Pitäisikö tehdä joku tilinpäätös? 87 asukuvaa ja tämän vuoden parhaat sekä pahimmat!

Siis todella kliseistä, mutta minusta tuntuu että juuri juhlittiin Milleniumia. Oli tuskaa keksiä tuolloin mihin mennään ja lopulta pyörittiin vähän siellä sun täällä pitkin Jyväskylän keskustaa ja meno oli mielestäni aika lattea. Se niin valtavasti odotettu Millenium, joka ei tuntunut miltään!

Ja johonkin hurahti 20 vuotta. Uusi vuosikymmen alkaa huomenna ja somessa on pyörinyt erilaisia yhteenvetoja sekä tilinpäätöksiä niin vuosikymmenestä kuin kuluneestakin vuodesta. Koska tein joulukuussa jo tämän postauksen, missä summasin kulunutta vuosikymmentä, ihastuinkin IGssa näkemääni kysymykseen: sano yksi asia mistä olet kiitollinen tältä vuodelta. Vain yksi. VAIN YKSI? Ihmettelin siinä lukiessani, että täysin mahdoton tehtävä ja päädyin lopulta kahteen suurimpaan kiitollisuudenaiheeseen – terveyteen ja perheeseen. Emme ole miehen kanssa olleet kipeänä kertaakaan tänä vuonna, mikä on aika kova suoritus tällä uni-, stressi- ja pöpötasolla, mitä kotona pyörii. Wau! Olen miettinyt sitä mm. juoksulenkeillä usein. Toinen isoista isoin kiitollisuus on tietenkin perhe, niin oma kuin perhe laajennetussa mielessäänkin.

Mutta koska olen toivoton hölpöttäjä, eihän tämä nyt näin yksinkertaista voi olla. Josko joku summaus vuodesta kaikkien julkaisemieni asujen myötä? Yritetään tiivistää!

VUODEN 2019 IHANIMMAT
– Perhe, lasten kasvu ja kehitys
– Urheilu, juoksuinto pysyi huipussaan läpi vuoden
– Reissu kaksin Kroatiaan
– Hyvin käynnistynyt eskari
– Viikarin vuosi-kuvaukset
– Ihan sellaiset tavalliset arkiset asiat. Mansikanpoimintareissu kesällä. Kiipeilyreissu viime viikonloppuna. Uimahallireissut nelistään. Kaksi Rukan reissua, talviurheilu. Hetket iltapalalla kun kaikki nauravat ja lapset höpöttävät. Ne pienet hetket, kun lapset rutistavat ja sanovat minun olevan maailman paras äiti. Kun haluavat kävellä käsi kädessä aamulla päiväkotiin. Ne hetket, pienet ja ohikiitävät. <3
– Perheemme vauvan (anteeksi vain, en voi tälle mitään!) eli nuoremman veljeni häät. Hän sai ihanan vaimon!
– Miehelle järkkäämäni yllätyssynttärit keväällä. Että onnistuin saamaan lapset yökylään kaverille ja mies jauhoi kaikki asiat läpi ystävänsä kanssa istuen keittiössä aamukuuteen. Tunsin onnistuneeni.

VUODEN KAUHEIMMAT
– Syksyn sairastelurumba meinasi väsyttää (ja väsyttikin) koko nelikon
– Miehen käden murtuminen. Sydämeen sattui, kun hän sanoi sen kipeytyneen hiihtäessä jouluna. Toivon kovasti, että käsi vielä suoristuu ja paranee joskus.
– Käden murtumisen myötä kahden viikon loman meno uusiksi. Sitä oli odotettu puoli vuotta, mutta meni pitkälti soitteluksi lääkäreihin, ravaamiseksi sairaalassa, leikkaukseen, stressiin siitä mitä tässä tapahtuu ja olin ihan tosi poikki sen jälkeen.

VUODEN HAASTAVIMMAT
– Yrittäjyyskurssi ja liiketoimintasuunnitelma. Tein yrittäjyyskurssia verkkokurssina lasten ollessa lomalla kesällä, väsyneenä stressaavasta lomasta. Istuin jopa Leon leikkimaassa kuuntelemassa jotain rahoitusluentoa. Koin todella huonoa omatuntoa lasten takia, olinko yhtään läsnä.
– Koko yrittäjyys! Huh, että varsinkin alku oli takkuamista ja koko ajan joutuu elämään tietyssä epävarmuudessa.
– YÖT! Aina vaan ne yöt! Täällä kävellään unissaan öisin, mikä on oikeasti jo todella pelottavaa mm. portaiden vuoksi. Siinä missä toinen nukahtaa helpolla, mutta aloittaa yöllä omat seikkailunsa toinen taas ei nykyään mene millään nukkumaan ja tuntien taistelut joka ilta vievät hermot. Huomasin jouluna, kuinka loppu olemme tähän kohta seitsemän vuotta kestäneeseen yöralliin.

VUODEN ONNISTUMISET
– No se yrittäjyys. Sain sen kurssin tahkottua kesän aikana, sain starttirahan ja sain yrityksen pystyyn.
– Sain myös heti tehdä ison kuntapuolen projektin, joka kohta päättyy. Olin siitä ylpeä ja todella iloinen!
– Pari maaliin tullutta puolimaratonia
– Uutena harrastuksena talviuinti. HAHAA, I did it!
– Upeat elämykset joihin olen päässyt. Gugguun muotinäytös Billnäsissä tai Changen maailman upein näytös Kööpenhaminassa. Huh mitä muistoja!

TOIVEET JA TAVOITTEET VUODELLE 2020
– Terveys, ihan ennen kaikkea.
– Toive onnistua saamaan vähintään sen verran töitä että pärjää, tavoitteena tietenkin saada ihan kunnolla töitä!
– Ylihuomenna menen koulutukseen, tarkoituksena ryhtyä vapaaehtoiseksi kaveriksi vanhukselle. Odotan jännityksellä, haluan tehdä jotain hyvää!
– Tähän liittyen, haluan ylipäätään olla parempi ihminen. Kevyt tavoite.Tälle vuosikymmenelle mahtui järjetön määrä valvomista, kahden lapsen syntymä, paluu koti-Suomeen, erilaisia työpaikkoja, muuttoja, hirveä, edelleen arkeen suuresti vaikuttava hometalotaistelu ja jatkuva epävarmuus rahasta. Se koko rumba on tehnyt minusta väsyneen, stressaantuneen ja kiukkuisen ihmisen. Kaverisuhteita on kaatunut, sillä minusta ei ole ollut kaiken keskellä selvittämään ihan normaalejakin konflikteja, kun olen ollut varma että kuolen väsymykseen. Olen ollut hankala ihminen. Tänä syksynä on tuntunut, että nyt jaksaisin taas puuhata ystävien kanssa, mutta moni on kaikonnut. Enkä ihmettele. Yritän olla parempi ihminen ja aloitan siitä kaveruudesta yksinäisen vanhuksen kanssa!
– Totta kai on myös juoksutavoitteita. Haluaisin niistää muutaman minuutin niin kympin kuin puolikkaan ennätyksestäni. Mutta nämä tavoitteet ovat sellaisia ”olisi kiva”, eivät niin vakavia.

VUODEN 2019 KOHTAAMISET
Tämän touhuni plussapuoli, kohtaa ihan koko ajan uusia kasvoja. Eniten ovat jääneet mieleen seuraavat kohtaamiset:
– Studio Mimi&Nöden Saara. Hän otti tytöistä joulukorttikuvia syksyllä 2016 ja pari vuotta myöhemmin kohtasimme Viikarin vuosi-kuvauksissa. Sen jälkeen kohtasimme pitkin vuotta, eri paikoissa, jopa Kuusamossa. Upea tyyppi!
Zaida ja Leevi, pyörätuolitanssijat, joiden mielettömän tarinan sain kuulla
– Uhanan tyypit. Tamperelaisen lempimerkkini upeat yrittäjät, joihin on saanut tutustua mm. itse pisarakorviksia tehdessä.
– Kaikki blogitilaisuuksissa tapaamani tyypit. Heitä on kymmeniä, upeita ihmisiä. Aina olen yhtä iloinen heitä tavaessa!
– Evelin ja Thea, voimanaiset, jotka asuvat Tallinnassa. Viron pressireissut ovat olleet huikeita näiden naisten johdolla!
– Ja pressireissujen matkaseura, kuten Sanna, toimittajaidolini, johon sain tutustua syksyllä
– Ihmiset kuten Anna, jotka haluavat leipoa sinulle synttärikakun ja ovat hyvin pyyteettömiä ja ihania
– Uudet tulokkaat, ystäville on tullut pari vauvaa tänä vuonna
– Kreetalla asuva Terhi, joka tuli kanssani illalliselle ja johon tutustuin Thaimaassa vuosikymmen sitten. Ihana ihminen jonka kanssa ystävyys kestää hyvin ajan ja välimatkan.
– Upeat yhteistyöyritysten ihmiset. Ette usko millaisia tyyppejä pyörii esimerkiksi Särkänniemen, Teeleidin tai Changen takana! <3
Helkanhelmen Sini. Menkää kokeilmaan jos suinkin voitte. Mikä ihminen, mikä rauha!
– Kaikki tyypit, joiden kanssa saa jutun aikaiseksi. Niitä on lukemattomia. Eskarilaisten vanhemmat, Kroatiassa pyöräreissua vetänyt opas, matkustaessa kuullut tarinat (kreetalainen taksikuski mm. oli huikea!), kaikki pienet kohtaamiset ihmisten kanssa. Ne tekevät elämästä elämää.
– Kaikki te, jotka olette tulleet nykäisemään hihasta ja kertoneet, että luette juttujani ja olette inspiroituneet jostain. Tai laittaneet minulle viestiä. KIITOS!
– Haluaisin tehdä tästä listasta loputtoman ja pelkään, että unohdin jonkin olennaisen. Mutta te kaikki ketä olen kohdannut tänä vuonna! <3

ODOTETTAVAA VUONNA 2020
– Tällä viikolla jo minireissu miehen kanssa Tallinnaan.
– Megatreenit miehen kanssa tammikuussa Pirkkahallissa!
– Apulannan keikka
– Perheloma Rukalla. Vitsi perhelomat ovat ihania, mutta yleensä myös yllättävän raskaita kun unipaikat ja rytmit muuttuvat.
– Tammikuussa alkaa niin kirjoituskurssi, joka on pidempikestoinen kuin yhden päivän mediatyöläisen myyntipäivä. Odotan innolla, yritän panostaa vähän osaamiseeni ja kouluttautumiseenkin välillä!

Ja bonus! Koska täytyyhän sitä 10 vuoden takaista, silloin alkanutta vuosikymmentä vähän jotenkin muistella! Facebookiin kirjoitin tänään näin:

10 vuotta sitten mulla ei ollut juurikaan kuvia yksin, oltiin ulkomaiden kokemusten vuoksi tiiviisti yhteenkasvettu yksikkö ja ihan hölmöjä. Oltiin oltu jo 5v naimisissa, kamala mitä lapsia oltiin kun naimisiin mentiin. Tämä vuosikymmen on repinyt rajusti yksikköämme erilleen, hometaloriita on painanut niskassa jo viimeiset 7 vuotta ja painaa edelleen päivittäin, samaiset 7 vuotta on valvottu ja huudettu väsyksissä toisillemme lukemattomia kertoja. Mutta samalla vuosikymmen on tuonut meille kaksi täydellistä lasta, ennen kokemattoman rakkauden, yrittäjyyden, uusia harrastuksia, vanhojen elvyttämistä ja ties mitä. Parhaiten on ehkä jäänyt mieleen keväinen sunnuntai vuonna 2013. Mies, joka on saanut mut sukeltamaan ja ylittämään rajojani joka käänteessä huusi mulle aamun pimeydessä, että jos joku tähän pystyy niin sinä. Olin karjunut niin kovaa etten pysty, että naapurihuoneestakin kommentoitiin seuraavana päivänä. 10 min sen miehen karjaisun jälkeen esikoinen oli maailmassa. Että tervetuloa uusi vuosikymmen, vielä pysyy yksikkömme ja sen päälle rakennettu jälkikasvu pystyssä. ❤️ Hyvää uutta vuotta kaikille!

Sainko tiivistettyä? Bonarina 87 kuvan päälle pari 10 vuoden takaa. Huih! Toinen on Samuilta ja toinen Singaporesta.

Vuoden 2019 kaikki asut, suurimmat kokemukset ja mietteet. Paljon olisi voinut lisääkin kirjoittaa. Noiden kuvien ja paikkojen taakse kätkeytyy satoja muistoja ja tilanteita, joissa niitä on otettu. Kiitos vuosi 2019.

En laita tähän arvontaa mukaan, sillä juuri olen selvinnyt joulukalenteripostituksista. Ajattelin muutenkin, että voisin ehkä lopettaa ensi vuonna nämä kollaasit, pyörittänyt niitä niin monta vuotta, mitä olet mieltä? Oletko tykännyt vai pitäiskö jo lopettaa?

KIITOS VUODESTA 2019 JA RÄISKYVÄÄ UUTTA VUOTTA KAIKILLE!

Ihana kamala paluu arkeen

Minä olen ehkä maailman onnettomin palaamaan reissusta kotiin. Koska koti on ollut niin pitkään eräänlainen työmaa, teen kotona koneella hommia ja kotiäitinäkin olo on eräänlaista työtä, vedän itseni heti jonkinlaiseen täpitäpi-moodiin kun astun kotiin. Reissusta palatessa se vielä korostuu, kun laukuista tupsahtaa kahden viikon pyykit, koti oli siivoamatta pitkän aikaa jo ennen reissua kiireen takia ja piha… Siis voisi luulla, että olimme kuukauden poissa! Miten paljon rikkaruohot ja nurmikko voivat kasvaa kahdessa viikossa. Toljotin suu auki viidakkoa pihassamme. Juuri ennen lomaa ostettu ja kiinnitetty uusi terassikatos oli hajonnut kovassa tuulessa ja pisti ärsyttämään heti. Paleli hirveästi ja harmaus veti otteeseensa. Postissa oli karhukirjeiitä (nykyään unohtuu ihan liian usein joku lasku!), jääkaappi oli tietenkin tyhjä ja…Teki mieli kääntyä kannoillaan ja juosta takaisin laukkuinensa. Apua! Tiedättekö fiiliksen?

No, äkkiähän se homma lähti purkaantumaan kuitenkin. Pyykit hupenivat silmissä, yksikätinen mies kykeni ajamaan nurmikon. Haettiin ruokaa kotiin ja levättiin. Juoksin postiin, kirjastoon ja makselin laskuja heti palattuamme.

Lauantaiaamuna meillä oli varattuna Viikarin vuosi-kuvaus. Käymme siis kerran kuussa kuvaamassa tyttöjä koko vuoden. Koska meillä herätään aina seiskan jälkeen, ajattelin, että ehdin pestä kuvausmekot (reissusta ostetut ja täysin jossain suklaajädessä jo) aamulla ennen kuvausta. Ja muuta pientä. Haukoin henkeä, kun heräsimme – kello oli 9.45. Ohhoh, pikkasen painoi reissu kaikkia! Rytmit ovat ihan sekaisin. Ehdimme juuri ja juuri kuviin, jonne itse ryntäsin lähes meikittä ties missä asussa. Kyllä harmitti, kun Saara sanoi, että voisi ottaa siinä ihanassa maisemassa minustakin pari asukuvaa. Suostuin räjähtäneestä lookista huolimatta, sillä tiedän Saaran ammattitaidoin, enkä voinut jättää tilaisuutta käyttämättä. Ihan kivojahan näistä tuli kuitenkin ja tuo tausta ja alppiruusut, voi! Ja hassun väriset kädet, kun on suoraan auringosta tullut. Ja kuka muistaa, nämä arskat ja neuletakki on nähty minulla muun muassa kuopusta odottaessa. Kunnon luottokombo niin monen vuoden ajan!

Oli ihaniakin hetkiä. Ensimmäinen 10 kilometriä oli ihanaa juosta niin raikkaassa kelissä. Ensimmäisen vuorokauden aikana meillä oli käynyt neljä lasta kylässä leikkimässä ja lapsi yhdessä naapurissa kylässä. Lapset olivat onnessaan kunnon kaurapuurosta ja kavereista. Salakuuntelin tyttöjä, kun kaverinsa kyselivät mitä te teitte siellä reissussa. Arvaatte varmasti, mitkä asiat olivat top kolmessa? Niinpä, kaikkien lasten suosikit, uinti, jätski ja limppari.

Sunnuntai toi rauhan tullessaan. Aurinko saapui ja olimme pihalla koko päivän. Sain rikkaruohoja kitkettyä. Teimme yhdessä uusiksi kasvimaan, jonne laitettiin muun muassa porkkanaa ja punajuurta kasvamaan. Voi kun ehtisivät vielä! Aloin niin sanotusti saada kiinni tästä Suomi-kesästä taas. Mietin samalla, että miehen onnettomuus toi tietyn rauhan päiväämme. Sen sijaan, että treenaisimme vuorotellen ja touhuaisimme omiamme paljon (mies ei ole ikinä paikoillaan) olimmekin paljon yhdessä ja teimme yhdessä toinen toistamme auttaen. Kun ei voi montaa asiaa tehdä, niin kiirekin vähenee. Ilmeisesti meidän perhettä pitää kolauttaa vähän, että pysytään aloillamme.


housut BY PIA’S/ tennarit ADIDAS/ neuletakki VILA/ korvikset MAANANTAIMALLI/ aurinkolasit LE SPECS

On hassua aloittaa arki juhannusviikolla, kun muut tuntuvat painuvan kesälomille. Menimme vähän liian myöhässä päikkyyn ja puuro piti järjestää erikseen, juomapulloja en tajunnut, olin epävarma kesän ryhmistä ja… Kyllä nolotti ja yritin selitellä lomamoodia. Huomenna paremmalla onnella. Mutta toisaalta on ihanaa hoitaa arkiaskareita ja päiväkotiin menoa näin kesällä, poissa ovat aamuruuhkat.

Ja tiedättekö mitä. Sen kahden viikon aikana kun olimme poissa, oli esikoisen eskari rakentunut. Siis nousta pätkähtänyt kahdessa viikossa koko rakennus. Meidän piti seurailla kesän mittaan kun se rakentuu, ihan säikähdin kun näin sen siinä. Tulipa jotenkin konkreettista siitäkin, ensimmäisen ja samalla viimeisen päikkyvuoden vikoja päiviä viedään ja kohta mennään ”kouluun” joka aamu. HUI!

Nyt on saatu muuten kaikki arvonnatkin mielestäni ajan tasalle, kun toukokuun asuäänestyksen voittajat on arvottu. Te äänestitte voittajaasuksi tämän asun ja palkintopaketti numero 1 lähti Uuville ja numero 2 Kirsikalle. Voittajat olen tavoittanut sähköpostilla, kiitos kaikille osallistuneille!

Wiuh, näin on arki lähtenyt käyntiin. Entä siellä, lomalla vai arjessa kiinni? Iloista ja aurinkoista juhannusviikkoa!

*kuvat Studio Mimi&Nöde/Saara Partanen

Miksi feikkaan ja meikkaan? Vai feikkaanko?

Taas jälleen hierojaltani lähtenyt ajatus. Kun viimeksi kävin hänen luonaan ja valittelen, että kylläpä penkissä turpoaa silmät, vaikka jalkoja hierotaan, hän kysyi olenko saanut joululahjaksi ripset. Melkein suutuin ja aloin selittää hirveätä kyytiä, että en todellakaan, en ole koskaan irtoripsiä laittanut enkä laita. Pääsin aiheessa hiuksiin ja hiustenpidennyksiin kunnes tajusin hiljentyä. Miesparka oli varmaan ystävällisyyttään vain puhunut ripsistä ja minä aloin selittää vimmatusti.

Mietin jälkikäteen, miksi ihmeessä hermostun aiheesta niin kovasti? Minä en ole laittanut hiustenpidennyksiä, tekoripsiä tai irtokynsiä enkä laita. No okei, laitoin häihin tekokynnet, jotka hätinä pysyivät ne häät kun en jaksanut niitä varoa. Ajattelin, että pureskellut kynnet näyttävät karseilta, jos joku ottaa sormuskuvan (miettikää, ajattelin että jos joku ottaa, luojan kiitos en mene nyt naimisiin kun kuvauslista olisi kilometrin mittainen. Silloin ei niin kiinnostanut).

Vaikka en itse juuri näitä ja hius- ja ripsijuttuja käytä, minun mielestä jokainen päättää itse omasta kropastaan ja valinnoistaan, en siis mitenkään ole tuomitsemassa muiden ripsien pidennyksiä tai hiuslisäkkeitä, älkää ymmärtäkö niin. Syyt, miksi itse en niitä ota ovat moninaiset. Pelkään, että tekoripset tuhoaisivat omat ripseni. Pelkään niitä liimoja ja niistä aiheutuvia kemikaalikuormia silmissä. En halua tehdä elämästäni niin hankalaa, kuin miltä se on näyttänyt pidennysten kanssa (silmiä ei saa hieroa eikä meikkejä hinkata pois). En halua sitoa itseäni enää yhteenkään säännölliseen, ajanvarausta ja isoa rahasummaa vievään juttuun (kampaaja on ainoa säännöllinen tällainen ja sekin tuntuu joskus liialta). Haluan niin pitkälle kuin pystyn korostaa luonnollisuutta, enkä ole koskaan esimerkiksi laittanut mitään väriä kulmiini ja harvoin, hyvin harvoin käytän huulissa mitään. Ja. Ne ripset ja kulmat ovat ehkä ainoa asia minussa, mitä en muuttaisi, mistä olen ylpeä. Siksi osui arkaan paikkaan arvella, että ne ovat feikit.

En tiedä miksi tämä oli itselleni niin iso asia, sillä kyllähän minäkin meikkaan ja feikkaan ihonsävyni ja ripsien pituuden näin lähes joka päivä. Arkimeikkiini kuuluu meikkivoide, ripsari ja puuteri ja sen teko kestää noin viisi minuuttia. Se on nopea pieni rutiini ja silti todella tärkeä. Miksi? Koska kun aloin laittaa kasvoilleni jotain yläasteikäisenä, äkkäsin aika pian, kuinka paljon tuo puuteri tai meikkivoide helpottaa punasteluongelmaa. Ei tietenkään peitä kokonaan eikä poista ongelmaa, mutta tasoitti jonkin verran ihonsävyä ja kirkkaanpunaista naamaa, mistä koulussa jatkuvasti kiusattiin. Siksi aloin meikata aikanaan ja pitkään meikkasin jotain jopa jumppatunnille, koska ohut iho ja pinnassa olevat verisuonet tekevät sen, että pompin siellä eturivissä paloauton värisenä. Mietin, että näytän siltä kun tukehtuisin ja pyörtyisin värini puolesta, vaikka olo on hyvä. Meikkivoiteet hikipyyhkeessä sitten painoin menemään, vaikka kukakohan siellä jumpassakin miettii, että onpa punainen tyyppi? Thaimaassa urheillessa ei voinut meikata, hikoilu oli niin rajua ja joskus juoksulenkin jälkeen säikähdin itseäni, olin niin hirvittävän punainen!


paita ja huivi SILVERJUNGLE/ farkut LIDL (saatu)/ takki ESPRIT/ kengät Prahasta

Ja kyllähän meikki korostaa parhaita puolia, pienikin määrä ripsiväriä saa ripset tummemmiksi ja tuuheammiksi ja poistaa katseet mustista silmänalusista. Minäkin feikkaan jotain joka päivä tällä pienellä meikkimäärällä, joten jäin miettimään, miksi oli niin tärkeää todistella, ettei ne ripset ole liimattu. Siihenkin keksin monta eri selitystä. Se osui arkaan kohtaan. Olen niin hirveästi yrittänyt opetella hyväksymään itseni ja niin hyvät kuin huonot puoleni, että yritän selkeästi todistaa niin muille kuin itselleni, että jotain on hyvää, hei ne ripset! Ja samalla mietin, miten montaa kohtaa saattaisin muuttaa, jos se olisi fyysisesti tai taloudellisesti mahdollista. Suurin häpeäni on muun muassa tuhat luomea sisältävä ihoni tai 8-vuotiaana muovista tehty toinen etuhampaani. Muovi pitäisi uusia, se on lohkeillut ja tummunut ja toinen etuhammas loistaa keltaisena, mutta se on liian iso taloudellinen panostus nyt. Mutta sen uusisin heti jos voisin! Meinasin näistä kuvista käsitellä tyhmän keltaisen muovihampaan, mutta annoin olla – se on minun kauneusvirheeni. 28 vuotta kellastunut muovihammas. Niin, miksi siinä on muovi? Sama syy kuin se, miksi eri mittaiset jalkani on leikattu, reikä päästä laitettu umpeen tai risoja poistettu – valuvirheitä. Mutta itse asiassa olen ylpeä isoista arvista polvessa, ne kertovat elämästä ja minulla on monta tarinaa nukutuksista. Erityisen ylpeä olin niistä teininä.

Joten ymmärrän hyvin, miksi ulkonäköasioita korjaillaan tai niihin panostetaan. Voin kertoa, että näissä kuvissa oleminen oli sata kertaa kivempaa, kun kampaaja oli laittanut tukkani. Niin ja värjännyt, minä rakastan noita epäluonnollisia värejä tukassani, olivat feikkejä tai ei. Olin heti todella paljon itsevarmempi, kun tukka oli hyvin. Nämä ovat isoja asioita, monessa mielessä.

Mitä mieltä aiheesta? Onko meikkaaminen sinullle jokapäiväistä?