Toivotko toiselle hyvää?

Voi pojat mikä viikonloppu! Oli lämpöä ja aurinkoa, oli terassikelejä ja juoksukelejä. Oli perinteistä perhesähläystä, täysin vegaaninen Laikun brunssi ja vähän siivousta. Yksi särkynyt muumilautanenkin mahtui viikonloppuun, voi räkä. Tietysti se lähes ainoa muumilautasemme ja tietysti myös se uusin lautasemme. No, se on elämää.

Viikonloppuna ehdin taas jälleen kerran mietiskellä ja pyöritellä montaa asiaa päässäni. Juostessani 15 kilometriä yksin eilen mietin erinäisiä asioita, mutta eniten juostessa mietin miestäni. Mietin sitä, etten ole itsekään juossut tammikuun jälkeen 15 kilometriä putkeen. On ollut liian tylsää juosta pitkään yksin. Miehen kanssa en ole juossut yhdessä tammikuun jälkeen hänen rasitusvammansa takia. Olen tästä aiemminkin maininnut ohimennen, mutta kun ihmiseltä otetaan intohimo pois, se vaikuttaa häneen monella tapaa. Ymmärrän sen hyvin ja tunnen oloni niin avuttomaksi, kun en voi auttaa. Samalla oma motivaatio juoksuun meinaa hiipua. Ei tee mieli hehkuttaa lenkkiä, jottei pahentaisi toisen oloa. Vaikka mies ei kyllä ole sen tyylinen, että käskisi olla hiljaa, mutta jotenkin tuntuu itsestä, että kääntäisin veistä haavassa. Hän kysyi eilen palatessani kotiin, miten juoksu kulki. Kelailin hetken, että vastaan jotain laimeaa, sain sanottua ihan hyvin lopulta. Harmitti ja harmittaa hänen puolestaan.

Kun hän perjantaina lähti lenkille pitkästä aikaa ja palasi sieltä suhteellisen iloisena todeten, ettei jalka kipeytynyt teki mieli huutaa ääneen. Huusin sisäisesti ja joku pieni aurinko syttyi sisälläni. En uskalla asiaa vielä enempää hehkuttaa, nämä rasitusasiat ovat niin monisyisiä, mutta olin valtavan iloinen hänen puolestaan. Samalla mietin, etten edes tiennyt, että toisen puolesta voi iloita niin paljon. Miten kovasti olen toivonut, että hän tokenisi, miten kurjalta tuntuu. Koko eilisen lenkin mietin, että minähän pingon maailman ääriin ihan sillä, kuinka paljon miehen pieni onnistuminen minuakin motivoi. Mietin samalla Jennyä, joka on puhunut miehensä nivelsidevammasta ja nyt ekoista juoksuista aikoihin. Minä niin yhdyn näihin hehkutuksiin! Olen onnellinen myös Jennyn miehen puolesta, mahtavaa!

Tästä pääsin ajatukseen, miten valtavasti hyvää mieltä tuottaa, kun voi iloita toisten puolesta. Toki sitä ilahtuu perheenjäsenten onnistumisesta, mutta monesti sitä ilahtuu ihan hirveästi, kun näkee somessa puolituttujen tai jopa vieraiden onnistumisia. Kuinka he ovat onnistuneet vaikka juoksukisoissa, joku on kirjoittanut kirjan, joku on jaksanut siivota, toinen on tehnyt superhyvää ruokaa. Instagrammia selatessa en pysähdy upeimpien kuvien äärelle, vaan niiden kuvien, joissa on tunnetta eniten. Monesti painan vauhdilla sitä tykkää nappia, yritän kommentoida heti jos joku tunne nousee, sillä tiedän miten paljon se kommentointi antaa itsellenikin verrattuna pelkkään sydämeen. Tuli viime viikolla jo somehäirikkö-olo, kun ihastelin ihmisten kuvien alla meininkejä. Mutta kun oli niin hyvä fiilis monen puolesta! Aurinko selkeästi vaikutti asiaan, sitä halusi vain jakaa hyvää mieltä.

Somessa on monesti se kääntöpuolikin. Siellä reagoidaan nopeasti suuntaan ja toiseen, tunteita ei ehditä välttämättä miettiä tai suodattaa. Tuntuu, että kaikkeen pitää vastata ja reagoida nopeasti. En itsekään aina muista vastata fiksuimmalla mahdollisella tavalla tai ehdi miettiä tarpeeksi, mikä olisi fiksu vastaus. Välillä olisi järkevämpää istua illalla lukemaan ja miettimään asioita ja vastauksia, kuin reagoida asap.

Tämän ajattelun myötä aloin miettiä myös sitä, toivovatko ihmiset lähtökohtaisesti toisille hyvää ja onnistumista? Vai ollaanko toisista asioista kateellisia ja ajatellaan, että miten tuokin nyt aina noin? Ajattelin asiaa myös perjantaina hierojallani, joka vaikuttaa niin vilpittömän hyväsydämiseltä tyypiltä, etten voi kuvitella hänen haluavan pahaa kenellekään. Hän kysyi minulta siinä voivottaessani näitä miehen jalkahommia, että voinko ihan hyvin. Keskeytin lauseeni vähän hämmästyen, ai minä? Enhän itsestäni puhunut! Hän siihen totesi, että vaikutat vähän väsyneeltä. Tajusin, että se, miten puhuin kuukausia jatkuneesta ja molempia harmittaneesta ongelmasta taisi tulla vähän purkauksena ulos. Pahoittelin, että sillä lailla avauduin ja nieleskelin kyyneliä, samalla hän lupasi yrittää keksiä jotain apua. Siis miehen jalkaan. Mikä tyyppi!


paita PIECES/ housut & rannekoru BY PIA’S/ kengät ADIDAS/ korvikset MAANANTAIMALLI

Välillä taas tuntuu, että toiset ihmiset oikein odottavat milloin mokaat ja tuntuvat löytävän kaikesta tekemisestäsi jotain negatiivista tai väärää. Se on hurjan uuvuttavaa. Minä olen edelleen niitä ihmisiä, jotka yrittävät miellyttää kaikkia. Sehän ei sitten onnistu ei millään ja ihmisten kanssa tulee konfliktitilanteita. Toisia että miellytä ikinä vaikka päälläsi seisoisit ja toisia ärsytät aina. Olen vähän kauhuissani aina konfliktitilanteista, sillä se sotii tätä miellyttämisenhaluani vastaan ja alan vältellä herkästi ihmisiä, joiden kanssa tuntuu menevän ajatukset ristiin. Näin vältän sitten konfliktejakin. Tämä on todella hölmö käyttäytymismalli, pitäisi enemmin oppia ratkomaan reilusti asiat ja ajatella, että jos jonkun kanssa ei tule toimeen, ei se tarkoita, että kaikkia ärsyttäisi. Tai että ärsyttäisi sitä jotain tyyppiä aina, jos joskus ollaan napit vastakkain. Kaikkia ei voi miellyttää millään aina, eikä kuulukaan.

Juostessani mietin kaikkia ihmisiä, ketä olen pyöritellyt mielessäni viime aikoina. Niin tuttuja kuin tuntemattomia. Toivonut heille hyvää mielessäni. Samalla mietin, että jos jonkun persoona ärsyttää, sitä alkaa herkästi nähdä kaiken hänen tekemisensäkin ärsyttävänä. Mutta miksi minä tai joku muu persoona alkaa alun perin ärsyttää? Tässä julkisessa harrastuksessa on hyväksyttävä se tosiasia, että ärsytän toisia ja negatiivisia viestejä tulee tasaisesti. Tuntuu, että kun kerran ylittää toisen ärsytyskynnyksen, siitä ei ole paluuta. On vaikeaa välillä itse muistaa, että bloggaaminen on pienen pieni osa elämää, se tärkein osa on muualla ja niiden läheisten mielipiteet ovat niitä, jotka oikeasti määrittävät elämääni. Olen ihan liian usein antanut negatiivisten kommenttien heijastua arkeemme, kun jään sitten murehtimaan, että miksen osaa miellyttää kaikkia ja mitä nyt taas tein väärin. Ja samalla, se on elämää ja konfliktit kuuluvat elämään. En itsekään tykkää seurata sen enempää Instatilejä kuin blogeja, joissa kaikki on vaaleanpunaista, iloista ja ihanaa. Koska ei elämä ole vain sellaista. Mutta jos sanoo mielipiteensä vähän kärkkäämmin jostain, on aivan varma, että edessä saattaa olla tiukkojakin keskusteluja. Mutta sitä minä hainkin, eikö? Miksi en vain hehkuta elämän ihanuutta, sillä pääsisi kyllä helpommalla kuin työntämällä nenänsä eri aiheisiin. Blogikirjoituksia tulee vähän paremmin mietittyä, Instan stooreihin pääsee helpommin läpi niitä hetken ärsytyksiä ja ajatuksia.

Joskus nopeasti reagointi, kirjoitettu kieli ja nopeatempoisuus tekevät sen, että ihmiset tulevat väkisin väärin ymmärretyksi. Asiat suodatetaan omien filttereiden kautta ja sanoma muuttuu matkalla. Siksi olisi ihanaa pystyä puhumaan asiat naamatusten, mutta usein se ei näin vain ole.

Olen huomannut, että jos voin huonosti, some vain pahentaa sitä oloa. Miten kaikilla tuntuu menevän silloin hyvin? Mutta näinhän se on, kun itse onnistuu, sitä hehkuttaa somessa. Kun on huono päivä, voi luuri mennä kiinni. Yritän kyllä tuoda elämän monet puolet somessa esiin ja olla rehellinen, mutta hyvin paljon riidoista, konflikteista ja muusta on niin henkilökohtaista elämää, ettei sitä voi tuoda esiin. Pitää miettiä niitä muitakin osapuolia.

Näitä onnistumisten, somen ja toisen onnellisuudesta iloitsemisen tunteita pyöritin taas viikonloppuna päässäni loputtomiin. Tahtovatko ihmiset pääsääntöisesti toiselle hyvää? Ollaanko joistain asioista kateellisia? Mikä toisissa ärsyttää? Miksi itselläni on miellyttämisen syndrooma, joka ei vain toimi. Ahdistaako sinua konfliktit?

Saitteko kiinni tästä tajunnanvirrastani? Toivon sinulle aurinkoista maanantaita ja uutta viikkoa! Ja mielelläni luen mielipiteitänne aiheesta! 

Miksi ihminen tarvitsee lomaa loman jälkeen?

Saavuimme eilen illalla Kuusamoon. Taas. Ihan järkyttävän nopeasti lensi eteenpäin 11 viikkoa ja olemme täällä taas. Ensimmäisenä kurvasimme Prismaan ruokaostoksille ja hymyilytti, kun kassajonossa meidän edellämme oli Holiday Clubin ravintolan tarjoilija. Heti saapumisen jälkeen tuttu naama, kuin olisi kotiinsa tullut!

Mitä ihmettä me teemme täällä toisen kerran tänä keväänä? Niin, syitä on monia. Viikko 5 Kuusamossa oli todella ihana ja maisemat olivat kerta kaikkisen satumaisia. Se tykkylumen määrä, vaaleanpunainen taivas, joka ikinen hiihtolenkki yksinään metsissä – olin todellisessa talven ihmemaassa.

Sitten taas toinen puoli. Kuopuksemme ei oikein suostu menemään nukkumaan uusissa paikoissa, joten koko viikko mentiin vähän liian lyhyillä unilla. Pakkasta oli saapuessa -29 astetta. Seuraavana päivänä -27. Se teki sen, että me miehen kanssa hiihdimme, puuhasimme ulkona ja pärjäsimme, mutta lapsilla oli tiukempaa. Esikoinenkin laskettelin innoissaan -17 kelillä, mutta kuopus suuttui keleistä totaalisesti. Hän ei vaan halunnut olla ulkona pukemisesta huolimatta ja hermostui joka käänteessä kylmyyteen. Ymmärrän, lämmön ystävä ja vielä niin pieni, ettei liikekään pitänyt täysillä lämpöisenä.

Sitten oli se puoli, mistä perjantaina kirjoitin. Kun äiti lähtee lomalle, eikä sitten olekaan ollenkaan lomalla. Olin sopinut tuon viikon sisään aika monta yhteistyötä ja tein selkesti liikaa hommia. Ei kukaan perheestä valittanut, mutta itseäni harmitti, että velvollisuuksia ja aikatauluja oli vähän liikaa.

Sitten oli se meidän perheen pakkomielle, aktiivisuus huipussaan aina. Se on sisäänrakennettu minuun ja mieheen, kun on uusi paikka täytyy nähdä kaikki. Pulkkamäet, laskettelurinteet, lumikenkäilyt, vesiliukumäet, läskipyöräilyt, porot, kaikki! Meillä on vielä molemmilla miehen kanssa samat intressit, haluamme molemmat hiihtää, lautailla, kuntoilla, pyöräillä, olla lasten kanssa ja nähdä kaiken. Se vie ison osan päivästä, kun esimerkiksi urheilu on pääsääntöisesti tehtävä peräkkäin, sillä parivuotias lapsi ei vielä pärjää mukana rinteissä. Eikä siinä mitään, minä mielelläni laskin tubing-mäkeä hänen kanssaan miehen ja esikoisen lasketellessa, mutta sitten oli vähän kurjaa yksinään lautailla ja viestitellä koko ajan, onko tytöillä jo väsy, pitäisikö tulla takaisin ja miten menee. Sen kerran kun sain oman hetkeni, otti hissi ja pysähtyi 20 minuutiksi. EI! Näin ei voi tehdä, jos ajattelet puoli tuntia varastavasi yksin. Sitten siinä hississä lauta jaloissa viestittelin miehelle, että tähän jäi ja sain laskettua yhden mäen.

Kun istuimme vikana iltana saunassa, aloimme juttelemaan viikosta. Siitä, että rinnetouhu jäi ihan kesken, se ja se asia jäi tekemättä. Heitimme ilmoille ajatuksen, jos saisimme käyttää vanhempieni lomaosakeviikon 11 viikon kuluttua. Onko silloin edes lunta? No itse asiassa olemme olleet nuoruudessani usein Iso-Syötteellä huhtikuussa ja nehän olivat parhaita laskuaikoja. Koko aikaisen kevään ajan olen toivonut takatalvea ja sitä, että Kuusamossa säilyy lunta ja iloinnut kylmenevästä keväästä tällä viikolla. Olemme sopineet lastenhoitajan kahdelle päivälle niin, että menemme kaksin lautailemaan, jotta ei tarvitse yksin olla. Toivottavasti suunnitelma toteutuu.


paita POMP DE LUX/ housut BY PIA’S/ kengät ADIDAS/ takki H&M/ korvikset MAANANTAIMALLI

Oli jännää saapua tänne eilen. Poissa on mahtava talven ihmemaa, pulkalla ei voi enää kulkea sulilla teillä, lumi on ruskeaa. Asteita on 35 enemmän kuin alkuvuonna. Hotellin edestä ovat poistuneet hurjan upeat jääpatsaat. Ihmiset pyöräilevät kadulla. Se satumaisuus on kadonnut. Miehellä ei ollut lomaa, eli hän joutui tekemään tunnit sisään ja se on tuntunut arjessa pari kuukautta. Mietin monesti homman järkevyyttä.

Ja samalla – lapset lähtivät penkkaan puuhailemaan saavuttuamme. Ketään ei palellut. Sen sijaan, että itse olisin stressannut tavaramäärästä ennen kuvia, kippasin reteästi vaatteet lattialle kasaan. Ja siitä sitte jatkettiin saunaan. Siinä missä pimeäkin tuli viideltä alkuvuodesta, nyt valoista on ysiin asti. Kaikkea mahdollista on kokeiltu ja paljon nähty, joten nyt keskitytään pariin lajiin, avataan ehkä välillä kirjakin, juodaan teetä ja saunotaan. Ollaan. Olen sopinut yhden kuvausreissun viikolle ja siinä se.

Lomalla on ”vaikeaa” olla ja unohtaa kaikki hommansa, varsinkin kun tekee sellaista, mistä tykkää kuin hullu puurosta. Toki kuvaan ja puuhaan tälläkin lomalla, mutta en päivitä kahta Instagrammia ja stressaa, että onhan joka nurkka tutkittu ja kuvattu. Uudessa paikassa ei aina tiedä, mihin lähtisi ja mitä testaisi. Ykköstoiveena on lautailu ja hiihto tällä kertaa.

Siinäpä syitä, miksi ihminen alkaa loman loppuessa kaivata lomalle. Katsotaan kuinka tällä kertaa onnistuu rentoutuminen, yritän parhaani. Nämä kuvat on otettu Tampereella, jonne saatiin taas alkuviikosta valkoinen maa, joten sopii hyvin keväiseen hiihtolomafiilikseen!

Oikein rentouttavaa sunnuntaita kaikille! Kuka tunnistaa ongelman, ettei osaa olla lomalla?

Nainen junassa

Käsi ylös, onko siellä ketään, ketä nämä karmeat kelit eivät harmittaisi? Meillä on mennyt aikaa sairastellessa, itseltäni lähti ääni, yksi alkoi oksentaa ja näin ollen tytöille tuli viikon tauko päiväkodista. Tarkoittaa esimerkiksi sitä, ettei ole ollut juuri omaa aikaa milloin tarttua näihin blogijuttuihin. Nyt kun pääsimme taas poppoolla pihalle ja olisin itse pitkästä aikaa juoksukunnossa, ei voi kuvitellakaan juoksevansa tuolla jäätiköllä! Lapset kaatuilivat koko ajan ja kun sinnikkäästi menimme luistelemaan, tuuli niin että meinasivat lentää sen myötä. Voi itku. Tuuli oli mukana myös näissä asukuvissa, joissa tukka meinasi lähteä päästä ja siksi käsi on tukassa lähes joka kuvassa. Olen niin asunut tässä Uhanan meduusa-paidassa, heillä on kyllä maailman kauneimmat collarit!

No, onneksi nämä nyt eivät ole elämän isoimpia juttuja ja ajattelin tulla kertomaan teille kuinka kohtasimme junassa sunnuntaina naisen. Tuo nainen oli minusta upean tyylikkäästi ja epäsuomalaisesti pukeutunut ja päätin sitten kommentoida sen hänelle. Mies usein ihmettelee, kun tulen junista ja busseista täynnä tarinoita, mutta näin kävi tälläkin kertaa. Tuosta kommentistani lähti tunnin kestänyt keskustelu, jossa kävimme läpi sitä, mikä elämässä ja työelämässä on tärkeää. Kuinka hänkin tekee nyt töitä, joissa on oikeasti kivaa. Kuulimme koskettavan kertomuksen siitä, kun nainen oli perheineen ollut tsunamissa. Sen kuunteleminen oli hyvin koskettavaa ja hän kuvaili veden liikettä niin, että näin silmissäni ne kauhut ja hotellista ulos paiskautuneet ammeet ja vessanpöntöt.

Tunnistin naisessa hirveästi samoja luonteenpiirteitä kuin itsessäni ja kun hän heitti pari kommenttia miehensä luonteesta naureskelimme oman mieheni kanssa molemmat. Kuulosti nimittäin erittäin tutulta! Levottoman ja fiilispohjalta elävän naisen kanssa pitää selkeästi olla rauhallinen ja järkevä kanssaeläjä. Vaihdoimme fiiliksiä siitä, miten matkoilla tulee aina tehtyä kaikkea ja nähtyä paikkoja, koska miehemme jaksavat ottaa selvää ja kartoittaa vaihtoehtoja etukäteen. Itse on vain sellainen huuhaa-heittäytyjä. Ylitin itseni viime vuonna, kun tein Köpiksen reissulle kolme pöytävarausta!


paita UHANA DESIGN/ farkut BY PIA’S/ kengät SO WHAT/ takki HALTI (saatu)/ korvikset CORUU (saatu)

No mutta. Tuo nainen oli hirvittävän inspiroiva. Isoäiti jo, mutta nuori sellainen. Täynnä tarmoa, energiaa, kuplivaa iloa ja ennen kaikkea elämäniloa. Hän eli täysillä ja teki sitä, mitä rakasti. Inspiroiduin hurjasti tuosta naisesta junassa ja olin vähän pahoillani, kun hän jäi puolivälissä matkaamme pois junasta ja juttu katkesi. Hänen naurunsa jäi soimaan korviini ja tyylinsä ilahdutti. Kyllä kuulkaa kannattaa höpöttää vieraille ihmisille, siitä voi voimaantua ihan tosissaan ja saada eväitä omaan ajatteluun. Suosittelen! Kerran kun juttelin junassa vierustoverin kanssa, kuulin hurjat tarinat kuinka hänet oli pahoinpidelty Berliinissä ja mihin kaikkeen se oli johtanut. Mutta se onkin jo toinen tarina, nyt vain suosittelen, että jutelkaa vieraille ihmisille, ihan missä vain!

P.S. Tammikuun asuäänestys päättyi ja palkinto lähti Pirkolle! Voittaja-asuksi valitsitte puolestaan asun numero 3, joka löytyy tästä postauksesta. Kiitos kaikille osallistuneille!