Ilman miehiä autokaupassa – miten sujui?

*kaupallinen yhteistyö J.Rinta-Jouppi Oy

Autoilu on itselleni vähän akilleen kantapää. Haluaisin olla ekoihminen, joka ei ajele autolla juurikaan, mutta en ole. Se nimittäin vaikeuttaisi elämää aika tavalla. Vaikka asumme paikassa, mistä on esimerkiksi hyvät julkiset yhteydet keskustaan, olisi lapsiperhe-elämä aika haasteellista ilman autoa. Lähimpään kauppaan on matkaa, päiväkoti on useiden kilometrien päässä ja tuo matka kuljettiin kyllä ennen räntäkelejä pyöräkärryillä ja harrastukset menevät niin, että kello 17.15 alkavaan harrastukseen olisi suorastaan mahdoton ehtiä työpäivän jälkeen. Sinne tulisi kiertää kahden bussin taktiikalla menemällä ensin keskustaan ns. väärään suuntaan ja sieltä perille.

Itse asiassa jopa yhdellä autolla pärjääminen on välillä haasteellista. Minä taitan aina julkisilla matkat Helsinkiin, mutta jos ajaa muutamia kymmeniä kilometrejä lähikuntaan töiden vuoksi, on auto melkein pakollinen. Yhden auton taktiikka vaatii välillä tiukkaa sopimista ja aikatauluttamista – jos mies menee autolla aamukuudelta uimaan, hänen on ehdittävä sieltä kotiin puoli kahdeksaan mennessä, jotta voimme jatkaa kohti päiväkotia sillä autolla.

Saimmekin marraskuun alussa kokeilla viikon ajan elämää kahden auton taktiikalla ja kyllähän se oli yllättävän helppoa, eikä aikataulut niin kriittisiä. Vaikka jatkammekin elämää ehdottomasti yhden auton taktiikalla, en voisi suoraan sanottuna kuvitella tämän paketin pyörittämistä ilman autoa kokonaan tai ainakin se vaatisi joistain harrastuksista luopumista.

Autohan on meillä miehen aina hankkima ja päättämä ja minä vain sitten ajan. Tosin olen niin tykästynyt samaan merkkiin, että meillä on ollut vain yhden merkin autoja, nyt viides sellainen menossa (ja eka farmari, hommattiin lasten myötä). Olen tykästynyt tiettyihin ominaisuuksiin (kuten ilmastointi ja neliveto), mutta mistään tehoista, moottorin koosta tai vastaavasta ymmärrystä on huonosti. Kulutuksesta sentään jotain tajuan! Myöskään siitä, kannattaako bensa-auto, hybridi sähkö vai mikä en voi sanoa tajuavani. Niinpä en lähtisi yksin autokauppaan, vaan vähintään isäni kanssa, jos päätyisin hommaamaan auton yksin. Ja voin kuvitella, että olisin vähän statisti miesten maailmassa.

Kun kävelin yksin J. Rinta-Joupin ovista sisään, sain todeta tämän ajatuksen olevan kyllä vähän pöljä ja vanhanaikainen. Autokaupoille tulee paljon nykyään naisia ihan yksin ja minua vastassakin oli naismyyjä Sari Vaitovaara! Se lisäsi rohkeutta kummasti, kun vastassa oli nainen. Ja se, että naisille on monesti tärkeää vaikkapa auton väri ei ole yhtään pöljä juttu. Jotenkin olen kammonnut ”miesten kauppoja” siitä asti, kun vuonna 2006 lähdin ostamaan maitokahvin väristä maalia rautakaupasta yksin. Ajattelin, että sen niminen väri varmaan löytyy. Miesmyyjä nauroi minulle ääneen kaverinsa kanssa, että sehän riippuu siitä paljonko kahviin laittaa maitoa ja iski käteeni värilätkät. Tuli nöyryytetty olo ja ajattelin, etten enää ikinä puhu missään väreistä, kun pitäisi puhua moottoreista tai pulteista.  Nykyään on kuulkaa saatavana vaikka mitä värejä ja Sari oli sitä mieltä, että auto on niin iso sijoitus, että totta kai värilläkin on väliä. Sitä paitsi metallinhohtoiset värit vielä suojaavat ruosteelta vähän enemmän. Tutkailin metallivärimalleja ihastellen, ne tuovat hintaan pienen lisän ja yllätyin, että kallein väri oli snow white, marianne-karkin kimmeltelevä valkoinen.

Lielahden Green (eli mahdollisimman ”vihreisiin” autoihin erikoistuneessa) myymälässä Sari on ainoa naismyyjä, eikä heitä montaa ketjussa ole, mutta ihanaa oli asioida hänen kanssaan! Istuimme alas ja aloimme teemukin ääressä pohtia sitä, minkälainen tarve meillä on autolle. Ajammeko paljon kaupunkiajoa (kyllä!), montako istuinta kyytiin pitää mahtua, täytyykö mahtua rattaita, vaunuja, kenties koiria? Sari kysyi muun muassa paljonko suunnilleen ajamme vuodessa ja minä kaivoin nolona luurini esiin, tähän tämä nyt sitten meni – whatsapp-viestiin miehelle. Ajamme kuulemma siis noin 17 000 km vuodessa selvisi tämän puhelun myötä (isoimmat kilometrit lienevät mm. ajoista mummilaan ja takaisin sekä Kuusamon reissuista). Sen nyt sentään tiesin, että pääsääntoisesti arkiajomme on päiväkoti-, ruokakauppa- ja harrasteajoa, eli paljon liikennevaloja ja pysähdyksiä. Tämän perusteella meille sopisikin hyvin bensa-hybridiauto.

Sitten kartoitettiin tilan tarvetta. Hullua, mutta kaukalo-, vaunu- ja nyt jopa tuplakärryajat alkavat olla tiessään. Lapset ovat kuitenkin niin pieniä, että istuimet heillä on ja uusista autoista löytyykin aina Isofix-kiinnitys turvaistuimille. Minkälaisia varusteita haluaisin? Peruutustutka kustantaa noin 150 euroa lisää, mikä on lopulta auton hinnassa pieni lisä, mutta arjessa siitä on iso apu.

Päädyimme siihen, että perheemme testaisi ihan uutta Kian XCEED-mallia, joka on ensimmäinen cross over-muotoiltu auto Kialta. Sari näytti kädestä pitäen kuinka takakonttia saa suurennettua, mistä toimii mikäkin asia (etsin kuskin penkin alta vipua mistä nykiä penkkiä lähemmäs tajuamatta, että uusissa autoissa tämäkin toimii sähköllä). Ei siis tarvinnut ottaa avaimia käteen ja istua orpona ihmettelemään autoon, mistä saan penkkiä siirrettyä, mistä saan navin päälle ja niin pois päin, Sari näytti kaiken.

Viikon verran ajelimme XCEEDillä ja onhan uusi auto aina uusi auto. Tunsin olevani matkustaja, kun panin päälle maantiellä välimatkaa arvioivan vakionopeudensäätimen ja auto sen myötä hidasti ja kiihdytti itse. Puhumattakaan automaattivaihteista, olen aina ajanut manuaalilla joten sai muistutella kytkimen puuttumisesta itseään vähän joka välissä. Ja kun palasin takaisin omaan autoon, unohdin pienentää valoihin vaihdetta ekalla kerralla. Näin sitä ihminen sopeutuu. Teimme yhden viikonloppureissun autolla ja totesimme, että vielä jos joudumme ottamaan kärryt mukaan siinä on ehkä hieman naftisti tilaa, mutta muuten tykkäsimme. Takapenkiltä tuli mutinaa, sillä kun auton sammuttaa ja nousee ylös, se sähköllä automaattisesti peruuttaa penkkiä, jotta on helpompaa päästä ulos. Kuskin takana istunut esikoinen totesi tämän hänen litistysominaisuuden huonoksi (no, ei hän oikeasti litistynyt), sen sijaan kattoikkuna ihastutti takapenkin prinsessoja kovasti!

Tietyt asiat ovat edelleen hirveän sukupuolivärittyneitä, vaikkei niiden tarvitsisi olla. Nainen pärjää yksin autokaupassa ja hänen ei tarvitse tietää kaikkea pientä nippelitietoa, sen takia myyjät ovat apuna. Sari kertoikin saaneensa palautetta naisasiakkaaltaaan, joka oli muutaman viikon uudella autolla ajon jälkeen sanonut, että mistä sinä tiesit millaisen auton juuri minä tarvitsen? Autokauppaa ei tarvitse pelätä, siellä on ammattilaiset apuna. Sanoisin, että oli itse asiassa hauskaa olla vähän uunona yksin paikalla kysymässä kaikkia kysymyksiä, jotka ovat miehelle itsestäänselvyyksiä ja joiden kohdalla olen sitten hiljaa vieressä, kun miehet asioivat keskenään. Ihan uusi ulottuvuus!

Mikä on oma suhtautumisesi autoihin, onko teillä perheessä yksi, useampi, ei ollenkaan? Miten hyvin lapsiperheessä pärjää ilman, kuinka hoidatte harrastukset? Oletko itse ollut yksin autokaupoilla naispuolisena?

Mitä ihmettä tapahtui 10 kuukaudessa?

10 kuukautta on oikeastaan superlyhyt aika. Ja sitten kun pysähdyin katsomaan lasteni kuvia, tajusin, että pikkulapsiajassa 10 kk on kuin valovuosi.

Olemme siis olleet koko vuoden Viikarin vuosi-kuvauksissa, jossa on otettu kerran kuussa ulkona kuvat lapsista. Joulukuun kuviksi valitsin studiokuvat ja lisäksi vuoden aikana on otettu setin ulkopuolelta synttärikuvat. Toukokuussa lapset kuvattiin äidin kanssa, marraskuussa isän. Itse asiassa meillä on vielä ottamatta marraskuun kuvat, ne ovat suunnitteilla tällä viikolla. Sitten on koko vuosi kasassa.

Olin jo edellisenäkin vuonna harkinnut kuvausta, sitten mietin uskallanko sitoutua. Missä olemme vuoden ajan, kun kuvaukset ovat aina joka kuun toinen lauantai? Mietin, että nyt toteutan homman, ei kai me nyt niin monena päivänä olla poissa. Tiedättekö mikä oli totuus? Pääsimme VIITENÄ kertana tuona ns. oikeana kuvauspäivänä. Oikeasti. 5/12 oli saldomme. Oli reissuja, oli kesällä polttareita, nyt syksyllä Himos, aina jotain. Oikean kuvauspäivän lisäksi järjestettiin aina yksi korvaava, joihin onneksi pääsimme ihan kohtuullisesti. Huhtikuussa heitin vitsillä, että koska olemme Saaran kanssa yhtä aikaa Kuusamossa, otetaan kuvat siellä. Hän ottikin yllätyksekseni kopin hommasta ja saimme ihan maailman kivoimman muiston Rukan viikosta, kun kuvasimme siellä tunturin päällä huhtikuun auringon lämmittäessä. Mahtavaa!

Ylipäätään on sanottava, että Saara ja hänen kanssaan kuvia ottanut Roosa sekä loppuvuodesta myös Dilan ovat kaikki joustaneet todella hienosti aikataulujen suhteen. On hävettänyt monta kertaa olla ns. hankala asiakas, joka ei taaskaan pääse, mutta niin vain hommat on saatu purkkiin aina. Ja joulukorttikuvat ovat vuoden setistä ainoat, jotka jouduin siirtämään kipeän lapsen vuoksi! Nyt kun katsoimme eilen kasassa olevia kuvia, esikoinen tuumasi, että voi kun Saara kuvaisi meitä vielä ensikin vuonna. Olin todella iloinen, että hän jo nyt arvosti sitä muistoa, mikä meille kaikille kuvista on jäänyt. Minäkin toivon, että oltaisiin jatkettu vielä ensi vuosi, mutta näillä näkymin olemme Saaran kanssa muulla tavoin yhteyksissä. Nuo naiset ovat seisseet tunteja kaatosateessa kuvaamassa, liukastelleet mutaan ja ottaneet hienosti huomioon asiakkaiden toiveita esimerkiksi kuvauspaikkojen suhteen. Vuoden aikana on kuvattu muun muassa Kaupissa, Nekalassa, Tallipihalla, Keskustorilla ja Arboretumissa.

Mitä on siis tapahtunut 10 kuukauden aikana? Tammikuun ekoista kuvista marraskuussa otettuihin joulukuviin on ehtinyt kulua 10 kuukautta. Niin lyhyt ja samalla niin pitkä aika. Tuossa ajassa molempien lasteni sellainen pikkulapsen pyöreys on alkanut kadota kasvoilta ja uusimmissa kuvissa minua katsovat jo ihmeellisen isot tytöt. Niin kovaa vauhtia kasvavat, että sydäntä kuristaa. Pienemmästä, joka meinasi murjottaa parit ensimmäiset kuvat ja jota lahjoin tikkarein on tullut ihan velho kameran edessä. Hän on ihan superluonnollinen malli nykyään! Olemme saaneet pysyvän muiston, josta olisi ihana teettää esimerkiksi joulumuistamisia. Olemme saaneet muiston vuodesta, kun ensimmäiset hampaat irtosivat, kun siskoksista tuli ihan maailman parhaat ystävät toisilleen. Se heidän välinen ilo ja syvä rakkaus välittyy vuoden kaikista kuvista, varsinkin mitä pidemmälle vuotta mennään. Lapset ovat ihastuneet tosi kivaan Saara-tätiin ja ikävöivät välillä häntä. Minä voin sanoa saaneeni 10 kuukauden aikana Saarasta uuden ystävän. Millä sydämellä naiset ovat heittäytyneet tähän hommaan ja miettineet ihania kuvaussettejä vuoden varrelle. Heinäkuun teekutsut jäivät harmittamaan (emme siis silloinkaan päässeet oikeana päivnä paikalle ja korvaavana ei ollut teesettiä), mutta mitä noita harmittelemaan. Ihan mieletön vuosi kuvista nähtävissä.

Ihan mielettömän iloinen, että lähdimme tähän vuoteen mukaan. Vielä tällä viikolla sinetöidään vuosi ottamalla marraskuun kuvat ja kuvat tytöistä isän kanssa. Odotan jo nyt innolla lopputulosta. Olen mielettömän ylpeä ja onnellinen saadessani olla heidän äiti ja nämä kuvat konkretisoivat minulle, kuinka nopeaa heidän kasvunsa on. Kiitos Saara (+kumppanit), kun ikuistitte heidät minulle kameran edessä juuri sellaisena kuin ovat, omina hersyvinä luonteinaan. Tulee ikävä näitä kuvauksia.

Tuli ihan itku. Ihanaa uutta viikkoa kaikille! Oletko itse käynyt säännöllisesti kuvaamassa lapsiasi kuvaajalla?

Kaikki kuvat Saara/ Studio Mimi & Nöde 

Loppuuko oma elämä lasten myötä?

Luin eilen Hannan postauksen otsikon aiheesta ja katselin samalla näitä asukuvia, jotka otettiin veljeni tyttären 1-vuotissynttärireissulla. Luovuinko koko omasta elämästä ja parisuhteesta lasten myötä? Juuri puhuin useampaan kertaan Changenkin reissulla naisille, että minun oli vaikeinta esikoisen odotusaikana työstää omat ajatukseni uusiksi. Olin elänyt kuusi vuotta ajatuksessa, ettemme voi saada lapsia ja olin kääntänyt ajatukset sellaisiksi, että lapset ovat tosiaan se elämän pilaava ikävä asia.

Kun heitä sitten siunaantui kaksin kappalein, elämä muuttui täysin. Olimme ja olemme aika hetkessä eläjiä ja ex tempore-ihmisiä miehen kanssa ja kyllähän lasten kanssa täytyy ennakoida eri tavalla. Vaikken edelleenkään tee viikoksi ruokalistoja, älyän nykyään jo välillä tehdä ruokia valmiiksi edellisenä päivänä. Matkakohteet ovat muuttuneet, siinä missä olimme viikon sukelluslomalla Bunakenillä tai kiersimme tyhjää Gilin saarta avojaloin, olemme lomailleet nyt monta kertaa aika erilaisissa kohteissa. En sano, ettei lasten kanssa voisi mennä Balille, mutta sukelluskohteeseen ei ainakaan (emme tehneet muuta kuin sukelsimme ja luimme kirjoja) ja Gililltä nappasin denguekuumeen ja olin 8 päivää sairaalassa. Sen jälkeen nuo kohteet lasten kanssa ovat arveluttaneet.

Lisäksi viisi jumppaa viikossa on täysi mahdottomuus, varsinkin kun lapset ovat vauvaikäisiä. Imetettävän kanssa kampaajareissukin voi olla mahdottomuus. Ollessani muotinäytösmallina puolivuotiaan äitinä, istuin meikissä ja kampauksessa ja mies toi vauvaa tissille sinne. Ei siis niinkään luopumista omista jutuista, mutta kyllä ne vähän järjestelyjä vaativat!

Pari esimerkkiä siis siitä, mistä pitää luopua tai mitä muuttaa. Mutta apua miten lyhyt aika se on! Olin vasta vauvojen äiti, nyt minulla on kotona kaksi itse vessassa käyvää, itse pukevaa ja syövää lasta. Pahinta koko kombossa on mielestäni unenpuute. Lähes 6,5 vuotta valvottiin, mutta nyt syksyn myötä (kopkop) olemme nukkuneet pari kuukautta! Se on ihan mieletöntä, miten se vaikuttaakaan ihmiseen!

Samalla kun elämä muuttuu, ei tietenkään ole kyse vain luopumisesta. Samalla saa elämään ihan hurjasti kaikkea. Ihmiset ovat kirjoittaneet kirjoja äidinrakkaudesta ja voisin itsekin kirjoittaa asiasta romaanin. Se palo, rakkaus mikä lasten myötä syttyy tekee ihan kipeää välillä. Sitä tosiaan olisi valmis tekemään heidän eteensä ihan mitä vain. Se rakkaus mitä saa takaisin, ne pienet kädet jotka ottavat omasta kädestä kiinni ja suukot jotka satelevat. Se on jotain käsittämättömän hienoa.

Lapset avaavat myös oven lasten maailmaan. Kuulostaa kliseiseltä tai ei, lasten myötä näen maailman eri tavalla. Näen miten suuri aarre joku kivi tai keppi voi olla, samalla näen valitettavasti yhtäkkiä hirveästi vaaroja ympärilläni. Ilahdun heidän lausahduksistaan, askarteluistaan, ajatuksistaan ja puuhistaan päivittäin. Olen käynyt valtavan määrän vauvaharrastuksia lasteni kanssa ja nauttinut ihan täysillä muskarista, loruttelusta, perhekerhoista ja muista. Sen lisäksi, että olemme saaneet tehdä yhdessä, olemme saaneet harrastuksista pysyviä ystäviä. Mies käy uimatreeneissä ystävän miehen kanssa. Äitiin ja lapsiin tutustuin ensiksi perhekerhossa ja sittemmin koko perheestä tuli ystäviä niin, että miehet taitavat pitää enemmän yhteyttä nykyään.

Toki oma aika on välillä kortilla ja hermo pinnassa. Välillä oikeasti unohtaa, että se isä perheessä on se puoliso ja rakastettu, kun arki vie mennessään. Pienikin irtiotto, kahdenkeskinen lenkki tai hetki kaksin kotona avaa taas silmät sille, mille pohjalle perhe onkaan perustettu. Parisuhdeaika on ihan supertärkeää! Samalla, kuten Hannakin kirjoitti, ei voi tippa silmäkulmassa olla katsomatta isää tyttärineen. Tunnen välillä olevani vähän ulkopuolinen heidän kolmen kombossaan. Mietin oikeasti johtuuko siitä, että ovat kaikki parin viikon sisään keväällä syntyneitä ja minä vähän omaa rauhaa usein kaipaava syksyn skorpioni? Oli miten oli, isällä ja tyttärillä on ihan oma maailmansa ja seuraan ilolla ja onnella sitä, miten omistautuva ja täysillä tekevä isä heillä on.


neule LIDL/ hame POMP DE LUX/ takki ONLY/ kengät H&M/ korvikset STORE OF HOPE

Ja näihin kuviin liittyen: miten ihanaa on, kun kavereilla on samanikäisiä lapsia tai kun tytöillä on serkkuja! Minä olen serkutta kasvanut, joten arvostan suuresti lasten serkkuja ja ilolla seuraan heitäkin. Kun halusin 1 vee kemuissa halia tädin pientä, eräs 3-vuotias hakkasi minua reiteen ja käski laittaa serkun pois sylistä. Hahhah, kevyttä mustasukkaisuutta! Mutta sekin, että voi jakaa vanhemmuuden ajatuksia ystävien ja sisarusten kanssa. Se on mahtava maailma, joka ottaa ja antaa, mutta paljon antaakin! Eikä se ole kenellekään helppoa, eikä ole olemassa yhtä oikeaa vastausta ongelmiin.

Ja yksi asia, mikä on tullut lasten myötä on isovanhemmuus. Meidän tytöt olivat ensimmäisiä lapsenlapsia vanhemmilleni ja on ollut ilo seurata ihan erityistä suhdetta, joka tytöillä on omiin vanhempiini. Miten paljon tässäkin suhteessa rakastetaan molempiin suuntiin, miten ihanaa isovanhempia on aina nähdä. Miten eri tavalla vanhempani ovat mukana elämässämme lasten myötä! Lapset avasivat tässäkin ihan uuden vaiheen. Muistan edelleen kuin eilisen hetken, kun esikoinen oli vain joitakin tunteja vanha ja ensimmäisestä lapsenlapsesta hullaantuneet isovanhemmat kiirehtivät sairaalaan. Äitini katsoi nukkuvaa myttyä ja kysyi ”onko tuo meidän?”. Nauratti, on se joo, teidän, ei kun meidän, no, meidän kaikkien rakas.

Syntyvyyden lasku Suomessa on ollut tapetilla viime päivinä. Uskon, että nykyään maailma on meille niin ”auki” ja täynnä mahdollisuuksia, että lapsia mietitään ehkä myöhemmin kuin aiemmin. Toisaalta jatkuvat pätkätyöt, yrittäjyys ja muut työn muodot eivät välttämättä helpota päätöstä ollenkaan. Pitäisi olla niin monessa koko ajan mukana ja täysillä. Elämä on hektistä ja kuluttavaa ja kroppa stressaantunut ilman niitä lapsiakin. Naisilla on aika erilaiset mahdollisuudet työelämässä kuin vuosikymmeniä aiemmin.

Kun tänä aamuna katselin takkutukkaista kolmevuotiasta sängyssämme, sydän ihan pakahtui. Kun hetken päästä pystyssä oli tappelu siskosten välillä, sydän pakahtui toiseen suuntaan. Elämä on juuri tätä, päivässä mennään tunnetilasta toiseen koko ajan, eletään, tunnetaan ja rakastetaan täysillä. Siitä on paljolti kiittäminen lapsiani!

Halaus viikonloppuusi!