottaa ja tekee ihan mitä vaan. Esikoinen on pitänyt kuopukselle muun muassa tarhapäivää alkupiireineen ja päiväunineen (vain 7-vuotias nukahti). Vetänyt parkour-rataa ja keksinyt puuhaa. Pienempi seuraa. Mies on töidensä jälkeen askarrellut kaiken mitä tytöt pyytävät nyt kun on aikaa. Ommellut keppihevosen, tehnyt säästölippaat. Minä olen juossut heidän perässään puistossa ja pyöräilyissä ja olemme tehneet eskaritehtäviä. Meillä jokaisella on vahvuutemme, olemme kaikki aika erilaisia ja samalla hyvin samanlaisia. Perheemme on hitsautunut valtavasti yhteen ja toiminut ihmeen hyvin, mitä nyt minä kiukutellut pari kertaa PMS-oireissani (haha, eikö siihen ole paras vedota, mutta oikeasti!). Miten onnellinen olen siitäkin, että perhe on niin kaikkiruokainen. Ihan sama mitä teen, kaikki tulevat hyvillä mielin syömään ja syövät kaiken.

En haikaile kahviloihin tai kaupoille, eniten kaipaan ystävien normaalia kohtaamista, mummolassa käymistä ja isomummojen näkemistä. Kaipaan elämää ilman tätä suurta pelkoa taloudellisesta selviytymisestä. Pelkään paljon tautia enemmän niitä sivuvaikutuksia.

Samalla olen kiitollinen pysäytyksestä, joka pakotti vaan tuijottamaan verkkareissa perhettäni ja tutustumaan heihin koko ajan enemmän. Pakotti tajuamaan sen, että kotona on hyvä tehdä ruokaa, aikatauluttomuus tekee välillä hyvää. Miten vapauttavaa on katsoa pyykkikoria ja ajatella, että ehdin nuo huomennakin. Aina ei tarvitse olla kiire jonnekin, aina ei tarvitse olla sata asiaa yhtä aikaa käynnissä.


toppi VILA/ neuletakki YOUR FACE/ hame GARCIA JEANS/ kengät PALMROTH/ korvikset MAJO DESIGN/ aurinkolasit RAYBAN

Ja kuinka paljon enemmän sitä arvostaa jatkossa kaikkea? Sitä että on sukulaisia ja ystäviä joita nähdä, kun vain haluaa järjestää aikaa, sitä että saa liikkua vapaasti, sitä että saa mennä jumppaan jos siltä tuntuu. Käydä vaikka nelistään kaupassa. Miten itsestäänselvyytenä sitä piti kaikkea arjessa. Mutta mikään ei ole itsestäänselvää. Olen itse herännyt arvostamaan kaikkea paljon enemmän.

Samalla luonto on kiittänyt ja herännyt eloon. Kuten monissa artikkeleissa on kirjoitettu, korona on häivähdys siitä, mitä elämä on, jos ja kun ilmastonmuutos oli repeämässä ja ihmisiä olisi pitänyt alkaa rajoittamaan kuitenkin jossain vaiheessa. Miten nopeasti luonto korjaa itseään. Meidät oli pakko pysäyttää.

Paluuta entiseen ei ole monessakaan mielessä. Se on toisaalta helpottava ajatus, toisaalta ihan järkyttävän pelottava. Olemme Suomessa vielä kriisin alussa ja vasta tulevaisuus näyttää miten tässä käy. Sen sijaan, että murehdin sitä tauotta, aion nauttia niistä mahdollisuuksista, mitä tämä tapahtuma minulle (ja perheelleni) avasi.

Tunteet heittelevät tällä hetkellä ihan laidasta laitaan. Välillä ei tee mieli nousta peiton alta, välillä sitä on tarmoa täynnä, leipoo ja jumppaa, sitten taas ahdistuu kun katsoo uutisia. Seuraavaksi nauraa lasten kanssa kippurassa ja sitten taas itkee kun miettii, miten itsekin selviää taloudellisesti ja henkisesti.

Onko itsellesi käynyt näin, että olisit herännyt arvostamaan asioita enemmän? Millaisia tunteita tilanne on herättänyt? Voimia päiväänne!

P.S. Kuvista on kolme viikkoa, eli pysytään siellä kotona! Tosin Tampereellakin on enemmän lunta kuin suunnilleen koko talvena, pulkkamäkipäivä!

 

 

Hävettää olla lomalla

Siinäpä ensimmäinen fiilkseni. Olemme olleet lomamatkalla perheellä edellisen kerran toukokuussa Kreetalla. Ja edelleenkään siellä katkennut käsi ei ole tavallinen. Se stressin ja väsymyksen määrä mikä siitä lomasta jäi uuvutti pitkän aikaa. Syksyllä juttelimme, käyttääkö kukaan Kuusamon lomaviikkoja, vanhemmillani on siis lomaosake, jossa joka kuudes viikko on heidän ja käytettävissä myös meillä lapsilla. Päätimme tuolloin varata maaliskuulle osuvan viikon ja lumiloman odotus nousi ihan arvoon arvaamattomaan, emme tienneet syksyllä millainen talvesta tulisi.

Pari päivää ennen lomaamme alkoi tulla isoja päätöksiä. Kouluja meni kiinni, ihmiset tekivät joukkoryntäyksiä kauppaan ja maailman meno oli… Hämmentävä. Keskustelimme siitä, mitä tehdä loman suhteen. Menisimme omalla autolla, olisimme omassa mökissä, pääasiassa hiihtäisimme ja olisimme ulkona rinteessä. Mutta ovatko paikat auki? Voimmeko mennä? Olemmeko jotain tartuttajia mahdollsesti?

Todettuamme, että eskari ja päiväkoti ovat normaalisti auki ja etelässä altistus sekä ihmisten kohtaaminen ovat ihan eri tasolla kuin pohjoisessa päätimme lähteä. Ajaa posotimme menemään niin, että söimme jopa lounaan ajaessa. Vaihdoimme miehen kanssa ajovuoroja ja matka taittui ennätysajassa.

Perillä odotti metriset hanget. Ja loppuunvaratut mökit, kuulemma lähinnä hotelliin tulee nyt peruutuksia. Keli seilasi niin, että tullessamme oli -20 astetta pakkasta, seuraavana aamuna -2. Tuuli on ollut kova ja sen takia sekä kuulemma tuolihissi ja gondoli Rukalla suljettuna. Kunnes juttelin hissimiehen kanssa, joka kertoi, että tuolihissi on kiinni, koska sen kuomua ei saa sulkea koronan vuoksi ja se auki oleva kuomu ottaa liikaa vastatuuleen. Se ihmismäärä, joka Rukalla eilenkin laski, olisi helpompi jakaa yksittäisiksi tuolihissikävijöiksi kuin ajaa kuomut ylhäällä.

No, oli miten oli. Lomalle tultiin. Katselimme sääennusteesta, että kannattaa laskea loppuviikosta, mutta mitä jos koko laskettelukeskus on kiinni? Päätimme siis mennä heti rinteeseen, sillä hiihtämään varmasti pääsee, tuskin kukaan metsiä sulkee. Kyselimme hissilippuja ostaessa, kannattaako ostaa neljän päivän lippuja, mutta arvatenkin siihen ei osaa kukaan vastata. Otimme riskin. Siihen rahanmenoon olimme varautuneet (hei vielä yksi laskee ilmaiseksi!) ja jos homma kaatuu ja keskus suljetaan, en haluaisin rahoja takaisin. Ruka muiden yritysten lisäksi ottaa niin takkiinsa peruessaan kaikki tapahtumansa, että tuetaan sitten paikkaa sillä summalla mikä oltiin alkujaankin ajateltu.

Siis menimme eilen kohti Rukan rinnettä. Kovassa tuulessa, lähes tyhjiin rinteisiin. Aluksi fiilis oli hyvin alhaalla, mutta laskiessani pitkää rinnettä reppanalla yli 20 vuotta vanhalla laudallani mietin, että kyllä ihminen on elossa täällä. Nautin valtavasti. Ja tunsin hirveätä syyllisyyttä siitä. Hävettää nauttia lomasta, hävettää kertoa siitä, hävettää olla onnellinen näinä aikoina. Miksi? Keneltä se on pois, että tyhjissä rinteissä laskemme ja nautimme siitä? Paljon suuremmassa altistuksessa olisimme kotona, lasten ollessa hoidossa ja pyöriessämme suurkaupungissa.

Kun mietiskelin Instagrammissa, etten kehtaa hehkuttaa Kuusamon upeaa lumimäärää tai en kehtaa bloggailla mistään naamarasvoista, minulle kommentoi usempikin että bloggaa. Ja tee se ihan mistä vaan muusta kuin koronasta. Joten siihen sitten pyrin. Lasten riemu oli käsinkosketeltava. He juoksivat lumeen heti paikalle saavuttuamme ja huusivat rakastavansa ulkoilua, kun ei olisi aina sitä kuraa. Niinpä. Ei sitä voinut kuin katsoa sydän sykkyrällä.

Tiedostan, että monilla yrittäjillä on todella vaikea tilanne. Teen parhaani teidän tukemiseksi. Tiedostan, että minulla on viikon sisään kaksi synttäreitään juhlivaa lasta, joille joudun sanomaan, ettei kauan odotettuja HopLop-synttäreitä tulekaan. Mutta yritän kuitenkin pitää positiivisen viban yllä ja kirjoittaa, vaikka jotenkin hävettää olla lomalla.

Hävettää tai ei, minun mielestäni jo noiden kahden vikan kuvan takia kannatti lähteä. Voiko rehellisempää onnea olla? Lapset. <3

Miten voitte? Mikä fiilis? Saako kirjoittaa iloisista fiiliksistä tai turhanpäiväisistä asioista?

Koronahämmennyksen vallassa

Se on ensimmäisenä aamulla mielessä, kun avaan silmäni. Jokin maailmassa on muuttunut. Se on kissankokoisin kirjaimin lehtien lööpeissä kun käyn kaupassa tai postissa. Kun käynnistän auton hakiessani lastani päiväkodista, se pamahtaa ensimmäisenä sanana ulos autoradiosta. Telkkaria, somea tai Internetiä et voi avata törmäämättä ensimmäisenä tuohon asiaan. Ei ole varmasti enää ketään, joka ei olisi kuullut sanaa korona.

Koska asia tulee ihan jokaisesta tuutista ulos ja saamme tietoa THL:n sivuilta jatkuvasti, en ole kokenut tarvetta ns. osallistua keskusteluun. Mutta sen verran on ahdistanut, että päätin hieman mietteitäni avata asian osalta. En kehota teitä käsienpesuun tai muuhun, koska ohjeet on varmasti kuultu moneen kertaan. Meillä otettiin käyttöön vinkki, että käsiä pitää pestä yhtä kauan (tai saippuaa hieroa) kun hämä-hämähäkki-laulu kestää. Lapseni lauloi sitten kaikki kolme säkeistöä vessassa käsiä pestessään, kunnes älysin mennä kertomaan, että ehkä yksi riittää. Mutta mikä siinä niin ahdistaa? Nimenomaan ahdistaa, ei pelota.

Kukaan ei oikein tunnu varmuudella tietävän, mistä on kysymys.Ei pitäisi olla vakavaa perusterveille ja hysteria on ehkä vähän karannut käsistä. Samalla homma on tavalla tai toisella pysäytettävä. Itsekin olen ajatellut, että perheessämme ei ole vauvoja tai olemme perusterveitä kaikki, mutta silti, kun ollaan uuden edessä, kaikki on vähän tuntematonta. Se hämmennys, joka paistaa päiväkodin työntekijöiden kasvoilta aamulla heidän tankatessaan ohjeita miten toimia. Se ahdistus, joka iski itseeni, kun Prismassa minulta tuli pyytämään apua ulkomaalainen mies. Ei siinä ulkomaalaisuudessa mitään, mutta hän tuli niin lähelle että kätemme koskivat ja sanoi englanniksi ”olen juuri saapunut Suomeen ja tarvitsisin apua”. Nuo sanat, joihin en olisi ennen reagoinut saivat vähän kavahtamaan ja puhuin hänelle, olin kyllä valmis auttamaan, mutta samalla peruutin kauemmaksi. Mistä hän on saapunut? Voinko sanoa, että pysytkö vähän kauempana, puhun kovempaa? Tunsin oloni ihan neuroottiseksi, mutta näin se vaikuttaa, kun asiaa joka tuutista tulee ja se on koko ajan mielessä.

Sen lisäksi, että tietenkin pidämme ekstratarkasta käsihygienista huolta päätimme jättää myös vierailematta isomummolla. Vaikkemme ole nyt mitenkään sairaita, niin soitan ja juttelen ja vältän turhia riskejä, hän kun on jo aika iäkäs. Lisäksi alkuviikosta mies kävi ostamassa meille pakkaseen leipää ja kanaa, säilykkeitä, kaurahiutaleita ja pastaa. Lähinnä sillä ajatuksella, että olemme reissussa ja kun palaamme, viikossa tilanne voi olla muuttunut. En usko, että kaupat tyhjenevät ihan heti, vaan ajatuksella, että jos joudumme karanteeniin, voimme sitten nököttää neljän seinän sisällä. Meillä kun ei koskaan ole mitään hätävaraa kaapissa, olemme vähän huonoja suunnittelussa. Nämä meidän kaksi pastapakettia, yksi isompi kaurahiutale ja muutama säilyketölkki ovat kuulemma vähemmän kuin ihmisten viikon ruokaostokset. Niin no, sanoin että olemme huonoja suunnittelussa, nyt meillä on sentään vähän kaapeissa jotain!

Suuren ahdistuksen tuo taloudellinen puoli. Minulle ei maksa Kela kotona nököttämisestä tai karanteenista. Minulla jää jo tekemättä esimerkiksi matkailun kanssa tekemisissä olevia töitä. Rahaa ei sitten tule välttämättä mistään. Pelottaa ihan hirveästi yksityisyrittäjänä kauanko tilanne jatkuu ja kuinka käy toimeentulon. Toisaalta tiedän, että monissa yrityksissä tilanne on vielä pahempi. YT:t käyvät matkailualalla, pienyrittäjät ovat hätää kärsimässä ja lehdessä luki, että moni tulee menemään konkurssiin. Tampereen teatteri laittoi ovensa kiinni, monet konsertit jäävät pitämättä, tappiot ovat moneen suuntaan valtavat. Ja samalla ymmärrän, ettei tilanteelle tietenkään voi mitään ja näin on toimittava, mutta miten taata toimeentulo? Se on valvottanut viime öinä kovastikin. Kun eilen katsoin uutisia esimerkiksi kuntosaliyrittäjistä, jotka maksavat hirveitä vuokria paikastaan samalla kun asiakkaita ei ole tai mietin moniko pienyrittäjä saa elantonsa tapahtumista alkoi oma ahdinko tuntua todella pienelle. Konkurssisuma on kuulemma odotettavissa. Tuntuu aivan kamalalta! Ulkomailla asuva ystävä viestitti, että siellä laitetaan ravintoloita kiinni, jotka elävät turismilla. Koko maailmantalous tekee aikamoisen sukelluksen. Se tuntuu todella pelottavalta. Olen itse lama-ajan lapsi ja muistan vain, kun yksi tuttava hoki, että Iiro (Viinanen) vie rahat, muistavatko omat lapseni saman ahdinko-olon ja sanan korona?

Terveystalon ohjeistus siitä, miten puhua koronasta lapsille kertoi, että paras lääke on jatkaa tavallista arkea. Toki sitä jatketaan parhaamme mukaan, mutta kun hekin kuulevat asiaa joka puolelta koko ajan, harrastukset peruuntuvat kaikkia jännittää, kyllähän se arki muuttuu. Kauan odotetut HopLop-synttärit parin viikon päästä saattavat jäädä pitämättä tilanteen eskaloituessa. Ja ei, en ole itkemässä täällä että lasten synttärit jäävät pitämättä, ymmärrän tilanteen vakavuuden ja mittakaavan. Totean vain, miten se vaikuttaa näin ”tavallisen” yrittäjän ja ei riskiryhmäläisen arkeen. Se vaikuttaa niin, että kun lenkillä niistin (no, nenäni on aina vuotanut pakkasessa juostessa ja se on ihan kaikkien ongelma) katsoin, ettei vaan kukaan näe. NÄE MITÄ! Että terve juokseva ihminen niisti! Jotenkin alitajuntaisesti tuntuu, että teet jotain maaiman pahinta, jos vaikka vahingossa aivastat.

Sen lisäksi, että jotkut diilit kaatuivat kokonaan kohdallani, tiedätte varmasti, että muun muassa Helsinki City Run siirrettiin. Oli muuten ”hauskaa” (en keksinyt fiksua sanaa), että vanhempani ilmoittivat, etteivät voi olla lapsenvahteina HCR:n aikaan, sillä ovat Italiassa. Sitä sitten säädin ja hämmensin, että kuka voisi olla tuolloin lasten kanssa jos molemmat miehen kanssa juoksemme. Sitten matkanjärjestäjä peruutti Italian matkan. Siinä vaiheessa aloin jo uskoa siihen, että koska maailmalla maratonit peruuntuvat, näin käy meillekin. Ja torstaina varma tieto tuli. Minua ei oikeastaan harmita se yhtään. Juosta voi aina ja joskus vielä kisoja tulee. Sen sijaan ymmärrän heidän pettymyksensä, jotka ovat treenanneet aamuin illoin vaikka Iron man-kisoja varten, he ovat aivan eri tilanteessa kisojen peruuntuessa.

Sympatiani ovat siis teidän luona, jotka olette riskiryhmässä tai joilla on perheessä riskiryhmäläisiä. Ajatukseni ovat terveydenhuollossa ja sairaaloissa, tiedän monta sairaalassa töitä painavaa läheistä tai ystävää. He tekevät valtavasti töitä ja ovat varmasti pikkuhiljaa aika ylikuormitettuja. Ajatukseni ovat teissä muut yrittäjät, tämä tilanne on todella vaikea. Itku tuli, kun katselin somesta tuntemani yrittäjän kasaamaa upeaa messuosastoa. Vain puoli vuorokautta ennen messujen alkua ne peruttiin ja yrittäjä sai pakata vaivalla rakentamansa osaston pois ja lähteä kotiin. Ravintolat ja kahvilat tyhjenevät, bussit näyttävät ajelevan tyhjillään ja etelänmatkan saisi parilla satasella. Onhan tämä aika aavemaista ja sellaista, mitä ei osattu odottaa. Miten nopeasti tilanteet muuttuvatkaan.

Kun talvi on ollut ennätysmäisen harmaa ja raskas, ei kukaan keväältä osannut odottaa tällaista koko maailmaan vaikuttavaa asiaa. Meilläkin alkoi tänään monta kuukautta odotettu talviloma. Olin vähän hämilläni senkin suhteen. Teenkö väärin kun liikun kotimaassa? Suljetaanko laskettelurinteet? Silti koin helpotusta, kun saan pitää lapset poissa hoidosta ensi viikon. Olla omassa mökissä, ainakin sitten metsässä. Pääasiassa perheen kesken. Toukokuun Kyproksen reissua en jaksa edes ajatella. Aika näyttää.

Yritetään säilyttää maltti, olla ymmärtäväisiä peruttujen tilaisuuksien ja töiden suhteen ja pitää huolta toisistamme. Koen hirveän pahaa oloa muiden pienyrittäjien ja erityisesti kulttuurialan puolesta. Monet tulevat saamaan potkut, moni yritys menee konkurssiin ja tästä toivutaan monella tapaa pitkään. Samalla kun luonto kiittää ihmisiä pysähtymisestä.

Kiitos teille sairaanhoito, kun teette kaikkenne. Meille valoa synkkään viikkoon ja aikoihin toi eskarin avaruusviikko, joka huipentui avaruuspukeutumiseen. Sanoisin, että miehellä ehkä vähän mopo keuli, kun yöllä lasten nukkuessa rakensi avaruusreppua, mutta voi että oli onnellinen. Huomasin, että siinä missä minä olen urheillut ennätykseni tällä viikolla, hän purki tätä stressiä lapsen avaruuspukuun ja käsillä tekemiseen. Huomasin myös somesta, miten moni huokaisi siitä, että _saa_ viettää aikaa kotona perheen kesken, ei tarvitse juosta harrastuksiin kun ne ovat peruttu tai muuallekaan. Pitäisiköhän meidän vähän siis hidastaa muutenkin?

Toivotan jaksamista kaikille tilanteessa, joka on hämmentävä ja taloudellisesti erittäin vaikea. Samalla monelle sairaalle vaarallinen. Ajatukseni ovat luonanne.

Miten itse voit? Tämä vaikuttaa väkisin meihin kaikkiin, miten sinä pärjäilet? <3