Nalleja kaivataan!

Viikko vierähti lopulta aika äkkiä kotioloissakin, miten teillä meni? Kelit vaihtelivat niin, että välillä oltiin pulkkamäessä ja välillä kevätvaatteissa. On tehty kaikkia niitä puuhia mitä varmaan monessa muussakin perheessä – etsitty tyhjiä leikkipuistoja, leivottu ekaa kertaa ikinä tässä taloudessa pullaa, ulkoiltu loputtomiin, saunottu ja tehty erilaisia tehtäviä. Oppi ja ilo-tehtäviä sai tulostaa ilmaiseksi netistä ja hei, ne ovat ihan huippuja! Meillä olevat kortit ja kirjat on tehty jo moneen kertaa läpi ja uudet tehtävät ilahduttivat ja lapset oikeasti oppivat niistä hyvin.

Tulen itse ihan höperöksi jos kierrän vain samaa korttelia ympäri, joten uusia ulkoilumaastoja on etsitty. Lapsia ilahdutti hirveästi yhdellä ulkoilureissulla ikkunasta bongatut nallet, joita meilläkin on parissa ikkunassa. Jostain syystä naapurustossamme ei näy ollenkaan nalleja, joten eilen päätettiin lähteä oikein etsimällä etsimään niitä. Olettehan kuulleet tuosta etsi nalle – haasteesta, jossa ikkunaan laitetaan nalle lasten puuhaksi, kun on tylsiä korona-aikoja? Ajoinkin siis eilen Pispalaan, jossa taloja on tiiviisti ja lähellä tietä, toivoin, että se olisi nalleapaja. Samalla näytin kodin lapsille, missä asuimme kun esikoinen oli vielä mahassa. Piti vähän nieleskellä, tuli niin ikävä noita maisemia.

Lähdimme kiertämään Pispalaa ja Tahmelaa ja pysähdyimme matkalla tyhjään leikkipuistoon, jonka ohi kuljin tauotta Pispalassa asuessa, mutten lapsettomana käynyt kertaakaan puistossa. Taloja on alueella todella tiuhassa ja voi mikä ilo lapsilla oli, kun niitä nallejakin oli useassa ikkunassa. He oikeasti hihkuivat riemusta, kuului huutoja ”tuolla” ”oi miten söpö” ”mä näen yhden taas”. Ikkunoissa näkyi myös koiria ja pupuja, mutta laskentaan hyväksyttiin vain nallet. Sellainen löytyi jopa puusta! Samalla tytöt ihastelivat Pispalan maisemia ja totesivat, että siellä asuvilla on hurjan kauniit näkymät (niinpä, tuli ikävä!).

Tunnin ylös alas kävelyn jälkeen oli kuuma ja nälkä ja saldona oli 24 nallea. Lähdettiin autolla kohti kotia ja lapset totesivat, että oli hurjan kivaa, mennäänkö uudestaan joku päivä. Minustakin oli kivaa talsia eri maisemissa välillä ja kurkkia ikkunoita. Mikseiköhän lähistöllämme näy yhtään nalleja? Nyt ihmiset, laittakaa ihmeessä se nalle ikkunaan, nallekävelyt ovat suuri ilo tällä hetkellä! Pienistä jutuista on suuri ilo!

Mitä teillä on puuhailtu lasten kanssa, oletteko bongailleet nalleja? Mitä kaikkea puuhaa pihalla olette keksineet?

Kun meidät pakotettiin pysähtymään – 10 positiivista puolta

Kaksi pientä tyttöä juoksee toisiaan kohti leikkipuistossa. Eivät ole hetkeen nähneet, on ollut ikävä. Kasvoilla loistaa ilo. Juoksu pysähtyy huutoon ”ei saa halata”, alahuuli alkaa väpättää. Kaverista on pysyteltävä kaukana. Vanhemmista tuntuu julmalta estää tapahtuma, mutta nyt on pakko. Nelivuotias halaa vanhempiaan enemmän kuin koskaan, itkee, tulee syliin. Onneksi teitä saa halata ja perheellä on samat pöpöt hän sanoo.

Yllä oleva on vain hyvin pieni esimerkki siitä, miten vaikeita tilanteita meistä jokainen käsittelee tällä hetkellä arjessaan. On miljoonia esimerkkejä siitä, miten paha ihmisten on olla, vanhempana se tiivistyy nelivuotiaan pahaan oloon. Hän ei ymmärrä. Hän itkee, milloin kaveria saa taas halata. Kulta, kun en tiedä.

Mutta koska kaikilla on paha olo ja negatiivisuutta uutisissa piisaa, pysähdyin eilen miettimään, mitä positiivista tilanteesta voi löytää. Päivän positiivisia on moni viljellyt ja hyvä niin – ei tätä jaksa, jos ei ajattele iloisia asioita. Minkälaisia kivoja juttuja sinä löydät? Itselläni tuli mieleen mm. seuraavat asiat:

1. Olemme ajatelleet, että esikoisemme on jotenkin rauhallinen tapaus. Hän on ollut 8kk päivittäin eskarissa, sitä ennen kotona. Nyt kun olemme olleet 24/7 yhdessä kaksi viikkoa, olemme miehen kanssa hämmästelleet kuinka energinen hän on. Siis sitä energiaa ja juttua piisaa ihan järkyttävästi! Eilen hän oli 6 tuntia ulkoilemassa ja sen jälkeen sentäs totesi, että vähän väsyttää. Mietimme, miksi hän tuntuu niin eri lapselta ja tajusimme, että se 8 tuntia eskarissa vie voimat. Me saamme sellaisen väsytetyn version lapsesta kotiin. Väsymys näkyy monesti lauantainakin vielä. On huikeaa vähän kuin tutustua uudelleen lapseensa ja nähdä mitä kaikkea hän onkaan eskarissa oppinut! Mikä tilaisuus!

2. On aikaa. Koska taloudessa on pikkulapsia, niin aikaa lukemiselle, siivoamiselle tai muulle ei kyllä ole sitten ollenkaan. Sen sijaan aikaa on asioille, joihin ei arjen pyörityksessä ole tarpeeksi hetkiä. Lapset kysyivät voiko tehdä mönjää vaikka jauhoista ja vedestä. No tottahan toki. Voi pelata, mönjäillä, lukea lapsille – nyt on aikaa.

3. Samaa aikaa on ulkoiluun. Onneksi rakas ystävä asuu vastapäätä ja hänen kanssaan lapset voivat esimerkiksi pyöräillä. Kun tytöt miettivät, ehtisikö taas huomenna ulkoilla, sanoin, että ehtii. Ihan niin paljon kuin jaksatte. He hämmentyivät vastauksesta. Yleensä käydään läpi moneltako loppuu koulu, iltaharrastukset menevät ristiin, on sovittu kyläilyjä tai aina on jotain. Kalenterista saa välillä etsiä aikaa naapurin kanssa pyöräilyyn. No nyt ei tarvitse. Se on oikeastaan aika vapauttavaa!

4. Hävikkiruoka. Nyt käytetään kaapin jämät, sovelletaan, syödään kaikki ruoat kotona ja niin edespäin. Myönnän, että meille on käynyt useamman kerran niin, että olemme intoutuneet lähtemään ulos syömään ja kaappiin on jäänyt seisomaan joku ruoanjämä. Nyt syödään kaikki eikä ole hävikkiä.

5. Raha. Vaikka samalla ahdistaa miten pärjää taloudellisesti, kun työrintama hiljeni, ei sitä mihinkään kulukaan. Ei mene bensaan rahaa, ei päivähoitomaksuihin, ei kympin lounaisiin ulkona. Ei tule tehtyä heräteostoksia, ei maksettua salijäsenyyttä, ei käytyä teatterissa tai leffassa. Ei tule palkattua lastenvahtia tai maksettua perhettä uimahalliin. Ruoka tehdään kotona halvalla. En ole tehnyt mitään exceliä, mutta väittäisin, että perheen menot tippuvat aika tavalla. Vaikka kaikki ruoka tehdään kotona, on meillä syömäreinä kaksi pikkutyttöä, ei esimerkiksi paljon kuluttavia teinipoikia ja tosiaan, ne kalliit lounaat ulkona jäävät.

6. Soittelu. Myönnän. En soita arkena yleensä kenellekään. Ei muka ehdi. Eilen soitettiin videopuhelulla läpi veljiä ja isovanhempia. Tosin ei kovin menestyksekkäästi, saatiin nuorempi veli kiinni. Muut olivat töissä tai kiireisiä livenä striimatun jumpan kanssa. Nauratti. Luulin, että ihmisillä on aikaa. <3

7. Oma piha. Minä vastustin aina omakotitaloon muuttamista. En ole mikään mullankuopsuttaja ja omakotitalossa on aina jotain tekemistä sisällä tai pihalla. Kuinka paljon olenkaan kiittänyt pihaa nyt. On keinut, hiekkalaatikko ja tilaa puuhata.

8. Ei ole ulkonaliikkumiskieltoa. Siis oikeasti niin monet perheet maailmalla ovat täysin eristyksissä, me saamme mennä esimerkiksi lenkille vapaasti. Eilen kun juoksin perinteistä reittiäni voimabiisien soidessa korviin, kaikki tuntui ihan normaalilta hetken ajan. Unohdin ahdistuksen, juoksin ja lauloin ääneen. Ei kiinnostanut yhtään mitä ihmiset ajattelevat. Ainoa ero oli, etten ole ohittanut ikinä niin montaa kanssajuoksijaa tuolla reitillä.

9. Perhe. Niin moni on yksin. Minulla on talossani kolme muuta enkä ole hetkeäkään yksin. On elämäniloa, on eskaritehtäviä, arjen on pyörittävä, on noustava sängystä aamuseiskalta ja puuhattava. Ei voi jäädä peiton alle murehtimaan. Ja toisaalta taas, aamun voi aloittaa olemalla siellä peiton alla nelistään. Mies lähtee normaalisti töihin ennen seiskaa emmekä edes näe häntä aamuisin. Nyt on toisin.

10. Luonto. Kyllähän se oli selvää, ettei talouskasvu ja luonnon riistäminen voi jatkua loputtomiin. Ilmastonmuutos ahdisti meitä kaikkia ja näimme, ettemme voi jatkaa näin. Silti hyvin harva oli valmis tekemään isoja muutoksia. Luopumaan matkailusta, autoilusta tai uusista vaatteista. Nyt on pakko. Joku tuli väliin. Luonto elpyy ihan käsittämättömän kovaa vauhtia. Itketti nähdä kuvia Venetsian kanaaleista. Onko se vesi muka turkoosia? Ei sellaista sameaa massaa? Ei ole totta! Ihan mieletöntä!


pörrötakki GINA TRICOT/ hame GARCIA JEANS/ sukkikset KAIKO/ korvikset IITTALA/ rannekoru OXXO/ kengät Prahasta/ aurinkolasit H&M

Listaa voisi vielä jatkaa. Mitä positiivista sinä olet löytänyt? Pysytäänkö vain positiivisissa vai haluaisitko lukea, mitkä asiat itse koen haasteellisimpana meidän perheen arjessa?

Voimia tilanteisiinne. Pysytään terveinä, pysytään kotona!

Lasten harrastaminen ja kilpailu

Vuosi on pyörähtänyt käyntiin ja sen myötä myös harrastukset. Molemmat tytöt ovat harrastaneet meillä jotain pikkaisen alle 3-vuotiaasta asti, välillä vanhempien kanssa yhdessä (kuten perheuinti, suunnistus ja laskettelu), mutta molemmilla on ollut oma harrastus jossa ovat käyneet yksin jo pidemmän aikaanyt .

Esikoinen on ehtinyt kokeilla muun muassa temppukerhoa, tanssia ja voimistelua. Tanssiin hirveästi halusi, mutta pikkaisen tiukan oloinen opettaja vei aika pian 3-vuotiaan tytön innon. Hän olisi halunnut tanssia vain, eikä ojennella nilkkoja.

Voimistelu oli ihan kivaa, mutta siinäkin tuli hyvin äkkiä eteen tämä ainainen harrastusongelma: tuli viestejä, että nyt pääsisi hakemaan kilpailuryhmiin. Olin ihan hämilläni – mieleeni ei tullutkaan, että 5-vuotiasta voisi karsia johonkin kilpailuryhmään! Mutta niin osa aloittaa nuorena tavoitteellisen harrastaminen, keskittymisen tiettyyn lajiin ja kilpailemisen. Tämä tekee sen, että jos 10-vuotiaana saat päähäsi, että haluat voimistella, voi olla jo todella haastavaa löytää ryhmää missä olla vasta-alkaja. Tietenkään karsintoihin ei tarvinnut mennä eikä menty, vaan pysyttiin harrastuspuolella, mutta minä koin jonkin sortin ahdistusta koko lajia kohtaan. Meneekö se liian pian totiseksi?

Meidän lasten harrastukset ovat jotenkin automaattisesti suunnanneet liikuntaan, vaikka olisihan sitä vaikka mitä kuvataide- ja musiikkijuttuja tarjolla. Mutta eipä ollut sekään niin helppoa. Googletin kuvataidekerhoa, kun lapsi sanoi, että haluaisi piirtää – sinnekin oli jotain karsintatehtäviä. Apua.

Me olemme yrittäneet löytää liikuntamuodoista ne, joissa liikuntaa tulisi mahdollisimman monipuolisesti, se olisi mahdollisimman hauskaa eikä se tähtäisi heti karsintoihin ja kilpailuihin. Tässä hyvänä paikkana olemme kokeneet temppukerhon, jossa molemmat tytöt ovat käyneet. Kuopus aloitti alta 1-vuotiaana äitinsä kanssa ja toivotteli pari viikkoa sitten viikolla tuntinsa jälkeen ”heippa taas rakas temppukerho!”, eli taitaa olla mieleistä. Saa hyppiä, roikkua, juosta, heittää kuperkeikkaa, kiipeillä ja kaikki menee ns. leikin varjolla.

Esikoinen siirtyi tänä keväänä parkourin puolelle ja yllättäen on ryhmänsä ainoa tyttö! Siis missä piilottelevat tytöt, voimistelemassa? Minusta näytti jotenkin hurjalta sitä touhua katsellessa, kun ryhmässä on 13 poikaa ja meidän neitimme. Ei lasta haitannut, toivottavasti ei haittaa jatkossakaan jos suunta on tämä. Täytyy nostaa hattua rohkeudesta, minä olisin jännittänyt asetelmaa 6-vuotiaana aivan varmasti. Parkour on ihanan monipuolista ja hauskan näköistä liikuntaa ja samalla oikeasti aika hurjan näköistä! Korkeuseroja, tasapainohommia, hyppyjä ja ennen kaikkea kiipeämistä piisaa!

Lisäksi alle 3-vuotiaana aloitettu uimakoulu on esikoisella aivan ykkösharrastus, hän käy kerran viikossa uimatreeneissä, joka on tämän ikäisellä mielestäni erittäin hyvä tahti. Toki hän mielellään lähtee aina uimaan kun on tilaisuus, viikonloppuna Visit Jyväskylän reissulla olikin kaksi eri uimapaikkaa ja kaksi eri laskettelukeskusta ja lapsi oli onnessaan!

Minä en olisi valmis heti pienestä pitäen harrastamaan useita kertaa viikossa (tai viemään lastani harrastuksiin useasti viikossa) tai seisomaan viikonloppuja kisoissa tai vastaavissa, vielä kun lapset ovat näin pieniä. Toki siellä on kivoja kavereita ja yhteisöllisyyttä (olen ollut itse mm. ulkomailla pikkuveljen jalkapallojoukkueen matkassa), mutta olen sitä mieltä, että sitä ehtii myöhemminkin. Meillä ovat lapset niin poikki arkiviikosta, että on ihan parasta välillä vaan olla, syödä hitaasti aamupala viikonloppuisin ja rauhoittua. Viikonloppuisin on kivaa mennä yhdessä ulkoilemaan, rinteeseen, uimaan, pulkkamäkeen tai kesällä olen juossut lenkkejä pyöräilevä lapsi mukana. Meillä oli voimistelu lauantaiaamuissa ja se ei vain toiminut meidän perheessä – lauantai olkoon harrastusvapaa niin pitkään kuin mahdollista!

Jokainen tietenkin haluaa lapselleen parasta ja tuntee oman lapsensa, eli osaa lukea mistä hän tykkää ja minkä verran jaksaa. Silti olen pyöritellyt vähän väliä ajatuksia, ”pitäiskö” lapsen joukkueurheilla, jotta olisi joku yhteisö? Toisaalta miksi, onhan hänellä ystäviä. Olen vähän vihjaillut ratsastuksesta (oma lehmä ojassa, palaisin mielelläni talleille), mutta ei kuulemma hepat kiinnosta. No, ei toisaalta haittaa, se on varmaan yksi kalleimpia mahdollisia lajeja.

Parkourissa näyttää käyvän ihan teini-ikäisiäkin liikkumassa ja pitämässä hauskaa ilman kilpailua, mutta uinnissahan saattaa myös tulla tämä kilpailu-aspekti vastaan piankin. Ei ole kauaa siitä, kun luin perheestä, jossa kouluikäisillä lapsilla oli kahdet treenit joka päivä. Aivan älyttömän hurjaa! Ja toinen suuri toive lapsia harrastuksiin ohjatessa on, että niissä olisi muutenkin ns. terve pohja elämään. Ettei tuijotettaisi painoa tai kokoa (näen esim. itse kilpavoimistelun tällaisena lajina, johon en haluaisi lastani ohjata. Sanokaa jos olen väärässä).

Mitkä lajit siis olisivat mahdollisimman monipuolisia ilman kilpailua? Vai onko joka lajissa oma höntsäpuolensa? Kuinka nuoret lapset teillä ovat alkaneet treenata jo ns. tosissaan tai useita kertoja viikossa? Millaisia harrastuskokemuksia sinulla on lapsuudesta?

Minä olen harrastanut pienen ikäni jumppia, lisäksi oli hevonen ja muutamia vuosia pelasin koripalloa. Lauloin muuten myös kuorossa, vaikkei kovin paljon laululahjoja olekaan ja soitin vuosikaudet pianoa! Koripallossa turnaukset ja pelireissut olivat ihania matkojen ja porukan kannalta, oli huikeaa nukkua porukalla koulujen lattialla ja hihitellä, mutta pelipaine oli ahdistava.

Kokemuksia lasten harrastamisesta otetaan täällä mielellään vastaan? ”Pitäisikö” laittaa pianotunneille? Joukkuelajiin? Kun lapset ovat pieniä, niin vielähän se on hyvin paljon vanhemmista kiinni, mihin ohjautuvat. Onneksi ovat tykänneet kovasti näistä lajeista minkä merkeissä kevät on alkanut!

*postauksen kaikki kuvat Saara/Mimi ja Nöde Photography