Väsynyt markkinoimaan itseäni

Tämä teksti ja kuvat eivät ihan täysillä sovi toisiinsa, mutta Kyproksen asukuvia olisi vaikka millä mitalla ja kesäkin on jo pitkällä, joten tuupataan nämä tähän väliin. Kesä on ollut upea (montakohan kertaa tämänkin olen sanonut?) ja rantapäivistä on nautittu. Olen yrittänyt parhaani mukaan olla miettimättä syksyä ja sen muutoksia, mutta kyllähän se sieltä väistämättä tulla jolkottaa ja käy ajoittain mielessä. Minun pitäisi nimittäin alkaa tosissaan markkinoimaan itseäni ja myymään osaamistani töiden toivossa. Mutta tiedättekö: sitä teen ihan koko ajan.

Selvennetään asiaa: kirjoitan paljon perusteluja yhteistyökumppaneille ja kerron, miksi minun kanssa kannattaisi tehdä yhteistyötä. Pyöritän päivittäin sähköposteja, myös siellä uimarannalla ja yritän keksiä erilasia kanavia markkinoida blogiani, postauksiani ja Instagrammin kuvia. Se on välillä todella puuduttavaa, välillä taas mietin, että se tulee niin selkärangasta, etten edes mieti sitä. Mutta. Kyllä minä stressaan aivan liikaa sitä, miksen saa blogiani kasvamaan isommaksi, miksen saa niin ja niin montaa seuraajaa ja mitä pitäisi tehdä toisin.

Sitten päästään kysymykseen, miksi haluaisin kasvattaa blogiani? Olen toivonut sen tuovan minulle hauskuuden ja harrastuksen lisäksi pieniä lisätuloja kotihoidontuen rinnalla. Niin kuin se on tehnytkin ja mahdollistanut välillä juttuja, jotka aivan varmasti olisivat jääneet muuten tekemättä. Sen vuoksi olen työntänyt sitä eteenpän, pienestä harrastuksesta vähän ammattimaisempaan tekemiseen ja pyrkinyt mm. portaaleihin bloggaamaan. Kasvattaakseni lukijakuntaani. Kuitenkaan nykyinen työmäärä ja käyttämäni tunnit eivät vastaa millään tapaa sitä ”hyötyä”, jota blogista saan ja näin kesähelteillä on tullut mietitittyä kaiken järkevyyttä.

Mutta. Minä rakastan kuvaamista, minä haluan päästä kertomaan kivoista jutuista muillekin. Haluan jakaa ajatuksia lukijoiden kanssa, haluan kirjoittaa. Nämä ovat asioita, joita teen ihan omasta intohimosta, menen ja puuhaan ja valokuvaan. Mutta olisihan se iisimpää, jos ei repisi aikaa kuvien käsittelyyn ja asioiden tuomiseen blogiin. Ja samalla aina haluaa säilyttää sen tietyn yksityisyyden ja joutuu välillä miettimään todella tarkkaan mitä kirjoittaa, sillä päässä saattaa liikkua sata asiaa joita haluaisi sanoa, muttei uskalla. Esimerkkinä taloasia, josta kesäkuussa kirjoitin hiukan.


mekko LINDEX/ kengät MIGATO/ korvikset POOLA KATARYNA/ hattu Kyprokselta

Olen siis koko kotiäitiaikani markkinoinut itseäni ja osaamistani, istunut puistossa vastaamassa välillä sähköpostiin ja toivonut, että blogini kasvaisi. Koska upeita blogeja on nykyään 13 tusinassa ja todella moni osaa niin kuvata kuin blogata, on tämä tie ollut aikamoista hakkaan päätäni seinään-touhua. Samalla olen kuitenkin toteuttanut intohimoani ja tallentanut ihania asioita elämästämme. Niihin postauksiin on ihanaa palata jälkikäteen, blogista on tullut eräänlainen päiväkirja samalla.

Nyt pitäisi alkaa uudella höngällä tekemään työhakemuksia ja ajatuskin uuvuttaa. Olen niin paljon hakannut päätäni seinään tämän blogimarkkinoinnin kanssa ja samalla kokenut välillä ihan huikeita onnistumisia. Olen hyppinyt tasajalkaa, kun olen onnistunut saamaan tiettyjä yhteistöitä.

Tämähän ei näy lukijoille ja järkevyyttähän olisi pitää tämä vähän vähemmän stressin alaisena touhuna. Kun kukaan ei pakota näin usein esimerkiksi postaamaan ja välillä revin sen ajan lähipiiriltäni. Olen vähän kuin vapaalla koko ajan ja en sitten toisaalta koskaan. Mutta kun. Minä tykkään ja haluan. Mutta sen tyrkytyspuolen olisin valmis välillä lopettamaan, täytyy vetää henkeä syksyä ja työkkäriä varten!

Saitteko kiinni ajatuksistani? Että on raskasta yrittää olla joka päivä parempi ja erottua? Onko sinulla työ, missä pitää osoittaa koko ajan pätevyytensä vai saatko välillä hengähtää?

P.S. Tämän ei ollut tarkoitus olla niin negatiivinen teksti, kuin miltä ehkä vaikutti, olen vain pyörittänyt omaa väsymystä ja miettinyt asioita viime aikoina ja halusin jakaa ajatuksia!

Muoks. Blogiongelmista johtuen kuvat eivät toimi, yritän selvittää asiaa!

Synttärisälää ja metatyötä

Minua on viime aikoina vaivannut unohdukset. En ikinä koskaan unohtele, joten on ihan kamalaa, että viikon sisään on unohtunut niin lompakko kuin kännykkä kotiin. Olen nähnyt painajaista kadonneesta kirjaston DVDsta, jota en edes muista lainanneeni. Olimme lainanneet ja panneet auton hansikaslokeroon, sieltä löytyi. Oli mukana Vuokatissa 2kk sitten, ollut siis sen 2kk hansikaslokerossa. Miten sellaisesta voi nähdä painajaista, että hukkaa kirjaston DVDn! Siinä kyllä korostuu joku kiltin tytön syndrooma, minulle ei vaan käy näin. No, sekin homma hoitui.

Olen myös ihmetellyt, miksi lähetetään niin paljon muistutuskutsuja, eivätkö ihmiset ihan oikeasti muista mihin tilaisuuksiin ovat ilmoittautuneet? Tai näe niitä kalenterista? Kunnes sain muistustuskutsun keskiviikon tilaisuudesta tiistaina. Olin ihan itse ilmoittautunut, kiireessä, enkä laittanut kalenteriin. Siinä sitten ihmettelin, etten kyllä pääse lähtemään, mutta pääsinkin. Siltä istumalta soittelin lapsenvahdeille, sain pariksi tunniksi yhden tutun. Onnistui kohtuuhintaiset junaliput ja mies sanoi että homma ok.

Mietin, mistä tämä unohtelu johtuu ja totesin, että aivot rullaavat niin montaa metatyötä, etteivät varmasti ole päässeet rauhoittumaan hetkeen. Maaliskuu oli tosiaan hektinen. Vaikka asiat olisivat kivoja, olen miettinyt silti viime aikoina paljon. Ystävänpäivänä lähtivät synttärikutsut matkaan, sen jälkeen mietin tyttöjen asut, käytiin synttärikuvissa, sovin Juhlaprinsessan kanssa ohjelmasta, sovin kakuntekijän kanssa useamman sähköpostin verran leivonnaisista, mietin tarjoiluja, vastasin todella moneen synttärilahjatoive-kyselyyn, hommasin ilmapalloja, ostin synttäriteemalla astioita jajaja. Siinä sivussa kävin useamman kerran Helsingissä, piipahdettiin Tukholmassa, treenasin, pyöritin arkea, kävimme monilla lastensynttäreillä eli mietin muidenkin lahjoja, hommasin kerhoihin allergisillekin sopivia keksejä synttärijuhlintaan ja muuta metatyötä.  Hommasin koristeita virpomisoksiin ja tein ne vauhdilla synttäreiden jälkeen. Lisäksi olen ollut edelleen normaalia enemmän lasten kanssa yksin (siis meidän normaalia) ja kuopus on kunnostautunut valvomisessa maaliskuun ajan. Ei ihme, että pää ei enää ota vastaan ja unohtelee.

Lisäksi stressasin, että mitä jos lapset tulevat kipeäksi. Mitäs järkeä siinä sitten on? Kun synttäripäivä koitti, tunsin, kuinka rentouduin. Kaikki vaikuttivat terveiltä, tarjoilut olivat valmiina, odotin itse vieraita kovin, sillä paikalle saapui ystäväperheitä niin Jyväskylästä, Tampereelta kuin Helsingistä. Nautin lopulta itse kovasti päivästä, mikä ei ole niin sanottua emännän roolissa. Tällä kertaa ehdin jotenkin todella hyvin jutella monen kanssa Juhlaprinsessan pyörittäessä lastenohjelmaa. Kaksivuotiaskin oli niin iso, että äitini kävi kyselemässä, olenko nähnyt häntä hetkeen. En ollut, mutta eipä tuo ulos pääse. Hänkään ei tarvinnut enää apua. Päivä oli todella ihana ja kaiken vaivan arvoinen.

Tiedättekö, miksi valitsin synttäriasukseni tämän? Nauratti ihan tunnustaa. Minulla ei ollut yksiäkään ehjiä sukkahousuja, joten hameet putosivat laskuista. Naurattaa vielä enemmän, kun sanoin tämän ääneen. Olisihan nuo voinut ostaa Prismasta samalla kuin muutkin, mutta kun… Unohtui.


paita POMP DE LUX/ housut KAPPAHL/ kengät H&M/ takki VILA/ korvikset CORUU (saatu)

Nyt toivottavasti kohti parempia unia ja rauhallisempaa huhtikuuta! Olin eilen sellaisessa tilaisuudessa, etten ole varmaan paremmassa ollut. Näittekö Instagrammista? Palaan asiaan vielä, huh kun oli ihanaa!

Meillä ei mitään suunnitelmia pääsiäisellekään ei ole, olen yhden brunssin varannut ja siinä se. Tosin, heti juhlien jälkeen on ainakin yhdellä vieraalla jo todettu influenssa ja useammalla epäily, että mitenköhän sen kanssa vielä käy. Toivotaan parasta ja paranemista sairastuneille!

Meneekö oma pääsi sekaisin niin sanotusta metatyöstä? Rauhallista kiirastorstaita jokaiselle!

P.S. Facebookissa sain kyselyä siitä, mistä saisi voimia arkeen. Ehkä en ole paras tuohon vastaaja, mutta listaan kuitenkin omat voimajuttuni piakkoin, kiitos ideasta!

Aivan täydellisiä kuvia – tai sitten ei

Aina välillä minun on pakko kaivaa näitä epäonnistuneita asukuvien joukossa, ne ovat välillä niin uskomattomia, että meinaan itsekin tukehtua teehen kuvia purkaessa. Nämä kuvat nappasin yhteen albumiin jo marraskuussa (!), mutta ei sitten ykskaks olekaan ollut tilaisuutta ja fiilistä niitä julkaista. Tämä viikonloppu alkoi niin kivasti, että päätin piristää päiväänne näillä täydellisillä kuvilla!

epäonnistunut1
Siis tee jotain! Tuolta lähestyy bloggariarmeija, mä en pysty näihin kuviin!

epäonnistunut2
Halusitko niitä kuvia? Joo? No voisitko lakata juoksentelemasta?

epäonnistunut3
Ymmärrätkö, että laitan sitä vetskaria niin nopeasti kun pystyn ja hoputtaminen ei auta!

epäonnistunut4
Olikohan nää pallot vähän huono idea?

epäonnistunut5
Näytänkö siltä, että olen umpijäässä? Sano nyt suoraan! Nooo… Ehkä vähän?

epäonnistunut6
Kyllähän mä nyt pikkunaisen peitän, eikö, eihän se näy kuvassa? Taas sama vastaus: noooo, ehkä vähän. Tämä oli minun oma suosikkiotokseni. <3

epäonnistunut7
Mä en pysty hymyilemään, kun on niin kylmä. Jos jumppaan vähän naamaa aluks?

epäonnistunut8
Kato nyt kun se aurinko paistaa tuolta. Siis tuolta. Kato! Niin, näen kyllä mistä se paistaa. Kato nyt tonne!

Ah. I feel pretty, kun nämä kävi läpi. Mutta tulen aina hyvälle tuulelle tuosta esikoisen photobombaamasta otoksesta! Eikö ole oudon näköistä, että nurmikko on siinä ihan vihreä, marraskuussa? Olen jo niin tottunut valkoiseen taustaan!

Iloista viikonloppua, mikä oli sinun suosikkisi näistä?