Isäni

Olen halunnut kirjoittaa tällä otsikolla monta päivää, mutta en ole uskaltanut. Syitä on monta. Sitä haluaa pitää perheenjäsenet mahdollisimman turvassa somelta, enkä ole juuri kirjoittanut tai julkaissut kuvia vanhemmistani. Lisäksi ajattelin, että on ihan hirveää, kun istun iskän polvella, mutta toisaalta, olimme kaksi yötä mummilassa, joten eiköhän siinä vaihdu pöpöt jos on vaihtuakseen. Emme halanneet, mutta hetken istuin polvella! :) Olen tullut tosi varovaiseksi somen suhteen tänä keväänä, sillä Kuusamon reissusta alkaneet ikävät viestit eivät lopu. Pelottaa siis tosi paljon mitä uskaltaa kertoa, mistä tuomitaan ja mikä aihe saattaa aiheuttaa IGssa ikävien viestien tulvan. Tämä kevät on ollut niissä ihan omaa luokkaansa ja minä vähän turhan herkkänahkainen.

Mutta! Isäni! Miksi minä hänestä halusin kirjoittaa edes jotain? Koska aloin miettiä lapsuuttani ja ns. miehen mallia luettuani reilu viikko sitten tämän Emmin kolumnin otsikolla ”Lapsi tarvitsee itkevän isän”. Mietiskelin artikkelia lukiessani, että olisi ihan hullua ajatella, ettei vanhemmat saa suuttua, itkeä tai muuten näyttää tunteitaan. Kuka sellaista on sanonut? No, oli miten oli, ajatukset veivät omaan lapsuuteen ja siihen, itkikö isäni. Itkeekö mieheni, omien lasteni isä? Tai näyttääkö tunteitaan?

Itkevä isä on heikko?

En ikinä, ikinä ole ajatellut, että itkevä isä olisi heikko tai että vanhempi ei saisi suuttua. Meidän kotona on kyllä näytetty tunteita ja olen kokenut kaikkein ahdistavimmiksi hetket, kun hoetaan että ”kaikki on hyvin”, mutta kyllä lapsena aistit, että eikä ole. Sitten sitä pyörittää ja pyörittää päässään, että mikäköhän on huonosti. Lähinnä en ymmärtänyt lapsena, miksi isäni näytti siltä, että tukehtuu itkuunsa kutosluokan kevätjuhlassa, kun lauloimme ”We are the world” luokan kanssa. Mikä sille tuli? Samaa mietin häissäni, itkin itse niin että hartiat hytkyivät kirkossa ja isäni jäi minut alttarille saatettuaan itkemään käytävälle, josta ei älynnyt liikutukseltaan istua penkkiin vaan äitini kävi nykimässä istumaan. Mikä meitä niin itkettää, tämähän on iloinen asia? Kun käännyimme kuuntelemaan kirkossa ystäväni laulamaan ”Can you feel the love tonight” näin, että nuorempi pikkuveljeni itkee hartiat hytkyen ja vanhempi pikkuveljeni lohduttaa häntä. Katsoin muualle, jotten olisi itkenyt kaikkia meikkejä pois.

Omien lasten myötä olen ehkä hieman paremmin saanut kiinni siitä, mikä niissä kevätjuhlissa ja häissä niin itkettää. Itkin hartiat hytkyen eskarin tutustumisessa elokuussa. Sinne se nyt menee, pieneni! Sen sijaan mieheni on meistä se, joka kyllä itkee monissa asioissa kotona iltaisin, mutta pitää itsensä juhlatilanteissa kasassa ja tarjoilee minulle nenäliinaa. Olen kuitenkin itse kasvanut siihen malliin, että mies saa itkeä ja liikuttua ja ajatus nousi mieleeni kolummin myötä.

Silti huomaan, että meillä on säästelty lapsia pahimmalta. Muistatteko tämän kirjoitukseni helmikuulta? Isä oli ollut reipas sairautensa edessä, mutta kun tuomani Nalle Puh-ilmapallo karkasi, tuli hepuli. Häntä selkeästi pelotti ja mietitytti, mutta pahimmilta mietteiltä säästettiin lapsia, vaikka olin jo aikuinen.

Isän tyttö

On ehkä hölmöä luokitella itseään isän tai äidin tytöksi, sillä molemmat ovat rakkaita ja ovat hyvin erilaisissa asioissa tukena tai olen tehnyt heidän kanssaan erilaisia asioita. Isän kanssa mentiin leffaan, kun äidillä oli vauva kotona ja isän kanssa lenkkeiltiin niin, että hän juoksi ja minä pyöräilin. Isän kanssa käkätettiin iltaisin ennen nukkumaanmenoa niin, että äitini huusi usein ”älä villilöi sitä lasta ennen nukkumaanmenoa!”. Käytän muuten samaa fraasia usein itse iltaisin nykyään. :D Isässäni parasta on hänen lapsenmielisyytensä, hän ei ole koskaan kasvanut aikuiseksi. Olin 18-vuotias, kun menimme isän kanssa karkkikauppaan. Hän heilui tyhjän pussin kanssa odottaessaan, että minä valitsen irtokarkit ja kun kysyin, mitä ihmettä sinä teet hän vastasi ”kerään hajuja pussiin”. MITÄ? No kuulemma Uuno Turhapurossakin kerättiin hajuja pussiin grillillä, hän ei halua ostaa karkkia mutta kerää ilmaiseksi hajuja pussiin. ARGH! Voitte kuvitella mitä ajattelin tuolla hetkellä, mutta olen nauranut tapahtuneelle 18 vuoden ajan. En koskaan lakkaa muistelemasta sitäkään hetkeä, kun olimme Ranskassa vuoristoradassa ja Kivisiä ja Sorasia fanittanut isäni huusi täysillä alamäessä JABADABADUU! Edessä istuvat ranskalaiset tytöt kääntyivät katsomaan ja toivoin olevani näkymätön. Nolotti silloin, nyt kun tapahtumasta on noin 26 vuotta, naurattaa aina vaan.

Olen ollut isän tyttö siinä mielessä, että esikoisena ja ainoana tyttärenä koen olevani vähän hemmoteltu. Olin jo lukiolainen, kun isi soitti perjantaina kännykkään ”ostanko sinulle karkkipussin kun on perjantai?”. Hymyilytti, mutta vastasin aina joo. Hän on osoittanut pienillä teoillaan sen, miten välittää ja aina kyllä pistänyt prinsessansa kaiken edelle. Olkoonkin vähän höpsö ja lapsenmielinen, niin on hän myös ollut luotettava, enkä ole koskaan epäillyt hänen rakkauttaan, vaikka otimme mm. teini-iässä pahastikin yhteen ja otamme edelleen. Olemme luonteeltamme molemmat vähän äkkipikaisia ja itsepäisiä ja sehän näkyy monesti kun tulee erimielisyyksiä.

Stadin jätkä

Isässäni on ollut hauskaa myös se, miten hän on henkeen ja vereen aina vaan stadilainen, vaikka on asunut Jyväskylässä 1980-luvun lopulta asti. Slangisanat eivät lähde kulumallakaan ja viime viikonloppuna lapseni kysyivät ihmeissään mitä, kun ukki sanoi ”stiflat jalkaan ja ulos”. Kovasti hän mutisi muuttaessamme Jyväskylään, ettei kioskilla tajuttu yhtään, kun hän tilasi ”femman stufan”. Siinä missä muut kulkivat linkillä, minä juoksin dösään ja lähdin reissuun sporalla. On uskomatonta, ettei 30 vuotta Jyväskylässä ole syönyt vahvaa stadin murretta, joka nyt siirtyy jossain fraaseissa jo lapsilleni. Koen tämän suurena rikkautena, että väännän jotkut sanat keskisuomalaisittain ilman d-kirjainta, olen oppinut sanomaan moro ja istumaan rotwallin reunalla ja samalla puheessa on helsikiläisyyttä. Kunnon sekoitus!

Läsnäoleva isä?

Isäni on työnsä vuoksi matkustellut ihan tauotta. Vaikka muutimme Jyväskylään, hänen työnsä olivat paljolti pääkaupunkiseudulla. Usein nukuimme vuoroissa äidin vieressä parisängyssä. Muistan vieläkin, miltä iskän tyyny tuoksui. Toisaalta hän piti aina pitkän kesäloman ja olimme monesti tiiviisti reissussa viikkokausia mennen asuntoautolla tai omalla autolla. Nukkuen teltassa tai leirintäalueella. Tutustuen ihmisiin ja avartaen maailmaa. Isänihän puhuu aina joka kulmassa ihmisille ja kauppareissunsa kestää loputtoman kauan, koska törmää siellä ehkä kymmeneen tuttuun ja jää suustaan kiinni. Kuulostaa jotenkin tutulta, kun itse puhun Prisman kassalle puoli elämääni siinä tavaroita pakatessa. Vaikka arjessa monesti kaipasimme isää, hän oli aina paikalla synttäreillä, isänpäivänä, jouluna ja pääsiäisenä, kesäisin ja pitipä jopa isyyslomaakin, sen muistan vahvasti. Oli niin hassua, kun äiti ei ollut kotona mutta isä oli. Eikä niin tavallista 1990-luvulla valita näin. Muistan, että silloin saatettiin syödä lihapiirakkaa (äidin kanssa ei ikinä) tai kun aloin kasvissyöjäksi, isi osti purkin hernekeittoa (lihallista, mutta hei se on hernekeittoa!). Nykyään isäni on kyllä kovempi ruoanlaittaja (ehkä on aikaa) ja hän on aina ollut meillä se, joka heiluu enemmän imurin varressa tai vessan pesussa.

Isän synttärit

Olemme olleet monena keväänä poissa isän syntymäpäivänä, kun olemme reissaanneet juuri toukokuun lopulla. Niin piti olla nytkin, mutta toisin meni. Päätimme siis uskaltaa viikonlopuksi Jyväskylään ja reissu tuntui ihan erilaiselta kuin ennen. Isäni täytti kunnioitettavat 65 vuotta ja meinasin tippua penkiltä, kun hän väläytti ajankohtaa eläkkeelle. Oli ihana sää, olimme pitkästä, pitkästä aikaa mummilassa. Kaikki olivat hyvin iloisia. Mikä ihana jälleennäkeminen.

Tuosta koluminista lähti ajatus, että haluaisin jotain sanoa isästäni. Tuosta tärkeästä hahmosta, jonka luonteen tunnistan hyvin pitkälti nykyään itsessäni. Tuosta tosi tärkeästä ukista, joka on hassu ja keittää maailman parhaat puurot.

Sainpahan sanottua jotain. <3 Toivottavasti meillä on vielä monia yhteisiä vuosia edessämme!

Herää pahvi!

Sitä usein sanotaan, ettei näe metsää puilta. Ja se on kyllä niin totta. Tämä koronakriisi ei ole kestänyt Suomessa kovinkaan kauaa vielä, mutta minulla ovat silmät avautuneet monenkin asian suhteen ja paljon. Olen maannut sohvalla 7-vuotias lapseni sylissäni ja hänen tukkaansa haistellessaan miettinyt, että vaikka tämä pysäytys oli nyt rajumpi ja maailmankaikkeuden kannalta vakavampi kuin mitä olisin toivonut, ehkä tarvitsin tällaista.

Minusta meillä on ollut kiva arki. Lapset ovat tykänneet eskarista ja päiväkodista, kavereita on piisannut. Minä olen tehnyt omia hommiani kuuden kotiäitivuoden jälkeen ja ollut aika useinkin toisessa kaupungissa. Mies on painanut töitä ja napannut aikaa omille urheiluilleen kuudelta aamulta tai yhdeksältä illalla. Aina pannut perheen ykköseksi. Kyllähän siinä arjen pyörityksessä usein kaipaa sitä perheen yhteistä aikaa. Että sitten ollaan nelistään ja puuhataan. Usein lähdetään pois kotoa, ettei loma olisi yhtä kuin työleiri ikkunanpesuineen yms.

Mutta koska olen itse aikamoinen suorittajaluonne ja hyvin malttamaton makoiluun, ei niillä lomillakaan ns. aikaa ole. Sitten mennään ja koetaan. Liian harvassa ovat päivät, että vain ollaan. Ja että olemme siinä kaikki neljä, ettei aina yksi puutu.

Näin lyhyessä ajassa arjessa on tapahtunut valtava muutos. Kelloa ei juuri tarvitse katsoa. Ulos mennään joka tapauksessa, ollaan siellä tuntikausia, ruoat hoidetaan ja eskaritehtävät tehdään. Mutta mikään asia ei tapahdu minuutilleen. Kaikki se hoputus ja kellon tuijottelu on poissa. Se on ihan uskomaton fiilis. Että mitäs tämän päivän tavoitteissa? Ai niin, pari ulkoilua. Omat hommat, pyykinpesu, ruoat. Selvä. Keitän toisen pannullisen teetä.

Toinen asia minkä olen huomannut todella selkeästi, on se miten vähälle esikoinen on jäänyt. Koska kuopus on ollut alusta asti neljän ikävuotensa ajan hyvin vahva ja vaativa persoona ja toinen helpommin periksi antava, tietenkin isompi ja osaavampi ja mennyt enemmän kavereiden kanssa, hän on jäänyt vähän vähemmälle huomiolle koko ajan. Nyt hän on käpertynyt syleihimme, jakanut kanssamme valtavan määrän ajatuksiaan rauhassa ja hymyillyt kouluportti loistaen. Nielin vimmatusti kyyneliä lauantai-iltana, kun peiton alta kurkkasi naama saunasta helottaen pieni hampaaton hymy ja lausahti:

”Olen maailman onnellisin. Minulla on kaikki mitä minä tarvitsen, on ihana perhe, on ystäviä ja kotona voi tehdä kaikkea kivaa. Saa olla pihalla ja saa katsoa leffoja. Minulla on ihana pikkusisko ja ihana prinsessahuone. Minulla on maailman paras elämä”.

Että siinäpähän ajatus kaiken kauheuden keskelle. Hänestä tuli onnellinen sen myötä, kun olemme selkeästi ihan todella paljon enemmän yhdessä, minä olen ihan todella paljon enemmän kotona (vedän siis päivät lasten kanssa kolmisin ja mies liittyy kellarista seuraamme iltaisin) ja hoppua ei ole.

Minä itse olen nauttinut suunnattomasti lasteni seurasta ja siitä, miten paljon opin heistä taas lisää, kun puuhaamme tauotta yhdessä. Samalla ahdistaa olla niin ”jumissa”. Siinä missä saatoin yrittäjän työpäivästä hyvin käydä lenkillä 1,5 tunnin ajan, en voi tehdä sitä nyt. Lapset ovat liian pieniä olemaan kaksin, joten juoksen vasta illalla kun mies vapautuu. Samoin voisin hoitaa kauppareissut, postireissut tai muut pakolliset normaalisti kolmisin, mutta nyt en halua mennä heidän kanssaan kauppaan, joten olen ihmeellisen jumissa. Mutta siihenkin tottuu. Eilen ratkaisin asian niin, että he menivät hyvillä mielin kaksin kotipihaan leikkimään ja itse tein olohuoneessa livejumpan.

Vaikka arki on mielestäni ollut ihan ok meillä, onhan se ollut ajoittain superkiireistä. Ja kun viikonloppu tulee, minun luonteellani listalla on siivous, asukuvat, bloggaus, kaverisynttärit, yökylä, juoksulenkki, laskettelureissu, metsäretki ja vielä ne kaikki kiinnostavat lastentapahtumat kaupungissa, niin ja se uuden ravintolan brunssikin. Hop hop sitten mennään! En siis osaa pysähtyä ja nautin tehdä, mutta nyt vasta silmät avautuvat sille, että täytyy pysähtyä. Täytyy nähdä se metsä puilta, ne kauniit taimet jotka ovat siinä edessäni tauotta. He rakastavat aikaa vanhempien kanssa (eikä muuten enää kovin kauaa), he nauttivat tästä aikatauluttomuudesta. He eivät kysele ravintoloihin tai leffoihin tai jopa rakkaan uimaharrastuksen loppuminen joksikin aikaa on ok. He kyselevät saako vielä leikkiä ja ikävöivät ainoastaan ystäviä. Ja opejaan.

Minä en olisi ehkä pysähtynyt ikinä vaan mennyt elämäni läpi kuin höyryjuna, jos ei olisi ollut pakko. Monessakaan mielessä ei ole paluuta entiseen elämään. Olen myös aikamoinen kontrolloija ja aluksi pasmani menivät aivan sekaisin siitä, että nelivuotiaan neuvola ei ole samalla viikolla kun hän täyttää neljä, eikä seitsenvuotiaan hammaslääkäri samana päivänä kun hän täyttää seitsemän, niin kuin olin ne varannut. Kaverisynttärit ovat ehkä joskus, jos ovat. Tiedättekö, kun teen aina kaiken ajallaan ja sillä hetkellä, on hyvin vaikeaa ajatella asioiden tapahtuvan ”sitten joskus”. On hyvin vaikeaa päästää irti omista aikatauluistaan. Aluksi tuntui, että tukehdun, kaikki turvamuurini sortuvat, mutta sitten totesin, että ehkä selviän. Ehkä ne kaikki vielä ehtii, neuvolat, hammaslääkärit ja muut.

Ja hassua sinänsä, ei tuntunut edes pahalta siirtää pois toukokuun viimeisen viikon Kyproksen lomaa. Se tuntuu ajatuksenakin jo ihan unelta. Tässä vaiheessa, kun haaveilee siitä, että vielä joskus lapsi pääsee eskariin ja toinen tarhaan ja näkevät ystävänsä, ajatus ulkomaista tuntuu absurdilta. Olen surrut sitä, että esikoinen eskariryhmä tulee hajoamaan, samoin kuin kuopuksen parhaat kaverit lähtevät pois tarhasta tämän kevään jälkeen. Että kun sanoimme heipat lähtiessämme Kuusamoon, sanoimme heipat sille yhdessäololle lopullisesti? Olen itkenyt iltaisin tyynyyn enemmän kuin he tätä asiaa. Pelännyt ihan hervottomasti sitä, että he kokevat saman epätoivon kuin itse lamalapsena 1990-luvulla. Miten turvaan lapseni nyt siltä edessä olevalta talouden kyykkämiseltä ja ihmisten pahoinvoinnilta? Jättääkö tämä aika heihin lähteämättömän trauman?

Tällä hetkellä he eivät vaikuta traumatisoituneilta, päinvastoin. Sitä on tajunnut, miten pienestä voi olla onnellinen. Tuoreista sämpylöistä, jota on aikaa leipoa. Uudesta leikkipuistosta, jonne pääsee käymään. Perheestä ympärillä, nyt on ehtinyt tuijottaa heitä jokaista ja tajunnut miten ihania ovat. Esikoinen on valtavan järjestelmällinen, täynnä energiaa, ideoita ja loputonta touhua. Kuopus on tulta ja tappuraa, mutta isosisko on hänelle valtava idoli, jonka perässä hän touhottaa ja tekee ihan mitä vaan. Esikoinen on pitänyt kuopukselle muun muassa tarhapäivää alkupiireineen ja päiväunineen (vain 7-vuotias nukahti). Vetänyt parkour-rataa ja keksinyt puuhaa. Pienempi seuraa. Mies on töidensä jälkeen askarrellut kaiken mitä tytöt pyytävät nyt kun on aikaa. Ommellut keppihevosen, tehnyt säästölippaat. Minä olen juossut heidän perässään puistossa ja pyöräilyissä ja olemme tehneet eskaritehtäviä. Meillä jokaisella on vahvuutemme, olemme kaikki aika erilaisia ja samalla hyvin samanlaisia. Perheemme on hitsautunut valtavasti yhteen ja toiminut ihmeen hyvin, mitä nyt minä kiukutellut pari kertaa PMS-oireissani (haha, eikö siihen ole paras vedota, mutta oikeasti!). Miten onnellinen olen siitäkin, että perhe on niin kaikkiruokainen. Ihan sama mitä teen, kaikki tulevat hyvillä mielin syömään ja syövät kaiken.

En haikaile kahviloihin tai kaupoille, eniten kaipaan ystävien normaalia kohtaamista, mummolassa käymistä ja isomummojen näkemistä. Kaipaan elämää ilman tätä suurta pelkoa taloudellisesta selviytymisestä. Pelkään paljon tautia enemmän niitä sivuvaikutuksia.

Samalla olen kiitollinen pysäytyksestä, joka pakotti vaan tuijottamaan verkkareissa perhettäni ja tutustumaan heihin koko ajan enemmän. Pakotti tajuamaan sen, että kotona on hyvä tehdä ruokaa, aikatauluttomuus tekee välillä hyvää. Miten vapauttavaa on katsoa pyykkikoria ja ajatella, että ehdin nuo huomennakin. Aina ei tarvitse olla kiire jonnekin, aina ei tarvitse olla sata asiaa yhtä aikaa käynnissä.


toppi VILA/ neuletakki YOUR FACE/ hame GARCIA JEANS/ kengät PALMROTH/ korvikset MAJO DESIGN/ aurinkolasit RAYBAN

Ja kuinka paljon enemmän sitä arvostaa jatkossa kaikkea? Sitä että on sukulaisia ja ystäviä joita nähdä, kun vain haluaa järjestää aikaa, sitä että saa liikkua vapaasti, sitä että saa mennä jumppaan jos siltä tuntuu. Käydä vaikka nelistään kaupassa. Miten itsestäänselvyytenä sitä piti kaikkea arjessa. Mutta mikään ei ole itsestäänselvää. Olen itse herännyt arvostamaan kaikkea paljon enemmän.

Samalla luonto on kiittänyt ja herännyt eloon. Kuten monissa artikkeleissa on kirjoitettu, korona on häivähdys siitä, mitä elämä on, jos ja kun ilmastonmuutos oli repeämässä ja ihmisiä olisi pitänyt alkaa rajoittamaan kuitenkin jossain vaiheessa. Miten nopeasti luonto korjaa itseään. Meidät oli pakko pysäyttää.

Paluuta entiseen ei ole monessakaan mielessä. Se on toisaalta helpottava ajatus, toisaalta ihan järkyttävän pelottava. Olemme Suomessa vielä kriisin alussa ja vasta tulevaisuus näyttää miten tässä käy. Sen sijaan, että murehdin sitä tauotta, aion nauttia niistä mahdollisuuksista, mitä tämä tapahtuma minulle (ja perheelleni) avasi.

Tunteet heittelevät tällä hetkellä ihan laidasta laitaan. Välillä ei tee mieli nousta peiton alta, välillä sitä on tarmoa täynnä, leipoo ja jumppaa, sitten taas ahdistuu kun katsoo uutisia. Seuraavaksi nauraa lasten kanssa kippurassa ja sitten taas itkee kun miettii, miten itsekin selviää taloudellisesti ja henkisesti.

Onko itsellesi käynyt näin, että olisit herännyt arvostamaan asioita enemmän? Millaisia tunteita tilanne on herättänyt? Voimia päiväänne!

P.S. Kuvista on kolme viikkoa, eli pysytään siellä kotona! Tosin Tampereellakin on enemmän lunta kuin suunnilleen koko talvena, pulkkamäkipäivä!

 

 

Hävettää olla lomalla

Siinäpä ensimmäinen fiilkseni. Olemme olleet lomamatkalla perheellä edellisen kerran toukokuussa Kreetalla. Ja edelleenkään siellä katkennut käsi ei ole tavallinen. Se stressin ja väsymyksen määrä mikä siitä lomasta jäi uuvutti pitkän aikaa. Syksyllä juttelimme, käyttääkö kukaan Kuusamon lomaviikkoja, vanhemmillani on siis lomaosake, jossa joka kuudes viikko on heidän ja käytettävissä myös meillä lapsilla. Päätimme tuolloin varata maaliskuulle osuvan viikon ja lumiloman odotus nousi ihan arvoon arvaamattomaan, emme tienneet syksyllä millainen talvesta tulisi.

Pari päivää ennen lomaamme alkoi tulla isoja päätöksiä. Kouluja meni kiinni, ihmiset tekivät joukkoryntäyksiä kauppaan ja maailman meno oli… Hämmentävä. Keskustelimme siitä, mitä tehdä loman suhteen. Menisimme omalla autolla, olisimme omassa mökissä, pääasiassa hiihtäisimme ja olisimme ulkona rinteessä. Mutta ovatko paikat auki? Voimmeko mennä? Olemmeko jotain tartuttajia mahdollsesti?

Todettuamme, että eskari ja päiväkoti ovat normaalisti auki ja etelässä altistus sekä ihmisten kohtaaminen ovat ihan eri tasolla kuin pohjoisessa päätimme lähteä. Ajaa posotimme menemään niin, että söimme jopa lounaan ajaessa. Vaihdoimme miehen kanssa ajovuoroja ja matka taittui ennätysajassa.

Perillä odotti metriset hanget. Ja loppuunvaratut mökit, kuulemma lähinnä hotelliin tulee nyt peruutuksia. Keli seilasi niin, että tullessamme oli -20 astetta pakkasta, seuraavana aamuna -2. Tuuli on ollut kova ja sen takia sekä kuulemma tuolihissi ja gondoli Rukalla suljettuna. Kunnes juttelin hissimiehen kanssa, joka kertoi, että tuolihissi on kiinni, koska sen kuomua ei saa sulkea koronan vuoksi ja se auki oleva kuomu ottaa liikaa vastatuuleen. Se ihmismäärä, joka Rukalla eilenkin laski, olisi helpompi jakaa yksittäisiksi tuolihissikävijöiksi kuin ajaa kuomut ylhäällä.

No, oli miten oli. Lomalle tultiin. Katselimme sääennusteesta, että kannattaa laskea loppuviikosta, mutta mitä jos koko laskettelukeskus on kiinni? Päätimme siis mennä heti rinteeseen, sillä hiihtämään varmasti pääsee, tuskin kukaan metsiä sulkee. Kyselimme hissilippuja ostaessa, kannattaako ostaa neljän päivän lippuja, mutta arvatenkin siihen ei osaa kukaan vastata. Otimme riskin. Siihen rahanmenoon olimme varautuneet (hei vielä yksi laskee ilmaiseksi!) ja jos homma kaatuu ja keskus suljetaan, en haluaisin rahoja takaisin. Ruka muiden yritysten lisäksi ottaa niin takkiinsa peruessaan kaikki tapahtumansa, että tuetaan sitten paikkaa sillä summalla mikä oltiin alkujaankin ajateltu.

Siis menimme eilen kohti Rukan rinnettä. Kovassa tuulessa, lähes tyhjiin rinteisiin. Aluksi fiilis oli hyvin alhaalla, mutta laskiessani pitkää rinnettä reppanalla yli 20 vuotta vanhalla laudallani mietin, että kyllä ihminen on elossa täällä. Nautin valtavasti. Ja tunsin hirveätä syyllisyyttä siitä. Hävettää nauttia lomasta, hävettää kertoa siitä, hävettää olla onnellinen näinä aikoina. Miksi? Keneltä se on pois, että tyhjissä rinteissä laskemme ja nautimme siitä? Paljon suuremmassa altistuksessa olisimme kotona, lasten ollessa hoidossa ja pyöriessämme suurkaupungissa.

Kun mietiskelin Instagrammissa, etten kehtaa hehkuttaa Kuusamon upeaa lumimäärää tai en kehtaa bloggailla mistään naamarasvoista, minulle kommentoi usempikin että bloggaa. Ja tee se ihan mistä vaan muusta kuin koronasta. Joten siihen sitten pyrin. Lasten riemu oli käsinkosketeltava. He juoksivat lumeen heti paikalle saavuttuamme ja huusivat rakastavansa ulkoilua, kun ei olisi aina sitä kuraa. Niinpä. Ei sitä voinut kuin katsoa sydän sykkyrällä.

Tiedostan, että monilla yrittäjillä on todella vaikea tilanne. Teen parhaani teidän tukemiseksi. Tiedostan, että minulla on viikon sisään kaksi synttäreitään juhlivaa lasta, joille joudun sanomaan, ettei kauan odotettuja HopLop-synttäreitä tulekaan. Mutta yritän kuitenkin pitää positiivisen viban yllä ja kirjoittaa, vaikka jotenkin hävettää olla lomalla.

Hävettää tai ei, minun mielestäni jo noiden kahden vikan kuvan takia kannatti lähteä. Voiko rehellisempää onnea olla? Lapset. <3

Miten voitte? Mikä fiilis? Saako kirjoittaa iloisista fiiliksistä tai turhanpäiväisistä asioista?