Joulustressi joulun jälkeen?

Tapaninpäivänä se iski – joulustressi. Hirveä hepulipaniikki siitä, että viisi päivää mummilassa on kulunut ja me ei olla tehty mitään! Siis ei yhtään mitään! Vaikka oltiinhan me tehty vaikka mitä. Mutta kun en ollut lukenut sivuakaan kirjaa tai katsonut telkkaria tai tai… Niin, nähnyt ketään kavereita! Hermoilin ja tuskailin hetken, kunnes pikku hiljaa tulin järkiini. Siis kuinka suorittaja voi olla, jos tällaisiakin miettii! Voi äly.

Odotin joulua hirveästi. Aatonaaton pakkasessa tunnelma oli ihana. Jyväskylässä oli huomattavasti enemmän lunta kuin Tampereella, puut upeassa kuurassa. Palju lämpeni ensi kertaa, olimme lähdössä pakohuoneeseen. Odottaminen oli kivaa ja se ähky olokin vielä poissa. Lapset nauttivat kuusen koristelusta eivätkä olleet vielä sekaisin jännityksestä pukkia odottaessa.

Sitten tuli tapaninpäivä ja paniikki. Että mihin tämä joulu meni. Kun aloin oikeasti miettimään mitä teimme, niin olihan noissa päivissä ollut vaikka mitä. Pulkkailua, luistelua, joulupukki. Yllätysvieras sukulaisia joulupäivänä, paljon muita sukulaisia. Jopa molempien tyttöjen kummitkin nähtiin, tosin vain vilaukselta. Ja koska istuimme paljussa niin paljon, ei ehditty lukea tai katsoa telkkaria yhtä paljon. Ja mitä sitten? Mehän olimme nauraneet paljussa, nauttineet lumisesta maisemasta ja jutelleet pitkät pätkät. Kaikkea ei vain ehdi. Ikinä. Milloinkohan sen opin?

Paljon siihen olemiseen vaikuttava asia on myös pienet lapset. On ruokailtava usein, on nukuttava päiväunia. On vahdittava, ettei 2-vuotias tuhoa koko mummilaa. Ehti hän sotkea kaikki mummin korut, puhkaista jumppapallon (!), tiputtaa yhden joulupallon sekä sellaisen nestettä sisältävän lumihiutalepallon. Ainakin. Tuntui, että vähän joka välissä keräsin jotain sirpaleita, raahasin imuria jotta voisin imuroida taaperon pudottaman glitterpaketin tai lämmitin jotain ruoka-annosta. Mutta niinhän se menee, tämä on nyt tämä elämänvaihe. Ja erittäin ihana sellainen. Itse sanoin kuusta koristellessa, että lapset tekevät joulun. Mutta tekevät he myös sen, ettei liiaksi ehdi olemaan. Lisäksi sain kotoa tehtäviä osa-aikatöitä juuri ennen joulua, joten niitäkin naputtelin useita tunteja joulusta. Ja sitten – olisinko edes osannut olla paikallani, minähän siellä paljussa ja hangessa aina pisimpään hihkuin?


mekko DESIGUAL/ neule KAPPAHL/ takki VILA/ panta H&M/ korvikset WOOD MIND/ kengät PALMROTH (saatu)

Ja koska monella ystävällä on sama elämänvaihe, ei treffien järjestäminen ole ihan helppoa. Olin lopulta hyvin iloinen, kun näimme perjantaina ystäväperhettä lounaan merkeissä. Kun onnistuimme näkemään veljiä, heidän puolisoitaan, tyttöjen pientä serkkuvauvaa, isomummoa ja muita – vielä niin, että olimme itse samassa paikassa. Sehän on lopulta mieletön rikkaus, ettei tarvitse juosta itse paikasta toiseen vaan suurin osa läheisistä on samassa paikassa.

Joulustressi siis helpotti huomattavasti, kun aloin puhua itselleni järkeä. Jotenkin iski paniikki, että nyt se on ohi, joulu ja edessä on uusi vuosi. Jolloin olen vannonut olevani vähemmän stressaava, vähemmän hermoileva ja suorittava ihminen. Luvannut että ensi vuonna työllistyn ja kaikki rullaa. Kun ajattelin näitä hienoja tavoitteita, teki mieli peruuttaa takaisin siihen jouluun.

Mutta. Joulu oli hyvä. Ensi vuosi on hyvä, vaikka tavoitteet eivät täyty. Tämäkin vuosi oli mahtava, vaikka stressasin liikaa. Sitä nyt vaan on tietynluonteinen tyyppikin. Ja silti ihan hyvä. Puhuimme juuri eilen kotiin palatessa miehen kanssa läpi sitä, että itselleen pitäisi olla kiltimpi, sillä ehkä sen myötä olisi muitakin kohtaan parempi. Siinä on ensi vuodelle opettelemista.

Potkaisin joulustressiä takalistoon, katsoin miehen kanssa kaksi ekaa jaksoa Koukussa-sarjan uudesta kaudesta ja fiilistelin. Sehän oli mahtava aloitus sarjalta ihmiselle, joka on asunut Thaimaassa. Oletteko katsoneet Koukussa ohjelmaa Yleltä?

Saitteko kiinni näistä ajatuksista vai osaatteko relata paremmin kuin allekirjoittanut?

P.S. Muistattehan, että ihanan joulukalenteripaketin arvontaan voi osallistua vielä huomiseen asti täällä, klik!

Eihän me tehty mitään!

Nyt saatte vielä jonkin aikaa kestää näitä Kypros-teemaisia juttuja, sillä kuvia reissusta kertyi lähes 5000 ja joukossa oli näköjään 15 asukuvat. Yllätyin määrää, sillä en monesti jaksanut laittaa tukkaa tai meikata tai olinkin päivän uikkareissa. Mutta sitten hattu pelasti ja välillä otettiin parit kuvat per päivä.

Otsikkoon liittyen, niin se pieni suorittaja löysi minut lomallakin. Viimeisenä päivänä tuli ihan hirveä paniikki, ettemme ole ns. tehneet mitään. Viime vuonna vuokrasimme auton viideksi päiväksi ja menimme paljon enemmän. Toisaalta se johtui siitä, etteivät uima-allasalueet olleet vuosi sitten niin lapsiystävälliset, toisaalta siitä, että meillä oli ne enterot – ei altaisiin voinut mennäkään. Nyt me olimme hyvin paljon hotellilla, sillä tytöt rakastivat altaita ja niiden matalia päitä sekä merirosvoteemaista lastenaluetta. Ruoka oli hyvää ja lastenkerhot taas aivan ykkösiä. Varsinkin esikoinen pyysi Bamse-kerhoon ja kävi kaikki Bamsen teemabileet karkkibileistä pizzabileisiin ja Hawaii-bileistä suklaabileisiin. Sitten piti nähdä iltaohjelmia, muun muassa Disneyn prinsessoista koostettu on hurjan hyvä! Ja maksimissaan kymppiin valvoivat. Päiviä siis kului hyvin luonnollisesti hotellilla. Sitten vielä äkkäsimme ekan viikon jälkeen quiet poolin, jonka reunalla oli kohtuu hiljainen sekä varjoinen paikka kärryissä nukkuville tytöille ja meille vanhemmille allas siinä samalla. Ei tehnyt mieli lähteä esimerkiksi kauppoja kiertämään, jota mietin useamman kerran.

Viimeisenä päivänä mietin, että eihän me tehty mitään! Sitten taas – mitä oikeastaan olisi pitänyt tehdä? Yhdessäolo ja uiminen olivat ne ykkösaktiviteetit ja rannalla käytiin useasti. Kävin erilaisissa jumpissa ja juoksemassa, mies polkaisi 150 kilometriä pyörällä ja kolme päivää autoiltiin, joten tehtiin me jotain.

Lentokenttäbussissa matkalla kotia kohti juttelimmekin, että ehkä se olo tulee vaan siitä, mitä kaksin on nähnyt ja touhunnut lomilla, nyt touhuttiin kerhojuttuja, uimajuttuja ja yhdessäoloa. Ja se oli kyllä parasta, nähdä kun esikoinen ui itsekseen ilman apuja ja kuopus meni parhaansa mukaan perässä. Hassua, että sitä tulee paniikki siitä, mitä pitäisi tehdä lomalla. Toisaalta, kun on samassa kohteessa, ei jaksa niitä samojakaan paikkoja käydä katsomassa.

Ja apua mikä suorittaminen alkoi kotona, kun purki laukkuja, täytti jääkaappia, hoiti laskuja ja posteja ja muuta! Heti huomasin, kuinka paljon vähemmän teen lasten kanssa ja nyt tekee mieli painaa sitä jarrua. Täytyy nauttia kesästä ja heistä ja yrittää hylätä se suorittaminen!


housut ja kengät ZARA/ paita DESIGUAL/

Sen sijaan ajattelin, että kun tytöt ovat muutamana aamuna kesäkerhossa, urakoin tosissani blogijuttuja, mutta kone ei ole taas pariin päivään auennut. On ollut kivempaa pyöräillä tyttöjen kanssa, pienentää pyykkipinoa ja juosta. Oli se aika paljon hikisempää hommaa tuolla!

En saanut edes yhtä kokonaista kirjaa luettua, siinä missä viime vuonna luin kolme. Tästä syytän kyllä vähän hotellin täysillä toiminutta wifiä. ;) Mutta se, mikä jännitti etukäteen, oli sairastelu. Viime vuodesta jäi jännitys, mutta nyt selvittiin kaikki neljä ilman tauteja reissussa, ei mitään, ei pienintäkään nuhaa paikan päällä! Se oli kyllä tuuletuksen arvoinen paikka ja voin kertoa, että lähes lähtöpäivänä kuopus ennätti mm. syömään linnunkakkaa…

On se oleminen vaan välillä (aina) vaikeaa, kuka samaistuu tähän? Toivottavasti innostutte vielä matkakuvista/höpinöistä, niitä nyt riittäisi aika paljon takataskussa…! Tämä simppeli kesäpukeutuminen on niin ihanaa, aika hyvin riittäisi Suomessakin nyt kesäkelejä!

Kuka osaa heittää lomalla riippukeinuun vai riehutko paikasta toiseen ja mattolaiturilta torikahveille?

P.S. Sain toukokuun asuäänestyksen hoidettua, numerot 3 ja 4 jyräsivät siellä enkä ihmettele. Arpaonni suosi mannaa ja paketti laitettu matkaan! Onnea ja kiitos osallistuneille!

Tasan kaksi vuotta pysäyttävästä päivästä.

Minä ajattelin kuulkaa, että tulen aivan täynnä tarmoa kotiin lomalta. Kyllä itse asiassa jollain tapaa olinkin ihan täynnä energiaa ja hyvää mieltä, mutta maanantaina huomasin, että kolme rinnepäivää, kuusi hiihtopäivää, kuusi uintipäivää, pulkkamäet, jumpat ja safarit painoivat kropassa. Purin vielä vauhdilla kaikki laukut ja pesin pyykit, tiistaina urakoin viikon sähköpostit pois ja osallistuin skype-keskusteluun ja samalla yritin napata taas kiinni siitä ajatuksesta, että olen arkisin yksin. Se vaatii vähän totuttelua.

On siis ollut hullu hoppu ja pari päivää ihan jäätävä väsymys, unettomuuskin hiipii aina mukaan kuvioon, kun tunnen, että vuorokaudesta loppuu tunnit. Kyllä siitä toisesta aikuisesta on ihan järjetön apu arjessa, sen huomaa kun jää yksin. Lomalla kuviosta tippuu vielä pyykinpesut ja siivoilut, eli kaikki aika käytetään ulkoiluun, touhuun ja yhdessäoloon. Olen ehkä maailmankaikkeuden huonoin lomalta palaaja, mieli laahaa vielä muualla ensimmäisen viikon ja haikeus on kova!

desigual+neuletakki+vuokatti desigual+knitweardesigual+knitwear+secondhand

Mutta. Sitten kolikon toinen kääntöpuoli. Minä rakastan touhuta ja puuhata lasten kanssa. Ja olen onnellinen kun jaksan ja pystyn. Tämä päivämäärä on nimittäin piirtynyt lähtemättömästi mieleeni kahden vuoden takaisten tapahtumien vuoksi. Niille, jotka eivät muista tai eivät olleet tuolloin vielä matkassa, kerron tiivistelmän.

Menin sairaalaan näytille verenvuodon takia raskausviikolla 33. En ollut enää hirveän huolissani, sillä tuo vaiva oli ollut mukana lähes koko odotuksen. Viikonloppuna olimme käyneet Disney on Ice-showssa ja matka oli ollut tuskainen, autossa istuminen teki sen, että maha oli kivikova koko ajan. No, sen jälkeen olo helpotti ja unohdin asian.

Tuolla sairaalakäynnillä lääkäri totesi tylysti, että tämä vauva on syntymässä, ei saa syntyä. Sinä menet suoraan osastolle ja saamaan kortisonipiikkejä, etkä saa liikkua. Järkytyin ihan hirveästi, itkin valtoimenaan paniikissa ja mies, joka odotti työpäivän kesken lounastunnilla sairaalan kahviossa esikoisen kanssa, viestitteli, että mikä tilanne. En muista tuosta hetkestä mitään. Seisoin käytävässä joku lappu kädessä, minua saatettiin osastolle, ehkä soitin (?) miehelle hysteerisen puhelun ja kerroin tilanteen. En edes muista, miten ratkaisimme sen päivän, sillä esikoinen oli kotihoidossa ja miehen oli tarkoitus palata töihin. Päässäni risteili kaiken maailman kauhukuvat ja sairaalassa olo oli hirveää.

Siitä alkoi päivä kerrallaan eläminen, täysi makaaminen, päivä kerrallaan sen keksiminen, kuka hoitaa esikoista. En pystynyt nukkumaan sairaalassa, minuun pistettiin jos jonkinmoista ainetta, kortisoni aiheutti ihan hirveät sivuoireet ja vähän väliä joku tuli ottamaan supistuskäyrää ja hoki ”oi voi voi, nämä ovat ihan synnytyssupistuksia, ei saisi olla”. Itkin silmät päästäni kuuden opiskelijan keskellä, joiden tutkimuskohde olin ja kuuntelin, kun lääkäri selitti, että tämä vauva voi syntyä milloin vain. Opiskelijat katselivat muualle ja vaikuttivat vaivaantuneilta, minä tunsin itseni esineeksi. Teki mieli kirkua.

Kun eräänä yönä itkin ääneen käytävässä, tuli toinen äiti luokseni ja kertoi olleensa jo viikkoja osastolla ja ymmärsi kuinka hirveää siellä olo on. Hän oli päässyt viikolle 32 ja toivoimme yhdessä viikkoja lisää. Kun tapasin hänet seuraavana päivänä, hän voipuneena ilmoitti, että vauva oli pitänyt leikata vain tunti keskustelumme jälkeen ulos. Toivoin parasta hänelle ja vauvalle. Yhdessä huoneessa oli äiti, jonka vauva syntyi viikolla 24. Tuo osasto oli jotenkin niin täynnä toivoa, epätoivoa, surua ja äitejä, jotka kulkivat surullisena käytävällä, että ajattelin kahdeksassa päivässä tulevani hulluksi.

desigual+pieces+vuokatti desigual+vuokatti
farkut LINDEX/ toppi NEO NOIR/ neuletakki DESIGUAL (second hand)/ kengät MUSTANG/ pipo PIECES

No, te tiedätte miten meidän tarinassa kävi. Päivä kerrallaan nitkutimme, oloni oli aivan hirveä ja tuntui monta viikkoa siltä, että hän syntyisi. Lopulta homma käynnistettiin viikolla 39 ja neiti lensi hetkessä pihalle. Itkin helpotusta, onnea ja kaikkea mahdollista.

Siksipä kiireen keskellä yritän muistaa aina raivata tilaa syliajalle, halauksille ja yhdessäololle. Sitä viime viikkomme oli täynnä. Tämä päivämäärä kaksi vuotta sitten pysäytti oman touhuamiseni niin rajusti ja pisti arvoja uuteen järjestykseen, etten sitä unohda. Olkoon kiire, se on ihanaa että saamme touhuta ja saamme touhuta yhdessä. Ja aina välillä pysähdytään. Yhtään aamuakaan en suostu ilman aamuhalia aloittamaan.

Halaan siis kuopusta tänään erikoisen lujaa. Niin kuin tuota toistakin. Hitsi että pienellä pitää olla kiire oppia kaikki aikaisin, mahassakaan ei meinannut malttaa.

Toivon oikein onnellista ja halauksia täynnä olevaa torstaita sinulle! Nämä lumikuvat muistuttavat ihanasta lomaviikosta yhdessä ja asu on sitä, mitä oli koko viikon – tukkaa en laittanut kertaakaan, pipo oli päässä jatkuvasti ja yleensä farkkujenkin tilalla toppahousut. Pyllyssä aina vähän lunta!

Mitä mielipiteitä asusta? Ovatko omat odotuksesi sujuneet hyvin? Oletko joutunut pelkäämään? 

P.S. KIITOS ihanista kommenteistanne blogisynttäripostaukseen! Arpaonni suosi tällä kertaa KIRSIÄ, voittajalle laitettu sähköpostia!