Tamperelaisen Kivatin ihanat uutuudet

Kuka muistaa omasta lapsuudestaan Kivatin tuotteita? Minulle tuo logo on jotenkin piirtynyt mieleen lapsuuden kypärämyssyistä ja ajatuksiin on jäänyt, että merkki on luotettava ja kotimainen. Sen enempää merkkiasioita en lapsuudessa ole ajatellut, mutta omien lasten myötä on tullut paluu villahaalarien sekä kypärämyssyjen maailmaan ja nelisen vuotta sitten ostaessani noita tuotteita 1-vuotiaalle esikoiselle, valitsin kaupasta Kivatin myssyn sekä haalarin. Ehkä alitajunta ohjasi valintaa oman lapsuuden perusteella, mutta tuo villahaalari on palvellut meitä tähän syksyyn asti, kahdella lapsella. Vaikka olen niin sanotusti kohdellut sitä kaltoin (en pessyt täysin villanpesuohjeiden mukaan), se on säilynyt ehjänä ja lämmittänyt kahta lasta. Siihen on kaatunut mehut ja kaakaot (ainahan laskettelurinteessä kiskotaan vähän toppahaalaria pois, ja villahaalari alla ottaa osumat), mutta tahrattomaksikin se on aina pesussa saatu. Nyt se on molemmille liian pieni ja oli aika saada tytöille päälle uudet villahaalarit.

Itse koen tuon haalarin näppäräksi vaatteeksi, joka on helppo esimerkiksi lapsen itse pukea. Nyt kun eletään tätä kura-aikaa, en raaski laittaa tytöille uusia toppia päälle kuraan, vaan mieluummin laitetaan villaa välikausiasujen tai kuravaatteiden alle. Villahaalari toimii hyvin esimerkiksi automatkoilla, jos muut vaatteet ovat kurassa, olen heittänyt tytöt esimerkiksi tarhaan pelkässä villa-asussa.

Kävimmekin lokakuussa valitsemassa Kivatin tehtaanmyymälästä uudet villahaalarit ja valinta oli ”yllättäen” kauniin roosan värinen. Esikoinen jopa harkitsi Haukku-haalaria, mutta päätyi sitten kuitenkin vaaleanpunaiseen haalariin. Koot menevät haalareissa 10 sentin välein, eli otin vähän reilut haalarit, sillä toivon näiden palvelevan pitkään. Nyt sain mukaan Kivatin uutta villalle ja silkille tarkoitettua pesuainetta, joten lupaan kohdellakin näitä kauniita merinovillaisia haalareita vähän paremmin kuin edeltäjäänsä! Uutuustuote on biologisesti hajoava, hellävarainen iholle eikä sisällä väriaineita. Uskon, että talven hiihtoreissujen jäljiltä (voi tuleehan lunta ja hiihtoreissuja!) villahaalarit vaativat taas mehu- ja kaakaotahrojen poistoa. Saimme matkaamme myös merinolapaset ja -sormikkaat, jotka sointuvat nätisti haalarien harmaaseen resoriin.

Niin ja hei, se filosofia Kivatin takana! Olen vasta viime vuosina tutustunut yritykseen paremmin ja tähän asti ajatellut sen olevan kotimainen ja luotettava. Eikö ole hauskaa, mitä mielikuvia ja brändiuskollisuutta lapsuudesta jää? Kivat on syntynyt vuonna 1975 sen tuloksena, ettei Jukka Puskala löytänyt allergiselle lapselleen sopivia sormikkaita. Niin alkoi sormikkaiden valmistus itse ja tuotevalikoima on laajentunut vuosien saatossa. Vaatteet tehdään Suomessa, kaikki materiaalit ovat myrkyttömiä ja kaikki työvaiheet suunnittelusta ompeluun tapahtuvat saman katon alla Tampereella. Luotettava on siis todellakin se sana, jonka voi tähän merkkiin liittää. Ja kestävyys!

Koska olen vähän höyrypäinen täti, mitä tulee parin kuukauden ikäiseen veljentyttööni, haluan hommata hänelle kaikkea, mitä olen omassa lapsiperhearjessamme kokenut hyväksi. Niinpä vein ristiäisiin hänelle muun muassa Kivatin villahaalarin, jossa pienen on hyvä nukkua talvella kärryissä. Onneksi muuten kysyin kälyltä mielipidettä väristä, sillä aika pinkkifanina ja kahden pinkkiä rakastavan tytön äitinä olisin ottanut kolmannenkin haalarin roosan sävyssä. Tajusin kuitenkin, että makumme on vähän erilainen ja kysyin, tykkääkö pinkistä, kuvasta näette, mikä oli vastaus. Tädin pieni uinuu talvella siis harmaassa haalarissa.

Tänäkin aamuna saattelin kaksi pinkkihaalarista tyttöä tarhaan ja kannoin rapaiset päällyvaatteet sylissä. Helppo yhdistelmä sanoisin ja nätti haalari, vai mitä?

Kenellä on ollut Kivateja lapsuudessa tai omilla lapsilla nyt?

*roosan väriset haalarit, käsineet sekä pesuaine saatu

Mikään ei muutu?

Yö meni valvoessa ja aamulla törmäsin Minnean muruja-blogin tekstiin siitä, mikä elämässä on muuttunut viidessä vuodessa. Teksti pysäytti. Hymyilytti, kun mietin, että omassa elämässä lähes kaikki. Tai jos mennään ajassa 10 vuotta takaisin, millaista elämä oli silloin? Erilaista, hyvin erilaista. Tehdään pieni aikamatka näiden asukuvien myötä, jotka otettiin matkalla ristiäisiin.

Viisi vuotta sitten, vuonna 2013

Tuo vuosi lienee muutoksen vuosista suurin, sillä minusta tuli ensi kertaa äiti. Alkuvuodesta taapersin mahani kanssa jännittäen tulevaa, purin parhaani mukaan vielä muuttolaatikoita ja pesin vauvanvaatteita. Kävin koiramme kanssa lenkillä ja jatkuvasti eläinlääkärissä. Vauva syntyi laskettuna päivänä kuin oppikirjasta ja muutti meidän elämämme täysin. Olimme olleet 12 vuotta yhdessä lapsettomina, joten arkea täytyi opetella uusiksi. Koira oli toki sitonut paljon, mutta yövalvominen oli ainakin ihan oma juttunsa! Kaksiviikkoisen vauvan kanssa olin taas eläinlääkärissä ja kun vauva oli 3 kuukautta vanha, tuli pommi, että uusi kotimme ei voi hyvin. Siinä sitten istuimme pihalla silmät ristissä valvomisesta, miettien mitä teemme jatkuvasti sairastelevalle koiralle, mitä teemme kodin kanssa ja miten tätä kaikkea jaksaa. Itkimme ja juttelimme aina yömyöhään, kun vauva oli nukahtanut.

Kesällä koiralle etsittiin uusi koti. Loppukesän myötä lopetin blogini, enkä uskonut sitä enää ikinä kaivavani esiin. Blogin nimi tuntui irvokkaalta siinä vaiheessa, kun itkin silmät päästäni koiraa, jaksoin hädin tuskin pukea, etsin meille väliaikaista kotia ja nukuin tunnin pätkiä öisin peläten miten selviämme. Syksyllä kävimme puolivuotiaan vauvan kanssa katsomassa vuokra-asuntoja. Tähän aikaan, itse asiassa 7.11. eli päivälleen viisi vuotta sitten kannoimme tavaraa varastoon ja vuokrakämppään ja muutimme takaisin keskustaan. Palkkasimme asianajajan, aloimme repiä kotia palasiksi. Koko se idylli uudesta omakotitalosta, koirasta ja vauvasta oli murentunut muutamissa kuukausissa. En jaksanut pitää ystäviin yhteyttä, olin synkkä itkuinen ihminen ja pimeä vuodenaika pahensi sitä. Pakotin itseäni vauvaharrastuksiin, jotta pysyin arjessa kiinni ja miehen kontolle jäi enemmän taloasiat. Parisuhteemme koki valtavan kovia.

Hassua siis, että tuo vuosi viisi vuotta sitten on sellainen, josta jäi päällimmäisenä kamalat muistot, vaikka se toisaalta oli elämäni onnellisin hetki, kun minusta tuli äiti. Yhtä aikaa elämään tuli paljon hyvää ja paljon pahaa. En ole koskaan ollut niin rikki ihmisenä, kuin tuona vuonna, enkä pysty ajattelemaan sitä itkemättä vieläkään. Elämä on muuttunut ja paljon viidessä vuodessa, lapsia on kaksi, kotia on korjattu ja paljon ja unet ovat palanneet, samoin kuin värit elämään.

10 vuotta sitten, 2008

Tämä muisto hymyilyttää, sillä kyseinen vuosi on niin valtavan kaukana nykyisestä tilanteestani! Olimme saaneet miehen kanssa yliopistot kasaan ja pääsääntöisesti olimme koko vuoden Phuketissa, kesällä muutaman kuukauden Suomessa. Olimme ajatelleet kokeilla yhden talven siellä asumista, mutta homma vei mennessään ja talvia kertyi kolme. Koin asiasta huonoa omatuntoa, sillä olinhan juuri valmistunut maisteriksi. Minun pitäisi suunnitella uraa ja asettua jajaja, eikä huidella maailmalla huusi omatunto. Samalla koin, että olin pitkästä, pitkästä aikaa hyvin riippumaton mistään. Ei ollut enää kouluja joihin on ”pakko” mennä, ei mitään pakkopakkoa elämässä. Miksi siis en työskentelisi ulkomailla, kun siihen oli mahdollisuus? Kotimme Tampereen keskustassa oli vuokralla ja teimme kuusipäiväistä viikkoa Thaimaassa. Palkalla tuli hyvin toimeen ja vapaapäivät sukeltelimme ja välillä piipahdimme muun muassa Kuala Lumpurissa sekä Singaporessa. Ennen kauden alkua olimme viisi päivää Similanilla sukeltamassa ja kauden jälkeen jäimme myös lomailemaan. Olen hyvin hyvin onnellinen siitä, että sain olla samassa työpaikassa mieheni kanssa ja jaamme nämä muistot. Sitä on vaikeaa selittää kenellekään, millaista elo siellä oli. Samalla tuntui, että olen maailman onnellisin ja toisaalta, että pakenen jotain ”oikeaa” elämää Suomessa ja vastuuta ja ties mitä.

Pidin tuona kesänä valmistujaisjuhlat ja ahdistelin, kun en halunnut jäädä Suomeen toimistohommiin. Molemmat meistä ajattelivat, että pitäisi, mutta kun kesäkuussa oli satanut pari viikkoa kaatamalla ja oli hirveän kylmä, tuli mieheni kesätyöpaikasta kotiin prätkällä, nappasi kypärän pois päästään ja sanoi kerrostalomme ovella ”kyllä me lähdetään takas sinne Thaimaahan”. Muistan 10 vuoden jälkeenkin tuon hetken hyvin elävästi ja missä kohtaa itse olin. Hymyilin onnesta, sitä minäkin halusin, mutta koko ajan mietin että ”emme voi”. Nyt 10 vuotta myöhemmin olen monta kertaa kiitellyt sitä, että mentiin ja koettiin kun todellakin voitiin! En vaihtaisi noita vuosia mihinkään.

Kun palasimme Suomeen kesäksi, päätin suorittaa moottoripyöräkortin, jotta selviäisin paremmin Thaikkulassa mopolla. Sitä hieroessa menikin kesällä aikaa. Lisäksi opetin maahanmuuttajille suomen kieltä ja hämmästyin, kuinka he itkien päästivät minusta irti. Lapseni leikkivät nykyään kissalla, jonka sain venäläisiltä naisilta. En ollut tajunnut, kuinka he olivat kiintyneet opettajaansa ja hämmästyin lahjojen ja halausten määrää lokakuussa lähtiessä takaisin Thaimaahan. He itkivät, toivat ruokaa, pehmoleluja ja vaatteita muistoksi ja minä häkeltyneenä kiittelin.

Kesällä 2008 kuoli myös marsumme, joka eli kunnioitettavat 7 vuotta ja oli viimeisen talven veljieni hoidettavana.

Otsikkoon siis vastaten, todellakin muuttuu, kaikki muuttuu ja koko ajan. Yksi mikä on säilynyt erilaisten vuosien ja kokemusten läpi on parisuhteemme ja siitä olen hirveän onnellinen. Että voin jakaa kaikki reissumuistot ja lasten syntymät saman ihmisen kanssa. Edelleen arkipuheessamme on jotain thai-kielen sanoja ja edelleen viittaamme 10 vuotta vanhoihin juttuihin, onneksi toinen ymmärtää ne.


paita PART TWO (saatu BY EMKASTA pari vuotta sitten)/ rannekoru SYSTER P (saatu)/ hame NOSH ORGANICS/ korvikset THE OTHER STORIES/ kengät PALMROTH (saatu)/ takki VILA

Vastuuta ja sen myötä huolta ja murehtimista on tullut elämään lisää, mutta toisaalta sen kaltaista onnea, mitä en tiennyt edes olevan. Elämä on muuttunut ja elämä on kantanut. Kiitos Minnea tästä ideasta, rakastan vanhojen muistelua!

Asu kuvattiin Hämeenlinnassa, josta a) löysin söpön vaaleanpunaisen talon b) juoksin hirveässä kiireessä lapsille ristiäisiin juhlakengät ja jouduin ottamaan molemmille liian isot. Ristiäisasuun vaihdoin sisälle korkkarit, mutta pihalla oli nämä ylipolvensaappaat, jotka kestävät rapakelejä ja joista voi taittaa varren jos haluaa vähän vaihtelua ilmeeseen! Asu koostui kahdesta kovasta kotimaisesta sekä pari vuotta vanhasta paidasta, jota rakastan, mutta joka on ollut liian vähän käytössä!

Onko oma elämäsi muuttunut rajusti viidessä tai kymmenessä vuodessa?

Ihanat nolot villasukkani!

Minä olen ihmisenä sellainen, joka tekee koko ajan jotain, unissaankin. Joskus aikanani jouduin ottamaan kynän ja paperia yöpöydälle, kun tuntui että nukahtaessa tuli parhaat ideat päähän, eikä voinut nukahtaa, koska ne unohtuisivat. Ja tämä oli aikana ennen lapsia, mihinköhän potenssiin tekeminen ja hösääminen onkaan heidän myötä kasvanut!

No, mutta sitten kun jotain en saa aikaiseksi, niin en myöskään saa. Jos joku ei tunnu omalta tai ole mieluista, se vain jää. En jätä väliin joulukorttikuvauksia, en influenssarokotteita ja laitan synttärikutsut matkaan viittä viikkoa etukäteen. Mutta joissain asioissa olen täysin saamaton. Niihin asioihin kuuluu mm. kaappien siivous sekä tässä tapauksessa mennä keskustaan ja ostaa pari metriä silkkinauhaa. Niin. Kun en koskaan siellä keskustassakaan käy.

Kysyin nimittäin keväällä 2017, voisiko mummoni kutoa minulle ylipolvenvillasukat. Kävin itse ostamassa langat ja etsin sukkamallin. Mummohan on tehnyt meille lapaset ja villasukat vuosikymmenet ja jälki on kuin tehtaasta. Tahti on kuitenkin ymmärrettävästi hidastunut korkean iän myötä ja hän lupasi tehdä ne, mutta hetki aikaa menisi.

Sain nuo sukat lokakuussa 2017 synttärilahjaksi. Äitini toi ne tullessaan ja sanoi, ettei mummo ehtinyt käydä ostamassa nauhaa ja tai pujottaa sitä varsiin, se minun pitäisi tehdä itse. Joo joo, toki teen, vannoin. Ajattelin, jospa pysyvät jalassa ilman nauhaa. No eivät, kyllä se täytyy olla kiristämässä. Sitten se ajatus unohtui, kun en heti ostanut. Ei koskaan kaupungilla tullut mieleen, että voisin ostaa sen nauhan. Vuotta myöhemmin äitini hermostui tähän saamattomuuteen (on muuten hänkin aika touhuntäti) ja viime lauantaina googletti, missä on Eurokangas Tampereella (en ole käynyt sen koommin kun oli Hämeenkadulla ja sitten Tullintorilla) ja näin päädyimme Ratinaan. Ostamaan kaksi metriä silkkinauhaa, hinta oli 1,5 euroa. Äiti vielä pujottikin sen, ettei vaan jää homma taas puolitiehen. Kyllä minua nolotti ja nauratti yhtä aikaa!

Laitoin sukat jalkaan ja olin niissä koko loppupäivän. Siivosinkin ne jalassa! Palelen hirveän herkästi ja sukat olivat kuin villahousut päällä. Halusin ne siis päälleni myös johonkin asukuviin, sillä olen kiitollinen mummolle, joka vaivalla ne kutoi ja äidille, joka vähän patisteli minua saamaan sukat käyttöön. Ne ovat hameen kanssa todellakin kuin villahousut, eikä kylmä varmasti tule, mutta meinaavat kengän kanssa vetää vähän kurttuun. Varmastikin siis parhaat kotisukat, saa nähdä keksinkö minkä kenkien kanssa olisivat parhaat!

Kuvaushetkikin oli jännittävä, sillä sovin ensimmäiset kuvaustreffini ikinä Kristan kanssa. Jännitti, kun kameran takana oli joku muu kuin mies ja jännitti, osaanko minä ottaa hänelle kuvia. Tuli sellainen viime hetken paniikki, etten minä osaan ja olen ihan huono ja toinen ottaa parempia kuvia jajaja.. Perinteinen minun syndroomani! Mutta hommasta jäi todella hyvä mieli ja kävimme vielä pikaiseen teellä Moro Skybarissa kuvausten jälkeen. Onneksi sain aikaiseksi toteuttaa tämän! Lähtee siis kolmelle naiselle tämän postauksen myötä kiitokset!



neulemekko ja takki VILA/ kengät DR.MARTENS/ pipo Kädentaitomessuilta/ hanskat A+ MORE/ korvikset CORUU (saatu)/ villasukat Made by grandma

Tässä on kyllä luottovaatteeni talveksi, ihanat lämpimät sukat! Voisinko vain hengailla takkatulen äärellä näissä joululauluja kuunnellen? Ei sillä että joulusta yhtään intoilen…!

Onnistuisiko itseltäsi kutoa pitkät sukat? Tai löytyykö kaapista sellaiset? Lämpöistä lokakuun viimeistä kaikille!

*kuvat minusta otti Krista