Toivotko toiselle hyvää?

Voi pojat mikä viikonloppu! Oli lämpöä ja aurinkoa, oli terassikelejä ja juoksukelejä. Oli perinteistä perhesähläystä, täysin vegaaninen Laikun brunssi ja vähän siivousta. Yksi särkynyt muumilautanenkin mahtui viikonloppuun, voi räkä. Tietysti se lähes ainoa muumilautasemme ja tietysti myös se uusin lautasemme. No, se on elämää.

Viikonloppuna ehdin taas jälleen kerran mietiskellä ja pyöritellä montaa asiaa päässäni. Juostessani 15 kilometriä yksin eilen mietin erinäisiä asioita, mutta eniten juostessa mietin miestäni. Mietin sitä, etten ole itsekään juossut tammikuun jälkeen 15 kilometriä putkeen. On ollut liian tylsää juosta pitkään yksin. Miehen kanssa en ole juossut yhdessä tammikuun jälkeen hänen rasitusvammansa takia. Olen tästä aiemminkin maininnut ohimennen, mutta kun ihmiseltä otetaan intohimo pois, se vaikuttaa häneen monella tapaa. Ymmärrän sen hyvin ja tunnen oloni niin avuttomaksi, kun en voi auttaa. Samalla oma motivaatio juoksuun meinaa hiipua. Ei tee mieli hehkuttaa lenkkiä, jottei pahentaisi toisen oloa. Vaikka mies ei kyllä ole sen tyylinen, että käskisi olla hiljaa, mutta jotenkin tuntuu itsestä, että kääntäisin veistä haavassa. Hän kysyi eilen palatessani kotiin, miten juoksu kulki. Kelailin hetken, että vastaan jotain laimeaa, sain sanottua ihan hyvin lopulta. Harmitti ja harmittaa hänen puolestaan.

Kun hän perjantaina lähti lenkille pitkästä aikaa ja palasi sieltä suhteellisen iloisena todeten, ettei jalka kipeytynyt teki mieli huutaa ääneen. Huusin sisäisesti ja joku pieni aurinko syttyi sisälläni. En uskalla asiaa vielä enempää hehkuttaa, nämä rasitusasiat ovat niin monisyisiä, mutta olin valtavan iloinen hänen puolestaan. Samalla mietin, etten edes tiennyt, että toisen puolesta voi iloita niin paljon. Miten kovasti olen toivonut, että hän tokenisi, miten kurjalta tuntuu. Koko eilisen lenkin mietin, että minähän pingon maailman ääriin ihan sillä, kuinka paljon miehen pieni onnistuminen minuakin motivoi. Mietin samalla Jennyä, joka on puhunut miehensä nivelsidevammasta ja nyt ekoista juoksuista aikoihin. Minä niin yhdyn näihin hehkutuksiin! Olen onnellinen myös Jennyn miehen puolesta, mahtavaa!

Tästä pääsin ajatukseen, miten valtavasti hyvää mieltä tuottaa, kun voi iloita toisten puolesta. Toki sitä ilahtuu perheenjäsenten onnistumisesta, mutta monesti sitä ilahtuu ihan hirveästi, kun näkee somessa puolituttujen tai jopa vieraiden onnistumisia. Kuinka he ovat onnistuneet vaikka juoksukisoissa, joku on kirjoittanut kirjan, joku on jaksanut siivota, toinen on tehnyt superhyvää ruokaa. Instagrammia selatessa en pysähdy upeimpien kuvien äärelle, vaan niiden kuvien, joissa on tunnetta eniten. Monesti painan vauhdilla sitä tykkää nappia, yritän kommentoida heti jos joku tunne nousee, sillä tiedän miten paljon se kommentointi antaa itsellenikin verrattuna pelkkään sydämeen. Tuli viime viikolla jo somehäirikkö-olo, kun ihastelin ihmisten kuvien alla meininkejä. Mutta kun oli niin hyvä fiilis monen puolesta! Aurinko selkeästi vaikutti asiaan, sitä halusi vain jakaa hyvää mieltä.

Somessa on monesti se kääntöpuolikin. Siellä reagoidaan nopeasti suuntaan ja toiseen, tunteita ei ehditä välttämättä miettiä tai suodattaa. Tuntuu, että kaikkeen pitää vastata ja reagoida nopeasti. En itsekään aina muista vastata fiksuimmalla mahdollisella tavalla tai ehdi miettiä tarpeeksi, mikä olisi fiksu vastaus. Välillä olisi järkevämpää istua illalla lukemaan ja miettimään asioita ja vastauksia, kuin reagoida asap.

Tämän ajattelun myötä aloin miettiä myös sitä, toivovatko ihmiset lähtökohtaisesti toisille hyvää ja onnistumista? Vai ollaanko toisista asioista kateellisia ja ajatellaan, että miten tuokin nyt aina noin? Ajattelin asiaa myös perjantaina hierojallani, joka vaikuttaa niin vilpittömän hyväsydämiseltä tyypiltä, etten voi kuvitella hänen haluavan pahaa kenellekään. Hän kysyi minulta siinä voivottaessani näitä miehen jalkahommia, että voinko ihan hyvin. Keskeytin lauseeni vähän hämmästyen, ai minä? Enhän itsestäni puhunut! Hän siihen totesi, että vaikutat vähän väsyneeltä. Tajusin, että se, miten puhuin kuukausia jatkuneesta ja molempia harmittaneesta ongelmasta taisi tulla vähän purkauksena ulos. Pahoittelin, että sillä lailla avauduin ja nieleskelin kyyneliä, samalla hän lupasi yrittää keksiä jotain apua. Siis miehen jalkaan. Mikä tyyppi!


paita PIECES/ housut & rannekoru BY PIA’S/ kengät ADIDAS/ korvikset MAANANTAIMALLI

Välillä taas tuntuu, että toiset ihmiset oikein odottavat milloin mokaat ja tuntuvat löytävän kaikesta tekemisestäsi jotain negatiivista tai väärää. Se on hurjan uuvuttavaa. Minä olen edelleen niitä ihmisiä, jotka yrittävät miellyttää kaikkia. Sehän ei sitten onnistu ei millään ja ihmisten kanssa tulee konfliktitilanteita. Toisia että miellytä ikinä vaikka päälläsi seisoisit ja toisia ärsytät aina. Olen vähän kauhuissani aina konfliktitilanteista, sillä se sotii tätä miellyttämisenhaluani vastaan ja alan vältellä herkästi ihmisiä, joiden kanssa tuntuu menevän ajatukset ristiin. Näin vältän sitten konfliktejakin. Tämä on todella hölmö käyttäytymismalli, pitäisi enemmin oppia ratkomaan reilusti asiat ja ajatella, että jos jonkun kanssa ei tule toimeen, ei se tarkoita, että kaikkia ärsyttäisi. Tai että ärsyttäisi sitä jotain tyyppiä aina, jos joskus ollaan napit vastakkain. Kaikkia ei voi miellyttää millään aina, eikä kuulukaan.

Juostessani mietin kaikkia ihmisiä, ketä olen pyöritellyt mielessäni viime aikoina. Niin tuttuja kuin tuntemattomia. Toivonut heille hyvää mielessäni. Samalla mietin, että jos jonkun persoona ärsyttää, sitä alkaa herkästi nähdä kaiken hänen tekemisensäkin ärsyttävänä. Mutta miksi minä tai joku muu persoona alkaa alun perin ärsyttää? Tässä julkisessa harrastuksessa on hyväksyttävä se tosiasia, että ärsytän toisia ja negatiivisia viestejä tulee tasaisesti. Tuntuu, että kun kerran ylittää toisen ärsytyskynnyksen, siitä ei ole paluuta. On vaikeaa välillä itse muistaa, että bloggaaminen on pienen pieni osa elämää, se tärkein osa on muualla ja niiden läheisten mielipiteet ovat niitä, jotka oikeasti määrittävät elämääni. Olen ihan liian usein antanut negatiivisten kommenttien heijastua arkeemme, kun jään sitten murehtimaan, että miksen osaa miellyttää kaikkia ja mitä nyt taas tein väärin. Ja samalla, se on elämää ja konfliktit kuuluvat elämään. En itsekään tykkää seurata sen enempää Instatilejä kuin blogeja, joissa kaikki on vaaleanpunaista, iloista ja ihanaa. Koska ei elämä ole vain sellaista. Mutta jos sanoo mielipiteensä vähän kärkkäämmin jostain, on aivan varma, että edessä saattaa olla tiukkojakin keskusteluja. Mutta sitä minä hainkin, eikö? Miksi en vain hehkuta elämän ihanuutta, sillä pääsisi kyllä helpommalla kuin työntämällä nenänsä eri aiheisiin. Blogikirjoituksia tulee vähän paremmin mietittyä, Instan stooreihin pääsee helpommin läpi niitä hetken ärsytyksiä ja ajatuksia.

Joskus nopeasti reagointi, kirjoitettu kieli ja nopeatempoisuus tekevät sen, että ihmiset tulevat väkisin väärin ymmärretyksi. Asiat suodatetaan omien filttereiden kautta ja sanoma muuttuu matkalla. Siksi olisi ihanaa pystyä puhumaan asiat naamatusten, mutta usein se ei näin vain ole.

Olen huomannut, että jos voin huonosti, some vain pahentaa sitä oloa. Miten kaikilla tuntuu menevän silloin hyvin? Mutta näinhän se on, kun itse onnistuu, sitä hehkuttaa somessa. Kun on huono päivä, voi luuri mennä kiinni. Yritän kyllä tuoda elämän monet puolet somessa esiin ja olla rehellinen, mutta hyvin paljon riidoista, konflikteista ja muusta on niin henkilökohtaista elämää, ettei sitä voi tuoda esiin. Pitää miettiä niitä muitakin osapuolia.

Näitä onnistumisten, somen ja toisen onnellisuudesta iloitsemisen tunteita pyöritin taas viikonloppuna päässäni loputtomiin. Tahtovatko ihmiset pääsääntöisesti toiselle hyvää? Ollaanko joistain asioista kateellisia? Mikä toisissa ärsyttää? Miksi itselläni on miellyttämisen syndrooma, joka ei vain toimi. Ahdistaako sinua konfliktit?

Saitteko kiinni tästä tajunnanvirrastani? Toivon sinulle aurinkoista maanantaita ja uutta viikkoa! Ja mielelläni luen mielipiteitänne aiheesta! 

Blogin huikea 7v arvonta!

Näin ollaan taas tammikuun lopussa. Seitsemän vuotta sitten päätin hetken päähänpistosta perustaa blogin. En ollut edes lukenut blogeja juurikaan, ajatusta koko hommasta oli hyvin vähän ja työkaverin kysymys ”pidätkö vaatteistasi jotain blogia?” sai tarttumaan illalla läppäriin. Ähersin bloggeriin sivut, kirjoitin ekan tekstin ja keksin blogini nimen parissa minuutissa. Sittemmin otsikko ”Optimismia ja energiaa vaatteilla” on vähän lyhentynyt ja monesti olen toivonut nimen olevan jokin muu, mutta näillä mennään. Se oli sellainen päähänpisto, joka on kantanut seitsemän pitkää vuotta. Vienyt minut moniin upeisiin tilaisuuksiin, tuonut ihan todella ison määrän uusia kontakteja ja tuttuja, tutustuttanut erilaisiin yrityksiin. Luonut paineita, vienyt ihan hirveästi aikaa ja vaivaa, ollut vähän koko ajan mielessä.

Blogista on tullut vähän kuin elämäntapa. Joskus toivoisin, että voisin unohtaa sen vaikka viikoksi, mutta ei ole helppoa. Sitten taas, kun tuntuu ettei mikään onnistu, en osaa mitään enkä kelpaa mihinkään työpaikkaan, on hyvä mieli, kun on tämä oma pieni tekele olemassa. Se on ollut huikeaa vastapainoa kotiäitiydelle, enkä ole hetkeäkään niin sanotusti ollut ”vain kotona”, vaan olen aina puuhannut jotain omaa. Pitkälle se onkin vienyt ja kun eka blogista saatu palkka aikoinaan kolahti tilille neljä vuotta sitten, olihan se hämmentävä tunne. Mihin tuo päähänpisto johtikaan!

Niin kuin olen aina sanonut, ei tämä olisi mitään ilman teitä siellä ruudun takana. Te pidätte blogini hengissä, annatte syyn tehdä sitä, keksitte välilä kirjoitusaiheita ja laitatte kommentteja, joista saa ajattelemisen aihetta. Olen kiitollinen ihan joka ikisestä lukijasta ja tiedän, että siellä on jopa niitä, jotka olette olleet mukana koko seitsemän vuotta. Nähneet ne ekat hassut postaukset, joissa kuvat olivat päättömiä ja nimeni Amanda. Paljon on muuttunut noista ajoista. Tai siitä, että aloitin touhun lapsettomana! Nyt lapset ovat vähän joka kohdassa mukana.

Kiitän tuhannesti, että olette jaksaneet pysyä mukana ja olleet mukana niin iloissa kuin suruissakin. Teille lukijoille tätä teen (okei, vähän itsellenikin) ja teitä haluan blogin synttäriarvonnalla muistaa. Koska joulun aikaan The Body Shopin arvonta sai niin kovasti innostusta, päätin jatkaa sillä teemalla myös synttäripostauksessa. Yhdelle teistä lähteekin tämä hauska uuden vuoden setti, jossa on pieniä tuotteita rasioissa joulun ja uuden vuoden päivien välille. Ne päivät tosin menivät jo, mutta uusi vuosi oli vasta, joten ajattelin, että tämä setti ja sen tähtimuoto sopivat teemaan. Lisäksi mukana on tuo karkkikeppi-suihkugeeli, jota tytöt jaksavat aina suihkussa ihastella, tuoksu on todellakin karkkinen!

Ja kuinka pääset arvontaan mukaan? Voit osallistua joko blogissa JA/TAI Instagrammissa. Jos osallistut molemmissa, saat TUPLA-ARVAN. Jos vain toisessa kanavassa, olet mukana yhdellä arvalla. Blogissa pääset mukaan jättämällä kommentin tähän postaukseen (kuulisin mielelläni miten kauan olet ollut mukana tai onko jokin postaus jäänyt vahvasti mieleesi). Instassa puolestaan pääset mukaan seuraamalla tiliäni @optimismiakatja ja tägäämällä arvontaan ystäväsi.

Arvontaa pidän auki viikon loppuun, eli 3.2.2019 klo 18 arvon voittajan.

KIITOS kun olette mukana ja onnea arvontaan!

Ihan pyörällä päästäni

Siis apua. Siinä nyt ovat ensimmäiset sanat, jotka tulee mieleen. Tästä tulee ensimmäinen päivitykseni uudelle, omalle domainille. Mietin monta päivää, mitä tähän kuuluu kirjoittaa. Jatkanko siitä mihin jäin, vai rustaanko kenties jotain esittelyä? Löytääkö tänne uusia kasvoja vai pysyvätkö mukana lähinnä vanhat? Ja perinteinen paniikkikin iski: nuo muut blogit ovat niin upeita, mitä minä nyt uskallan kirjoittaa! Ja kuvata! Tuli todellinen rimakauhu. Miten sitä on niin vaikeaa uskoa omiin kykyihinsä, kun alkaa jännittää liikaa?

Toinen syy, miksi en ole vielä mitään uuteen pohjaan kirjoittanut ovat viimeisten päivien tapahtumat. Olen viipottanut menemään ja kaksi yötä olin bloggarireissulla Jyväskylässä. Oli aivan mahtava viikonloppu ja eilen oli taas ihanaa nähdä perhettä, ehti tulla jo ikävä.

Muutamien päivien aikana ehti tapahtua hurjasti. Blogi otti ja vaihtoi vauhdilla osoitetta, olin jotenkin ihan hirveän ylpeä tästä muutoksesta. Sitten menin tapahtumasta toiseen ja kuvia kertyi lähes tuhat muutamalta päivältä. Tutustuin moneen uuten ihmiseen pari yötä kestäneellä reissulla. Ehdin nähdä vanhempiani ja mummoani. Sain kaksi ihanaa halittavaa palleroa eilen syliini, ikävä oli ollut molemminpuolinen.

Olen siis ihan pyörällä päästäni ja tapahtuneita asioita täytyy sulatella. Olo on…

sekava
onnellinen
väsynyt
inspiroitunut
rentoutunut
hämmentynyt
utelias
jännittynyt
kiitollinen

ja kaikkea muuta. Nyt vedän henkeä ja alan miettiä, mistä jatkaa turinointia uudella alustalla. Onko täällä uusia tyyppejä mukana?

Kyllähän tässä vielä viilailtavaa on, itse kaipaan eniten postaushistoriaa joka vielä uupuu sivupalkista. Siellä kuitenkin piilottelee lähes seitsemän vuoden jutut. Josko se tästä taas lähtee!

Viimeisin arvonta jäi ehkä hieman muuton jalkoihin, mutta asuäänestyksen voittaja syyskuulta oli asu numero 1, arvontavoitto osui puolestaan Annalle. Kiitos kaikille osallistumisesta!

Upeaa alkanutta viikkoa, nautitaan kauniista ruskasta! Uuden edessä on aina vähän normaalia jännittää, vai mitä?