Väliinputoaja

Tällä hetkellä tuntuu, etten saa mitään aikaiseksi. Koti on siivoamatta, postimyynnistä tilatut pari paitaa olleet viikon sovittamatta ja yritykselleni suunnittelemat asiat tekemättä. Minulla oli maaliskuun alussa ihan tosi vahva tunne ja draivi päällä yritysjutuista. Oli kaikkea kivaa suunnitteilla keväälle ja olin juuri tavannut ensi kertaa yrittäjyysbuustin ihmisen, markkinointinaisen, jonka tarkoitus oli auttaa minua kehittämään liiketoimintaa. Olin ihan into piukeana etsimässä tekijää yrityksen kotisivuille, tein uuden mediakortin, laadin portfoliota. Ja sitten kaikki rysähti niskaan ja kaikki suunnitelmat peruuntuivat. Päivät täyttyivät lasten kanssa ulkoilusta, eskaritehtävistä, lukemisesta, leipomisesta ja ruoanlaitosta. Tulipalojen ja tappeluiden sammuttelusta. Sitten kun mies lopettaa illalla työt ja olisi minun aika paahtaa, olen monesti niin väsynyt, että on pakko pitää tauko. Lähteä yksin juoksemaan ja hengittää. Ja kohta ollaan jo iltapuuhissa. Taloudellinen pärjääminen ahdistaa ihan hirveästi, mutta aikaa keskittyä mihinkään ei ole.

Päällimmäisenä on kuitenkin huoli kuopuksesta. Hänelle on hirveän tärkeää, että pysytään tiukoissa rytmeissä. Kuinka moni pysyy tällä hetkellä ihan täysin samoissa ruoka-ajoissa? Väkisin välillä esimerkiksi lounas venyy. Hän kaipaa eniten meistä tiukkaa päiväkodin rytmiä, ikävöi päivittäin rakkaita ihmisiä, niin opettajia kuin kavereita sieltä. Purkaa sen vanhempiin raivoamalla. Siinä missä isosiskolla on ikätovereita naapurustossa, ei pienemmällä ole. Hän menee sinnikkäästi isompien mukana ja pärjää hyvin, mutta välillä isojen tyttöjen supatukset ja jutut saavat hänet kyllästymään ja sitten puuhaa yksin. Lisäksi kun hän on luonteeltaan todella omatoiminen ja jaksaa pitkäänkin pihalla tehdä tiedeprojektejaan ja laulaa mennessään, hän helposti myös unohtuu sitten yksin puuhailemaan.

Tänään aamu aloitettiin neuvolalääkäristä, jolle yritin asiaa puhua. En saanut kyseiseltä ihmiseltä mitään tukea vauva-aikoinakaan ja nyt kommentti oli ”toisille ottaa lujemmille kuin toisille, ota syliin”. No, minäpä otan. Soittelin myös päiväkotiin, jossa oltiin hyvin ymmärtäväisiä ja annettiin kasa numeroita, jos äidin jaksaminen ei riitä. Yritin kyllä sanoa, että ikätoveriksi en vain millään muutu, vaikka soittelisin mihin. No, ehkä siitä saisi henkistä tsemppiä tilanteeseen, sillä vaikka äitini sanoi, ettei lapsi tästä rikki mene, minusta on alkanut tuntua, että puolessa vuodessa ehkä meneekin. 4-vuotiaamme on hyvin fiksu ja erittäin aktiivinen, joka tuntuu tarvitsevan puuhaa koko sen ajan kun on hereillä. Jos sitä ei järjestä, niin hän kyllä keksii. On edelleen täynnä siirtotatuointeja, lattiasta olen putsannut kynsilakkaa, hinkannut niin seinistä kuin tuoleista piirrustuksia ja… Tiedätte.

Esikoisen tutkimuksia on puolestaan jatkettu, ihan mielettömän perusteellisen ja ymmärtäväisen lääkärin olemme saanet Mehiläisessä avuksi ja yritetään nyt pala kerrallaan selvittää terveyttä kohdilleen. Palaan tuohon vielä, kiitos teille ymmäryksestä ja tuesta! <3

Miten teillä lapset voivat? Onko joku ikä helpompi kuin toinen tässä tilanteessa? Eilen kun kysyin ystävältä kahden samanikäisen tytön ja etätöiden kanssa jaksamista, oli sieltäkin viestinä, että meinaa uuvuttaa. Niin varmasti monia. Jaksamista jokaiselle!

*kuva MR Photo/Marina Rotkus Photography

Korona-ajatuksiani Aamulehdessä ja muutenkin

Kaikkia ahdistaa. Toisia enemmän, toisia vähemmän tämä muuttunut arki ja uhkana oleva virus. Minä olen puhunut ahdistuksistani aika suoraan muun muassa Instagrammissa. Elämä muuttui hetkessä aika paljon töiden loppuessa lähes kokonaan ja lasten ja miehen jäädessä kotiin. Olemme olleet nyt neljä viikkoa nelistään ja ikävä on kova. On ikävä isovanhempia, isoisovanhempia, lasten enoja, ystäviä, ihan kaikkia. Toisaalta aika on mennyt äkkiä, miettikää että huomenna on se 13.4., jolloin poikkeusolojen piti ensimmäisen säädöksen mukaan loppua.

Aluksi näin paljon painajaisia. Ne ovat helpottaneet, mutta tuntuu, että olen koko ajan eristäytynyt enemmän ja enemmän. Kun ahdistaa, ei tee mieli edes jutella naapureille. Ajattelin aluksi, että varmaan tappelemme enemmän kun olemme niin tauotta yhdessä, mutta ei, päinvastoin. Olemme enemmänkin lähentyneet ja kun arjen kiirettä ei ole, emme ole tapelleet stressin ja aikataulujen kanssa, olleet vain.

Sainkin viestin, että olen puhunut ahdistuksestani ääneen, mutta kuitenkin vaikuttanut kohtuu täysjärkiseltä, voisinko avata ajatuksiani Aamulehden haastatteluun. Ja näin tein. Juttu on luettavissa täältä (valitettavasti vain tilaajille) ja printtiin se tulee ensi viikolla. Jutussa on muuten hirvein kuva ikinä, missä oikaisen mekkoani ja huudan jotain ympärillä juokseville lapsille. Miksi ihmeessä se sinne on valittu, voi apua. No, pikkuvikoja.

Minkälaisia asioita on tullut tässä viime viikkojen aikana huomattua? Jaatteko nämä ajatukset?

– Mietityttää kovasti, palaako mikää enää ennalleen. Milloin näen muut ihmiset niin, että en juokse heitä pakoon tai loiki lenkillä autotien kautta ohi? Että halaisin taas ihmisiä?

– Koti on karmeimmassa kunnossa ikinä. Kun olemme siellä 24/7, on lasten leluja, vaatteita ja värityskirjoja ihan joka puolella. Imuria on saanut heiluttaa joka päivä, kun ulkoa tulee hiekkaa ja lehtiä tauotta. Luulin, että nythän on aikaa siivota ja koti pysyy siistinä, totuus on täysin päinvastainen.

– Olen tehnyt oman henkilökohtaisen ennätyksen siinä, paljonko olen leiponut ja tehnyt ruokaa. Olemme testanneet todella monta uutta ruokalajia, on ollut aamupalapöydässä tuoreita sämpylöitä ja kaksi kakkuakin on syntynyt! Mietin että pitäisikö tuoda näitä ruokajuttuja blogiin, jos saisitte uusia ideoita kun ruokaa tarvitsee monen tehdä nyt huomattavasti useammin kuin ennen?

– Olen pukeutunut kahdesti johonkin muuhun kuin juoksutrikoisiin ja Adidaksen verkkatakkiin. Miksi pukeutua? Sama meikkauksen kanssa.

– Olen aina inhonnut kotitreenejä. En vain saa itsestäni irti samoja asioita kotona, enkä aikaiseksi treenata olkkarissa. Nyt olen tehnyt salilta facebookiin tulevia jumppia jopa neljästi viikossa. Kun ei ole vaihtoehtoja. Ja teen kuin ohjaaja näkisi minut ihan täysillä.

– Siinä missä jalassa on aina samat trikoot eikä pyykinpesukone pyöri, astianpesukone jyllää joka päivä ja roskiksia saa viedä myös jatkuvasti.

– Olen aina ollut todella huono suunnittelemaan ruokia etukäteen ja käymme kaupassa liian usein. Nyt on ollut pakko suunnitella ja uskon, että tämänkään puolesta ei ole paluuta ns. entiseen elämään. Osaamme suunnitella kun on pakko.

– Olen aina harmitellut, ettemme ehdi pelata lautapelejä tai katsoa leffoja. No nyt on tehty sekin. Pelattu niin paljon Trivialia, että on opittu kysymykset lähes ulkoa.

– Emme lähtisi pubivisaan pääsiäisenä, mutta olipa hauskaa osallistua siihen Aamulehden sivujen kautta! 20 kysymystä ja voitin miehen pisteellä, hahaa!

– Lapset kehittävät ihan uskomattoman paljon tekemistä kun on aikaa. Montako tuntia jaksoivat leikata vanhoja lehtiäni ja tehdä unelmakarttoja? Maalata itsensä vesiväreillä, kun kananmunat oli maalattu? Pitää kauneushoitoa kylppärissä?

– Kodin on nähnyt ihan eri tavalla. Ehtinyt kurkkia ikkunoista maisemia. Kiitellyt, että onneksi on kohtuu iso koti ja saamme kaikki omaa tilaa. Miettinyt, että onneksi on piha.

– Kaikki se kunnianhimo, joka vielä kuukausi sitten oli on painunut johonkin piiloon. Piti tehdä yritykselle nettisivut, myydä ja markkinoida. Olin ihan tarmoa täynnä ja innoissani. Nyt kun lapset ovat kotona, en ehdi edes blogia päivittää, saatikka että ehtisin yritystoimintaa kehittää. Elämä on vähän kuin tauolla.

– Hiljaisia hetkiä ei ole. Kotona on tauoton meteli ja yksin tulee oltua, jos käy juoksulenkillä. Välillä mietin ihan ihmeissäni, miten osasin olla päivät yksin töitä tekemässä hiljaisuuden vallitessa?

– Mikä onni on, että naapurissa on esikoisen paras ystävä. Pihalla ovat jatkaneet leikkejään. Ja nyt ei tarvitse sumplia aikatauluja, kaikki ovat ja aina kotona.

– Olemme tehneet ihan ihme juttuja kun aikaa on. Mies muun muassa kuvasi videota rairuohon kasvusta. Kylläpä muuten kasvaa ja paljon päivässä!

– Alun innostus eskaritehtäviin on laimentunut niin äidillä kuin lapsella ja häntä saa vähän puskea tekemään niitä. Pihalla leikkiminen kiinnostaa huomattavasti enemmän kuin laskea tuoleja sisällä (teimme tuolinlaskutehtävän lopulta paljussa yhdessä muistellen tuolien määriä)

– Kiitos koronan ja eskaritehtävien, tiedän että meillä  on 27 ikkunaa, 29 pistorasiaa, 19 tuolia ja…. Lamput on muuten laskematta vielä!

– Miehen lomautukset alkavat pyöriä ensi viikosta alkaen ja niitä on paloissa ainakin kesäkuun loppuun asti. Tiedossa on mm. viikon mittainen vappu vailla mitään tekemistä. Sen lisäksi että vaikuttaa taloudellisesti, ahdistaa kyllä kovasti. Kuinka iloinen joskus olisi ollut viikon vappuvapaasta? Nyt työtäkin arvostaa ihan eri tavalla.


mekko PAPU DESIGN/ panta VALKAMA ACCESSORIES/ sukkikset KAIKO/ kengät DR. MARTENS/ korvikset MAMAKORU/ takki GLOBAL ESSENTIALS

Lista olisi loputon. Arki on todella erilaista kuin kuukausi takaperin. Entä teillä? Asu on muuten valittu ajatuksella, että mahdollisimman monta kotimaista merkkiä päälle, kun lehteen kuvataan.

 

We’re Brave ja ihana elämänvaihe

Lauantaita ystävät! Onpa ollut ihmeellinen viikko – olen ollut ihan hirveästi yksin tällä viikolla. Tai tarkoitan, että ilman perhettäni. Vähän vahingossa (mies on hoitanut harrastukset ja ottanut toisenkin mukaan), vähän tarkoituksella (yksi ilta tuli yllättävä Skype-puhelu ulkomailta ja hautauduin puhumaan siihen) ja sitten käynyt pari kertaa Helsingissäkin yksin ja yöpynyt tyhjässä mummolassa. Niin paljon on tullut oltua muualla (vaikka toisaalta maanantainakin oli kotipäivä ja kuopus poissa päikystä), että nyt on jo ikävä perhettä. Ihanaa, kun on viikonloppu. Vaikkakin ehkä vähän väsynyt sellainen, kuopuskin oli viime yönä ekaa kertaa yksin kaverilla yökylässä. Koko syksyn ovat sitä kyselleet ja nyt toteutui, hän oli niin onnellinen! Mutta onhan se pienelle rankkaa ja väsy iskee jälkikäteen.

Torstaina tuli joku ihan todella ihmeellinen rauha itselleni kaiken tämän kiireen keskellä. Oli ollut superenerginen aamu Uhanalla Helsingissä, olin juossut pitkän lenkin lumisateessa ja saimme naapurit iltateelle. Sen sijaan, että sitä hössöttäisi ties mitä siivouksia ja muita, istuimme rauhassa naapurien kanssa juttelemassa lasten leikkiessä. Miksei tällaista tee useammin? Ei muka ehdi, mutta kyllä nyt tunnin tai kaksi ehtii kyllä useamminkin irroittaa!

Jo aiemmin torstaina päivällä tuli kaiken stressin jälkeen fiilis, että kyllä tämä tästä. Pala kerrallaan tehden, aina saa jotain valmiiksi ja aina jää jotain tekemättä. Aina on vähän stressi mistä töitä seuraavaksi, samalla kun on ylpeä siitä, mitä on saanut aikaan. Isompi kuntaprojektini päättyy nyt tulevalla viikolla ja jättää aukon päiviini, jonka tilalle toivon löytäväni uusia haasteita! Saa muuten vinkata, jos on esimerkiksi kuntapuolen hommia Pirkanmaalla tiedossa, olipa kivaa tehdä niitäkin vuosien tauon jälkeen.

Ylipäätään tämä viikko on antanut tietynlaista rauhaa ja onnea elämäntilanteesta tällä hetkellä. Aina on omat haasteensa, epävarmuutensa ja menneisyyden traumansa, mutta tällä hetkellä meillä on menossa ihana elämänvaihe. Lapset ovat ihan superiässä. Itsenäisiä leikkijöitä, kaverien kanssa touhuajia, mutta samalla vanhempien syliin käperytyviä, iltalaulun, suukot ja muut vaativia. Aika menee ihan hirveän äkkiä, sen tajuaa nyt. Ihan hetki sitten en uskaltanut käydä edes vessassa taaperon kaatuillessa, jätin käymättä illalla suihkussa kun nukutustaistelulta ei ehtinyt ja ajattelin, etten varmaan vuosikausiin tule lukemaan kirjoja. En ehdi. Niin vain pari vuotta myöhemmin meillä on yllättävänkin paljon aikaa tehdä omiakin juttuja, mutta silti ihanan pienet pallerot (sain juuri heiltä palautetta, etteivät halua olla palleroita. Kieltäydyin tottelemasta ja sanoin että ovat aina pikkupalleroitani).

Yrittäjyyskin on näyttänyt paljon niin hyviä kuin huonoja puolia tämän neljän kuukauden aikana, jotka olen ehtinyt olla täysipäiväinen yrittäjä. On stressannut toimeentulo, seuraavien töiden löytäminen ja ärsyttänyt jatkuva osaamisensa myyminen. Olen unohdellut välillä asioita, kun päällekkäin menee niin monta eri projektia. Samalla on ollut ihan huippua, että voin suostua ja kokeilla vähän ”sitä sun tätä” työtehtävää ja tehdä töitä missä vain. Tällä viikolla olen naputellut kahvilassa Helsingissä, tyhjän mummolan lattialla, kampaajalla, kotona eri paikoissa, junassa, Onnibussissa ja ties missä. Sopii luonteelleni ihan äärimmäisen hyvin, viuhtoa sinne tänne.


jumpsuit VERO MODA/ korvikset UHANA DESIGN (saatu)/ neule VILA/ kengät H&M/ rannekoru OXXO

Täytyy nauttia kyllä siitä tilanteesta, missä juuri tällä hetkellä on, sillä mikään ei ole pysyvää. Elämä muuttuu tauotta. Lapset muuttuvat vuodessa ihan eri tyypeiksi. Sitä, missä ja mitä töitä teen vuoden päästä en tiedä vielä yhtään, mutta rohkeasti täytyy ottaa vastaan kaikki, mitä elämä antaa ja kääntää joka kivi.

Rohkeudesta kertovat nämä mielestäni älyttömän upeat Uhanan korvikset, joiden nimikin on We’re Brave. Niiden keraaminen osa on valmistettu Nuutajärven lasikylässä ja jokainen keraaminen ympyrä on vähän erilainen – niin kuin me ihmisetkin. Ylpeänä kannan näitä korviksia ja kerron niiden tarinaa, Uhana Design lienee menestyneimpiä tamperelaisia yrityksiä!

Huh, että tuli onnellinen olo kaikesta tätä kirjottaessa. Siitä, miten kiitollinen olen elämäntilanteestani, sillä tällä viikolla olen taas raottanut verhoa menneisyyden traumoistani. Kiitollinen siitä, ettei minun tarvitse pelätä, saan mennä touhottaa yrittäjänä ja kotona on tyyppi, joka pitää palikat kasassa ja kannustaa kokeilemaan kaikkia. Kun väsyksissä tappelee illalla hänen kanssaan, unohtaa välillä miten mielettömän arvokasta on, että minulla on täysi tuki ja turva kotona. Ja ihanat, ihanassa elämänvaiheessa olevat pallerot.

Kiitollisin mielin viikonloppuun, ihanaa sellaista kaikille! Oliko vähän liian siirappista tämä meno tällä kertaa, hih!