Ihana kamala paluu arkeen

Minä olen ehkä maailman onnettomin palaamaan reissusta kotiin. Koska koti on ollut niin pitkään eräänlainen työmaa, teen kotona koneella hommia ja kotiäitinäkin olo on eräänlaista työtä, vedän itseni heti jonkinlaiseen täpitäpi-moodiin kun astun kotiin. Reissusta palatessa se vielä korostuu, kun laukuista tupsahtaa kahden viikon pyykit, koti oli siivoamatta pitkän aikaa jo ennen reissua kiireen takia ja piha… Siis voisi luulla, että olimme kuukauden poissa! Miten paljon rikkaruohot ja nurmikko voivat kasvaa kahdessa viikossa. Toljotin suu auki viidakkoa pihassamme. Juuri ennen lomaa ostettu ja kiinnitetty uusi terassikatos oli hajonnut kovassa tuulessa ja pisti ärsyttämään heti. Paleli hirveästi ja harmaus veti otteeseensa. Postissa oli karhukirjeiitä (nykyään unohtuu ihan liian usein joku lasku!), jääkaappi oli tietenkin tyhjä ja…Teki mieli kääntyä kannoillaan ja juosta takaisin laukkuinensa. Apua! Tiedättekö fiiliksen?

No, äkkiähän se homma lähti purkaantumaan kuitenkin. Pyykit hupenivat silmissä, yksikätinen mies kykeni ajamaan nurmikon. Haettiin ruokaa kotiin ja levättiin. Juoksin postiin, kirjastoon ja makselin laskuja heti palattuamme.

Lauantaiaamuna meillä oli varattuna Viikarin vuosi-kuvaus. Käymme siis kerran kuussa kuvaamassa tyttöjä koko vuoden. Koska meillä herätään aina seiskan jälkeen, ajattelin, että ehdin pestä kuvausmekot (reissusta ostetut ja täysin jossain suklaajädessä jo) aamulla ennen kuvausta. Ja muuta pientä. Haukoin henkeä, kun heräsimme – kello oli 9.45. Ohhoh, pikkasen painoi reissu kaikkia! Rytmit ovat ihan sekaisin. Ehdimme juuri ja juuri kuviin, jonne itse ryntäsin lähes meikittä ties missä asussa. Kyllä harmitti, kun Saara sanoi, että voisi ottaa siinä ihanassa maisemassa minustakin pari asukuvaa. Suostuin räjähtäneestä lookista huolimatta, sillä tiedän Saaran ammattitaidoin, enkä voinut jättää tilaisuutta käyttämättä. Ihan kivojahan näistä tuli kuitenkin ja tuo tausta ja alppiruusut, voi! Ja hassun väriset kädet, kun on suoraan auringosta tullut. Ja kuka muistaa, nämä arskat ja neuletakki on nähty minulla muun muassa kuopusta odottaessa. Kunnon luottokombo niin monen vuoden ajan!

Oli ihaniakin hetkiä. Ensimmäinen 10 kilometriä oli ihanaa juosta niin raikkaassa kelissä. Ensimmäisen vuorokauden aikana meillä oli käynyt neljä lasta kylässä leikkimässä ja lapsi yhdessä naapurissa kylässä. Lapset olivat onnessaan kunnon kaurapuurosta ja kavereista. Salakuuntelin tyttöjä, kun kaverinsa kyselivät mitä te teitte siellä reissussa. Arvaatte varmasti, mitkä asiat olivat top kolmessa? Niinpä, kaikkien lasten suosikit, uinti, jätski ja limppari.

Sunnuntai toi rauhan tullessaan. Aurinko saapui ja olimme pihalla koko päivän. Sain rikkaruohoja kitkettyä. Teimme yhdessä uusiksi kasvimaan, jonne laitettiin muun muassa porkkanaa ja punajuurta kasvamaan. Voi kun ehtisivät vielä! Aloin niin sanotusti saada kiinni tästä Suomi-kesästä taas. Mietin samalla, että miehen onnettomuus toi tietyn rauhan päiväämme. Sen sijaan, että treenaisimme vuorotellen ja touhuaisimme omiamme paljon (mies ei ole ikinä paikoillaan) olimmekin paljon yhdessä ja teimme yhdessä toinen toistamme auttaen. Kun ei voi montaa asiaa tehdä, niin kiirekin vähenee. Ilmeisesti meidän perhettä pitää kolauttaa vähän, että pysytään aloillamme.


housut BY PIA’S/ tennarit ADIDAS/ neuletakki VILA/ korvikset MAANANTAIMALLI/ aurinkolasit LE SPECS

On hassua aloittaa arki juhannusviikolla, kun muut tuntuvat painuvan kesälomille. Menimme vähän liian myöhässä päikkyyn ja puuro piti järjestää erikseen, juomapulloja en tajunnut, olin epävarma kesän ryhmistä ja… Kyllä nolotti ja yritin selitellä lomamoodia. Huomenna paremmalla onnella. Mutta toisaalta on ihanaa hoitaa arkiaskareita ja päiväkotiin menoa näin kesällä, poissa ovat aamuruuhkat.

Ja tiedättekö mitä. Sen kahden viikon aikana kun olimme poissa, oli esikoisen eskari rakentunut. Siis nousta pätkähtänyt kahdessa viikossa koko rakennus. Meidän piti seurailla kesän mittaan kun se rakentuu, ihan säikähdin kun näin sen siinä. Tulipa jotenkin konkreettista siitäkin, ensimmäisen ja samalla viimeisen päikkyvuoden vikoja päiviä viedään ja kohta mennään ”kouluun” joka aamu. HUI!

Nyt on saatu muuten kaikki arvonnatkin mielestäni ajan tasalle, kun toukokuun asuäänestyksen voittajat on arvottu. Te äänestitte voittajaasuksi tämän asun ja palkintopaketti numero 1 lähti Uuville ja numero 2 Kirsikalle. Voittajat olen tavoittanut sähköpostilla, kiitos kaikille osallistuneille!

Wiuh, näin on arki lähtenyt käyntiin. Entä siellä, lomalla vai arjessa kiinni? Iloista ja aurinkoista juhannusviikkoa!

*kuvat Studio Mimi&Nöde/Saara Partanen

Miksi feikkaan ja meikkaan? Vai feikkaanko?

Taas jälleen hierojaltani lähtenyt ajatus. Kun viimeksi kävin hänen luonaan ja valittelen, että kylläpä penkissä turpoaa silmät, vaikka jalkoja hierotaan, hän kysyi olenko saanut joululahjaksi ripset. Melkein suutuin ja aloin selittää hirveätä kyytiä, että en todellakaan, en ole koskaan irtoripsiä laittanut enkä laita. Pääsin aiheessa hiuksiin ja hiustenpidennyksiin kunnes tajusin hiljentyä. Miesparka oli varmaan ystävällisyyttään vain puhunut ripsistä ja minä aloin selittää vimmatusti.

Mietin jälkikäteen, miksi ihmeessä hermostun aiheesta niin kovasti? Minä en ole laittanut hiustenpidennyksiä, tekoripsiä tai irtokynsiä enkä laita. No okei, laitoin häihin tekokynnet, jotka hätinä pysyivät ne häät kun en jaksanut niitä varoa. Ajattelin, että pureskellut kynnet näyttävät karseilta, jos joku ottaa sormuskuvan (miettikää, ajattelin että jos joku ottaa, luojan kiitos en mene nyt naimisiin kun kuvauslista olisi kilometrin mittainen. Silloin ei niin kiinnostanut).

Vaikka en itse juuri näitä ja hius- ja ripsijuttuja käytä, minun mielestä jokainen päättää itse omasta kropastaan ja valinnoistaan, en siis mitenkään ole tuomitsemassa muiden ripsien pidennyksiä tai hiuslisäkkeitä, älkää ymmärtäkö niin. Syyt, miksi itse en niitä ota ovat moninaiset. Pelkään, että tekoripset tuhoaisivat omat ripseni. Pelkään niitä liimoja ja niistä aiheutuvia kemikaalikuormia silmissä. En halua tehdä elämästäni niin hankalaa, kuin miltä se on näyttänyt pidennysten kanssa (silmiä ei saa hieroa eikä meikkejä hinkata pois). En halua sitoa itseäni enää yhteenkään säännölliseen, ajanvarausta ja isoa rahasummaa vievään juttuun (kampaaja on ainoa säännöllinen tällainen ja sekin tuntuu joskus liialta). Haluan niin pitkälle kuin pystyn korostaa luonnollisuutta, enkä ole koskaan esimerkiksi laittanut mitään väriä kulmiini ja harvoin, hyvin harvoin käytän huulissa mitään. Ja. Ne ripset ja kulmat ovat ehkä ainoa asia minussa, mitä en muuttaisi, mistä olen ylpeä. Siksi osui arkaan paikkaan arvella, että ne ovat feikit.

En tiedä miksi tämä oli itselleni niin iso asia, sillä kyllähän minäkin meikkaan ja feikkaan ihonsävyni ja ripsien pituuden näin lähes joka päivä. Arkimeikkiini kuuluu meikkivoide, ripsari ja puuteri ja sen teko kestää noin viisi minuuttia. Se on nopea pieni rutiini ja silti todella tärkeä. Miksi? Koska kun aloin laittaa kasvoilleni jotain yläasteikäisenä, äkkäsin aika pian, kuinka paljon tuo puuteri tai meikkivoide helpottaa punasteluongelmaa. Ei tietenkään peitä kokonaan eikä poista ongelmaa, mutta tasoitti jonkin verran ihonsävyä ja kirkkaanpunaista naamaa, mistä koulussa jatkuvasti kiusattiin. Siksi aloin meikata aikanaan ja pitkään meikkasin jotain jopa jumppatunnille, koska ohut iho ja pinnassa olevat verisuonet tekevät sen, että pompin siellä eturivissä paloauton värisenä. Mietin, että näytän siltä kun tukehtuisin ja pyörtyisin värini puolesta, vaikka olo on hyvä. Meikkivoiteet hikipyyhkeessä sitten painoin menemään, vaikka kukakohan siellä jumpassakin miettii, että onpa punainen tyyppi? Thaimaassa urheillessa ei voinut meikata, hikoilu oli niin rajua ja joskus juoksulenkin jälkeen säikähdin itseäni, olin niin hirvittävän punainen!


paita ja huivi SILVERJUNGLE/ farkut LIDL (saatu)/ takki ESPRIT/ kengät Prahasta

Ja kyllähän meikki korostaa parhaita puolia, pienikin määrä ripsiväriä saa ripset tummemmiksi ja tuuheammiksi ja poistaa katseet mustista silmänalusista. Minäkin feikkaan jotain joka päivä tällä pienellä meikkimäärällä, joten jäin miettimään, miksi oli niin tärkeää todistella, ettei ne ripset ole liimattu. Siihenkin keksin monta eri selitystä. Se osui arkaan kohtaan. Olen niin hirveästi yrittänyt opetella hyväksymään itseni ja niin hyvät kuin huonot puoleni, että yritän selkeästi todistaa niin muille kuin itselleni, että jotain on hyvää, hei ne ripset! Ja samalla mietin, miten montaa kohtaa saattaisin muuttaa, jos se olisi fyysisesti tai taloudellisesti mahdollista. Suurin häpeäni on muun muassa tuhat luomea sisältävä ihoni tai 8-vuotiaana muovista tehty toinen etuhampaani. Muovi pitäisi uusia, se on lohkeillut ja tummunut ja toinen etuhammas loistaa keltaisena, mutta se on liian iso taloudellinen panostus nyt. Mutta sen uusisin heti jos voisin! Meinasin näistä kuvista käsitellä tyhmän keltaisen muovihampaan, mutta annoin olla – se on minun kauneusvirheeni. 28 vuotta kellastunut muovihammas. Niin, miksi siinä on muovi? Sama syy kuin se, miksi eri mittaiset jalkani on leikattu, reikä päästä laitettu umpeen tai risoja poistettu – valuvirheitä. Mutta itse asiassa olen ylpeä isoista arvista polvessa, ne kertovat elämästä ja minulla on monta tarinaa nukutuksista. Erityisen ylpeä olin niistä teininä.

Joten ymmärrän hyvin, miksi ulkonäköasioita korjaillaan tai niihin panostetaan. Voin kertoa, että näissä kuvissa oleminen oli sata kertaa kivempaa, kun kampaaja oli laittanut tukkani. Niin ja värjännyt, minä rakastan noita epäluonnollisia värejä tukassani, olivat feikkejä tai ei. Olin heti todella paljon itsevarmempi, kun tukka oli hyvin. Nämä ovat isoja asioita, monessa mielessä.

Mitä mieltä aiheesta? Onko meikkaaminen sinullle jokapäiväistä?

Väsynyt markkinoimaan itseäni

Tämä teksti ja kuvat eivät ihan täysillä sovi toisiinsa, mutta Kyproksen asukuvia olisi vaikka millä mitalla ja kesäkin on jo pitkällä, joten tuupataan nämä tähän väliin. Kesä on ollut upea (montakohan kertaa tämänkin olen sanonut?) ja rantapäivistä on nautittu. Olen yrittänyt parhaani mukaan olla miettimättä syksyä ja sen muutoksia, mutta kyllähän se sieltä väistämättä tulla jolkottaa ja käy ajoittain mielessä. Minun pitäisi nimittäin alkaa tosissaan markkinoimaan itseäni ja myymään osaamistani töiden toivossa. Mutta tiedättekö: sitä teen ihan koko ajan.

Selvennetään asiaa: kirjoitan paljon perusteluja yhteistyökumppaneille ja kerron, miksi minun kanssa kannattaisi tehdä yhteistyötä. Pyöritän päivittäin sähköposteja, myös siellä uimarannalla ja yritän keksiä erilasia kanavia markkinoida blogiani, postauksiani ja Instagrammin kuvia. Se on välillä todella puuduttavaa, välillä taas mietin, että se tulee niin selkärangasta, etten edes mieti sitä. Mutta. Kyllä minä stressaan aivan liikaa sitä, miksen saa blogiani kasvamaan isommaksi, miksen saa niin ja niin montaa seuraajaa ja mitä pitäisi tehdä toisin.

Sitten päästään kysymykseen, miksi haluaisin kasvattaa blogiani? Olen toivonut sen tuovan minulle hauskuuden ja harrastuksen lisäksi pieniä lisätuloja kotihoidontuen rinnalla. Niin kuin se on tehnytkin ja mahdollistanut välillä juttuja, jotka aivan varmasti olisivat jääneet muuten tekemättä. Sen vuoksi olen työntänyt sitä eteenpän, pienestä harrastuksesta vähän ammattimaisempaan tekemiseen ja pyrkinyt mm. portaaleihin bloggaamaan. Kasvattaakseni lukijakuntaani. Kuitenkaan nykyinen työmäärä ja käyttämäni tunnit eivät vastaa millään tapaa sitä ”hyötyä”, jota blogista saan ja näin kesähelteillä on tullut mietitittyä kaiken järkevyyttä.

Mutta. Minä rakastan kuvaamista, minä haluan päästä kertomaan kivoista jutuista muillekin. Haluan jakaa ajatuksia lukijoiden kanssa, haluan kirjoittaa. Nämä ovat asioita, joita teen ihan omasta intohimosta, menen ja puuhaan ja valokuvaan. Mutta olisihan se iisimpää, jos ei repisi aikaa kuvien käsittelyyn ja asioiden tuomiseen blogiin. Ja samalla aina haluaa säilyttää sen tietyn yksityisyyden ja joutuu välillä miettimään todella tarkkaan mitä kirjoittaa, sillä päässä saattaa liikkua sata asiaa joita haluaisi sanoa, muttei uskalla. Esimerkkinä taloasia, josta kesäkuussa kirjoitin hiukan.


mekko LINDEX/ kengät MIGATO/ korvikset POOLA KATARYNA/ hattu Kyprokselta

Olen siis koko kotiäitiaikani markkinoinut itseäni ja osaamistani, istunut puistossa vastaamassa välillä sähköpostiin ja toivonut, että blogini kasvaisi. Koska upeita blogeja on nykyään 13 tusinassa ja todella moni osaa niin kuvata kuin blogata, on tämä tie ollut aikamoista hakkaan päätäni seinään-touhua. Samalla olen kuitenkin toteuttanut intohimoani ja tallentanut ihania asioita elämästämme. Niihin postauksiin on ihanaa palata jälkikäteen, blogista on tullut eräänlainen päiväkirja samalla.

Nyt pitäisi alkaa uudella höngällä tekemään työhakemuksia ja ajatuskin uuvuttaa. Olen niin paljon hakannut päätäni seinään tämän blogimarkkinoinnin kanssa ja samalla kokenut välillä ihan huikeita onnistumisia. Olen hyppinyt tasajalkaa, kun olen onnistunut saamaan tiettyjä yhteistöitä.

Tämähän ei näy lukijoille ja järkevyyttähän olisi pitää tämä vähän vähemmän stressin alaisena touhuna. Kun kukaan ei pakota näin usein esimerkiksi postaamaan ja välillä revin sen ajan lähipiiriltäni. Olen vähän kuin vapaalla koko ajan ja en sitten toisaalta koskaan. Mutta kun. Minä tykkään ja haluan. Mutta sen tyrkytyspuolen olisin valmis välillä lopettamaan, täytyy vetää henkeä syksyä ja työkkäriä varten!

Saitteko kiinni ajatuksistani? Että on raskasta yrittää olla joka päivä parempi ja erottua? Onko sinulla työ, missä pitää osoittaa koko ajan pätevyytensä vai saatko välillä hengähtää?

P.S. Tämän ei ollut tarkoitus olla niin negatiivinen teksti, kuin miltä ehkä vaikutti, olen vain pyörittänyt omaa väsymystä ja miettinyt asioita viime aikoina ja halusin jakaa ajatuksia!

Muoks. Blogiongelmista johtuen kuvat eivät toimi, yritän selvittää asiaa!