Kevätväsymys

Niin kauan kuin muistan, kevät on ollut yksi surkeimpia vuodenaikoja omassa mielessä. Siinä missä rakastan syksyä, vesisadetta ja pimeneviä iltoja, ahdistun keväisin. Helmi-huhtikuu-akseli on jotenkin riepova, väsyttää ja on jotenkin paljon hankalampaa kuin esimerkiksi syksyllä. Se hetki, kun katupöly pölisee, maa on harmaa ja… Apua! Sitten yks kaks onkin kesä ja olen ihan liekeissä. Muistan viime kesältä, että kävin juoksemassa niin aamuseiskalta kuin iltaysiltä, kun valoa ja lämpöä riitti. Energiaa riitti ja mahan sai täyteen tuoreista marjoista ja ihanista salaateista. Mutta mikä siinä keväässä mättää?

Olen yrittänyt selittää tätä erinäisillä asioilla. Kevääseen liittyy aina se välikausivaate-stressi, kaikki menee yks kaks uusiksi ja aamuisin ei tiedä, pukeako lapset toppahaalariin vai shortseihin noin kärjistetysti. No, mutta ei sekään nyt ole iso asia! Kevääseen liittyy neitien synttärit, mikä on pelkästään valoisa asia, mutta aiheuttaa toisaalta stressiä. Selittääkö sekään sitä? Keväällä aurinko paistaa ihanasti paljastaen koko talven piilossa olleet sormenjäljet ikkunoissa ja muissa pinnoissa. Onko sekään niin iso asia? Vai kaikki nämä yhdessä? Pihakin tulee esiin ja sille pitäisi tehdä jotain sen sijaan, että potkii vähän lumia tieltään, apuaaaa! Tänä keväänä tulin tulokseen, että josko se on vitamiinivaje, ei minua Thaimaassa asuessa paljon helmikuu heilauttanut. Päinvastoin, maalis-huhtikuu oli parasta aikaa, kun kiivain turistimassa oli poistunut ja lämpötilat sen kun paranivat.

Olen huomannut parin päivän sisään useasta Instastoriesista juttua siitä, että ihmisiä väsyttää. Toki nyt on jyllännyt tiukat flunssatkin, mutta ilmankin niitä väsyttää. Itse olen popsinut hädissäni d-vitamiinia ja nukkunut paljon hyviäkin öitä, mutta väsyttää vaan. Tänä aamuna luin Aamulehdestä, että jos kevätväsymys johtuisi vitamiinivajeesta, sitten väsyttäisi kyllä ympäri vuoden. Ei siis ehkä sitäkään. Mutta nyt olen jo parista eri lähteestä lukenut, että kevätväsymys ei ole omaa kuvitelmaa, vaan ihan oikeasti osa ihmisistä kärsii siitä! Kroppa ei ole tottunut siihen, että valoa tulee yks kaks niin roimasti ja iltaisin melatoniinin eritys alkaa valon myötä myöhemmin. Kevätväsymys on siis oikeasti olemassa ja menee ohi osaksi sillä, että kroppa tottuu valoon.

Toki keväässä saattaa väsyttää muutkin asiat. Monella saattaa olla hurja määrä opiskelu- tai koulujuttuja ennen kesää, stressaa ja mitä kaikkea. Ja sitten jos vielä taustalla on se kevätväsymys ja stressi siitä, että pitäisi siivota koti kevätkuntoon (voisinkin tämän tekstin jälkeen ottaa nuo jouluvalot alas). Koko ajan pukkaa jotain juhlaa mitä varten koristella. Tulppaanit, rairuohot, ilmapallot, serpentiinit, juhannuskoivut ja kaikki valloittavat kodin, ennen kuin saa kääriytyä pimeyteen ja hiljaiseen syksyyn, jolloin ei juhlita yhtään mitään. Paitsi pimeyden ihmisen, eli esimerkiksi allekirjoittaneen synttäreitä. Ja minä oikeasti rakastan kesää, siirtymävaiheet ovat haasteellisia!

Syysväsymyksestä jauhetaan jotenkin tauotta, mutta itse olen kokenut lähinnä olevani outo ahdistuessani ja väsyessäni keväisin. Mutta ehkä se ei olekaan niin outoa?

Muita kevätuupujia? Kuvat ovat Svaneforsin kevätmalliston tilaisuudessa, jonne kahlasin helmikuun alussa valtavien kinosten läpi Helsingissä. Ihana väriryöpsäys vai mitä?

Mikä tässä elämässä loppujen lopuksi on tärkeää?

Olen huomannut yhden asian: väsyneenä prioriteetit menevät jotenkin sekaisin. Mitä väsyneempi olen, sitä enemmän yritän suorittaa, kontrolloida ja pitää kaikkia lankoja käsissäni. Mikään ei saisi mennä pieleen. Ja menee. Sillä ihminen minäkin vain olen ja muistikin pätkii väsyneenä. Superväsyneenä omat kierrokset nousevat ja rupean huitelemaan ihan joka suuntaan ja päivästä tulee entistä hankalampi. Mistä tämä johtuu? Siitä, että väsyneenä pienet asiat nousevat suuriksi. Räjähtänyt keittiö menee paljon helpommin kun on nukkunut hyvin, kuin silloin, kun väsyttää hirveästi. Väsyneenä oma pärjääminen työmarkkinoilla stressaa, kaikki stressaa. Pitäisi pystyä parempaan ja enemmän.

Tiistai oli yksi noista aika väsyneistä päivistä. Molemmilla tytöillä oli neuvola aamukahdeksalta (voi että päiväkotiin on helppo ehtiä kasiksi, kun ei ole sitä puurotaistelua!) ja uuvuin jo suunnilleen siitä kun pinnistin sinne ja tehtävien jälkeen yritin mahdollisimman selkokielisesti selittää terkalle fiiliksiäni. Että mikään ei ole ihanampaa ja tärkeämpää kuin lapsemme, mutta alamme olla vähän liian poikki miehen kanssa ja tarvitsisimme unta ja hengähdystä välillä. Hän onneksi otti asian tosissaan ja sanoi, että tilanne tuntuu rasittavan arkeanne kovasti ja hän ymmärtää. Kävimme yhdessä läpi erilaisia keinoja, mitä tehdä rassaaville illoille ja öille. Jo se puhuminen helpotti, kun joku otti tosissaan väsymyksemme! En kaipaa niitä ”älkää tehkö mitään”, ”sinä haalit liikaa tekemistä” yms. kommentteja, kaipaan sitä että joku ymmärtää ja kuuntelee ja tässä tapauksessa on nähnyt aika monen uhmaikäisen vanhemmat.

Iltapäivällä yritimme ottaa asukuvia vauhdilla miehen kanssa, mutta tiedätte, että tiistaina oli karseista karsein tuuli ja tukka nousi pystyyn. Jäädyimme molemmat ja turhauduimme. Mies karjaisi kameran takaa että ”mikä tässä elämässä on oikein tärkeää, miksi pitää olla sellainen tukka joka on hyvä kerran kuussa?!” ja minä painelin pois paikalta. Totuus on, etten osaa, en kerta kaikkiaan osaa laittaa hiuksia ja kun kampaaja oli ne illalla föönannut, ajattelin että nyt on hyvä tilaisuus ottaa kuvia. Otimme ne illalla uusiksi, yhtä vauhdilla, mutta ainakaan tuuli ei ollut enää yhtä kova tai paikka aukea.

Tuo lause jäi kuitenkin kummittelemaan mieleen ja sitä olen miettinyt useasti. Mikä tässä elämässä on oikein tärkeää? Olen itse valinnut pidempään kotona olemisen, koska perhe on prioriteeteissäni ykkönen. Se, että lapsillani on asiat mahdollisimman hyvin. Mitä minä sitten stressaan, itsepähän olen valinnut näin?

Keskiviikkona heräsin uuteen päivään todeten, etten tee tänään mitään ylimääräistä, vaan olen lapsille läsnä. Tiedättekö kuinka paljon helpompaa se oli, kun meillä oli nukuttu! Molemmat lapset kiskaisivat yön heräämättä, siis pelkkä neuvolassa avautuminen auttoi näköjään! Me rakensimme 160 palaisen palapelin, juttelimme, väritimme yhdessä, saunoimme ja puuhasimme. Tein kaikkeni ollakseni läsnä ja pitääkseni kiinni ajatuksesta, mikä tässä elämässä on tärkeää. Levänneenä asiat on helpompi laittaa tärkeysjärjestykseen.

Kun taas hermosin miehelle keskiviikkoiltana, että olen kuusi vuotta kävellyt taloamme ympäri siivoten, eikä mitään tulosta näy, kaikki vaan räjähtää pahemmin, tajusin taas väsymyksen vievän minusta voiton. Yritin parhaani mukaan rauhoittua, kävin katsomassa nukkuvia lapsiani ja mietin, kuinka se on kaikkein suloisin näky ikinä. Tiedättekö, sellainen melkein kolmevuotiaan pikkupeppu pikkareissa ja pulleat lapsenjalat peiton päällä. Melkein kuusivuotiaan, ison tytön tuhina uniriepu kädessä. Se sama, joka minulla oli kuusi vuotta sitten synnärillä. Rauhotuin ja mietin tyhmää meuhkaamistani tyhmistä asioista. Siinä ne tärkeimmät ovat ja on ihan sama, jos vessa on täynnä hammastahnatahroja. Se on oikeasti ihan sama. Voisinko vähän löysätä naruja ja kontrollia välillä?

Tänään heräsin mummoni luota, paikasta, josta olen teille usein kertonut. Se on jotenkin lapsuuteni symboli, tuo kivitalo Helsingissä. Yksi tärkeimmistä paikoista elämässäni. Siellä tunnen sen tunteen, kun asuimme vielä Helsingissä 1980-luvulla, olin huoleton pieni lapsi ja nautin ainoana lapsena ja lapsenlapsena aikuisten huomiosta. Kaikki huolet häviävät. Olin saanut kutsun ravintolan VIP-bileisiin eilisillalle, mutta tässä kohtaa ei tarvinnut edes harkita. Ilta mummon luona ristikoita tehden ja politiikasta puhuen vai ilta meluisassa ravintolassa? Valinta oli helppo. Tiedän, ettei näitä iltoja ja öitä mummolla ole loputtomiin.


paita VILA/ mekko MARO O’POLO/ kengät DR.MARTENS/ korvikset UHANA DESIGN

Välillä tuntuu, että kun jakaa arkeaan ja ajatuksiaan ja elämäänsä, täytyisi olla jotenkin virheetön. Ei ole varaa mokailla. Minulle saa kertoa aika suorin sanoin yksityisviestillä ajatuksensa. Siitä miten minä nyt ajattelin tyhmästi tai tein tyhmästi. Kun kerroin Instagrammin storiesissa, että vähän ahdistaa kuinka moni tajuaa Baby Jane-kirjoitukseni myötä minun eläneen vaikeassa, väkivaltaisessa suhteessa nuorena sain yksityisviestin. Siitä, ettei minun stoorejani voi katsoa vakavasti, koska Suunnon juoksukelloni ”häntä” karkaa aina irralleen ja naurattaa niin paljon. Näin punaista, mikä tässä elämässä oikeasti on tärkeää? Toisaalta, mikä minä olen toisaalta vaatimaan keneltäkään prioriteettihin keskittymistä, kun itseltänikin ne hukkuvat ja usein? Olen saanut myös arvostelua siitä, etten kestä negatiivista palautetta. No, totta kai sitä on kestettävä jos näitä hommia tekee, mutta eihän se silti kivalta tunnu. Että jätetään naureskelevien hymiöiden kanssa kommentteja lastenkasvatuksesta ja annetaan ymmärtää kuinka hölmö olen. Se stressaa ja saa vaatimaan itseltäni vielä kovemmin sitä, etten saa mokata. Ja miettimään yhä tarkemmin ja tarkemmin mitä haluan jakaa.

Sitten taas, mikä elämässä on oikeasti tärkeää? Jos minulle halutaan nauraa ja laittaa tiukkaa viestiä, niin mitä sitten. Sitä ajatusta opettelen. Kaikki eivät tykkää tyylistä, ajatuksista eivätkä naamasta. Somessa tai livenä. Mutta se mikä on tärkeintä on siellä kotona ja siihen pitää keskittyä ja pitää siitä kiinni. En aina itsekään väsyneenä, kiireessä ja tympääntyneenä pysty viestitse kirjoittamaan maailman fiksuimpia vastauksia. Anteeksi jos töksäyttelen Instassa välillä. <3

Ollaan armollisia niin itseä kuin muita kohtaan ja muistetaan mikä elämässä on tärkeää, jooko?

Tunnistatko tämän väsyneenä häsellyksen sataan suuntaan vai osaatko hengittää ja pysähtyä? Iloista alkavaa viikonloppua! Ai niin ja ihanaa naistenpäivää, muistetaan tukea toisiamme naisia ja äiteinä!

Ihana ystäväpäivä HopLopissa (+vinkki huikeaan arvontaan!)


Kaupallinen yhteistyö HopLopin kanssa

Te tiedätte, miten usein sitä haluaisi vaan pitää lasten kanssa kivaa, mutta velvollisuudet vievät aikaa. Arki-ilta, kauppareissu, ruoanlaitto ja siivous – kohta onkin alettava nukutushommiin. Tiedätte myös, miten usein lapsille saa laittaa ruokaa. Ja miten mielellään siinä välillä oikaisisi ja oikaseekin. Nappaa kaupasta mukaansa pinaattilettuja tai kalapuikkoja ja lämmittää niitä vauhdilla illalla. Entäpä jos tekisi jonain arki-iltana ihan erilaisen vedon ja lähtisi lasten kanssa riehumaan energiat pois ja syömään hyvin? Mukaan voisi ottaa ystävät ja näin vaihtaa ravintolan puolella kuulumisia vanhempien kanssa. Tai yksin ollessa lukea vaikka kirjaa tai tehdä töitä, jos siihen on mahdollisuus (ainakin facebookissa olen törmännyt kaverin kuvaan, jossa hän isompien lasten leikkiessä tekee tehokkaasti hommia vastamelukuulokkeet päässä!). Hoplop tarjoaa tähän kaikkeen mahdollisuuden, sillä heidän ruokalistansa on uudistunut ja leikkitilaa lapsille on loputtomiin. Minä söin leikkipäivämme aikana yhden parhaista lounaista pitkiin aikoihin ja annokseni sai ystäväni toteamaan, että vaikka hänenkin annoksensa on hyvä, niin nyt iski annoskateus. Lue pidemmälle, niin näet mitä kaikkea söimmekään, ehdimme tehdä päivän aikana ja mikä mahtava kisa on käynnissä!

Tykkään itse käydä HopLopissa monestakin syystä. En ole nähnyt siellä ikinä lapsilla huonoa hetkeä, heillä on aina kivaa. Olemme sopineet monesti sinne treffit ystävien kanssa, niin että lapsilla on leikkiseuraa ja äidillä juttuseuraa. Niin teimme tälläkin kertaa, kun lähdimme viettämään päivää HopLopiin äitikaverin ja hänen kahden tyttönsä kanssa. Koska ikähaitari meidän lapsissa oli vielä suhteellisen pieni, neidit ovat kaikki ikävälillä 1-5 vuotta, niin menimme sitten varsinkin pienempien perässä isompien jo viilettäessä kauempana. Mutta monet kuulumiset ehdimme vaihtaa, eikä juttu keskeytynyt vaikka ajeli autolla tai pomppi trampoliinilla. Itse asiassa 2-vuotias opetti hirveän aktiivisesti miten tehdä ”peppupläts” ja äidinkin kannattaa uskaltaa! Lisää taaperon kannustuksesta voit kurkata @optimismiakatja Instastoriesin puolelta.

Lisäksi tykkään siitä, että Hoplopissa on kivaa yksinkin lasten kanssa. Yritäpä seistä leikkipuistossa tuntikin, jo on kaikki hipat ja muut tehty, mutta sisäleikkipuistossa riittää puuhaa ja ideoita. Laitan yleensä itsekin mukavat vaatteet ja ryntäilen lasten kanssa liukumäkiin sekä trampoliineille. Arkena tilaakin piisaa hyvin!



Ja sehän on fakta, että lapsille tulee aikaisin nälkä. Olimme menneet tunnin pitkin puistoa, kun ensimmäiset ruokakyselyt jo tulivat. Kello oli 11. Siinä vaiheessa päivä keskeytyisi vähän aikaisin, jos ei olisi ruokailumahdollisuutta. Ja minä en ole arkiruokana niiden ranskis- ja hamppari-linjojen ystävä, joten on ihan mahtavaa, että HopLopista voi nyt uudistuksen myötä saada kotiruoka-annoksen. Lista on vaihtuva, sieltä löytyy aina yksi kotiruoka/viikko. Täältä voit kurkata lisää  kotiruoasta sekä voimassa olevasta tarjouskampanjasta! Lisäksi on toki muutenkin uudistunut lista, jolta porukkamme valitsi ruokia. Hassua, että meitä oli kuusi ruokailijaa ja kaikki valitsivat vapaasti ruokansa ja sen myötä pöytään päätyi kuusi erilaista annosta. Jokaiselle löytyi jotain. Lapsille tuli lämpimiä uunijuureksia, lihapullia, kasvispullia sekä viikon kotiruokaa, eli tuolloin lohikeittoa. Minä otin seitan-vartaan, joka oli ihan älyttömän hyvää ja ystävä kanasalaatin, josta totesi, että siinä oli kyllä syötävää ja paljon! Muussi oli kotitekoisen makuista ja pullat hävisivät vauhdilla, lisäksi uunijuurekset olivat ihanan makuisia. Ainoan miinuksen koko hommalle annoimme vähän liian suolaisesta lohikeitosta, mutta kuvasta näkyy, että maistui aika tavalla kaikki ja taas mentiin! Me jäimme pienten kanssa istuskelemaan ja viimeistelemään annoksia, kun isommat jo häipyivät leikkeihinsä. On aikamoinen helpotus kahdelle kotiäidille päästä oikaisemaan ruoanlaittohommissa ja pöydän siivoiluissa välillä. Kannattaa muuten ehdottomasti käydä kertomassa oma kotiruokatoiveensa HopLopin listalle TÄÄLLÄ, sillä sen kertomalla osallistuu kisaan, jossa voi voittaa vuoden HopLop-reissut! Arvonta suoritetaan helmikuun puolivälissä.

Viiden tunnin heilumisen jälkeen aloimme ympäripuhua lapsia lähtemään, se on yleensä se hankalin kohta, lähteä pois. Ystävä sanoi, että päivä oli todella kiva ja se varmasti näkyy kuvista. Niin näkyikin, meininki oli iloista ja päivä ihana! Nyt kun pakkaslukemat ovat olleet aika rapsakoita (meidän HopLop-aamuna oli -18 mittarissa), eivät pienet välttämättä pysty purkamaan energiaansa ulkona, joten sisäpuistot ja muut aktiviteetit ovat kiva vaihtoehto. Mitä suosikkeja teillä on kovilla pakkasilla?

Tutkimusten mukaan aikuiset leikkivät lastensa kanssa alle kymmenen minuuttia päivässä. Väittäisin itsekin rakastavani näitä sisäleikkipuistoja sen takia, että siellä on itselläni tilaisuus heittäytyä, olla lasten kanssa ja antaa muiden hoitaa ruokahuolto. Ottaa kaikki irti ihanasta vapaa-ajasta lasten kanssa ja nähdä ehkä samalla ystäviä.

Mitä tuumitte, onko HopLop suosikkejanne lasten kanssa?