Paljastan teille ihanan salaisuuden!

Tässä hymyilee hän, onnellisena. Joskus asiat ovat pitkissä kantimissa ja tällaisen kärsimättömän luonteen on vaikeaa niitä kestää. Olen ihan hurjan huono pitämään asioita sisälläni, toki pidän salaisuudet, jos niin olen luvannut, mutta sisällä kuplii ja naamasta varmaan näkyy, että olisi jotain kerrottavaa.

Huhtikuussa alkoi hämmennys kohti sitä, mikä nyt vihdoin tapahtuu: BLOGINI MUUTTAA! Olen ihan superinnoissani tästä, sillä jos olette huomanneet, olen uhrannut tälle harrastukselle paljon aikaa, energiaa ja intohimoa. Olen todella halunnut tehdä tätä hyvin ja jännittänyt, olenko niin sanotusti tarpeeksi hyvä.

Muutan siis Suomen Blogimedian puolelle. Naapureinani tulevat olemaan ihan huikeat tyypit, kuten Kemikaalicocktail, Asikaine, Musta ovi, Valeäiti ja muut upeat bloggarit, joita katson aika tavalla ylöspäin. Jännittää todella astua tähän seuraan!

Jännittää myös kuinka pysytte mukana, sillä edellinen blogimuuttoni kaksi vuotta sitten tiputti kyydistä pariksi kuukaudeksikin joitain seuraajia. Siipä kehoitan päivittämään heti seurantakanaviisi osoitteeksi www.optimismiajaenergiaa.fi . Vaikka täältä Belloista on uuteen kotiin uudelleenohjaus, eivät seurantakanavat päivity, jos niihin jää vanha osoite. Tämän takia siirtyessäni Belloihin lähes kaksi vuotta sitten tuli blogiini parin kuukauden päästä lukijoita, jotka luulivat minun olleen niin kauan hiljaa. En ole kauaa hiljaa, takaan, vain sen mikä on pakko muuton vuoksi!

Päivittelen kaikkialle uutta osoitetta mahdollisimman pian ja toivon, että löydätte mukaani uuteen kotiin ja viihdytte siellä. Vitsi miten minua jännittää, eikö ole hassua?

Pysyttehän matkassa?

Väsynyt markkinoimaan itseäni

Tämä teksti ja kuvat eivät ihan täysillä sovi toisiinsa, mutta Kyproksen asukuvia olisi vaikka millä mitalla ja kesäkin on jo pitkällä, joten tuupataan nämä tähän väliin. Kesä on ollut upea (montakohan kertaa tämänkin olen sanonut?) ja rantapäivistä on nautittu. Olen yrittänyt parhaani mukaan olla miettimättä syksyä ja sen muutoksia, mutta kyllähän se sieltä väistämättä tulla jolkottaa ja käy ajoittain mielessä. Minun pitäisi nimittäin alkaa tosissaan markkinoimaan itseäni ja myymään osaamistani töiden toivossa. Mutta tiedättekö: sitä teen ihan koko ajan.

Selvennetään asiaa: kirjoitan paljon perusteluja yhteistyökumppaneille ja kerron, miksi minun kanssa kannattaisi tehdä yhteistyötä. Pyöritän päivittäin sähköposteja, myös siellä uimarannalla ja yritän keksiä erilasia kanavia markkinoida blogiani, postauksiani ja Instagrammin kuvia. Se on välillä todella puuduttavaa, välillä taas mietin, että se tulee niin selkärangasta, etten edes mieti sitä. Mutta. Kyllä minä stressaan aivan liikaa sitä, miksen saa blogiani kasvamaan isommaksi, miksen saa niin ja niin montaa seuraajaa ja mitä pitäisi tehdä toisin.

Sitten päästään kysymykseen, miksi haluaisin kasvattaa blogiani? Olen toivonut sen tuovan minulle hauskuuden ja harrastuksen lisäksi pieniä lisätuloja kotihoidontuen rinnalla. Niin kuin se on tehnytkin ja mahdollistanut välillä juttuja, jotka aivan varmasti olisivat jääneet muuten tekemättä. Sen vuoksi olen työntänyt sitä eteenpän, pienestä harrastuksesta vähän ammattimaisempaan tekemiseen ja pyrkinyt mm. portaaleihin bloggaamaan. Kasvattaakseni lukijakuntaani. Kuitenkaan nykyinen työmäärä ja käyttämäni tunnit eivät vastaa millään tapaa sitä ”hyötyä”, jota blogista saan ja näin kesähelteillä on tullut mietitittyä kaiken järkevyyttä.

Mutta. Minä rakastan kuvaamista, minä haluan päästä kertomaan kivoista jutuista muillekin. Haluan jakaa ajatuksia lukijoiden kanssa, haluan kirjoittaa. Nämä ovat asioita, joita teen ihan omasta intohimosta, menen ja puuhaan ja valokuvaan. Mutta olisihan se iisimpää, jos ei repisi aikaa kuvien käsittelyyn ja asioiden tuomiseen blogiin. Ja samalla aina haluaa säilyttää sen tietyn yksityisyyden ja joutuu välillä miettimään todella tarkkaan mitä kirjoittaa, sillä päässä saattaa liikkua sata asiaa joita haluaisi sanoa, muttei uskalla. Esimerkkinä taloasia, josta kesäkuussa kirjoitin hiukan.


mekko LINDEX/ kengät MIGATO/ korvikset POOLA KATARYNA/ hattu Kyprokselta

Olen siis koko kotiäitiaikani markkinoinut itseäni ja osaamistani, istunut puistossa vastaamassa välillä sähköpostiin ja toivonut, että blogini kasvaisi. Koska upeita blogeja on nykyään 13 tusinassa ja todella moni osaa niin kuvata kuin blogata, on tämä tie ollut aikamoista hakkaan päätäni seinään-touhua. Samalla olen kuitenkin toteuttanut intohimoani ja tallentanut ihania asioita elämästämme. Niihin postauksiin on ihanaa palata jälkikäteen, blogista on tullut eräänlainen päiväkirja samalla.

Nyt pitäisi alkaa uudella höngällä tekemään työhakemuksia ja ajatuskin uuvuttaa. Olen niin paljon hakannut päätäni seinään tämän blogimarkkinoinnin kanssa ja samalla kokenut välillä ihan huikeita onnistumisia. Olen hyppinyt tasajalkaa, kun olen onnistunut saamaan tiettyjä yhteistöitä.

Tämähän ei näy lukijoille ja järkevyyttähän olisi pitää tämä vähän vähemmän stressin alaisena touhuna. Kun kukaan ei pakota näin usein esimerkiksi postaamaan ja välillä revin sen ajan lähipiiriltäni. Olen vähän kuin vapaalla koko ajan ja en sitten toisaalta koskaan. Mutta kun. Minä tykkään ja haluan. Mutta sen tyrkytyspuolen olisin valmis välillä lopettamaan, täytyy vetää henkeä syksyä ja työkkäriä varten!

Saitteko kiinni ajatuksistani? Että on raskasta yrittää olla joka päivä parempi ja erottua? Onko sinulla työ, missä pitää osoittaa koko ajan pätevyytensä vai saatko välillä hengähtää?

P.S. Tämän ei ollut tarkoitus olla niin negatiivinen teksti, kuin miltä ehkä vaikutti, olen vain pyörittänyt omaa väsymystä ja miettinyt asioita viime aikoina ja halusin jakaa ajatuksia!

Muoks. Blogiongelmista johtuen kuvat eivät toimi, yritän selvittää asiaa!

Entä jos en bloggaisi?

Tiedättekö mitä. Tämä postaus on odottanut luonnoksissa marraskuusta asti, siis lähes viisi kuukautta. Siitä huomaa miten aika juoksee, koska ajatuksissa se on ollut. Tämä postauksen kuvat, arvatkaas milloin ne on otettu? Itsenäisyyspäivänä. Siis reilut neljä kuukautta sitten. Miksi tämä jäi roikkumaan? En oikeasti edes osaa sanoa, mutten saanut tekstiä viimeisteltyä ja aina tuli jotenkin kivempia asukuvia. Nyt tsemppasin tämän eetteriin, kun lumikuvat eivät vielä näytä hassuilta, aihe puolestaan ei ole vanhentunut. Olin viikkoa ennen näitä kuvia pätkinyt tukkaani vähän reilummin ja nyt se on jo kasvatettu takaisin. Mutta kun katsoin näitä kuvia, tekee taas mieli saksia (toisaalta katsoin eilen parin vuoden takaisia ja päätin kasvattaa pitkät. Mikään ei ole hyvä).

Tämä aihe pulpahti mieleeni, kun kollegani Noora piti jokin aika sitten postaamattoman päivän, ensimmäisen ikinä. Siis silloin marraskuussa. Aivan käsittämätön suoritus, jonka myötä Nooralta kyseltiinkin, kuinka hän ehtii tuottaa niin jatkuvasti laadukasta materiaalia ja keksii niihin vielä sisältöäkin?

Miettiessäni sitä, mistä keksii postauksiin aiheita nousi mieleeni ajatus, millaista elämä olisikaan, jos ei bloggaisi. Se nousi uudelleen mieleeni, kun eräs muskariäiti totesi minulle, että bloggaamisen täytyy olla jossain määrin elämäntapa. Totta, sitähän se onkin.

Minä aloitin blogini vitsillä kuusi vuotta sitten, enkä tiennyt mihin se johtaisi. Vaikeana elämänjaksona lopetinkin sen, mutta jatkoin 8 kuukauden tauon jälkeen taas. Ja mitä enemmän tein, sitä enemmän innostuin. Siitä muodostui elämäntapa.

Olin aivan varma, että stoppi tulee kun aloin odottaa kuopusta. Ajattelin ettei minusta ole asukuviin ja sairaalassa tipassa maatessa ei aiheita muodostu niin valtavasti. Kaikkiin tilaisuuksiinkin jouduin sanomaan, etten pääse. Mutta niin sekin suttaantui…

Millaista olisi, jos ei miettisi yksin suihkussa tai lenkillä seuraavaa postausta, seuraavan asukuvien asua? Perjantaina ei kuikuilisi säätiedotusta ajatellen, ettei kyllä voida ottaa viikonloppuna asukuvia? Ryntäisi päiväuniaikaan äkkiä ulos kosmetiikkapurtilot kainalossa kuvia varten, kuvaisi jokaista synttäritarjottavaa kymmenestä kulmasta ennen juhlia? En käyttäisi paria tuntia päivästäni kuvien käsittelyyn, kirjoittamiseen, postausten jakamiseen, mainostamiseen ja muuhun vastaavan. En stressaisi kävijätilastoja (nykyään en itse asiassa niitä enää niin tuijotakaan, säästääkseni itseäni) tai hermostuisi, kun fb-tykkääjiä katoaa yhtenä päivänä viisi, että olipa nyt sitten huono postaus (tiedän, ettei sillä välttämättä ole mitään tekemistä asian kanssa). Ehtisin lukea, leipoa ja tehdä vaikka mitä enemmän. Me emme pysähtelisi autolla ihmeellisin paikkoihin, en tuijottaisi haikeana auton ikkunasta ulos miettien, että kohta loppuu valo ja tuossakin olisi niin täydellinen asukuvauspaikka. En ryntäisi päikkäriaikaan purkit kainalossa pihalle kuvaamaan tai tuskailisi, kun viikonlopun sataa vain vettä.

Niin. Kyllähän tämä homma vie valtavasti aikaa ja energiaa ja ajatustyötä, mutta sitten ne positiiviset. Ja koska homma jatkuu ja jatkuu, positiivisiahan on enemmän. Olen viihtynyt kotiäitinä osaksi myös blogin ansiosta, olen saanut tehdä jotain omaa, käydä tilaisuuksissa ja kehittää taitojani monella tapaa. Kuvaustaitoja, kuvien käsittelytaitoja, markkinointitaitoja, sometaitoja ja kaikkea muuta mahdollista, mitä en olisi tehnyt muuten kotiäitinä. Olen päässyt ensimmäisten joukossa kuulemaan uusista jutuista ja se on uteliaalle sielulleni mannaa. Tai sellaiset tilaisuudet kuin viime viikon saunahomma! Ihan korvaamatonta!

Olen myös blogin ansiosta mahdollistanut asioita, joita en olisi tehnyt kotiäidin tuloilla. Toisaalta, kun ynnäsin junamatkat verotukseen, nielin tyhjää loppusumman nähdessäni. Ei sitä huomaakaan paljon niistä on kertynyt, vaikka parhaani mukaan kyttään 8,90 euroa maksavia lippuja. Lapsenvahditkin vievät osansa.

Olen saanut valtavasti erilaisia tuttuja, jopa ystäviä ja luonut erilaisia verkostoja blogivuosien aikana. Tässä on ehkä se suurin vahvuus hommassa, on upeaa törmätä aina uusiin ihmisiin ja sitten taas niihin tuttuihin, joita on jo monissa tilaisuuksissa nähnyt. Tutustua yrittäjiin ja saada ehkä jotain koko perheelle, Särkänniemi ja Silja Line ovat tästä hyviä esimerkkejä. Olemme koko perhe päässeet nauttimaan harrastuksen kautta ja se on ollut valtava plussa. Ihan haikea olo tulee, kun ajattelen miten monen ihmisen tiedän tai tunnen jollain tapaa blogin kautta. Sitten samalla on tullut niitä kotiäitiympyröitä lasten kautta ja tämä kombo on ollut minulle ihan ykkösjuttu viime vuodet.

Kuvia on tullut otettua hurjasti viime vuosina ja erityisen iloinen olen siitä lasten takia. Yritän aina muistaa ottaa ne blogiversiot ja kuvat edestäpäin kotialbumiin. Olen tallentanut paljon asioita lasten lapsuudesta, mitkä olisivat unohtuneet ilman blogia.

Nykyään tiedän harvinaisen tarkkaan, monelta aurinko laskee lokakuussa ja toukokuussa. Ilman bloggausta en tietäisi niin tarkkaan milloin tulee pimeä, milloin aurinko laskee Kyproksen lomalla, ryntäisi ulos kun sataa lunta ja haluan vangita ensihiutaleet tai virittelisi salamaa taas mustia kuukausia kiroten. Lista, mitä blogi on antanut ja mitä vienyt on täysin loputon, tässä kävin pari esimerkkiä läpi.

Minulta ei myöskään kysyttäisi, kun lähden lapseni kanssa teatterimatkalle ”onko tämä joku blogijuttu?” (ei, minulla on muutakin elämää) tai todettaisi, että hommaat sen ja sen asian blogisi kautta (näinhän asia ei ihan toimi). Mutta ymmärrän, ettei harrastuksen taakse ole helppo nähdä, jos ei ole siinä mukana. Välillä on jopa hävettänyt heilua kameran kanssa ihan joka paikassa, mutta nykyään siitä ei kukaan enää sano mitään, vaan enemminkin jälkikäteen kysellään kuvia, kun Katja varmaan otti taas paljon. Ja niin ottikin!

Koko ajanhan se on tasapainoilua, perhe-elämän, blogin, lasten, harrastusten ja muun kanssa, mutta niinhän se on kaikilla. Vaakakupissa painaa kaikki se positiivinen viba, mitä olen elämääni saanut blogin kautta, vaikka olenhan myös itkenyt kommenttia, että näytän raskaana ollessa superturvonneelta, erityisesti livenä. En ole tarpeeksi kovanahkainen, että voisin sanoa tottuvani ikäviin puoliin, mutta onneksi pääasiassa olette hyvin ihania ja kannustavia ruudun sillä puolen! Kiitos siitä, olette myös suuri(n) syy siihen, miksi tätä tätä teen!

Olen ollut hetkinä, kun konttaan oksennuksia pois seinistä ja pesen kymmenettä lakanapyykkisatsia myös tavattoman ylpeä, että kaiken tämän rinnalla olen saanut tämän oman pienen tekeleeni pyörimään ja lukijat ehkä nauttimaan hetkistä kanssani. Minun oma pieni tekele, kolmas lapseni (nyt kuulostan jo hullulta, hih!).


haalari LET’S WOW By Heidi Klum/ neule VILA/ kengät Prahasta/ korvikset VIA MINNET (saatu)

Avasiko tämä mitään uutta teille bloggaajan sielunmaailmasta? Ihastuttavaa sunnuntaita jokaiselle!