Luovan työn inspiraatio (+ helmet joulupukilta)

Mitä enemmän on luovaa työtä tehnyt, sitä enemmän on huomannut, kuinka se tarvitsee tilaa. Väsynyt ja stressaantunut mieli ei ole luova. Luova hetki ei kulje kello kaulassa – on monesti todella vaikeaa sopia vaikka viikonlopusta tyhjää hetkeä miehen kanssa, jolloin pitäisi kirjoittaa. Jos sillä hetkellä ei irtoa, niin ei irtoa, tekstiä ei voi pakottaa tulemaan.

Sitten on niitä hetkiä, jolloin kello juoksee aivan liian kovaa eteenpäin ja olisi inspiraatiota loputtomiin niin tekstin kuin kuvien kanssa, mutta aika loppuu kesken. Monesti junassa se iskee. Tiistaina pendolinosta sammuivat valot, kun minä vielä näpytin tekstiä loppuun. Apua, ollaanko perillä, ei vielä! Liikunta ja luonto auttavat myös valtavasti luovuutta kehittymään – lenkeillä syntyy sata ja yksi ideaa, jotka melkein tekisi mieli istua kirjoittamaan ylös. Monesti kotiin palatessani kirjoitankin ideoita paperille ranskalaisin viivoin hien vielä tippuessa nenän päästä.

Ja yöt, ne vasta pahoja ovat! Miten ihmeessä kaikki hyvät ideat tulevat sillä hetkellä, kun aivot alkavat nukahtaa! Kai se on tutkitustikin aika luova hetki, mutta kun haluaisi nukahtaa ja samalla taistelee itseään hereille – pakko kirjata ajatukset ylös, mitä jos unohdan ne yöllä! Kun viime viikolla työskentelin yhden yön, hämmästyin miten paljon nautin siitä pimeydestä ja hiljaisuudesta. Olipa helppo tehdä hommia!

Yksi asia, mikä yrittäjyydessä on vaikeaa (tai kai siinä monikin asia on), on osaamisensa ja palvelujensa myyminen. Se rohkeus ja varmuus, että minä osaan ja pystyn ja voin olla avuksi tälle ja tälle firmalle. Kun yksin pähkää, sitä menee monesti ajatustensa kanssa ihan solmuunkin. Tiistai-illan vietinkin Helsingissä Sannan Walleniuksen sekä Rosanna Marilan pitämässä koulutuksessa Mediaduunareille. Ihanan intiimi tila, ihanan inspiroivat naiset ja ennen kaikkea se ideointi ja innostuminen. Sitä todellakin kaipaa usein tässä yksin puuhatessa! Oli jotenkin silmiä avaavaa, kun Sanna sanoi, että alkoi yrittäjyyden myötä nähdä potentiaalisia asiakkaita kaikkialla. Niin, totta. Sitä hyvin helposti ei näe metsää puilta ja sainkin siinä istuessani monta ideaa, joita jatkojalostaa. Matoja vaan koukkuun niin sanotusti! Inspiroiduin naisista ja illasta valtavasti ja mietin, että tällaisen henkisen buustauksen kaipaisi kyllä todellakin useammin! Ja miten mahtavaa olisi itse päästä kouluttamaan ja inspiroimaan toisia!


paita VERO MODA/ hame H&M/ kengät DR.MARTENS/ korvikset INGA CECILIA

Jonkinlaisen inspiksen puolestaan tukastani oli saanut joulupukki (aka kälyni), joka oli hommanut minulle joululahjaksi nämä kuvassa näkyvät korvikset. Ihan helmet ja valittu hiusvärieni mukaan. Todella kauniit ja Inga Cecilia minulle uusi merkki. Arvatkaa haluaisinko monet muutkin, kun tuolla sivustolla kävin. Mitä karkkeja! Kiitokset siis kälyn suuntaan, nämä ovat olleet ahkerassa käytössä! Onko itsellesi tuttu koruvalmistaja? Olen jo monelle vastannutkin IGssa mitkä nämä korvikset ovat, eli ovat erottuneet selkeästi edukseen! Uskoisitteko, että ovat tehty kierrätysKANKAASTA? Näyttävät ihan kiviltä vai mitä?

Kuinka moni tekee luovaa työtä siellä ruudun takana? Mikä on itsellesi paras inspiraatio? Pystytkö esimerkiksi inspiroitumaan hälyisässä tilassa vai tarvitsetko yön ja hiljaisuuden ympärillesi? Inspiroivaa torstaita kaikille!

Ihanan tavallista!


Sieltä se tuli! Vaikka lapset eivät sairastelleet kuin viisi viikkoa putkeen ja vähän ennen sitäkin, eihän sitä oikeastaan edes kehtaa valittaa kun tietää, että pitkäaikaissairaudet, krooniset ja muut ovat vielä niin asia erikseen. Silti tekee mieli hehkuttaa, kun takana on normaali viikko. Siinä sitä vasta tajuaa, minkälaista erikoisjärjestelyä jokainen päivä vaatii, kun vuorotellen jompi kumpi on kipeänä. Olipa ihmeellistä viedä maanantaina molemmat päiväkotiin/eskariin ja mennä koko viikko niin kuin oli tarkoituskin. Se on käsittämätöntä, miten hyvältä voi tavallinen, se joskus niin tylsä, väsyttävä ja rutiininomainen arki tuntua. Että pääsee ulos molempien kanssa ja ei ole koko ajan hermo rauniona mikä toisella on. Viime sunnuntaina lähdimme kesken aamupuuron lasten päivystykseen, kun esikoinen vielä säikäytti oireillaan ja soiton jälkeen käskivät tulla heti. Todettiin vääräksi hälytykseksi, mutta kun itkin ”salaa” päivystyksessä esikoistani halaten (yritin peittää lapselta hätääni ja itkin halatessa hänen selkänsä takana), ajattelin, että annan mitä vaan kun saan sitä tavallista arkea.

Mikä siinä onkin, että sitä olemassa olevaa on niin vaikeaa arvostaa? Koko vuoden olen toivonut, että miehen polvi antaisi juoksemisen periksi ja 11 kuukautta nyt juossut yksin kaivaten hurjasti lenkkejämme. Vaikka olemme käyneet kaksin muualla, mikään ei ole tuonut sitä fiilistä, minkä saimme yhdessä urheilemisesta. Sama fiilis on vähän läsnä avantouintikertojen jälkeen, mutta millään emme ole tavoittaneet sitä fiilistä, mikä oli pitkien juoksulenkkien jälkeen. Joskus kun meni riitelyksi (tappelimme jostain vauhdista, väsymyksestä tms.) ajattelin, etten juokse hänen kanssaan enää ikinä. Nyt nuo ajatukset tuntuvat niin kaukaisilta! Ja tiedostan tämänkin, että polviasia on pieni asia, paljon pahempiakin asioita voisi tapahtua.

Tällä viikolla on siis menty kohtuu tavallisesti (no, minä olin pari päivää poissa, mutta pääasiassa). Tytöt ovat olleet iloisena päikyssä ja eskarissa. Päikystä kysyttiin, onko kuopuksellamme ikinä huonoa päivää ja eskarista haettiin aina iloista tyttöä. Arvostin sitä ihan hirveästi. Ja hymyilin kiitollisena, kun eskariope kysyi, onko meidän sairasteluputki jo vihdoin katkennut. Tuntui hyvältä, kun joku kysyy kuulumisia.


paita BY PINJA/ farkut CUBUS/ neule VILA/ kengät DR.MARTENS (second hand)/ korvikset CORUU

Eilinen pörrättiin pitkästä aikaa mummilassa, kävin juoksemassa pitkän lenkin Jyväsjärven kautta ja näin ensimmäistä kertaa Jyväskylä-kyltin. En siis yhtään tiedä kauan se on siinä ollut, mutta vaikutuin kyltistä ja sen hienoudesta. Oikea suurkaupunkikyltti, viimeksi Budapestissä tällaisen kanssa poseerasin! Joten palasimme sen luokse asukuviin. Eikö ole hieno?

Viikonlopun fiilikset ovat olleet kiitolliset ja iloiset perheen parissa. Näin eilen joulupukin ja otin hänen kanssaan selfien, tytöt olivat kummitädin kanssa Leon leikkimaassa, ihasteltiin äidin kanssa jouluvaloja ja jouluikkunoita. Kävin juoksemassa Jyväsjärven ympärillä, nähtiin mummia ja ukkia, ostettiin tyttöserkuksille kolme eri kokoista samismekkoa keskisuomalaiselta Tarkkatikki-yritykseltä, juotiin glögit, otettiin selfiet joulupallon sisällä. Ihanan tavallista ja samalla ihanan spesiaalia jouluhömpötystä! Arvostan.

Miten teillä voidaan, miten meni viikonloppu?

Miten käyttäydyt somessa?

Olen Instagrammin puolella parina päivänä puhunut siitä, miten minua hämmentää välillä ihmisten käytös somessa. Ja nyt ei mennä siihen kiusaamiseen ja toisten haukkumiseen, mikä sekin iso negatiivinen ilmiö somessa. Tämä on ollut teille monelle tuttu ilmiö, riippumatta siitä, tekeekö somea työkseen tai ei. Olen saanut niin paljon viestejä aiheesta, että päätin laajentaa ajatuksia vielä blogin puolelle. Toivottavasti osaan ilmaista itseäni niin, että pointini tulee esille.

Asia siis, mihin olen kiinnittänyt paljon huomiota, on se, että tuntuu (eihän minulla ole tästä mitään tilastoa heittää), että on ihmisryhmiä, jotka seuraavat somesta kaiken (oli se sitten fb tai IG tai esimerkiksi blogi) ja varovat jättämästä jälkeä. Tähän piiriin kuuluu varmasti monenlaista porukkaa – niitä, jotka eivät oikeasti halua jättää jälkeään someen ja niitä, jotka selkeästi ignooraavat aina sinun juttusi. Tai eivät sinällään ignooraa, näkevät tai lukevat kyllä, mutta eivät tykkää, kommentoi tai keskustele. Samaan aikaan näet, että samat ihmiset ovat kyllä esimerkiksi katsoneet kaikki IG-stoorisi tai tykänneet omassa feedissäsi näkyvistä muiden kuvista. Tulee siis väkisin olo, että omat jutut jätetään tarkoituksella väliin.

Toki asia ei välttämättä ole näin. Algoritmit ovat mitä ovat ja fb ei näytä minulle yhden kaverin kuvia ollenkaan feedissäni. Olen huomannut, kun äitini on joskus kommentoinut yhteisen ystävämme kuvaa, ettei minulle ole niistä mitään näkynyt. Sama IGn kanssa, siellä jää valtaosa kuvista näkymättäkin. Osalla menee hermot alati pyöriviin mainoksiin ja IGn feedi jätetään kokonaan pläräämättä. Osa katsoo vain stoorit. Osa tykkää kommentoida jatkuvasti stooreihin, muttei välttämättä tykkää ikinä kuvista. Ihmisten somekäyttäytyminen on hyvin kirjavaa.

Hämmentävin juttu, mihin olen törmännyt nyt monta kertaa on kohtuu lähipiiriin kuuluva ihminen, joka ilmeisesti haluaa ns. salaa seurata minua IGssa. Tämä näkyy niin, että hän on välillä selkeästi vahingossa tykännyt kuvastani ja joskus kun olen katsonut kuvien tykkäyksiä jälkikäteen, ne ovat hänen kohdaltaan saman tien kadonneet. Kun ensimmäisen kerran huomasin tämän, olen mielenkiiinnosta tarkistanut homman myöhemminkin. Eipä tällä sinällään väliä, lähinnä homma on outoa. Mikä siinä olisi niin hirveätä tykätä kuvasta? Varsinkin kun sillä hetkellä kun siitä vahingossa tai tahalleen tykkää, minulle tulee ilmoitus tykkäyksestä eli näin näen väkisin edes takaisen käyttäytymisen.

Joskus IGn storiesin puolella ihan suoraan kysyin yhdeltä tutulta, onko hänellä jotain minua vastaan, kun ei koskaan kommentoi mitään positiivista, mutta aina jos jotain mokaan tai hän on eri mieltä, tulee aika tiukkaa kommenttia. Minusta kävimme ihan fiksun keskustelun ja hän kirjoitti sitä, mikä näissä pikaviestimissä tulee aina eteen – kommentteja ei mietitä ikuisuuksia vaan ne kirjoitetaan nopeasti lennossa ja ne saatetaan tulkita eri tavalla, kuin oli tarkoitus. Toiset nyt eivät vain ole mitään tykkäilijöitä vaan enemminkin kärkkäästi keskustelijoita. Väärin tulkinta voi tapahtua monesti, minulta lähti pari kuukautta sitten seuraaja, jolle en kertonut mihin työpaikkaan hain. Vastasin Helsingissä paahtaessani ratikkaan mielestäni ihan ystävällisesti, etten halua kertoa prosessin ollessa kesken, mutta sain vastaukseksi että hän ystävällisesti kysyi ja minä todella tylysti vastasin. Olin oikeasti todella hämmentynyt, en todellakaan tarkoittanut olla tyly! Mutta lyhyet 15 sekuntin stoorit ja lennossa kirjoitetut viestit saattavat saada aikaiseksi kuvan, että toinen on tyly, kun hän haluaa vain nopeasti ja tiiviisti ilmaista itsensä. Ymmärrän.

Olen itse alkanut kiinnittää yhä enemmän huomiota somekäyttäytymiseeni. Että tykkäisin ihmisten jutuista enemmän, kommentoisin ja antaisin tukeni niille kaupallisille yhteistöille, joiden tykkäysten tiedän olevan vielä kaikista tärkeimpiä ja joihin aina vähiten niitä tulee. Myönnän, että jos joku minua systemaattisesti ns. vain seuraa ja välttää tykkäilyt, tästä tulee helposti molemmin puolinen juttu. Tämän ajatuksen yli minun tulisi päästä ja painaa aina sitä sydäntä kun somessa pyörin. Sillä sehän on sosiaalinen media ja siellä on tarkoitus jollain tapaa yhteisönä olla sosiaalinen ja reagoida ihmisten juttuihin, eikö.

En missään nimessä sano, että kaikkien pitäisi tykätä kaikesta pitkin somea, sillä jos ei kiinnosta eikä tee mieli tykätä, niin sitten ei. Mutta sellainen tietoinen ignooraminen jatkuvasti saattaa olla myös sitä, että halutaan olla ilkeitä ja tämä on hiljainen tapa siihen (tuon ajatuksen lainasin IGn viesteistä yhdeltä seuraajaltani, jolla on viisaita ajatuksia ja joka tuntui ymmärtävän täydellisesti mitä haen takaa). Joskus se, ettei jätetä jälkeä voi liittyä vahvasti vaikka ihmisen ammattiin, mutta peräänkuulutinkin niitä, jotka jättävät jälkensä moneen muuhun, eli eivät ole somessa näkymättömiä.


paita ja korvikset LINDEX/ hame POMP DE LUX/ kengät DR.MARTENS (second hand)/ takki VILA

Minä tykkään ihan kaikista kommenteista, olivat ne sitten fbssa, IGssa tai blogissa ja olen vielä sen verran pieni tekijä, että pystyn onneksi kaikkiin vastaamaan. Keskustelut ovat välillä pitkiä ja antoisia ja saan itsekin asioihin ihan eri näkökulman. Ilahdun myös siitä, että ihmiset sanovat kasvotusten ”olen huomannut fbsta” tai ”luin blogistasi”, koska silloin on paljon helpompi jutella, eikä tule oloa että pitäisiköhän minun kertoa tämä ja tämä asia vai onkohan hän seurannut somea?

Ja totuushan on, että sitä matskua siellä somessa on niin maan perkuleesti, että aika paljon menee ohi. Jostain syystä minulle eniten pompsahtelevat nykyään 7 Päivää-lehden jutun esimerkiksi FBssa, vaikken tiedä tykänneeni yhdestäkään. Huoh. Ja itsekin olen sellainen someaktiivi, ettei kukaan jaksa lukea tai tykätä kaikista touhuistani. Paitsi äiti (<3), josta blogini facebook-sivu kertoi, että hän on minun paras fanini! JEE!

Mitä ajatuksia tämä sinussa herättää? Miten itse käyttäydyt somessa, tykkäätkö kaikesta mitä näet, et mistään, kauniista kuvista vai huikeimmista tarinoista? Kerro, olisi kivaa saada vielä lisää näkökulmia asiaan!