Luovan työn Vain Elämää

Meillä tapahtui jotain outoa perjantaina. Sain miehen katsomaan tosi-tvtä. Olemme olleet yli 18 vuotta yhdessä ja hän vihaa lähes kaikkea tosi-tvtä, joten näky oli harvinainen. Tiesin kuitenkin, että tykkää Sunrise Avenuen ainakin joistain biiseistä ja itse halusin nimen omaan nähdä Samun jaksot (Vesalat ja muut skippasin suosiolla), joten istuimme yhdessä telkkarin ääreen lasten nukkuessa. Ja hän katsoi kanssani ainakin jollain tapaa koko ohjelman!

No, ei siitä enempää, mutta ohjelmaa piti laittaa tauotta pauselle, sillä aloimme puhua ihan kaikesta mahdollisesta. Jossain vaiheessa sanoin, että kun olin taas ollut pari päivää pressireissulla, tuli mieleen niistä illallisista jollain tapaa Vain Elämää. Istutaan pöydän ympärillä, tutustutaan, kerrotaan itsestä ja omista kanavista, sometetaan villinä ja yritetään buustata niitä omia kanavia. Ollaan jollain tapaa yhtä, koska tehdään samaa hommaa, mutta silti jokaisella on hommaan tosi erilainen, oma lähestymistapansa, jokaisella on erilaiset taustat ja jokaisella on varmasti omat tyhjät hetkensä ja haastetta luoda uutta.

Mitä tarkoitan tyhjillä hetkillä? Sitä kun asioista saattaa kadota hohto. Sitä tähtää (ainakin itse) joihinkin maaleihin luovassa työssä. Ja ehkä moni asettaa elämässä ylipäätään maaleja itselleen, joihin tähdätä. Asetan itselleni koko ajan tavoitteita. Se saattaa olla tietyn lukijamäärän saavuttaminen, joku yhteistyö jota haluaisin hirveästi, joku oma ominaisuus jota haluaisin kehittää, joku paikka johon haluaisin päästä. Ja kun kovasti tekee töitä, niihin tavoitteisiin saattaa päästä. Ja sitten tuntuu tyhjältä. No nyt se on saavutettu, mutta ei tunnu miltään. Miksi pyrinkään tähän juttuun? Ja mihin pyrin seuraavaksi?

Toki puhutaan nyt täysin eri sfääreistä kuin missä Haberin Samu pyörii maailmalla, mutta hänkin korosti ohjelmassa sitä, että vaikka kaiken saavutti ja rahaa oli, olo oli tyhjä. Parasta on nyt kölliä sohvalla. Samaa mietin viikonloppuna. Kuinka ihanaa on kaiken viipotuksen jälkeen tulla kotiin jossa sinua on odotettu. Perjantaina messuilta saapuessani kotona odotti lohipiirakka uunissa, juustoja ja keksejä ja sauna lämpeni. Oliko vähän ihanaa tulla kotiin.


neule VILA/ farkut LIDL by Heidi Klum/ korvikset PINJAPUU

Yksin yrittäminen on monessakin mielessä nimensä veroista. Sitä vääntää yksin. Vaikka itsekin tapaan paljon ihmisiä erilaisten tilaisuuksien ja tehtävien kautta, se lopputulos täytyy vääntää yksin. Olen paininut kotona yksikseni vähän haastavan työtehtävän edessä tietämättä mistä aloittaa tai mitä tehdä seuraavaksi. Ja ne ovat monesti sellaisia tilanteita, missä ei vain voi kysyä keneltäkään. Koska itse ne jutut on luotava. Mietin, millaista tuskaa kokee joku artisti, jonka edellinen levy on ollut listaykkönen siinä tilanteessa, kun uutta on luotava ja sitä ei vain tule. Tai jos tulee ja se ei menestykään. Vaikka hommaa kuinka rakastaisi, aina ei vain onnistu. Mistä vaatesuunnitteljat keksivät uutta, mistä artistit vääntävät uuden biisin, mistä taiteilijat saavat inspiraationsa, kun tuntuu välillä, että kaikki on jo sanottu ja tehty? Koen, että luovan työn ja yrittäjyyden myötä olen vähän raskaskin ihminen. Kun ne inspikset saattavat iskeä saunassa, lenkillä, missä vain. Sitten ajatukseni lähtevät rullaamaan ties minne ja olen poissaoleva. Eilen paukutin vielä iltakympiltä asioita kasaan ja jatkoin kuuden jälkeen aamulla pimeässä. On ollut yllättävän haasteellista ehtiä kaikki kuukauden 15 päikkypäivän puitteissa. Ja yllättävän haastavaa keskittyä kotona metelissä, vaikka periaatteessa saisin ”omaa aikaa”.

Ja sitten se ajanpuute! Voi kuinka monta juttua välillä olisi mitä haluaa tehdä ja mistä inspiroituu, muttei vain ehdi. On pakko tehdä sitä soittelua Verohallintoon ja palaveerata pankin kanssa. Olipa muuten yllättävä kysymys eilisessä pankkipalaverissa, piti selvittää olenko minä tai ovatko lähiomaiset poliitisesti vaikuttavassa asemassa. Häh? Olen niin täynnä tätä paperisotaa, että mietin senkin tappavan osan luovuudesta. Toisaalta, ehkä tämä kehittää vähän lyhyehköä pinnaani.

Kyllä niistä bloggareiden Vain Elämää-pöytäkeskusteluista saa niin paljon inspiraatiota, että sillä leijuu pitkään. Viime viikolla Tallinnassa inpiroiduin upeista urista, joita ihmiset ovat luoneet, opin uutta omasta puhelimestani ja pulppusin ideoita. Eli ehdottomasti kannattaa irrota kotoa jos tilaisuus tulee!

Nyt muihin, somen ulkopuolisiin hommiin keskittymään. Saitteko selkoa sekavasta tajunnanvirrastani? Oliko sinunkin mielestäsi ihan paras Vain elämää viime perjantaina? Toivotan kaikille antoisaa työpäivää ja paljon inspiraatiota!

Latautuneita tunteita herättävä äitienpäivä

Kuten sunnuntaina kirjoitin, äitiys on monia tunteita ja ajatuksia herättävä asia. Äitimyytti on toinen asia, jota herkästi pidetään yllä ihan omilla ajatuksilla ja saatetaan ajatella, ettei oma äitiys ole riittävää.

Minä julistin reippaasti, että äitienpäivää ei tarvitse juhlia, sillä äitienpäivä on joka päivä ja tärkeintä on, että saa kokea äitiyden ja on terveet lapset. Tämä on edelleen totta, en kaivannut kakkua tai skumppaa, mutta olin samalla alitajunnassani aivan varma, että lapset ovat esimerkiksi päiväkodissa tehneet kortit. Esikoisen aiemmin kerhosta tuomat haastattelut ovat olleet sydäntäsärkevän suloisia, kun pieni esikoinen kertoi äidin lempiruoat ja hiusten värin. Joku harjoittelija oli täyttänyt muuten silloin tuon kyselyn ja ihmetellyt, että lapsi keksii, kun sanoi äidin hiusten olevan vaaleat, oranssit ja violetit. Ihania pieniä muistoja ja yllätyksiä! Nyt oli vuorossa ensimmäinen kerta, kun kuopus on missään hoidossa, joten odotin innolla, mitä tuo puhelias pieni ihminen, joka rakastaa piirtää on saanut aikaan. Lisäksi olin myös varma, että mies on hommannut jonkun lahjan. Sanotaanko, että hän on itse laittanut riman aika korkealle ostamalla hienoja lahjoja, mutta aina myös käytännöllisiä, joille on ollut tarve.

Tuli sunnuntai, kun aloimme heräillä kuuden jälkeen peräkonttikirppikselle. Tiedossa oli, ettei aamupaloja tai muita ehditä. Kuopus kömpi kainaloon jatkamaan unia ja mietin, että mitäpä sitä muuta voi äitienpäivältä toivoa, kun tuhisevan tytön kainaloon. Esikoinen oli tehnyt kortin, jonka antoi kylläkin vähän pahoilla mielin, kun äiti oli mennyt jo nousemaan ylös sängystä. Sitten alettiin hössöttää kolmisin lähtöä bussiin ja kirppikselle, sillä mies oli mennyt edeltä. Se oli sitä samaa hösäystä ja kiukkua kuin normiaamuina. Se tuntui jotenkin pahemmalta, ei äidin kuulu komentaa äitienpäivänä lapsia pukemaan! En tiedä mistä tämäkin myytti kumpuaa, mutta tuntui pahalta. Halusin palata pyjamissa halimaan. Miksi kirppis piti olla juuri äitienpäivänä. Ajattelin, ettei sillä ole väliä, että halitaan sitten toisena päivänä. Jotain tunteita päivään oli latautunut, sillä toimintamme tuntui ihan väärältä. Sitten seisoin päivän yksin torilla (tämäkin oli etukäteen tiedossa ja oma valinta) ja tunsin oloni jotenkin superkurjaksi. Haluan olla lasteni kanssa! Ja samalla, saan olla heidän kanssaan päivittäin. Miksi tämä sunnuntai osui sisimpään lujempaa kuin odotin?

Kuopuksen tarharyhmässä ei oltu tehty mitään äideille. Hämmästyin, miten paljon tunteita se itsessäni aiheutti. En tiedä mistä tämä linjanveto, kun ei ollut esimerkiksi koko päikyn linja. Mitään aamutuokiota, aamiaista tai vastaavaa ei myöskään ollut, olisi ollut ihanaa päästä osallistumaan hetkeksi lasten maailmaan, mutta ymmärrän, että tämä vaatii jo resursseja opettajilta ja rahaa samoin. Mutta miksi ei mitään korttia, kun askartelevat kuitenkin jatkuvasti? En ole kehdannut kysyä, sillä tuntuu siltä, että takerrun ihan epäolennaiseen asiaan. Pieni itse kyseli, miksei heillä tehty korttia kun sisko teki, eli ehkä minun olisi pitänyt kysyä ja selittää.

Hävetti, kun täysin korttia tai piirrustusta vailla jääminen aiheutti surun tunteita mielen. Hän piirtää minulle vaikka kuinka usein, hän on siinä halittavana ja kaikki on hyvin. Olenko ihan höperö? Miksi äitienpäivä sisälsi jotain latautuneita odotuksia ja tunteita niin paljon? Ja samalla hävetti, että siinä kirppishässäkässä jäi omankin äidin muistaminen ihan puolitiehen. Yritin soittaa ennen kirppistä ja lahjan annoin jälkikäteen.

Kun sitten purin asiaa seuraavana päivänä Instastoriesissa, pelkäsin että minut lynkataan kiittämättömänä naisena, joka valittaa nyt turhasta. Yllätyin, että sain ihan hirveästi viestejä teiltä asiasta, se selkeästi herättää ajatuksia. Kerroitte aamupala- tai satuhieronta-hetkistä päiväkodilla sekä lahjoista ja korteista. Ymmärsitte hyvin, miksi tuo pieni pahvinpala kuopuksen jutuilla olisi ollut iso juttu. En löytänyt yhtään kohtalotoveria, jonka lapset olisivat tarhassa ja mitään muistamista ei olisi tehty. Ymmärsitte myös hyvin, että selitys miksi näin tehtiin olisi ollut kiva. Kiitos niistä lukuisista viesteistä, en ollutkaan ihan yksin tunteideni kanssa!

Karoliina avasi eilen omassa Instassaan myös sitä, että opettajien aika ja resurssit menevät muuhun kuin äitienpäivän askarteluihin ja loppukeväästä sitä ollaan jo aika poikki. Ehkä se johtui resursseista ettei mitään askarreltu, toisaalta kynä ja paperia ja piirrustus äiti-tekstillä olisi jo ollut varsin ihana juttu. Eihän sen olisi tarvinnut olla ohjattu askartelu. Sain paljon myös viestejä lastentarhaopettajilta (yllätyin miten moni seuraajistani on siinä ammatissa, ei koskaan tiedä mitä ihmiset puuhaavat) ja opettajatkin kallistuivat enemmän sille kannalle, että kyllä aina jotenkin muistetaan. Resurssipulan takia tai osallistujapulan takia on lopetettu niitä aamuhetkiä, jonka ymmärrän kyllä hyvin, työt eivät välttämättä jousta sellaiseen kummassakaan päässä.

Hassua, miten tuohon päivään sanalla äitienpäivä kuitenkin latautui jotain lausumattomia odotuksia. Kun kerhossa on aina tehty joku muistaminen, minä vain oletin että tarhastakin tulee. Opinpahan, ettei yhtään mitään asiaa kannata pitää itsestäänselvyytenä, vaan arvostaa joka ikistä ihanaa piirrustusta, joka on äitiä ajatellen tehty. Ne ovat ihan yhtä ihania muistamisia kaikkina muinakin kuin äitienpäivänä.


mekko MONTON/ tennarit Budapestistä/ takki ONLY/ korvikset H&M

Harmitus ei ollut niin kova kuin tästä tekstistä voisi ehkä ajatella ja meni äkkiä ohi. Se vain kirvoitti niin paljon keskustelua ja viestittelyä Instassa, että päätin jatkaa vielä bloginkin puolelle. Pitäisikö tällaiset juhlapäivät lopettaa kokonaan? Tahattomasti lapsettomille, äitinsä menettäneille tai muuten vaikeassa tilanteessa eläville ne saattavat olla ihan todella kipeitä päiviä. Huomasin, että äidille, jonka lapset olivat isällään äitienpäivänä päivä oli vaikea. Moniin perheisiin nämä juhlapäivät saattavat tuoda stressiä ja kummia odotuksia. Puhumattakaan siitä päiväkodin tai koulun henkilökunnasta. Olisiko helpompi keskittyä siihen, että äitien- ja isänpäivä on joka päivä, eikä ladata odotuksia ja tunteita yhteen päivään? Entä se kaupallisuus, mitä kaikkea myydäänkään sen alla, että äitiä pitää muistaa?

Mitä olette mieltä? Onko äitienpäivä latautunut positiivisella vai negatiivisella tavalla? Ovatko nämä juhlapäivät liian kaupallisia vai ihana juttu arjen keskelle?

P.S. Kuvien mekko löytyi muiden mekkojen alta kaapista kirppishommissa, en tiedä koskaan sellaista hankkineeni, se oli selkeästi kirppismekko ja aivan epäsopiva hartioista. Mikä lie olikaan, nappasin päälle kun kaipasin pinkkiä äitienpäivän kuviin ja tämä löysi peräkonttikirppiksellä jo uuden kodin. Oliko ostaja joku teistä? Mies myi sen vessareissuni aikana, joten en ehtinyt nähdä kenelle meni!

Edit. Minua rohkeampi mies kysyi asiaa päiväkodista. Kortteja ei tehty kuopuksen ryhmässä, koska ne olisivat kuulemma olleet vain opettajien tekemiä, on perheen oma asia askarrella.

Kun mieli vetää mustaksi

Viime viikonloppuna teimme pienen kotimaan reissun, jonka varmasti huomasittekin Instasta, paukuttelin sinne innoissani enemmänkin juttuja. Palataan myöhemmin vielä tuohon reissuun, mutta lähdin sinne vähän nihkeässä olossa. Ajattelin, että lenssu on jo menossa ohi, mutta lauantaina pukkasi ihan ihme nuhan. Nenä valui niin, että silmät turposivat ja aivastelin tauotta. Keli oli kylmä. Reissua en halunnut viime tipassa perua, joten matkaan lähdettiin. Reippaasti meikkasin ja puin, sillä ajattelin, että voihan sitä ottaa keväisiä asukuvia, kun alkaa jo vihertää, vaikka onkin kylmä. No vielä mitä, kun yritin tulla teille esittämään keväistä fiilistä, alkoi kuvissa sataa lunta! Siinä sitten yritin pitää silmiä auki nuhalta lumen satessa niskaan, hah.

Mutta toivottavasti saatte silti kuvista inspiraatiota kevättä varten. Minusta oli kiva idea (bongasin kaupassa) pitää mekkoa noin, että avaa sen rehellisesti liiviksi farkkujen kanssa. Näin se menee viileillä keleillä ja kun kesä saapuu, on mekko läpsyjen ja hatun kanssa täydellinen pari helteille. Kivaa vaihtelua sille neuletakki+paksut sukkikset kombolle, vai mitä tykkäätte?

Asuinspiksistä otsikkoon. Olen koko kevään taistellut ei niin hyvän olon kanssa. Olen väsyksiin asti yrittänyt markkinoida itseäni somekanavissa, joka on tuntunut lähinnä pään seinään hakkaamiselta. Homma jotenkin junnaa paikallaan, enkä ole onnistunut kasvamaan tai tekemään tästä ns.puoliksi ammattia yrityksistä huolimatta. Olen käynyt yritysneuvojalla ja ahdistunut siitä, mitä kaikkea pitäisi yrittäjyyden myötä omaksua, missä välissä käyn yrittäjäkurssin, miten siitä selviää yksin, meillä ei ole perheessä yrittäjiä, keneltä voisi ikinä kysyä neuvoa. Miettinyt, ettei minusta ole sittenkään hommaan.

Pitkät lenkit ovat keväällä jääneet, sillä en ole jaksanut yksinäni juosta pitkään. Se on vain tylsää. Miehen kanssa emme ole juosseet yhdessä neljään kuukauteen. Ajattelin tsempata ja sain juostua yhden 15 kilometrin lenkin yksin, jonka jälkeen iskikin flunssa. Ensi viikolla olisi puolimaraton, jonne menen jos ei lenssu enää kaada ja jonne menen törkeän huonolla valmistautumisella. Nähtäväksi jää, pääsenkö maaliin asti, ennätyksiä ei ainakaan tehdä.

Olen myös ottanut talven aikana painoa, jonka syyt tiedostan täysin. Tiedättekö, kun on hyvä mieli ja draivi päällä, jaksaa myös pitää itsestään paremmin huolta. Sitten kun mieli vetää mustaksi, ei jaksa välittää niin syömisistä ja juomisista ja… Paha olo lisääntyy. Vaa’alla en ole käynyt iäisyyksiin, mutta vaatteet kertovat karua kieltään ja kaipaan sitä omaa hyvän olon painoa (tai oloa enemminkin).

Koen olevani hirveän epäonnistunut kaikessa, mitä yritän. Oli se sitten bloggaaminen, harrastukset, työnhaku tai kodinhoito, kaikki on ollut kevään ajan ihan levällään. Takaraivossa hakkaa koko ajan myös se, pitäisikö meidän vaihtaa kotia, nyt kaikki on vihdoin korjattu ja tämän voisi myydä. Mutta mihin mennä? Kuten moni tietää, olemme kuusi vuotta pyörittäneet tätä taloasiaa, muuttaneet pois, korjanneet kaiken, istuneet oikeudessa. Viimeinen pala oli väärin tehty katto, joka korjattiin syksyllä. Mutta mitä nyt? Mihin mennä?

Olen ihan kynsin ja hampain hokenut itselleni positiivisia mantroja. Että ei voisi paremmin mennä, kun on kaksi tervettä lasta. Itse olen pystynyt juoksemaan, vaikka olen sairastellutkin tänä keväänä enemmän kuin aiemmin. Liikunta on ihanaa, lapset ovat ihania ja olen saanut aika ajoin tehdä aivan ihania yhteistöitä blogin kautta. Sen lisäksi, että ne ovat tuoneet pieniä lisätienestejä, ne ovat antaneet jotenkin onnistumisen tunnetta ja merkityksellisyyden tunnetta. Tiedätte, sitä samaa tyydytystä kuin mitä töistä saa. Minä onnistun, joku tykkää työstäni ja haluaa sitä lisää! Olen saanut niistä itse ihan hulluna irti, joten nieleskelin tyhjää, kun viikonloppuna Instasta katosi 30 seuraajaa hashtagin kaupallinen yhteistyö-myötä. Tai johtuiko siitä vai muusta sattumasta, kuka senkin tietää. Yritin olla ajattelematta.

Eilen oli hyvä päivä. Menin aamulla näyttämään ihotautilääkärille hurjan näköistä luomea, joka tutki muutkin luomet (minulla on niitä satoja) ja totesi, ettei tästä tarvitse olla huolissaan. Teki mieli itkeä. Pelkään ihan hirveästi monesti sairastuvani vakavasti. Kiitin taas elämää. Kävin kahvakuulatunnilla ja siitä voimaantuneena avasin vihdoin, kuuden viikon pähkäilyn jälkeen netissä käytävän yrittäjäkurssin. Ystävä kävi kylässä juttelemassa iltapäivällä, oli ihanaa kun meillä kävi joku! Yritin hokea, että kyllä minä tähän pystyn. Illalla pääsimme miehen kanssa kaksin iltarasteille mummin tullessa yökylään. Oli ihan älyttömän kivaa loikkia pitkin metsiä taas flunssan jälkeen. Saimme hien pintaan, löysimme kaikki rastit ja pussasimme lopuksi.


paita ONLY/ mekko KAPPAHL/ farkut CUBUS/ korvikset H&M/ kengät ystävältä ostettu

Päivässä oli hurjan paljon kiittämistä. Silti kun näin illalla kaksi vuotta vanhan kuvan, hätkädin. Olinpas pieni. Toiko se sitten jonkun onnen? Jäin soimaamaan itseäni, että olen elänyt niin pellossa kevään. Tuijotin koneella auki olevaa yrittäjäkurssia. Ahdisti. Mies kysyi mikä vaivaa, en halunnut purkaa hänelle asioitani. Kaikki muut nukahtivat, minä luin itsekseni tiistain puolelle asti Michelle Obaman elämänkertaa ja hämmästelin, miten hurjan määrätietoisia ja kunnianhimoisia ihmisiä maailmassa on. Mikä itseäni vaivaa, kun lillin jossain välitilassa enkä saa elämästä otetta tai saa tehtyä napakoita päätöksiä?

Hermostutti, että niin hienon ja kivan päivän jälkeen mieli vaan veti mustaksi. Mikä senkin aina tekee? Vaikka tiedostaa kaiken hyvän, kiittää siitä ja tajuaa, miten onnekas on, mieli meinaa huutaa vaan miten monessa asiassa sitä on epäonnistunut. Itsemyötätunto taitaa olla ominaisuus, joka unohtui asentaa minuun kohdussa kokonaan. Se pitäisi ehkä opetella!

Tiedättekö tällaisen fiiliksen? Nyt uutta päivää kohti kahden iloisen pikkuneidin kanssa, jotka ovat kyllä enemmän, kuin elämältä voi pyytää. Oli vain pakko purkaa näitä mietteitään tähän väliin!

Ja hei, huomiseen asti on aikaa osallistua arvontaan täällä, klik!