Tahtotaaperon vanhemmalta

Muistan kuin eilisen tuon aurinkoisen perjantaisen maaliskuun iltapäivän. Nosturit täryyttivät sairaalan ulkopuolella, kun sain sinut ensi kertaa syliini. Hätkähdin, nappasit vastasyntyneenä niin napakasti kiinni rinnastani ja aloit imeä. Olit tullut vielä pari viikkoa ennen laskettua aikaa ja mietin, jaksatko hyvin. Ei tarvinnut miettiä kauaa. Muistan, kun ajattelin tuolla hetkellä, että sinussapa on voimaa ja tahtoa, mihinköhän me päädymme kanssasi. Olit minuutteja vanha.

Isosisko on tietenkin näyttänyt aina tietä ja olet halunnut pysyä perässä, mutta se tahto näkyi sinussa hyvin pienenä. Olit maailman hellyttävin näky, kun olet omannut vauvasta asti todella tummat ja paksut kulmakarvat. Otsa ja kulmat kurtussa ähersit itsesi liikkeelle. 9 kuukauden iässä päästit irti tuesta ja lähdit kävelemään, muistan sen erittäin päättäväisen katseen, mikä silmissäsi oli. Reilun vuoden iässä aloit sinnikkäästi pukea itse. Halusit aina juoda vain ja ainoastaan mukista, ei mistään pulloista, eikä nokkamukia meillä ollut ikinä. Vaikket osannut paljoa vielä puhua, äänteesi olivat hyvin tiukkoja ja tarkkoja.

Kun alle kaksivuotiaana ilmoitit, että aioit lasketella, sinä menit ja laskettelit. Olet aina tehnyt sen mitä ilmoitat. EI TARTTE AUTTAA on hyvin yleinen lausahdus. Tarhasta on tullut palautetta, että missään ei saa auttaa sielläkään. Vähän aikaa sitten oli yritetty päivän aikana kysellä, mitä leikkejä leikit isosiskon kanssa kotona. Olit kuulemma tokaissut ”EN MÄ SITÄ SULLE KERRO” lastentarhanopettajalle, joka sitten sanoi äidillesi, että se oli oikeastaan lause, joka sopi tämän tahtotappuratytön suuhun täydellisesti. Mistään turhista nyt löpistä kesken leikkien.

Koska olet vahva ja kovin kova tekemään ja menemään itseksesi, unohdamme välillä miten pieni olet. Kun kaksivuotiaasta asti olet täydellisesti puhunutkin, huomaan välillä, että meinaan vanhempana vaatia sinulta liikaa ikääsi nähden. Olet kuitenkin vasta kaksi ja tarvitset vielä paljon syliä, turvaa ja suukkoja. Onneksi monesti intoudut itsekin jakamaan niitä ja äiti, isä ja isosisko ovat minuutin välein ihania ja sitten taas tyhmiä tai tylsiä.

Lausahduksesi saavat kaikki nauramaan. Kun kyselit mummilta, miksei meillä ole mummin tekemää mehua, mummi lupasi auliisti tuoda sitä kun seuraavan kerran tulee kylään. Tokaisit hetkeäkään harkisematta siihen ”VARMAAN”. Ihmettelit, kun koko pöytäseurue ratkesi nauramaan. Kun pyysin autossa, ettet potkisi äitiä selkään, sanoit ettet potki, vaan ”jalkasi tahtoivat tanssia”. Kun tavaroita menee rikki tai tappelette isosiskon kanssa, syytät silmät suurina mielikuvituskaveriasi, VIEMÄRIPUTKEA teoistasi. Mummin kanssa kahdestaan ollessasi olit kertonut pitkät tarinat siitä, että olet lopettanut tarhan ja et enää ikinä näe tarhakavereita. Mummi tuli tenttaamaan äidiltä, miksei hänelle ole kerrottu mitään. Tuli muuten äidillekin yllärinä tämä tarhanlopetus.

Kova tahto, mielikuvitus, liikkuvaisuus ja se, ettet tykkää nukkua (koska se on turhaa, sanot), ovat välillä vieneet vanhemmat jaksamisen äärirajoille. Juuri viime viikolla soitin itkuisen puhelun neuvolaan, etten tiedä mitä tekisin. Tuntuu, ettei mitään auktoriteettia ole. Terveydenhoitaja jutteli pitkään ja ehdotti muun muassa, että hermostuksia voisi purkaa mätkimällä sohvatyynyjä. Seuraavana päivänä kokeilin, hämmennyit niin, että raivari katkesi pari kertaa. Kolmantena päivänä olit innoissasi, että meillä saa nykyään heittää sohvatyynyjä! Se siitä vinkistä sitten.


mekko VILA/ takki DESIGUAL/ kengät SO WHAT/ pipo SILVERJUNGLE/ korvikset UHANA DESIGN

Raskainta on illat, kun virtaa riittää eikä sitten samalla riitä. Olet selkeästi väsynyt, mutta rauhoittuminen on vaikeaa. Kun palautamme sinua kymmeniä kertoja sänkyyn, istumme pimeässä silitämässä, laulamassa ja keksimme milloin mitäkin keinoja, se alkaa väsyttää. Isosisko vieressä saattaa vetää kolmatta tuntia unta palloon, ennen kuin sinä maltat luovuttaa. Niin monet kerrat olemme tiuskineet vanhempina toisillemme, kun keinoja pysäyttää tämä iltashow ei ole löytynyt. Kun luulen, että odottelet peiton alla unta, ilmestyt sieltä alasti. Olet kaikessa hiljaisuudessa riisunut vaatteesi. Nyppinyt ehkä taas jonkun pehmolelun täytteet kasaksi lattialle. Välillä jos poistumme huoneesta, saatat nousta tökkimään nukkuvaa siskoa ja huutaa tämän olevan tylsää seuraa. Joskus yritämme sylinukutusta, vieressä makaamista ja muuta vastaavaa, mutta yleensä hermostut kahta kauheammin.

Rakastamme sinua ja siskoasi enemmän kuin mitään. Olemme joka päivä todella onnellisia siitä, että meillä on kaksi upeaa tytärtä. Mutta väsyneitä olemme olleet monesti. Kun viime toukokuussa päätit nukkumisen olevan tyhmää, toivoin että tämä on lyhyt vaihe. Nyt 10 kuukautta myöhemmin olen vain päättänyt yrittää sopeutua tilanteeseen mahdollisimman hyvin. Tahtotaaperon vanhemmuus on vaihe, vaihe jota vielä ihan varmasti ikävöin. Olet tällä hetkellä niin aito, tahattoman hauska monesti ja valtavan suloinen, kun käperryt syliin pallerokäsinesi. Olet raivostuttava kun spurttaat kaupassa karkuun, heität tavaroita ja revit siskon askartelut. Röhönaurusi on maailman suloisin, et ole mikään kikattaja vaan röhönaurat, eniten omille jutuillesi.

Minä rakastan sinua tahtotaaperoni. Ylpeänä puuhaan sinulle 3-vuotiskemujasi. Ja samalla toivotan ihan hirveästi jaksamista, pitkiä hermoja ja kaikkea mahdollista uhmaikäisten vanhemmille. Vaikka väsyttää, muistakaa nauttia. Kyllä he ovat pieniä niin pienen hetken, sen tajuaa nyt isosiskoa katsellessa. Ja laittakaa viestiä jos kaipaatte vertaistukea vahvatahtoisten lasten kasvattamisesta, keskustelen mielelläni aiheesta! Kiitän kaikista tsempeistä, joita minullekin on Instagrammissa satanut iltanukutusten aikaan.

Nämä kuvat otettiin, kun aurinko paistoi täydeltä terältä ja koko perhe oli hyvällä tuulella. Unohdin jopa hetkeksi illalla odottavan hurjan nukutustaiston (joka muuten kesti eilen 10 minuuttia, kyllä näitäkin päiviä siis tulee!).

Fiiliksiä uhmaiän taltuttamisesta? Aurinkoista keskiviikkoa!

Joulustressi joulun jälkeen?

Tapaninpäivänä se iski – joulustressi. Hirveä hepulipaniikki siitä, että viisi päivää mummilassa on kulunut ja me ei olla tehty mitään! Siis ei yhtään mitään! Vaikka oltiinhan me tehty vaikka mitä. Mutta kun en ollut lukenut sivuakaan kirjaa tai katsonut telkkaria tai tai… Niin, nähnyt ketään kavereita! Hermoilin ja tuskailin hetken, kunnes pikku hiljaa tulin järkiini. Siis kuinka suorittaja voi olla, jos tällaisiakin miettii! Voi äly.

Odotin joulua hirveästi. Aatonaaton pakkasessa tunnelma oli ihana. Jyväskylässä oli huomattavasti enemmän lunta kuin Tampereella, puut upeassa kuurassa. Palju lämpeni ensi kertaa, olimme lähdössä pakohuoneeseen. Odottaminen oli kivaa ja se ähky olokin vielä poissa. Lapset nauttivat kuusen koristelusta eivätkä olleet vielä sekaisin jännityksestä pukkia odottaessa.

Sitten tuli tapaninpäivä ja paniikki. Että mihin tämä joulu meni. Kun aloin oikeasti miettimään mitä teimme, niin olihan noissa päivissä ollut vaikka mitä. Pulkkailua, luistelua, joulupukki. Yllätysvieras sukulaisia joulupäivänä, paljon muita sukulaisia. Jopa molempien tyttöjen kummitkin nähtiin, tosin vain vilaukselta. Ja koska istuimme paljussa niin paljon, ei ehditty lukea tai katsoa telkkaria yhtä paljon. Ja mitä sitten? Mehän olimme nauraneet paljussa, nauttineet lumisesta maisemasta ja jutelleet pitkät pätkät. Kaikkea ei vain ehdi. Ikinä. Milloinkohan sen opin?

Paljon siihen olemiseen vaikuttava asia on myös pienet lapset. On ruokailtava usein, on nukuttava päiväunia. On vahdittava, ettei 2-vuotias tuhoa koko mummilaa. Ehti hän sotkea kaikki mummin korut, puhkaista jumppapallon (!), tiputtaa yhden joulupallon sekä sellaisen nestettä sisältävän lumihiutalepallon. Ainakin. Tuntui, että vähän joka välissä keräsin jotain sirpaleita, raahasin imuria jotta voisin imuroida taaperon pudottaman glitterpaketin tai lämmitin jotain ruoka-annosta. Mutta niinhän se menee, tämä on nyt tämä elämänvaihe. Ja erittäin ihana sellainen. Itse sanoin kuusta koristellessa, että lapset tekevät joulun. Mutta tekevät he myös sen, ettei liiaksi ehdi olemaan. Lisäksi sain kotoa tehtäviä osa-aikatöitä juuri ennen joulua, joten niitäkin naputtelin useita tunteja joulusta. Ja sitten – olisinko edes osannut olla paikallani, minähän siellä paljussa ja hangessa aina pisimpään hihkuin?


mekko DESIGUAL/ neule KAPPAHL/ takki VILA/ panta H&M/ korvikset WOOD MIND/ kengät PALMROTH (saatu)

Ja koska monella ystävällä on sama elämänvaihe, ei treffien järjestäminen ole ihan helppoa. Olin lopulta hyvin iloinen, kun näimme perjantaina ystäväperhettä lounaan merkeissä. Kun onnistuimme näkemään veljiä, heidän puolisoitaan, tyttöjen pientä serkkuvauvaa, isomummoa ja muita – vielä niin, että olimme itse samassa paikassa. Sehän on lopulta mieletön rikkaus, ettei tarvitse juosta itse paikasta toiseen vaan suurin osa läheisistä on samassa paikassa.

Joulustressi siis helpotti huomattavasti, kun aloin puhua itselleni järkeä. Jotenkin iski paniikki, että nyt se on ohi, joulu ja edessä on uusi vuosi. Jolloin olen vannonut olevani vähemmän stressaava, vähemmän hermoileva ja suorittava ihminen. Luvannut että ensi vuonna työllistyn ja kaikki rullaa. Kun ajattelin näitä hienoja tavoitteita, teki mieli peruuttaa takaisin siihen jouluun.

Mutta. Joulu oli hyvä. Ensi vuosi on hyvä, vaikka tavoitteet eivät täyty. Tämäkin vuosi oli mahtava, vaikka stressasin liikaa. Sitä nyt vaan on tietynluonteinen tyyppikin. Ja silti ihan hyvä. Puhuimme juuri eilen kotiin palatessa miehen kanssa läpi sitä, että itselleen pitäisi olla kiltimpi, sillä ehkä sen myötä olisi muitakin kohtaan parempi. Siinä on ensi vuodelle opettelemista.

Potkaisin joulustressiä takalistoon, katsoin miehen kanssa kaksi ekaa jaksoa Koukussa-sarjan uudesta kaudesta ja fiilistelin. Sehän oli mahtava aloitus sarjalta ihmiselle, joka on asunut Thaimaassa. Oletteko katsoneet Koukussa ohjelmaa Yleltä?

Saitteko kiinni näistä ajatuksista vai osaatteko relata paremmin kuin allekirjoittanut?

P.S. Muistattehan, että ihanan joulukalenteripaketin arvontaan voi osallistua vielä huomiseen asti täällä, klik!

Eihän me tehty mitään!

Nyt saatte vielä jonkin aikaa kestää näitä Kypros-teemaisia juttuja, sillä kuvia reissusta kertyi lähes 5000 ja joukossa oli näköjään 15 asukuvat. Yllätyin määrää, sillä en monesti jaksanut laittaa tukkaa tai meikata tai olinkin päivän uikkareissa. Mutta sitten hattu pelasti ja välillä otettiin parit kuvat per päivä.

Otsikkoon liittyen, niin se pieni suorittaja löysi minut lomallakin. Viimeisenä päivänä tuli ihan hirveä paniikki, ettemme ole ns. tehneet mitään. Viime vuonna vuokrasimme auton viideksi päiväksi ja menimme paljon enemmän. Toisaalta se johtui siitä, etteivät uima-allasalueet olleet vuosi sitten niin lapsiystävälliset, toisaalta siitä, että meillä oli ne enterot – ei altaisiin voinut mennäkään. Nyt me olimme hyvin paljon hotellilla, sillä tytöt rakastivat altaita ja niiden matalia päitä sekä merirosvoteemaista lastenaluetta. Ruoka oli hyvää ja lastenkerhot taas aivan ykkösiä. Varsinkin esikoinen pyysi Bamse-kerhoon ja kävi kaikki Bamsen teemabileet karkkibileistä pizzabileisiin ja Hawaii-bileistä suklaabileisiin. Sitten piti nähdä iltaohjelmia, muun muassa Disneyn prinsessoista koostettu on hurjan hyvä! Ja maksimissaan kymppiin valvoivat. Päiviä siis kului hyvin luonnollisesti hotellilla. Sitten vielä äkkäsimme ekan viikon jälkeen quiet poolin, jonka reunalla oli kohtuu hiljainen sekä varjoinen paikka kärryissä nukkuville tytöille ja meille vanhemmille allas siinä samalla. Ei tehnyt mieli lähteä esimerkiksi kauppoja kiertämään, jota mietin useamman kerran.

Viimeisenä päivänä mietin, että eihän me tehty mitään! Sitten taas – mitä oikeastaan olisi pitänyt tehdä? Yhdessäolo ja uiminen olivat ne ykkösaktiviteetit ja rannalla käytiin useasti. Kävin erilaisissa jumpissa ja juoksemassa, mies polkaisi 150 kilometriä pyörällä ja kolme päivää autoiltiin, joten tehtiin me jotain.

Lentokenttäbussissa matkalla kotia kohti juttelimmekin, että ehkä se olo tulee vaan siitä, mitä kaksin on nähnyt ja touhunnut lomilla, nyt touhuttiin kerhojuttuja, uimajuttuja ja yhdessäoloa. Ja se oli kyllä parasta, nähdä kun esikoinen ui itsekseen ilman apuja ja kuopus meni parhaansa mukaan perässä. Hassua, että sitä tulee paniikki siitä, mitä pitäisi tehdä lomalla. Toisaalta, kun on samassa kohteessa, ei jaksa niitä samojakaan paikkoja käydä katsomassa.

Ja apua mikä suorittaminen alkoi kotona, kun purki laukkuja, täytti jääkaappia, hoiti laskuja ja posteja ja muuta! Heti huomasin, kuinka paljon vähemmän teen lasten kanssa ja nyt tekee mieli painaa sitä jarrua. Täytyy nauttia kesästä ja heistä ja yrittää hylätä se suorittaminen!


housut ja kengät ZARA/ paita DESIGUAL/

Sen sijaan ajattelin, että kun tytöt ovat muutamana aamuna kesäkerhossa, urakoin tosissani blogijuttuja, mutta kone ei ole taas pariin päivään auennut. On ollut kivempaa pyöräillä tyttöjen kanssa, pienentää pyykkipinoa ja juosta. Oli se aika paljon hikisempää hommaa tuolla!

En saanut edes yhtä kokonaista kirjaa luettua, siinä missä viime vuonna luin kolme. Tästä syytän kyllä vähän hotellin täysillä toiminutta wifiä. ;) Mutta se, mikä jännitti etukäteen, oli sairastelu. Viime vuodesta jäi jännitys, mutta nyt selvittiin kaikki neljä ilman tauteja reissussa, ei mitään, ei pienintäkään nuhaa paikan päällä! Se oli kyllä tuuletuksen arvoinen paikka ja voin kertoa, että lähes lähtöpäivänä kuopus ennätti mm. syömään linnunkakkaa…

On se oleminen vaan välillä (aina) vaikeaa, kuka samaistuu tähän? Toivottavasti innostutte vielä matkakuvista/höpinöistä, niitä nyt riittäisi aika paljon takataskussa…! Tämä simppeli kesäpukeutuminen on niin ihanaa, aika hyvin riittäisi Suomessakin nyt kesäkelejä!

Kuka osaa heittää lomalla riippukeinuun vai riehutko paikasta toiseen ja mattolaiturilta torikahveille?

P.S. Sain toukokuun asuäänestyksen hoidettua, numerot 3 ja 4 jyräsivät siellä enkä ihmettele. Arpaonni suosi mannaa ja paketti laitettu matkaan! Onnea ja kiitos osallistuneille!