Muuttunut minä ja muuttunut tyyli – kuva kahdeksalta eri vuodelta

Aurinkosta marraskuuta! Se starttasi upealla auringonpaisteella ja harmituksella siitä, että Halloween-kemut jäävät väliin – meillä on seuraavalla mittarissa 39 astetta kuumetta, edellinen sairastui viime perjantaina.

Mutta postauksen aiheeseen! Sitä tikulla silmään joka vanhoja muistelee eikö niin! Mutta palataan kuitenkin ajassa taaksepäin, sillä joskus on hauskaa kaivella vanhoja kuvia. Ja yleensä nämä paluut vanhaan ovat olleet tykättyjä postauksia! Niistä näkee niin tyylin kuin ehkä kodinkin muutoksen! Kurkataan nyt ajassa aina vuoteen 2012 jolloin odotin esikoistani. Vähän ehkä hävettää nuo peiliselfiet, mutta ei se kuulkaa silloin ollut yhtään outoa! Ei meillä ollut edes järkkäriä vielä! Kuvat yritin napata lokakuun lopulta jokaisena vuotena. Hyppää mukaan! Kuka muistaa näitä?

2012

Olimme juuri palanneet Barcelonan reissusta ja mekko on sieltä Desigualin outletistä ostettu. Tyylini on rauhoittunut todella paljon iän myötä ja blogini nimi, joka on Desigualin perustajan lauseesta lainattu ei kyllä ehkä kuvaa tyyliäni niin paljoa enää. Milloin olisin ollut blogissa Desigualeissa? Olen myös rauhoittunut vähän sisustajana, sillä vaikka rakastan violettia edelleen, en uskoisi valitsevani tuollaista tapettia enää. Ja tiedättekö! Nuo vähän huonosti näkyvät Mary A.Jalavan sukkikset ostin tuona syksynä ja olen tänä syksynä, 7 vuotta myöhemmin pitänyt niitä edelleen! Kestäneet aikaa, käyttöä ja konepesua. Huikeaa!

2013

Kuva on oikeastaan elokuun vikalta viikolta. Päätin syyskuussa 2013 lopettaa blogini parin vuoden jälkeen. Meillä oli edessä vuokrakämpän etsintä, emme tienneet missä asumme ja kuinka kauan ja palkkasimme asianajajan. Etsimme urakoitsijaa korjaamaan kaiken. Itkin ihan hirveästi. Esikoinen oli viisikuinen ja valvotti jatkuvasti. Olin todella synkissä fiiliksissä ja blogin nimi tuntui suorastaan irvokkaalta! En oikeastaan välitä edes muistaa noita fiiliksiä, tuntuu niin väärältä, että se oli toisen vauvavuosi, toisaalta onneksi oli, nyt hän ottaisi aivan erilailla sen tuskan mikä luonamme oli. Tuona päivänä teimme retken Yrjölän marjatilalle kolmistaan, yritin epätoivoisesti pitää jostain normaalista kiinni, vaikka tuntui siltä, että elämäni sortui kuin korttitalo. Minulla on muuten edelleen nuo kengät, mutta uudessa versiossa, nuo kuluivat jo puhki ja ostin uudet samanlaiset joskus!

2014

Huhtikuussa 2014 otin blogin tauolta takaisin. Se siis jäi bittiavaruuteen elämään ja 7 kuukautta elämäni synkintä talvea kuluivat talotaistelun ja valvomisen parissa. Huhtikuussa alkoi helpottaa, kuten olen kertonut. Tunnelin päässä näkyi vähän valoa! Aloin taas blogata ja lokakuussa, synttäripäivänäni järjestettiin Indiedays inspiration-päivä, jonne silloin Rööperin rouva-blogia pitänyt Saara kutsui aveciksi. Oli kauheat paineet. Siis mitä laitetaan päälle! Siellähän näkee livenä ”oikeita” bloggareita, kehtaanko tulla? IIK! Menin, oli tosi kivaa, juoksin illalla juna-asemalta pitämään synttäribileitä kotiin. Tuolta virisi ajatus, että minäkin haluan oikeaksi bloggariksi ja jatkossa tulen tänne omalla kutsulla (tavoite totetui, huhtikuussa 2015 sain oman kutsun niin päivä- kuin iltatilaisuuteen ja blogini oli osa Indiedays inspiration-yhteisöä. Kun päätän saavuttaa jotain, paukutan sitten töitä sen eteen). Käytin ihan hirveästi vielä värisukkiksia, nekin ovat täysin kadonneet kaapeistani. Tuon mekon löysin kirpparilta, rakastin sitä ja vuonna 2015 pesin koneessa (lappua ei ollut enää kiinni). EIIIII! Siitä tuli nuken mekko. Harmittaa vieläkin!

2015

Samalla viikolla vauva mahassa kuin vuonna 2012, eli viikolla 18 mennään näissä. Käytännön syistä (olin taaperon kanssa kotona) käytin enemmän housuja ja paitoja kuin ekassa raskaudessa. Erehtykääpä menemään mekossa muskariin ja sitten siellä tehdään jotain lentsikkaa pikkarit vilkkuen! Opin kerrasta, housuissa muskariin (en käytä leggareita, niin ne eivät olleet pelastukseni). Käytin koko raskauden tuota Silverjunglen toppia, oli jopa raskaukuvissa päällä helmikuussa 2016. Venyi hyvin vaikkei mikään äitiystoppi olekaan ja oli ihanan pitkä!

2016

Ero kroppaan esikoisen ollessa puoli vuotta ja kuopuksen ollessa puoli vuotta on huikea. Arkeni oli jäätävän aktiviista pari vuotta, olin kevytyrittäjä, kahden vauhdikkaan kotiäiti, imetin, viuhdoin jumpissa ja ties missä. En edes ymmärrä miten jaksoin? Nämä vaatteet ovat edelleen käytössä. Tässä kuvassa suuntasin blogigaalaan A-lehdille, mikä sen gaalan nimi edes oli? Sitä ei enää edes järjestetä. Lokakuussa 2016 olin siirtynyt juuri Bellablogeille. Olin päättänyt, että haluan osaksi jotain ns. isompaa yhteisöä kuin Indiedays (joka on siis iso, mutta inspiration-blogeja 500 kappaletta, ei sieltä erotu!) ja haluan blogillani eteenpäin. Pari kuukautta kestäneet neuvottelut päättyivät lokakuussa siihen, että minusta tuli bellalainen Bella-blogeihin. Olen muuten aina ajatellut, etten ole kovin kunnianhimoinen ihminen, mutta blogin suhteen ainakin on aina ollut joku seuraava tavoite silmissä selkeästi!

2017

Aktiivisin juoksuvuoteni, monessakin mielessä. Tein ihan sataa asiaa koko ajan. Juoksin valtavia määriä, juoksin 1veen ja 4veen perässä arkisin, painoin blogijuttuja täysillä, osallistuin moneen juoksukisaan jajaja…. Tuo Vilan mekko on minulla kahdessa värissä ja molemmat edelleen ahkerassa käytössä! Vaikka tuota kroppaa on järjetön ikävä, en ensi kertaa hävennyt sitä, että olen läski (kuten olen kertonut, koulukiusaamisesta johtuvat traumat etten koskaan ole tykännyt vartalostani) se meinasi kyllä lähteä käsistä, myönnän nyt. Söin 15 kilometrin jälkeen monesti yhden rahkan ja palelin iltaisin niin, että olin kahden peiton alla. Ihmettelin paleluani tuolloin, mutta pöljä minä, olin aliravittu. Miksi en sitä tajunnut? Vai kielsinkö itseltäni totuuden, koska olin niin ylpeä, että olin ekaa kertaa elämässäni laiha? Lokakuussa juoksui alkoi tökkiä ja palelun lisäksi rintaa ahdisti ja unettomuus vaivasi. Ajattelin johtuvan siitä, etten palaudu, mutta vasta toukokuussa 2018, eli yli puoli vuotta myöhemmin lääkäri iski eteeni lukemat: paino 50kg, hb 90, ferritiini 3. Olin lääkärissä kahden viikon vatsataudin takia joka ei taittunut. Luulen, että elimistölläni ei ollut voimia sitä taittaa. Päälle lääkäri sanoi ”joskus meille tulee näitä tapauksia eteen”. En vieläkään tiedä mitä hän tarkoitti ja itkin siellä tipassa että minulla on ensi viikolla puolimaratoni, haluan parantua. ”Sinä et ole kuule mihinkään maratonille menossa”, sanoi lääkäri. Antoi luvan juosta viisi kilometriä kerrallaan. Juoksin siellä kisassa lopulta puoliväliin eli 11 km ja keskeytin. Joskus sitä voisi vähän aiemmin herätä omaan terveydentilaansa, mutta elämä sitten pysäyttää näköjään. Onneksi niin.

2018

Mietin pitkään voinko ostaa tuon collarimekon, koska omissa silmissäni kotiäitiys kulminoitui collarimekkoon ja leggareihin eli välttelin itse niitä, halusin jotenkin niin kovasti olla muutakin kuin aliarvostettu kotiäiti. Mutta se oli niin ihana, että ostin alesta I love me-messuilta. Mutta ei se ole päälle juuri löytänyt ja täytyisi laittaa kiertoon, sillä kyseessä kotimaisen Blaan laadukas tuote. Collarimekko ja leggarit ovat vain ylitsepääsemätön kynnys. Ostin Dr.Martensit viime vuoden syksyllä ja väittäisin, ettei mitkään kengät aiemmin ole olleet jalassa niin tauotta ja olleet niin hyvät joka kelissä, joka vaatteen kanssa jajaja…. Olin päättänyt että ostan ne saamallani Stockan lahjakortilla, enkä kyllä luovu ehkä ikinä niistä!

Blogini oli (taas lokakuussa, miksi aina silloin tapahtuu!) juuri siirtynyt osaksi Suomen Blogimediaa (joka nykyään on siis Babler). Olin ihan superinnoissani ja ylpeä, olin tähdännyt siihen, että pikku hiljaa portaalta portaalle pääsisi. Neuvottelut asiasta alkoivat huhtikuussa ja piti olla puoli vuotta hiljaa, olipa ihanaa sanoa asia lopulta ääneen!

2019

Niin no. Olen lakannut käymästä vaa’alla, mutta veikkaan että painoa on tällä hetkellä noin 8 kiloa enemmän kuin kaksi vuotta sitten. Ei tunnu mukavalta ja olen nyt lokakuussakin käyttänyt samoja housuja ja paitoja kuin pari vuotta sitten, eivätkä ne näytä enää hyvältä. Herkästi laitan tosi löysiä vaatteita ja pahentunut endometrioosi turvottaa välillä mahaa niin, että piiloudun väljempiin vaatteisiin. Sitten kun on parempi hetki, hypin kuvissa uikkareissa. Olen juossut selkeästi tänä vuonna vähemmän, sillä pitkät lenkit miehen kanssa ovat puuttuneet. Arkiaktiviisuus on laskenut myös hurjasti, kun lapset eivät ole kotona! Mutta parempi näin, sillä ei terveydellä voi leikkiä. Pidän parempaa huolta syömisistäni ja jaksan paremmin. Nukun hyvin enkä kärsi unettomuudesta vaikka stressiä onkin. Joten parempi kuitenkin näin. Nuo Katri Niskasen alesta neljä vuotta sitten ostamani skin pantsit ovat muuten ihan superit, valtavan kovalla käytöllä olleet, eivät menneet miksikään ja olen ihan konepessyt niitä!

Tuntuupa muuten aika hurjalta, että voi kerätä kuvia jo kahdeksan vuoden ajalta. UUH! Ei ehkä enää ketään, joka muistaisi kaikki, onko? Aikamoisen tarinan elämästä muutamat kuvat kätkevät sisäänsä!

Ihanaa alkavaa viikonloppua! Huikkaa ihmeessä kauanko olet ollut matkassa täällä!

Luovan työn Vain Elämää

Meillä tapahtui jotain outoa perjantaina. Sain miehen katsomaan tosi-tvtä. Olemme olleet yli 18 vuotta yhdessä ja hän vihaa lähes kaikkea tosi-tvtä, joten näky oli harvinainen. Tiesin kuitenkin, että tykkää Sunrise Avenuen ainakin joistain biiseistä ja itse halusin nimen omaan nähdä Samun jaksot (Vesalat ja muut skippasin suosiolla), joten istuimme yhdessä telkkarin ääreen lasten nukkuessa. Ja hän katsoi kanssani ainakin jollain tapaa koko ohjelman!

No, ei siitä enempää, mutta ohjelmaa piti laittaa tauotta pauselle, sillä aloimme puhua ihan kaikesta mahdollisesta. Jossain vaiheessa sanoin, että kun olin taas ollut pari päivää pressireissulla, tuli mieleen niistä illallisista jollain tapaa Vain Elämää. Istutaan pöydän ympärillä, tutustutaan, kerrotaan itsestä ja omista kanavista, sometetaan villinä ja yritetään buustata niitä omia kanavia. Ollaan jollain tapaa yhtä, koska tehdään samaa hommaa, mutta silti jokaisella on hommaan tosi erilainen, oma lähestymistapansa, jokaisella on erilaiset taustat ja jokaisella on varmasti omat tyhjät hetkensä ja haastetta luoda uutta.

Mitä tarkoitan tyhjillä hetkillä? Sitä kun asioista saattaa kadota hohto. Sitä tähtää (ainakin itse) joihinkin maaleihin luovassa työssä. Ja ehkä moni asettaa elämässä ylipäätään maaleja itselleen, joihin tähdätä. Asetan itselleni koko ajan tavoitteita. Se saattaa olla tietyn lukijamäärän saavuttaminen, joku yhteistyö jota haluaisin hirveästi, joku oma ominaisuus jota haluaisin kehittää, joku paikka johon haluaisin päästä. Ja kun kovasti tekee töitä, niihin tavoitteisiin saattaa päästä. Ja sitten tuntuu tyhjältä. No nyt se on saavutettu, mutta ei tunnu miltään. Miksi pyrinkään tähän juttuun? Ja mihin pyrin seuraavaksi?

Toki puhutaan nyt täysin eri sfääreistä kuin missä Haberin Samu pyörii maailmalla, mutta hänkin korosti ohjelmassa sitä, että vaikka kaiken saavutti ja rahaa oli, olo oli tyhjä. Parasta on nyt kölliä sohvalla. Samaa mietin viikonloppuna. Kuinka ihanaa on kaiken viipotuksen jälkeen tulla kotiin jossa sinua on odotettu. Perjantaina messuilta saapuessani kotona odotti lohipiirakka uunissa, juustoja ja keksejä ja sauna lämpeni. Oliko vähän ihanaa tulla kotiin.


neule VILA/ farkut LIDL by Heidi Klum/ korvikset PINJAPUU

Yksin yrittäminen on monessakin mielessä nimensä veroista. Sitä vääntää yksin. Vaikka itsekin tapaan paljon ihmisiä erilaisten tilaisuuksien ja tehtävien kautta, se lopputulos täytyy vääntää yksin. Olen paininut kotona yksikseni vähän haastavan työtehtävän edessä tietämättä mistä aloittaa tai mitä tehdä seuraavaksi. Ja ne ovat monesti sellaisia tilanteita, missä ei vain voi kysyä keneltäkään. Koska itse ne jutut on luotava. Mietin, millaista tuskaa kokee joku artisti, jonka edellinen levy on ollut listaykkönen siinä tilanteessa, kun uutta on luotava ja sitä ei vain tule. Tai jos tulee ja se ei menestykään. Vaikka hommaa kuinka rakastaisi, aina ei vain onnistu. Mistä vaatesuunnitteljat keksivät uutta, mistä artistit vääntävät uuden biisin, mistä taiteilijat saavat inspiraationsa, kun tuntuu välillä, että kaikki on jo sanottu ja tehty? Koen, että luovan työn ja yrittäjyyden myötä olen vähän raskaskin ihminen. Kun ne inspikset saattavat iskeä saunassa, lenkillä, missä vain. Sitten ajatukseni lähtevät rullaamaan ties minne ja olen poissaoleva. Eilen paukutin vielä iltakympiltä asioita kasaan ja jatkoin kuuden jälkeen aamulla pimeässä. On ollut yllättävän haasteellista ehtiä kaikki kuukauden 15 päikkypäivän puitteissa. Ja yllättävän haastavaa keskittyä kotona metelissä, vaikka periaatteessa saisin ”omaa aikaa”.

Ja sitten se ajanpuute! Voi kuinka monta juttua välillä olisi mitä haluaa tehdä ja mistä inspiroituu, muttei vain ehdi. On pakko tehdä sitä soittelua Verohallintoon ja palaveerata pankin kanssa. Olipa muuten yllättävä kysymys eilisessä pankkipalaverissa, piti selvittää olenko minä tai ovatko lähiomaiset poliitisesti vaikuttavassa asemassa. Häh? Olen niin täynnä tätä paperisotaa, että mietin senkin tappavan osan luovuudesta. Toisaalta, ehkä tämä kehittää vähän lyhyehköä pinnaani.

Kyllä niistä bloggareiden Vain Elämää-pöytäkeskusteluista saa niin paljon inspiraatiota, että sillä leijuu pitkään. Viime viikolla Tallinnassa inpiroiduin upeista urista, joita ihmiset ovat luoneet, opin uutta omasta puhelimestani ja pulppusin ideoita. Eli ehdottomasti kannattaa irrota kotoa jos tilaisuus tulee!

Nyt muihin, somen ulkopuolisiin hommiin keskittymään. Saitteko selkoa sekavasta tajunnanvirrastani? Oliko sinunkin mielestäsi ihan paras Vain elämää viime perjantaina? Toivotan kaikille antoisaa työpäivää ja paljon inspiraatiota!

Toivotko toiselle hyvää?

Voi pojat mikä viikonloppu! Oli lämpöä ja aurinkoa, oli terassikelejä ja juoksukelejä. Oli perinteistä perhesähläystä, täysin vegaaninen Laikun brunssi ja vähän siivousta. Yksi särkynyt muumilautanenkin mahtui viikonloppuun, voi räkä. Tietysti se lähes ainoa muumilautasemme ja tietysti myös se uusin lautasemme. No, se on elämää.

Viikonloppuna ehdin taas jälleen kerran mietiskellä ja pyöritellä montaa asiaa päässäni. Juostessani 15 kilometriä yksin eilen mietin erinäisiä asioita, mutta eniten juostessa mietin miestäni. Mietin sitä, etten ole itsekään juossut tammikuun jälkeen 15 kilometriä putkeen. On ollut liian tylsää juosta pitkään yksin. Miehen kanssa en ole juossut yhdessä tammikuun jälkeen hänen rasitusvammansa takia. Olen tästä aiemminkin maininnut ohimennen, mutta kun ihmiseltä otetaan intohimo pois, se vaikuttaa häneen monella tapaa. Ymmärrän sen hyvin ja tunnen oloni niin avuttomaksi, kun en voi auttaa. Samalla oma motivaatio juoksuun meinaa hiipua. Ei tee mieli hehkuttaa lenkkiä, jottei pahentaisi toisen oloa. Vaikka mies ei kyllä ole sen tyylinen, että käskisi olla hiljaa, mutta jotenkin tuntuu itsestä, että kääntäisin veistä haavassa. Hän kysyi eilen palatessani kotiin, miten juoksu kulki. Kelailin hetken, että vastaan jotain laimeaa, sain sanottua ihan hyvin lopulta. Harmitti ja harmittaa hänen puolestaan.

Kun hän perjantaina lähti lenkille pitkästä aikaa ja palasi sieltä suhteellisen iloisena todeten, ettei jalka kipeytynyt teki mieli huutaa ääneen. Huusin sisäisesti ja joku pieni aurinko syttyi sisälläni. En uskalla asiaa vielä enempää hehkuttaa, nämä rasitusasiat ovat niin monisyisiä, mutta olin valtavan iloinen hänen puolestaan. Samalla mietin, etten edes tiennyt, että toisen puolesta voi iloita niin paljon. Miten kovasti olen toivonut, että hän tokenisi, miten kurjalta tuntuu. Koko eilisen lenkin mietin, että minähän pingon maailman ääriin ihan sillä, kuinka paljon miehen pieni onnistuminen minuakin motivoi. Mietin samalla Jennyä, joka on puhunut miehensä nivelsidevammasta ja nyt ekoista juoksuista aikoihin. Minä niin yhdyn näihin hehkutuksiin! Olen onnellinen myös Jennyn miehen puolesta, mahtavaa!

Tästä pääsin ajatukseen, miten valtavasti hyvää mieltä tuottaa, kun voi iloita toisten puolesta. Toki sitä ilahtuu perheenjäsenten onnistumisesta, mutta monesti sitä ilahtuu ihan hirveästi, kun näkee somessa puolituttujen tai jopa vieraiden onnistumisia. Kuinka he ovat onnistuneet vaikka juoksukisoissa, joku on kirjoittanut kirjan, joku on jaksanut siivota, toinen on tehnyt superhyvää ruokaa. Instagrammia selatessa en pysähdy upeimpien kuvien äärelle, vaan niiden kuvien, joissa on tunnetta eniten. Monesti painan vauhdilla sitä tykkää nappia, yritän kommentoida heti jos joku tunne nousee, sillä tiedän miten paljon se kommentointi antaa itsellenikin verrattuna pelkkään sydämeen. Tuli viime viikolla jo somehäirikkö-olo, kun ihastelin ihmisten kuvien alla meininkejä. Mutta kun oli niin hyvä fiilis monen puolesta! Aurinko selkeästi vaikutti asiaan, sitä halusi vain jakaa hyvää mieltä.

Somessa on monesti se kääntöpuolikin. Siellä reagoidaan nopeasti suuntaan ja toiseen, tunteita ei ehditä välttämättä miettiä tai suodattaa. Tuntuu, että kaikkeen pitää vastata ja reagoida nopeasti. En itsekään aina muista vastata fiksuimmalla mahdollisella tavalla tai ehdi miettiä tarpeeksi, mikä olisi fiksu vastaus. Välillä olisi järkevämpää istua illalla lukemaan ja miettimään asioita ja vastauksia, kuin reagoida asap.

Tämän ajattelun myötä aloin miettiä myös sitä, toivovatko ihmiset lähtökohtaisesti toisille hyvää ja onnistumista? Vai ollaanko toisista asioista kateellisia ja ajatellaan, että miten tuokin nyt aina noin? Ajattelin asiaa myös perjantaina hierojallani, joka vaikuttaa niin vilpittömän hyväsydämiseltä tyypiltä, etten voi kuvitella hänen haluavan pahaa kenellekään. Hän kysyi minulta siinä voivottaessani näitä miehen jalkahommia, että voinko ihan hyvin. Keskeytin lauseeni vähän hämmästyen, ai minä? Enhän itsestäni puhunut! Hän siihen totesi, että vaikutat vähän väsyneeltä. Tajusin, että se, miten puhuin kuukausia jatkuneesta ja molempia harmittaneesta ongelmasta taisi tulla vähän purkauksena ulos. Pahoittelin, että sillä lailla avauduin ja nieleskelin kyyneliä, samalla hän lupasi yrittää keksiä jotain apua. Siis miehen jalkaan. Mikä tyyppi!


paita PIECES/ housut & rannekoru BY PIA’S/ kengät ADIDAS/ korvikset MAANANTAIMALLI

Välillä taas tuntuu, että toiset ihmiset oikein odottavat milloin mokaat ja tuntuvat löytävän kaikesta tekemisestäsi jotain negatiivista tai väärää. Se on hurjan uuvuttavaa. Minä olen edelleen niitä ihmisiä, jotka yrittävät miellyttää kaikkia. Sehän ei sitten onnistu ei millään ja ihmisten kanssa tulee konfliktitilanteita. Toisia että miellytä ikinä vaikka päälläsi seisoisit ja toisia ärsytät aina. Olen vähän kauhuissani aina konfliktitilanteista, sillä se sotii tätä miellyttämisenhaluani vastaan ja alan vältellä herkästi ihmisiä, joiden kanssa tuntuu menevän ajatukset ristiin. Näin vältän sitten konfliktejakin. Tämä on todella hölmö käyttäytymismalli, pitäisi enemmin oppia ratkomaan reilusti asiat ja ajatella, että jos jonkun kanssa ei tule toimeen, ei se tarkoita, että kaikkia ärsyttäisi. Tai että ärsyttäisi sitä jotain tyyppiä aina, jos joskus ollaan napit vastakkain. Kaikkia ei voi miellyttää millään aina, eikä kuulukaan.

Juostessani mietin kaikkia ihmisiä, ketä olen pyöritellyt mielessäni viime aikoina. Niin tuttuja kuin tuntemattomia. Toivonut heille hyvää mielessäni. Samalla mietin, että jos jonkun persoona ärsyttää, sitä alkaa herkästi nähdä kaiken hänen tekemisensäkin ärsyttävänä. Mutta miksi minä tai joku muu persoona alkaa alun perin ärsyttää? Tässä julkisessa harrastuksessa on hyväksyttävä se tosiasia, että ärsytän toisia ja negatiivisia viestejä tulee tasaisesti. Tuntuu, että kun kerran ylittää toisen ärsytyskynnyksen, siitä ei ole paluuta. On vaikeaa välillä itse muistaa, että bloggaaminen on pienen pieni osa elämää, se tärkein osa on muualla ja niiden läheisten mielipiteet ovat niitä, jotka oikeasti määrittävät elämääni. Olen ihan liian usein antanut negatiivisten kommenttien heijastua arkeemme, kun jään sitten murehtimaan, että miksen osaa miellyttää kaikkia ja mitä nyt taas tein väärin. Ja samalla, se on elämää ja konfliktit kuuluvat elämään. En itsekään tykkää seurata sen enempää Instatilejä kuin blogeja, joissa kaikki on vaaleanpunaista, iloista ja ihanaa. Koska ei elämä ole vain sellaista. Mutta jos sanoo mielipiteensä vähän kärkkäämmin jostain, on aivan varma, että edessä saattaa olla tiukkojakin keskusteluja. Mutta sitä minä hainkin, eikö? Miksi en vain hehkuta elämän ihanuutta, sillä pääsisi kyllä helpommalla kuin työntämällä nenänsä eri aiheisiin. Blogikirjoituksia tulee vähän paremmin mietittyä, Instan stooreihin pääsee helpommin läpi niitä hetken ärsytyksiä ja ajatuksia.

Joskus nopeasti reagointi, kirjoitettu kieli ja nopeatempoisuus tekevät sen, että ihmiset tulevat väkisin väärin ymmärretyksi. Asiat suodatetaan omien filttereiden kautta ja sanoma muuttuu matkalla. Siksi olisi ihanaa pystyä puhumaan asiat naamatusten, mutta usein se ei näin vain ole.

Olen huomannut, että jos voin huonosti, some vain pahentaa sitä oloa. Miten kaikilla tuntuu menevän silloin hyvin? Mutta näinhän se on, kun itse onnistuu, sitä hehkuttaa somessa. Kun on huono päivä, voi luuri mennä kiinni. Yritän kyllä tuoda elämän monet puolet somessa esiin ja olla rehellinen, mutta hyvin paljon riidoista, konflikteista ja muusta on niin henkilökohtaista elämää, ettei sitä voi tuoda esiin. Pitää miettiä niitä muitakin osapuolia.

Näitä onnistumisten, somen ja toisen onnellisuudesta iloitsemisen tunteita pyöritin taas viikonloppuna päässäni loputtomiin. Tahtovatko ihmiset pääsääntöisesti toiselle hyvää? Ollaanko joistain asioista kateellisia? Mikä toisissa ärsyttää? Miksi itselläni on miellyttämisen syndrooma, joka ei vain toimi. Ahdistaako sinua konfliktit?

Saitteko kiinni tästä tajunnanvirrastani? Toivon sinulle aurinkoista maanantaita ja uutta viikkoa! Ja mielelläni luen mielipiteitänne aiheesta!