Älä aliarvioi pienten tekojen merkitystä

Kulunut viikko on sisältänyt niin paljon touhua ja erilaisia säätiloja, etten voi uskoa, että puhutaan viikosta. Vasta viikko sitten lähdimme Rukalta lumimaisemista. Sen jälkeen on oltu Jyväskylässä, puuhattu kotona ja nautittu ihan kesäisistä keleistä. Sitten huitelin muutaman päivän Helsingissä ja yövyin toisella mummollani, taas aivan eri maisemat, puuhat ja ajatukset. Kun tupsahdin eilen kotiin, tuli aivan totaalistoppi. Hetki ennen kuin haen tytöt päiväkodista. Pesenkö pyykit, ryntäänkö kauppaan, puranko laukut vai mistä aloitan? Kotona alan aina ”sekoilemaan”, kun en tiedä mitä priorisoida.

Päätin kuitenkin istua alas ja rauhoittaa ajatuksia. Tehdä avoimen hakemuksen paikkaan, josta sain idean bloggaajakollegalta Helsingissä. Kertoa ajatuksia, mitä hetket Helsingissä nostattivat pintaan.

Kun tajusin, että olen sopinut itselleni aika löyhän aikataulun, mietin, ketä kaikkia voisin nähdä Helsingissä. Usein tulee viestejä esimerkiksi Instassa, että lähde kahvittelemaan kun olet Helsingissä. Valitettavasti retkeni sinne ovat hyvin hetktisiä ja usein haluan palata sitten lepäämään ja mummon kanssa juttelemaan ajoissa illalla. Perhe ja liikunta ovat aina ne asiat, mitä itse priorisoin, joten ajattelin, että ehtisivätköhän veli ja käly nähdä vauvansa kanssa. Käytäisiin porukalla syömässä tai kävisin heillä tai jotain.

Kun juoksin lenkkiä ennen Helsinkiin lähtöä, ajatukseni harhailivat ties missä. Lenkeillä syntyy päässä asukokonaisuudet, blogiaiheet ja muut ideat. Mietin, mitä itse kaipasin vauvavuonna. Kaipasinko eniten sitä, että joku tulee kahvittelemaan meille? Itse asiassa seuraa riitti paremmin kuin olisin uskonutkaan ja ensimmäistä vauvaa tuli katsomaan liuta puolituttujakin, tuntui, että aina joku oli käymässä. Olin hyvin kiitollinen seurasta ja siitä, etten jäänyt yksin. Sen sijaan kun vauvavuosi kaatui puolen vuoden kohdilla rytinällä päälle, olisin kaivannut hetkeä yksin. Etsin koiralle uuden kodin, veimme hänet Kuopioon vauvamme kanssa, sitten aloimme etsiä väliaikaista kotia ja pakkomuuttaa. Kärsin unettomuudesta ja ahdistuin pahasti, vauva nukkui huonosti. Itkien pakkasin kotiamme kasaan vauvan opetellessa siellä laatikoiden seassa konttamaan. Oksennustaudissa ollessani olisin tehnyt mitä vaan, jos joku olisi käynyt nukuttamassa pienen kärryihin. Mutta tukiverkkoja ei ollut Tampereella. Ja nyt kun ajattelen, veli ja käly asuivat vielä tuolloin Tampereella. Paremmin ajatellen en uskaltanut pyytää apua. En halunnut olla vaivaksi, hävetti. Se perussuomalaisuus. Mieluummin itkin ja tein hammasta purren väsymyksessä hoippuen, kuin olisin kysynyt apua. Tuntuu tyhmältä, mutta niin se vain monesti menee.

Esikoisen täyttäessä vuoden saimme päätöksen kerran viikossa käyvästä perhetyöstä. Yhtenä aamuna viikossa minun ei tarvinnut jaksaa. Joskus kokeilin nukkua, mutta eihän siitä aamuyhdeksältä tule mitään, joten hyvin pian totesin, että saan kaikkein eniten ajasta irti, kun lähden yksin pois kotoa. Kävin joskus jumpassa, joskus vain istuin unisena kahvilassa teellä. Ennen kaikkea, ei tarvinnut jaksaa muutamaan tuntiin. Sai käydä yksin vessassa ja suihkussakin jos halusi. Niin hullulta kuin se tuntuukin, pikkulapsiarjessa on joskus mahdotonta päästä yksin vessaan. Pötköttävän vauvan voi vielä ottaa mukaan suihkuun, mutta he ovat hyvin vähän aikaa pötkötteleviä.

Siinä lenkillä omia vauvavuosiani miettiessäni (toisen kohdalla ollutta vauvavuotta en edes muista, tein niin paljon asioita silloin että jotenkin se on ihan sumentunut) tajusin, että nyt on minun vuoroni tarjota apua. Haluaisin olla enemmän tädin roolissa mukana arjessa, mutta 200km välillämme tekevät asiasta hankalaa. Niinpä laitoin kälylle viestiä, että voin olla pienen kanssa, jos hän haluaa olla yksin. Näin teimme.

Onnekkaasti nukuin pommiin ja ryntäilin paikalle lähes puoli tuntia myöhässä, onneksi kenelläkään ei ollut niin tiukat aikataulut. Vauva nukkua posotti suurimman osan ajasta, minä istuskelin puistossa ja kahvilan terassilla ja mietin, kehtaisinkohan herättää neidin, haluaisin vähän seurustella. Saimme me onneksi sitäkin tehdä. Kun käly laittoi viestin illalla, että you made my day, pieni hengähdys välillä tekee hyvää ja on sitä ihanampaa taas palata kotiin, mietin, että enhän minä tehnyt mitään. Sitten muistin sen olon, miten intensiivistä vauvan kanssa on olla. Vaikka hän nukkuisi, sitä kuulostelee korvat höröllä suihkussa kuuluuko jotain. Ja montako kertaa on kuulunut itkua, jota ei sitten olekaan! Olen jopa mummollani yöpyessäni herännyt lapseni itkuun ja tajunnut hetken päästä, ettei lapsi ole lähimaillakaan. Sitä on niin aistit herkillä ja valmiustilassa koko ajan, että senkin puolesta on kiva höllätä hetkeksi. Ja itse mietin, että ilo oli täysin minun puolellani ja toivoin, että voisin olla apuna useamminkin.

Kun jatkoin iltapäivällä keskustaan ja päätin illalla istahtaa läppärin kanssa kahvilaan naputtelemaan, huomasin tiskillä, että korttini jäi juoksuvyön taskuun. Taitoin matkan veljelle juosten ja vyöhön mahtuu juuri puhelin ja luottokortti. Siinä sitten naama punaisena kaivoin kolikoita, kun takanani ollut nuori tyttö sanoi ”minä voin maksaa sinun puolesta, maksa minulle sitten mobile payna”. Katsahdin tuota vaaleanpunahiuksista parikymppistä naista hymyillen ja selittelin sekoiluani. En edes muista millä, näin vain mikä jono alkoi kertyä. Lopulta apua ei tarvinnut, sain kolikot riittämään ja unohdin täysin kiittää avuntarjouksesta luikkiessani pois tieltä. Harmitti jälkikäteen. Mietin silti kiitollisena, mikä fiilis tilanteesta jäi. Sen sijaan, että joku olisi huokaillut tuskissaan kiirettään selkäni takana, hän tarjosi hymyillen apua. Oma olotila ja fiilis ovat pienistä hetkistä kiinni. Kiitos sinulle pinkki enkeli. <3

Pienistä teoista voi olla iso apu. Vaikka tuntuisi vähän tyhmältä tarjota apua, tarjoa. Koska todennäköisesti se otetaan iloiten vastaan, vaikka sitä olisi lähes mahdotonta pyytää. Minä alan toeta omista vauvavuosista, mutta toivon etten kuitenkaan unohda sitä uupumusta mikä oli niin totaalinen. Sillä se saa tarjoamaan apua. Voi kun voisin auttaa enemmänkin.

Arvatkaa suliko sydämeni, kun soiteltiin lasten kanssa videopuhelua keskiviikkoiltana? Kuopukselle oli ottanut kahden viikon tauon jälkeen päikkypäivä sen verran kovemmalle, että turvasi siskoon. Pikkusiskon ryhmä lähti kuitenkin aiemmin sisälle ja siitä tuli iso itku, pieni ei halunnut lähteä ilman isosiskoa. Joten isosisko jätti omat leikkinsä ja kävi saattamassa pienemmän sisälle, omaan ryhmään asti, kunnes palasi ulos puuhiinsa. Nieleskelin miettiessäni, miten tiukasti siskokset pitävät yhtä ja miten kova pala tulee olemaan syksy, kun isosisko onkin jatkuvasti muualla ja eskarissa.

Hahhah, tiedättekö, tämä unohtelen maksukorttini ja nukun pommiin kuulostaa varmasti siltä, että alan olla ihan täysjärkinen. Mutta minulla on hyvä selitys! Niistä vaan täytyy tehdä sitten ihan oma postauksensa, tälle tuli jo aika mitta.

Toivotan teille kaikille hyvää viikonloppua, pitäkää lähimmäisistänne huoli! Onko sinua autettu pienin teoin? 

*kuvat Mimi & Nöde

Mihin haluan vaikuttaa?

Nykyään kun puhutaan bloggaamisesta, puhutaan pääasiassa vaikuttamisesta. Somea tekevät ihmiset ovat vaikuttajia, enemmän tai vähemmän tietoisesti. Tiedän itse, että olen innostunut monesta ravintolasta, reseptistä, vaatteesta tai tapahtumasta yksinomaan somen takia. Sieltä on löytynyt paljon hyvää, mutta välillä some saattaa innostaa myös ihan turhiin hankintoihin.

Olen itse ajatellut pitkään, että oma volyymi on vielä sen verran pientä, etten ole sanan varsinaisessa merkityksessä vaikuttaja. Mitä enemmän olen saanut palautetta Instassa tai vaikka kasvotusten, olen pikku hiljaa herännyt tajuamaan sen, että juttuni ihan oikeasti saattavat vaikuttaa ihmisten valintoihin. Sen myötä on ollut yhä tärkeämpää löytää se ns. oma linjansa ja asiat, joiden takana haluaa seistä. En halua tehdä somestani mitään ostotuputuskanavaa ja olenkin ollut hyvin iloinen, kun Instagrammissani on keskusteltu esimerkiksi luonnonkosmetiikan hyvistä puolista ja siitä, kannattaisiko vaihtaa edes osa tuotteista luonnonkosmetiikkaan. Olen iloinen, jos saan ihmiset miettimään valintojaan. Monen kosmetiikan mikromuovit ovat tuhoa merille, liian kovat hajusteet ahdistavat henkeä (vaihdoin eräänä päivänä juoksumattoa, kun viereiselle matolle tuli suihkutettavaa deodoranttia hippasen runsaasti käyttänyt mies) ja lasten kemikaalikuormaa kannattaa miettiä erityisesti. Tolu-pullon kanssa minäkin heilun oksennustautipäivinä, mutta ihan joka arkipäivä ei kannata lapsiaan altistaa ilmaan suihkutettavilla kemikaaleilla. Pesuainessakin on myrkyttömiä vaihtoehtoja vaikka millä mitalla tarjolla!

Olen herännyt siihen, että every little matters. Jos minun kanavieni kautta viisi ihmistä menee ja vaihtaa pesuaineen myrkyttömään ja ostaa mikromuovittoman hammastahnan, niin se on jo lottovoitto. Mitä sitä ajattelemaan, kuinka pieni oma vaikutus”valtani” on, vaan sitä, että jokainen pieni teko merkitsee. Olen pyrkinyt olemaan kanavissani rehellinen ja seisomaan sellaisten asioiden takana, joihin itsekin uskon. Oma linjakin on alkanut yhä enemmän löytymään ja tiedän, minkälaisia yhteistöitä haluan tehdä tai minkä merkkien takana seisoa.

Kotimaisuus on yksi arvo, jota haluan nostaa esille. Kotimaan matkailu ja pienyrittäjien tukeminen toinen tärkeä arvo. Hyvinvointi ja liikunta ovat lähellä sydäntäni. Olen ollut todella iloinen niistä monista viesteistä, joita olen saanut Instagrammin kautta liikuntaan liittyen. Yksi kertoi alkaneensa vuosien jälkeen hiihtää, kun oli katsellut hiihtojuttujani Instagrammin puolelta, toinen kertoi saaneensa liikunnan osaksi perheen arkea esimerkistäni ja kolmas sanoi lähtevänsä lenkille aina nähtyään fiilistelyni juoksulenkin jälkeen. Että hänkin haluaa tuon olon! Jopa kälyni laittoi eräs kerta viestiä, että hän luki minun juoksemista käsittelevän blogijutun ja paukasi niiltä sijoiltaan juoksulenkille ennen töihinmenoa. Kiitti innostamisesta. Mahtavaa! Näistä viesteistä olen ollut eniten innoissani, olen innostanut monen liikkumaan ja kaivamaan jopa sukset esiin. Niistä palautteista on tullut hurjan hyvä mieli itsellenikin. Kiitos kun jaatte fiiliksiä. Eilen sain viestiä lautailusta, joku pohti uskaltaisiko lautailla vuosien tauon jälkeen. Rohkaisin kokeilemaan, 14 vuoden lautailutauko itsellänikin oli ennen viime talvea. Huh!


paita ja housut H&M/ kengät Prahasta/ takki ESPRIT/ panta VALKAMA/ korvikset MAANANTAIMALLI

Bloggaajana saa jatkuvasti kaikenlaisia yhteistyöehdotuksia, joista moneen vastaan siltä istumalta ei kiitos. En halua kanavillani kehottaa ostamaan ns.turhina pitämiäni juttuja. Esimerkiksi kännykänkuoria tuupataan yhteistyönä ties mistä firmasta, mutta olen sanonut näihin aina ei kiitos. Miksi kehoittaisin ihmisiä ostamaan lisää muovia? Yllättävän paljon tulee myös ehdotuksia, joihin minun pitäisi sijoittaa itse rahaa. Siis saisin alennuksella ostaa jonkin tuotteen, sen lisäksi että siitä joutuu maksamaan jotain, siitä pitäisi postata ja sitä mainostaa. Sanomattakin selvää, että ovat jääneet tekemättä. Toki ostan omalla rahalla monia ”mainostamiani” asioita, kuten kuvissa näkyvän pannan, mutta sen teen sitten omasta valinnastani, en jonkun ulkopuolisen tahon pyytämänä. Pannan takana on suomalainen pienyrittäjä, joten mielelläni tuon sitä esille! Sama tarina kuvien korviksilla, niiden takana on nuori suomalaisyrittäjä.

Kaikkein helpoin on seistä merkkien takana, jotka ovat olleet vuosia käytössä ja joiden voi oikeasti sanoa olevan hyviä. Esimerkiksi Changen asiakas olen ollut niin monta vuotta kuin muistan ja kaapista löytyi paljon heidän tuotteitaan jo ennen mitään yhteistyökuvioita. Luotan merkkiin täysin ja tykkään sen puolesta puhua.

Iloitsen kovasti liikuntaviesteistänne ja hyvistä löydöistänne, joihin olette ehkä päätyneet kauttani. Laittakaa jatkossakin viestiä, niitä on kivaa lukea! Some on täynnä erilaisia mainoksia, yhteistöitä, alekoodeja ja muita, mutta uskon, että ihmiset osaavat yhä kriittisemmin tarkastella kulutustaan, löytää ne oman näköisensä vaikuttajat ketä seurata ja nähdä mikä on ns. aitoa ja mikä ei.

Mitä mieltä aiheesta, onko some aiheuttanut tekemään harkitsemattomia hankintoja? Oletko innostunut liikkumaan, lähtemään reissuun tai jotain muuta somen myötä? Iloista alkanutta viikkoa!

Rohkea minä?

Sunnuntaita ystävät! Minulla on jäänyt pitkästä aikaa blogi ihan ”unholaan” monestakin syystä. Luulin jo saaneeni loppuviikosta oksennustaudin, kunnes se muuttui flunssaksi ja äänen menetykseksi. Kuulin apteekissa käydessäni, että tätä on liikkeellä, pahasta olosta alkavaa flunssaa. Taistelin loppuviikon siis karmeassa olossa ja makasin kyydissä, kun suuntasimme Disney on Iceen perjantaina. Viikonlopun ajan meillä on ollut veljeni perhe sekä isovanhemmat kylässä ja aika on mennyt perheen kesken. Apua mikä vauvakuume on iskenyt veljen nyyttiä katsellessa! Ja samalla surettanut, että kuopuksen vauvavuosi meni niin vauhdilla ja esikoisen kanssa puuhatessa, etten saa oikein palautettua mieliin aikaa, kun hän oli viisikuinen!

No, mutta täältä lenssun keskeltä ponnistan nyt virtuaaliääntä kuuluviin, kun oma ääni lähtee. En ole muuten vuoteen sairastanut flunssaa, tämä olotila on ihan uusi! Ja aina kun sairastan, olen äänetön – siitä lienee kiittäminen sitä, että minulta puuttuu sekä kita- että nielurisat. Ja tiedättekö, olemme varmaan vuoden puhuneet myös miehen kanssa, että pitäisi mennä leffaan, mutta aina se kääntyy juoksulenkiksi, jos yhteistä aikaa tulee. Flunssan se vaati, että leffaliput saatiin varattua!

Mutta virtuaaliäänellä minun piti tulla kiittämään teitä lukuisista viesteistä, jotka sain koskien Changen yhteistyötä. Te sanoitte kuvien olevan kauniita (kiitos rakas mieheni!) ja minun olevan rohkea. Eilen pyyhin jopa kyyneleitä, kun liikutuin niin viesteistänne Instagrammin puolella. Kiitos ihmiset. Kerroinkin teille Instassa ja olen monesti aiemminkin avannut elämääni sen suhteen, miten vaikeaa itseni hyväksyminen on minulle. Olen ollut koulukiusattu ylipainosta ja jopa terveydenhoitaja lähetti kotiin lapun, että painoa pitäisi tarkkailla ja sitä on liikaa. Olin tuolloin 8-vuotias. Muistan painon ja pituuden tuosta lapusta edelleen. Minut jätettiin ekaluokkalaisena käytävään istumaan, kun läskiä ei päästetty luokkaan. Kasvoin kiinni ajatukseen, että olen vääränlainen ja lihava. Olen omissani silmissäni edelleen huono ja vartaloni jollain tapaa aina se läski.

Olen opetellut kovasti sitä, että tykkäisin itsestäni. Esimerkiksi urheiluun liittyvät suoritukset tuovat onnistumisen oloa ja kasvattavat sitä, että tykkään itsestäni. Työnhaku puolestaan ei kasvata sitä, sätin itseäni siitä, että olen höpöhöpömaisteri enkä ole edennyt urallani, enkä kelpaa mihinkään. Äitiyden myötä olen lopettanut joka aamuisen vaa’alla käynnin, painon kyttäämisen niin neuroottisesti ja opetellut olemaan reippaasti esimerkiksi alasti uimahalleissa. Haluan kasvattaa tytöistäni mahdollisimman iloisesti ja lempeästi itseensä suhtautuvia tyttöjä, enkä siirtää omia traumojani heille. Mutta myönnän, että nyt flunssan aikana on todella vaikeaa syödä, kun ei voi liikkua.


paita LEVIS/ farkut ja neuletakki ONLY/ takki VILA/ kengät PALMROTH (saatu) / korvikset CORUU (saatu)/ huivi ja pipo SILVERJUNGLE

Te sanoitte, että olen rohkea, kun poseerasin alusvaatekuvissa. Viestien määrä yllätti minut, sillä monesti olen hyppelehtinyt kuvissa bikineissä – onko se jotenkin neutraalimpaa, sillä silloin viestejä ei ole sadellut. Enkä tiedä oliko siinä mitään rohkeaa, mutta itselleni se oli suurempi teko, kuin mitä ehkä ulospäin näkyy. Opettelen niin paljon hyväksymään oman vartaloni ja näkemään siinä hyviä puolia. Pakotan itseni heittäytymään ja yritän unohtaa epävarmuuteeni itseni suhteen. Itkin, kun joku sanoi minulla olevan täydellinen vartalo – se on kaukana täydellisestä, mutta sen pitäisi olla ystävä eikä vihollinen, kuten monesti sen koen olevan. Se jaksaa, se on antanut kaksi upeaa lasta ja se on osa minua. Niin kovin vaikeaa on muuttaa identiteettiä, kun on kasvanut ajatukseen huonommuudesta ja läski-haukkumisista.

Siksi tuo edellinen postaus itketti, nostatti hikikarpaloita ja jännitti. Kiitos hirveästi viesteistänne, ne merkitsivät minulle paljon. Muistetaan rakastaa itseämme. Onko sinun vaikeaa hyväksyä itsesi?

Leppoisaa sunnuntain jatkoa kaikille!