Muuttunut minä ja muuttunut tyyli – kuva kahdeksalta eri vuodelta

Aurinkosta marraskuuta! Se starttasi upealla auringonpaisteella ja harmituksella siitä, että Halloween-kemut jäävät väliin – meillä on seuraavalla mittarissa 39 astetta kuumetta, edellinen sairastui viime perjantaina.

Mutta postauksen aiheeseen! Sitä tikulla silmään joka vanhoja muistelee eikö niin! Mutta palataan kuitenkin ajassa taaksepäin, sillä joskus on hauskaa kaivella vanhoja kuvia. Ja yleensä nämä paluut vanhaan ovat olleet tykättyjä postauksia! Niistä näkee niin tyylin kuin ehkä kodinkin muutoksen! Kurkataan nyt ajassa aina vuoteen 2012 jolloin odotin esikoistani. Vähän ehkä hävettää nuo peiliselfiet, mutta ei se kuulkaa silloin ollut yhtään outoa! Ei meillä ollut edes järkkäriä vielä! Kuvat yritin napata lokakuun lopulta jokaisena vuotena. Hyppää mukaan! Kuka muistaa näitä?

2012

Olimme juuri palanneet Barcelonan reissusta ja mekko on sieltä Desigualin outletistä ostettu. Tyylini on rauhoittunut todella paljon iän myötä ja blogini nimi, joka on Desigualin perustajan lauseesta lainattu ei kyllä ehkä kuvaa tyyliäni niin paljoa enää. Milloin olisin ollut blogissa Desigualeissa? Olen myös rauhoittunut vähän sisustajana, sillä vaikka rakastan violettia edelleen, en uskoisi valitsevani tuollaista tapettia enää. Ja tiedättekö! Nuo vähän huonosti näkyvät Mary A.Jalavan sukkikset ostin tuona syksynä ja olen tänä syksynä, 7 vuotta myöhemmin pitänyt niitä edelleen! Kestäneet aikaa, käyttöä ja konepesua. Huikeaa!

2013

Kuva on oikeastaan elokuun vikalta viikolta. Päätin syyskuussa 2013 lopettaa blogini parin vuoden jälkeen. Meillä oli edessä vuokrakämpän etsintä, emme tienneet missä asumme ja kuinka kauan ja palkkasimme asianajajan. Etsimme urakoitsijaa korjaamaan kaiken. Itkin ihan hirveästi. Esikoinen oli viisikuinen ja valvotti jatkuvasti. Olin todella synkissä fiiliksissä ja blogin nimi tuntui suorastaan irvokkaalta! En oikeastaan välitä edes muistaa noita fiiliksiä, tuntuu niin väärältä, että se oli toisen vauvavuosi, toisaalta onneksi oli, nyt hän ottaisi aivan erilailla sen tuskan mikä luonamme oli. Tuona päivänä teimme retken Yrjölän marjatilalle kolmistaan, yritin epätoivoisesti pitää jostain normaalista kiinni, vaikka tuntui siltä, että elämäni sortui kuin korttitalo. Minulla on muuten edelleen nuo kengät, mutta uudessa versiossa, nuo kuluivat jo puhki ja ostin uudet samanlaiset joskus!

2014

Huhtikuussa 2014 otin blogin tauolta takaisin. Se siis jäi bittiavaruuteen elämään ja 7 kuukautta elämäni synkintä talvea kuluivat talotaistelun ja valvomisen parissa. Huhtikuussa alkoi helpottaa, kuten olen kertonut. Tunnelin päässä näkyi vähän valoa! Aloin taas blogata ja lokakuussa, synttäripäivänäni järjestettiin Indiedays inspiration-päivä, jonne silloin Rööperin rouva-blogia pitänyt Saara kutsui aveciksi. Oli kauheat paineet. Siis mitä laitetaan päälle! Siellähän näkee livenä ”oikeita” bloggareita, kehtaanko tulla? IIK! Menin, oli tosi kivaa, juoksin illalla juna-asemalta pitämään synttäribileitä kotiin. Tuolta virisi ajatus, että minäkin haluan oikeaksi bloggariksi ja jatkossa tulen tänne omalla kutsulla (tavoite totetui, huhtikuussa 2015 sain oman kutsun niin päivä- kuin iltatilaisuuteen ja blogini oli osa Indiedays inspiration-yhteisöä. Kun päätän saavuttaa jotain, paukutan sitten töitä sen eteen). Käytin ihan hirveästi vielä värisukkiksia, nekin ovat täysin kadonneet kaapeistani. Tuon mekon löysin kirpparilta, rakastin sitä ja vuonna 2015 pesin koneessa (lappua ei ollut enää kiinni). EIIIII! Siitä tuli nuken mekko. Harmittaa vieläkin!

2015

Samalla viikolla vauva mahassa kuin vuonna 2012, eli viikolla 18 mennään näissä. Käytännön syistä (olin taaperon kanssa kotona) käytin enemmän housuja ja paitoja kuin ekassa raskaudessa. Erehtykääpä menemään mekossa muskariin ja sitten siellä tehdään jotain lentsikkaa pikkarit vilkkuen! Opin kerrasta, housuissa muskariin (en käytä leggareita, niin ne eivät olleet pelastukseni). Käytin koko raskauden tuota Silverjunglen toppia, oli jopa raskaukuvissa päällä helmikuussa 2016. Venyi hyvin vaikkei mikään äitiystoppi olekaan ja oli ihanan pitkä!

2016

Ero kroppaan esikoisen ollessa puoli vuotta ja kuopuksen ollessa puoli vuotta on huikea. Arkeni oli jäätävän aktiviista pari vuotta, olin kevytyrittäjä, kahden vauhdikkaan kotiäiti, imetin, viuhdoin jumpissa ja ties missä. En edes ymmärrä miten jaksoin? Nämä vaatteet ovat edelleen käytössä. Tässä kuvassa suuntasin blogigaalaan A-lehdille, mikä sen gaalan nimi edes oli? Sitä ei enää edes järjestetä. Lokakuussa 2016 olin siirtynyt juuri Bellablogeille. Olin päättänyt, että haluan osaksi jotain ns. isompaa yhteisöä kuin Indiedays (joka on siis iso, mutta inspiration-blogeja 500 kappaletta, ei sieltä erotu!) ja haluan blogillani eteenpäin. Pari kuukautta kestäneet neuvottelut päättyivät lokakuussa siihen, että minusta tuli bellalainen Bella-blogeihin. Olen muuten aina ajatellut, etten ole kovin kunnianhimoinen ihminen, mutta blogin suhteen ainakin on aina ollut joku seuraava tavoite silmissä selkeästi!

2017

Aktiivisin juoksuvuoteni, monessakin mielessä. Tein ihan sataa asiaa koko ajan. Juoksin valtavia määriä, juoksin 1veen ja 4veen perässä arkisin, painoin blogijuttuja täysillä, osallistuin moneen juoksukisaan jajaja…. Tuo Vilan mekko on minulla kahdessa värissä ja molemmat edelleen ahkerassa käytössä! Vaikka tuota kroppaa on järjetön ikävä, en ensi kertaa hävennyt sitä, että olen läski (kuten olen kertonut, koulukiusaamisesta johtuvat traumat etten koskaan ole tykännyt vartalostani) se meinasi kyllä lähteä käsistä, myönnän nyt. Söin 15 kilometrin jälkeen monesti yhden rahkan ja palelin iltaisin niin, että olin kahden peiton alla. Ihmettelin paleluani tuolloin, mutta pöljä minä, olin aliravittu. Miksi en sitä tajunnut? Vai kielsinkö itseltäni totuuden, koska olin niin ylpeä, että olin ekaa kertaa elämässäni laiha? Lokakuussa juoksui alkoi tökkiä ja palelun lisäksi rintaa ahdisti ja unettomuus vaivasi. Ajattelin johtuvan siitä, etten palaudu, mutta vasta toukokuussa 2018, eli yli puoli vuotta myöhemmin lääkäri iski eteeni lukemat: paino 50kg, hb 90, ferritiini 3. Olin lääkärissä kahden viikon vatsataudin takia joka ei taittunut. Luulen, että elimistölläni ei ollut voimia sitä taittaa. Päälle lääkäri sanoi ”joskus meille tulee näitä tapauksia eteen”. En vieläkään tiedä mitä hän tarkoitti ja itkin siellä tipassa että minulla on ensi viikolla puolimaratoni, haluan parantua. ”Sinä et ole kuule mihinkään maratonille menossa”, sanoi lääkäri. Antoi luvan juosta viisi kilometriä kerrallaan. Juoksin siellä kisassa lopulta puoliväliin eli 11 km ja keskeytin. Joskus sitä voisi vähän aiemmin herätä omaan terveydentilaansa, mutta elämä sitten pysäyttää näköjään. Onneksi niin.

2018

Mietin pitkään voinko ostaa tuon collarimekon, koska omissa silmissäni kotiäitiys kulminoitui collarimekkoon ja leggareihin eli välttelin itse niitä, halusin jotenkin niin kovasti olla muutakin kuin aliarvostettu kotiäiti. Mutta se oli niin ihana, että ostin alesta I love me-messuilta. Mutta ei se ole päälle juuri löytänyt ja täytyisi laittaa kiertoon, sillä kyseessä kotimaisen Blaan laadukas tuote. Collarimekko ja leggarit ovat vain ylitsepääsemätön kynnys. Ostin Dr.Martensit viime vuoden syksyllä ja väittäisin, ettei mitkään kengät aiemmin ole olleet jalassa niin tauotta ja olleet niin hyvät joka kelissä, joka vaatteen kanssa jajaja…. Olin päättänyt että ostan ne saamallani Stockan lahjakortilla, enkä kyllä luovu ehkä ikinä niistä!

Blogini oli (taas lokakuussa, miksi aina silloin tapahtuu!) juuri siirtynyt osaksi Suomen Blogimediaa (joka nykyään on siis Babler). Olin ihan superinnoissani ja ylpeä, olin tähdännyt siihen, että pikku hiljaa portaalta portaalle pääsisi. Neuvottelut asiasta alkoivat huhtikuussa ja piti olla puoli vuotta hiljaa, olipa ihanaa sanoa asia lopulta ääneen!

2019

Niin no. Olen lakannut käymästä vaa’alla, mutta veikkaan että painoa on tällä hetkellä noin 8 kiloa enemmän kuin kaksi vuotta sitten. Ei tunnu mukavalta ja olen nyt lokakuussakin käyttänyt samoja housuja ja paitoja kuin pari vuotta sitten, eivätkä ne näytä enää hyvältä. Herkästi laitan tosi löysiä vaatteita ja pahentunut endometrioosi turvottaa välillä mahaa niin, että piiloudun väljempiin vaatteisiin. Sitten kun on parempi hetki, hypin kuvissa uikkareissa. Olen juossut selkeästi tänä vuonna vähemmän, sillä pitkät lenkit miehen kanssa ovat puuttuneet. Arkiaktiviisuus on laskenut myös hurjasti, kun lapset eivät ole kotona! Mutta parempi näin, sillä ei terveydellä voi leikkiä. Pidän parempaa huolta syömisistäni ja jaksan paremmin. Nukun hyvin enkä kärsi unettomuudesta vaikka stressiä onkin. Joten parempi kuitenkin näin. Nuo Katri Niskasen alesta neljä vuotta sitten ostamani skin pantsit ovat muuten ihan superit, valtavan kovalla käytöllä olleet, eivät menneet miksikään ja olen ihan konepessyt niitä!

Tuntuupa muuten aika hurjalta, että voi kerätä kuvia jo kahdeksan vuoden ajalta. UUH! Ei ehkä enää ketään, joka muistaisi kaikki, onko? Aikamoisen tarinan elämästä muutamat kuvat kätkevät sisäänsä!

Ihanaa alkavaa viikonloppua! Huikkaa ihmeessä kauanko olet ollut matkassa täällä!

Tahtotaaperon vanhemmalta

Muistan kuin eilisen tuon aurinkoisen perjantaisen maaliskuun iltapäivän. Nosturit täryyttivät sairaalan ulkopuolella, kun sain sinut ensi kertaa syliini. Hätkähdin, nappasit vastasyntyneenä niin napakasti kiinni rinnastani ja aloit imeä. Olit tullut vielä pari viikkoa ennen laskettua aikaa ja mietin, jaksatko hyvin. Ei tarvinnut miettiä kauaa. Muistan, kun ajattelin tuolla hetkellä, että sinussapa on voimaa ja tahtoa, mihinköhän me päädymme kanssasi. Olit minuutteja vanha.

Isosisko on tietenkin näyttänyt aina tietä ja olet halunnut pysyä perässä, mutta se tahto näkyi sinussa hyvin pienenä. Olit maailman hellyttävin näky, kun olet omannut vauvasta asti todella tummat ja paksut kulmakarvat. Otsa ja kulmat kurtussa ähersit itsesi liikkeelle. 9 kuukauden iässä päästit irti tuesta ja lähdit kävelemään, muistan sen erittäin päättäväisen katseen, mikä silmissäsi oli. Reilun vuoden iässä aloit sinnikkäästi pukea itse. Halusit aina juoda vain ja ainoastaan mukista, ei mistään pulloista, eikä nokkamukia meillä ollut ikinä. Vaikket osannut paljoa vielä puhua, äänteesi olivat hyvin tiukkoja ja tarkkoja.

Kun alle kaksivuotiaana ilmoitit, että aioit lasketella, sinä menit ja laskettelit. Olet aina tehnyt sen mitä ilmoitat. EI TARTTE AUTTAA on hyvin yleinen lausahdus. Tarhasta on tullut palautetta, että missään ei saa auttaa sielläkään. Vähän aikaa sitten oli yritetty päivän aikana kysellä, mitä leikkejä leikit isosiskon kanssa kotona. Olit kuulemma tokaissut ”EN MÄ SITÄ SULLE KERRO” lastentarhanopettajalle, joka sitten sanoi äidillesi, että se oli oikeastaan lause, joka sopi tämän tahtotappuratytön suuhun täydellisesti. Mistään turhista nyt löpistä kesken leikkien.

Koska olet vahva ja kovin kova tekemään ja menemään itseksesi, unohdamme välillä miten pieni olet. Kun kaksivuotiaasta asti olet täydellisesti puhunutkin, huomaan välillä, että meinaan vanhempana vaatia sinulta liikaa ikääsi nähden. Olet kuitenkin vasta kaksi ja tarvitset vielä paljon syliä, turvaa ja suukkoja. Onneksi monesti intoudut itsekin jakamaan niitä ja äiti, isä ja isosisko ovat minuutin välein ihania ja sitten taas tyhmiä tai tylsiä.

Lausahduksesi saavat kaikki nauramaan. Kun kyselit mummilta, miksei meillä ole mummin tekemää mehua, mummi lupasi auliisti tuoda sitä kun seuraavan kerran tulee kylään. Tokaisit hetkeäkään harkisematta siihen ”VARMAAN”. Ihmettelit, kun koko pöytäseurue ratkesi nauramaan. Kun pyysin autossa, ettet potkisi äitiä selkään, sanoit ettet potki, vaan ”jalkasi tahtoivat tanssia”. Kun tavaroita menee rikki tai tappelette isosiskon kanssa, syytät silmät suurina mielikuvituskaveriasi, VIEMÄRIPUTKEA teoistasi. Mummin kanssa kahdestaan ollessasi olit kertonut pitkät tarinat siitä, että olet lopettanut tarhan ja et enää ikinä näe tarhakavereita. Mummi tuli tenttaamaan äidiltä, miksei hänelle ole kerrottu mitään. Tuli muuten äidillekin yllärinä tämä tarhanlopetus.

Kova tahto, mielikuvitus, liikkuvaisuus ja se, ettet tykkää nukkua (koska se on turhaa, sanot), ovat välillä vieneet vanhemmat jaksamisen äärirajoille. Juuri viime viikolla soitin itkuisen puhelun neuvolaan, etten tiedä mitä tekisin. Tuntuu, ettei mitään auktoriteettia ole. Terveydenhoitaja jutteli pitkään ja ehdotti muun muassa, että hermostuksia voisi purkaa mätkimällä sohvatyynyjä. Seuraavana päivänä kokeilin, hämmennyit niin, että raivari katkesi pari kertaa. Kolmantena päivänä olit innoissasi, että meillä saa nykyään heittää sohvatyynyjä! Se siitä vinkistä sitten.


mekko VILA/ takki DESIGUAL/ kengät SO WHAT/ pipo SILVERJUNGLE/ korvikset UHANA DESIGN

Raskainta on illat, kun virtaa riittää eikä sitten samalla riitä. Olet selkeästi väsynyt, mutta rauhoittuminen on vaikeaa. Kun palautamme sinua kymmeniä kertoja sänkyyn, istumme pimeässä silitämässä, laulamassa ja keksimme milloin mitäkin keinoja, se alkaa väsyttää. Isosisko vieressä saattaa vetää kolmatta tuntia unta palloon, ennen kuin sinä maltat luovuttaa. Niin monet kerrat olemme tiuskineet vanhempina toisillemme, kun keinoja pysäyttää tämä iltashow ei ole löytynyt. Kun luulen, että odottelet peiton alla unta, ilmestyt sieltä alasti. Olet kaikessa hiljaisuudessa riisunut vaatteesi. Nyppinyt ehkä taas jonkun pehmolelun täytteet kasaksi lattialle. Välillä jos poistumme huoneesta, saatat nousta tökkimään nukkuvaa siskoa ja huutaa tämän olevan tylsää seuraa. Joskus yritämme sylinukutusta, vieressä makaamista ja muuta vastaavaa, mutta yleensä hermostut kahta kauheammin.

Rakastamme sinua ja siskoasi enemmän kuin mitään. Olemme joka päivä todella onnellisia siitä, että meillä on kaksi upeaa tytärtä. Mutta väsyneitä olemme olleet monesti. Kun viime toukokuussa päätit nukkumisen olevan tyhmää, toivoin että tämä on lyhyt vaihe. Nyt 10 kuukautta myöhemmin olen vain päättänyt yrittää sopeutua tilanteeseen mahdollisimman hyvin. Tahtotaaperon vanhemmuus on vaihe, vaihe jota vielä ihan varmasti ikävöin. Olet tällä hetkellä niin aito, tahattoman hauska monesti ja valtavan suloinen, kun käperryt syliin pallerokäsinesi. Olet raivostuttava kun spurttaat kaupassa karkuun, heität tavaroita ja revit siskon askartelut. Röhönaurusi on maailman suloisin, et ole mikään kikattaja vaan röhönaurat, eniten omille jutuillesi.

Minä rakastan sinua tahtotaaperoni. Ylpeänä puuhaan sinulle 3-vuotiskemujasi. Ja samalla toivotan ihan hirveästi jaksamista, pitkiä hermoja ja kaikkea mahdollista uhmaikäisten vanhemmille. Vaikka väsyttää, muistakaa nauttia. Kyllä he ovat pieniä niin pienen hetken, sen tajuaa nyt isosiskoa katsellessa. Ja laittakaa viestiä jos kaipaatte vertaistukea vahvatahtoisten lasten kasvattamisesta, keskustelen mielelläni aiheesta! Kiitän kaikista tsempeistä, joita minullekin on Instagrammissa satanut iltanukutusten aikaan.

Nämä kuvat otettiin, kun aurinko paistoi täydeltä terältä ja koko perhe oli hyvällä tuulella. Unohdin jopa hetkeksi illalla odottavan hurjan nukutustaiston (joka muuten kesti eilen 10 minuuttia, kyllä näitäkin päiviä siis tulee!).

Fiiliksiä uhmaiän taltuttamisesta? Aurinkoista keskiviikkoa!

Joulustressi joulun jälkeen?

Tapaninpäivänä se iski – joulustressi. Hirveä hepulipaniikki siitä, että viisi päivää mummilassa on kulunut ja me ei olla tehty mitään! Siis ei yhtään mitään! Vaikka oltiinhan me tehty vaikka mitä. Mutta kun en ollut lukenut sivuakaan kirjaa tai katsonut telkkaria tai tai… Niin, nähnyt ketään kavereita! Hermoilin ja tuskailin hetken, kunnes pikku hiljaa tulin järkiini. Siis kuinka suorittaja voi olla, jos tällaisiakin miettii! Voi äly.

Odotin joulua hirveästi. Aatonaaton pakkasessa tunnelma oli ihana. Jyväskylässä oli huomattavasti enemmän lunta kuin Tampereella, puut upeassa kuurassa. Palju lämpeni ensi kertaa, olimme lähdössä pakohuoneeseen. Odottaminen oli kivaa ja se ähky olokin vielä poissa. Lapset nauttivat kuusen koristelusta eivätkä olleet vielä sekaisin jännityksestä pukkia odottaessa.

Sitten tuli tapaninpäivä ja paniikki. Että mihin tämä joulu meni. Kun aloin oikeasti miettimään mitä teimme, niin olihan noissa päivissä ollut vaikka mitä. Pulkkailua, luistelua, joulupukki. Yllätysvieras sukulaisia joulupäivänä, paljon muita sukulaisia. Jopa molempien tyttöjen kummitkin nähtiin, tosin vain vilaukselta. Ja koska istuimme paljussa niin paljon, ei ehditty lukea tai katsoa telkkaria yhtä paljon. Ja mitä sitten? Mehän olimme nauraneet paljussa, nauttineet lumisesta maisemasta ja jutelleet pitkät pätkät. Kaikkea ei vain ehdi. Ikinä. Milloinkohan sen opin?

Paljon siihen olemiseen vaikuttava asia on myös pienet lapset. On ruokailtava usein, on nukuttava päiväunia. On vahdittava, ettei 2-vuotias tuhoa koko mummilaa. Ehti hän sotkea kaikki mummin korut, puhkaista jumppapallon (!), tiputtaa yhden joulupallon sekä sellaisen nestettä sisältävän lumihiutalepallon. Ainakin. Tuntui, että vähän joka välissä keräsin jotain sirpaleita, raahasin imuria jotta voisin imuroida taaperon pudottaman glitterpaketin tai lämmitin jotain ruoka-annosta. Mutta niinhän se menee, tämä on nyt tämä elämänvaihe. Ja erittäin ihana sellainen. Itse sanoin kuusta koristellessa, että lapset tekevät joulun. Mutta tekevät he myös sen, ettei liiaksi ehdi olemaan. Lisäksi sain kotoa tehtäviä osa-aikatöitä juuri ennen joulua, joten niitäkin naputtelin useita tunteja joulusta. Ja sitten – olisinko edes osannut olla paikallani, minähän siellä paljussa ja hangessa aina pisimpään hihkuin?


mekko DESIGUAL/ neule KAPPAHL/ takki VILA/ panta H&M/ korvikset WOOD MIND/ kengät PALMROTH (saatu)

Ja koska monella ystävällä on sama elämänvaihe, ei treffien järjestäminen ole ihan helppoa. Olin lopulta hyvin iloinen, kun näimme perjantaina ystäväperhettä lounaan merkeissä. Kun onnistuimme näkemään veljiä, heidän puolisoitaan, tyttöjen pientä serkkuvauvaa, isomummoa ja muita – vielä niin, että olimme itse samassa paikassa. Sehän on lopulta mieletön rikkaus, ettei tarvitse juosta itse paikasta toiseen vaan suurin osa läheisistä on samassa paikassa.

Joulustressi siis helpotti huomattavasti, kun aloin puhua itselleni järkeä. Jotenkin iski paniikki, että nyt se on ohi, joulu ja edessä on uusi vuosi. Jolloin olen vannonut olevani vähemmän stressaava, vähemmän hermoileva ja suorittava ihminen. Luvannut että ensi vuonna työllistyn ja kaikki rullaa. Kun ajattelin näitä hienoja tavoitteita, teki mieli peruuttaa takaisin siihen jouluun.

Mutta. Joulu oli hyvä. Ensi vuosi on hyvä, vaikka tavoitteet eivät täyty. Tämäkin vuosi oli mahtava, vaikka stressasin liikaa. Sitä nyt vaan on tietynluonteinen tyyppikin. Ja silti ihan hyvä. Puhuimme juuri eilen kotiin palatessa miehen kanssa läpi sitä, että itselleen pitäisi olla kiltimpi, sillä ehkä sen myötä olisi muitakin kohtaan parempi. Siinä on ensi vuodelle opettelemista.

Potkaisin joulustressiä takalistoon, katsoin miehen kanssa kaksi ekaa jaksoa Koukussa-sarjan uudesta kaudesta ja fiilistelin. Sehän oli mahtava aloitus sarjalta ihmiselle, joka on asunut Thaimaassa. Oletteko katsoneet Koukussa ohjelmaa Yleltä?

Saitteko kiinni näistä ajatuksista vai osaatteko relata paremmin kuin allekirjoittanut?

P.S. Muistattehan, että ihanan joulukalenteripaketin arvontaan voi osallistua vielä huomiseen asti täällä, klik!