Isoja liikutuksen kyyneleitä

Heräsin tänään todennäköisesti viimeistä kertaa mummolasta. Montakohan yötä olen viettänyt tuossa kerrostaloasunnossa Helsingissä? Olen viettänyt niin lapsuuden jouluja, kuin yöpynyt omien lasteni kanssa siellä. Nyt viime aikoina olen ollut hyvin useasti pääkaupunkiseudulla ja yöpynyt yksin mummoni luona. Olen arvostanut kovasti noita iltoja, kun olemme ehtineet kahden kesken jutella. Miettinyt monesti, montako näitä yökyliä vielä on, kuinka pitkälle yli 90-vuotias rautarouva jaksaa.

Voimat ovat sen verran ehtyneet, että mummo muuttaa palveluasuntoon. Helpottunein, mutta tietysti hyvin haikein mielin asuttuaan 65 vuotta samassa asunnossa. Miettikää mikä aika. Hän on saattanut naapureita niin hautaan kuin uusiin koteihin. Todistanut monen ystävänsä lähdön ja jäänyt, ollen talossa pisimpään elänyt tyyppi. Jopa lehtihaastattelu hänestä haluttiin tämän vuoksi viime vuonna tehdä, mutta ei suostunut siihen. Tietenkään. Hän pitää matalaa profiilia.

Yli 10 vuotta on kulunut ukkini poismenosta, mutta hänkin on jotenkin läsnä tuossa asunnossa. Kun katselee kuvia ja tuolia missä hän istui lähes aina. Hänkin on jotenkin paikalla tuossa asunnossa.

Nukuimme viime yön (puolikkaan) miehen kanssa kaksin mummolla. Milloin mahdoin viedä hänet ekaa kertaa tuonne mummolaani? En enää muista. Monia kertoja hänkin on siellä vieraillut. Oli vaikeaa mennä nukkumaan, kun päässä takoi ajatus, että mummolaa ei enää ole jatkossa. Toki nyt puhutaan materiasta, sillä onneksi mummo vielä on ja toivotaan, että jaksaa vielä pitkään! Mutta elämässäni pisimpään muuttumattomana ollut asia häviää. Olen nieleskellyt ankarasti samalla mummoa tsempaten, ei ole helppo muutos hällekään.


toppi VERO MODA/ housut SOYA CONCEPT/ kengät MIGATO (Kreetalta)/ korvikset MINE GUNGÖR ART (saatu blogin kautta)

Liikutusta lisäsi vielä se, että olemme ensimmäistä kertaa ikinä erossa lapsista kuusi yötä. Olin siis koko matkan Jyväskylästä Helsinkiin jo pala kurkussa. Kuulin lähtiessämme lasten äänet leikkipuistosta ja kyyneleet nousivat silmiin. Sanoin, että käydään vielä kerran sanomassa heippa, mutta mies kieltäytyi ja kurvasi kohti moottoritietä. Sanoi, että parempi lapsillekin etten mene puistoon nyyhkimään uusia heippoja. Oli varmaankin oikeassa.

Matkalla pysähdyimme miehen isän haudalla, miMIssä tulee käytyä hyvin harvoin. Liikuttava hetki sekin. Sydän sykkyrällä meni siis eilisilta.

Kun luette tätä, minä olen juuri laskeutunut Kroatiaan miehen kanssa kaksin. Huh miten jännää. Ja huh mikä lennon lähtöaika, kello 5 lähtevä lento jätti sen vikan yön mummolassa aika tyngäksi!

Liikututko itse helposti? Onko sinulla vielä isovanhempia elämässäsi?

Vaiva, josta ei tee mieli puhua

Ja puhun silti. Eilen vähän mutisin jotain Instastoriesin puolella asiasta ja saa aina heti monelta seuraajaltani viestejä, että sielläkin kärsitään. Silti puhutaan niin henkilökohtaisesta vaivasta, vaikkakin jollain tasolla yleisestä, ettei siitä jotenkaan tee mieli puhua. Ei kehtaa, hävettää, vaikka eihän asia ole millään tavalla oma vikani.

Tuon vaivan nimi on endometrioosi. Kun lensin yläasteella ranskantunnilta ulos hysteerisen kohtaukseni takia, en tietenkään voinut sanoa, että kuukautiskipuni olivat niin hirveät, etten pystynyt lopettamaan hepuliani. Itkin ja nauroin yhtä aikaa ja pelkäsin pyörtyväni. En unohda tuota 14-vuotiaana koettua tuskaa ikinä, sillä hävetti ja mietin, miten kaikki muut selviävät koulupäivistä, kun itse en meinannut selvitä 45 minuutin tuntia ilman vessakäyntejä. Sain pahan anemian kun verta tuli niin holtittomasti, hemoglobiinini oli 90. Iskettiin rautakuuri käteen, mutta se siitä. Enempää ei seurailtu tai tutkailtu.

Aloitin 15-vuotiaana syömään e-pillereitä, joka olikin järkevin teko siinä tilanteessa. Ne huijasivat elimistöäni niin, ettei vaiva päässyt pahemmaksi. Kun olin puoli vuotta ilman 8 vuotta myöhemmin, sain lääkäriltä ohjeet, ettei kannata. Kannattaa jatkaa sitä elimistön ”huijaamista”, niin kauan kuin esimerkiksi lapsihaaveita ei ole. Niinpä jatkoin, ihan hirveän pitkään. Harmitti, sillä hormonit tekivät minut aika ailahtelevaiseksi ja alakuloiseksi. En ollut koskaan täysin oma itseni niiden alla. Ja hei, 13 vuotta kuitenkin kului niin.

Sitten riitti. Halusin löytää itseni. Ja kun se hirveä puolivuotinen huonon ihon yms. kanssa oli takana, aloinkin voida paremmin. Päätin, etten enää ikinä koske hormoneihin. Meni pari vuotta ja sitten tulikin raskaudet ja imetykset ja kroppa oli itse asiassa todella rauhassa. Olen jälkikäteen kuitenkin kiitollinen pilleriajastani, sillä vaiva ei levinnyt pahemmaksi ja ehkä takasi osaltaan sen, että minusta on tullut äiti. Kuka tietää, mutta näin uskon.

Ensimmäinen vuosi kuopuksen imetyksen jälkeen meni ihan hyvin, mutta viimeiset 1,5 vuotta homma on pahentunut koko ajan. Nyt voin laskea yhden käden sormilla ne ”normaalit päivät” kuukaudesta, kun minuun ei satu, maha ei ole kipeä ilmapallo johon kiellän lapsia koskemasta, enkä heitä kesken lenkin kaksinkerroin. Niitä päiviä on yleensä noin kolme heti kuukautisten jälkeen. Jotka nekin tulevat ihan milloin lystäävät, ei ole mitään laskukaavaa tai säännöllisyyttä hommassa. Sitten alkaa turvotus, nipistelevä kipu, täryytyksestä (juoksusta) paheneva kipu, kipu, kun rakkoa ei saa tyhjäksi. Viiltävät kivut reisissä kesken yön, niin ettei saa nukuttua. Krampit reisissä. Niin ja se viime kesän lopussa puhjennut kystakin, josta huusin niin, että mies soitti ambulanssin, kun olin niin kivuisssani. Suoneen tiputettu kipulääke auttoi pian, mutta vitsi sitä säikähti ja aloin miettiä, että mitä jos tuollainen sattuu jossain haasteellisemmassa paikassa kuin kotona?

Ehkä turhamaisin vaiva on turvotus ja painon lisääntyminen. On saa**nan turhauttavaa (anteeksi että sanon näin, ottaa välillä vaan niin päähän) treenata 6 tuntia viikossa ja tehdä tsiljoona vatsalihasta ja tuloksena on, että maha on kipeä ilmapallo aina vaan ja housut eivät mahdu jalkaan. Jos olen todella tarkka siitä mitä syön, olo on vähän parempi. Leipä, pasta ja peruna ovat kiellettyjen listalla siinä tapauksessa, samoin kuin sokeri ja hiilihapotetut juomat. Kaalit, palkokasvit ja muut sattuvat. Mutta kun samaan aikaan taistelen alati tippuvia rautavarastoja ja anemiaa vastaan, en voi puljata ruokien kanssa niin paljoa, yritän enemmän ajatella niitä rautoja ja ottaa vastaan mahakivun. Syön yleensä nykyään ihan ihmeen pieniä annoksia, mutta usein, en vain pysty. Syömisestä on tullut pakollinen paha, kun siitä lähes aina tulee huono olo.


t-paita ja aurinkolasit H&M/ housut Kyprokselta/ kengät Migato (Kreetalta)

Onneksi minulla on lapset maailmassa. Onneksi tämä nyt ei ole mikään kuolemanvaara, mutta yhä enemmän ja enemmän koko elämää määrittävä juttu. En ole uskaltanut hormoneihin enää koskea, mutta alkaa tuntua siltä, että ehkä kohta on pakko. Elämäkin on ollut niin hössötystä ja kiireistä, että on jäänyt itsensä hoito vähälle. Enkä kehtaa palata sille endometrioosispesialistille, jolla viime kesänä kävin ja lupasin syödä hormoneita. Hävettää, kun en syönytkään.

Kuinka moni kanssasisar tuskailee saman vaivan kanssa? Onko antaa vinkkejä tai esimerkiksi lääkärisuosituksia? Halaus teille tuskan kanssa eläville, tiedän että vaiva voisi olla paljon pahempikin, mutta samalla pelkään että se pahenee koko ajan.

Olipa jotenkin noloa kirjoittaa näistä julkisesti, vaikka vaiva on suhteellisen yleinen. Tekee mieli mennä piiloon kun selittää mahavaivoistaan. Mutta vertaistuki, se on parasta! <3

Ekasta yöstä tulikin kaksi ekaa yötä

Tämä kesä on ollut kyllä täynnä yllätyksiä ja suunnitelmat muuttuvat joka päivä. Tähän mennessä yllätykset eivät ole olleet kauhean positiviisia, mutta tällä kertaa oli.

Mietin miten taustoittaisin asiaa, mutta sanon tiivistetysti, että välillä elämä vie. Tarkoitus ei ole puolustella, vaan vähän valaista miten äkkiä elämä juoksee eteenpäin.

Kun ainoa kummityttömme syntyi 13 vuotta sitten, asuimme vielä Englannissa. Kun tapasin hänet ensi kertaa, oli lääkäri väläytellyt ajatuksia omasta lapsettomuudestani. Että näyttää siltä, että niin voisi käydä. Elämäni ja ajatukseni myllersivät kovasti, etsin niin töitä, tein gradua kun aloin työstää asiaa, että me olemme sitten ehkä kaksin aina. Halusin takaisin ulkomaille tavalla tai toisella ja käänsin itseäni suojellakseni ajatukset vauvoista ja perhe-elämästä sellaiseksi, etten minä olisi sitä halunnutkaan. Sitten olimme useamman vuoden Thaimaassa. Kummityttö eli pikkulapsiaikaa. Kesäisin halusimme hoitaa synttärimuistamisen aina jollain elämyslahjalla, sillä koin, että ne olisivat hetkiä, jotka jäisivät mieleen. Kävimme Särkänniemessä, Muumimaailmassa ja leffassa. Lasten maailma oli silti minulle hyvin vieras, enkä ollut juuri tekemisissä lasten kanssa ikinä missään.

Yks kaks minun elämäni oli taas yhtä härdelliä, oli pieni vauva, sairas koira ja oikeustaistelu talosta. Olin hyvin uupunut ja kaikki ylimääräinen karsiutui elämästä. Kun vihdoin olin päässyt siihen lasten maailmaan, äkkäsin, että se pieni kummityttö onkin jo aika iso. Kävimme Muumimaailmassa vielä, kun hän oli 8-vuotias ja oma taaperomme 1-vuotias. En esimerkiksi koskaan tajunnut, että olisimme voineet pyytää hänet yökylään ja lapset rakastavat yökyläilyä, toisaalta kun esikoinen valvotti 2,5 vuotta pelkäsin pyytää ketään lapsivieraita taloon. Olisi ehkä pitänyt älytä, ettei koululaiset enää hillu taaperon tavoin. Kuten sanottu, lasten maailma oli minulle vieras, enkä osannut ajatella.

Vasta omien lasten myötä olen päässyt oikeasti kiinni lasten elämään ja vähän siihen, mikä on minkäkin ikäiselle tärkeää ja kuinka vanha uskaltaa lähteä yökylään. Esikoinen on rakastanut yökyläilyjä niin kummeillaan kuin serkkulassa. Lähtenyt vähän jännittäen, palannut ihan uuvuksissa, mutta puhunut niistä pitkään ja innoissaan. Olen joskus harmitellut, että missasin tilaisuuden pyytää pientä kummityttöä meille yöksi omien vauvavuosien pyörityksessä.

Juhannuksena sain viestin, jossa kyseltiin, voisiko tuo 13-vuotias neiti tulla meille yöksi. Oli tulossa Tampereelle treffaamaan kaveriaan ja kysyi yökyläpaikkaa. Olin yhtä hymyä. Vastasin, että totta kai ja aina ja niin paljon kuin sielu sietää. Olin jo vähän tyhmästi ajatellut että ”tämä juna meni jo, hän on iso, eikä kiinnosta yökyläily kummien luona”, joten olin todella otettu, että omasta ehdotuksestaan halusi tulla. Kun hän saapui tiistaina, tytöt totta kai omivat hänet hetkeksi, mutta ehdimme paljon jutella. Ja kävi niin, että hän jäi toiseksikin yöksi.


t-paita ONLY/ hame & korvikset LINDEX/ aurinkolasit ja kukkapanta H&M/ kengät MIGATO (ostettu Kreetalta vuonna 2016, Migato löytyy Haniasta)

Olen ollut hyvin iloinen, että ehdimme tutustua puolin ja toisin. Harmi, että mies on ollut töissä, mutta kerroin kyllä juurta jaksain illalla kaiken. Tämä juna ei mennytkään vielä, vaan vielä ehtii luoda yhteyden teini-ikää lähestyvään neitoseen. Olin todella iloinen tästä kesäyllätyksestä. Mieleeni tuli kesä, kun lähestyin itse 13 vuoden ikää ja kummini olivat meillä Jyväskylässä kylässä. Olimme keskustassa ja yks kaks kummisetäni häipyi Sokokselle ja tuli hetken päästä ulos heiluttaen lippuja (1990-luvun alussa liput ostettiin Sokoksen lipunmyynnistä eikä mistään Internetistä!). ”Ostin sinulle liput Green Dayn keikalle”, hän iloitsi. Haukoin henkeäni. En ollut ikinä ollut missään isolla keikalla, olin vasta 12-vuotias, pääsisinkö, mitä äiti ja isä sanovat? No, totta kai pääsin kummisedän kanssa, ehkä he olivat jo asian puhuneetkin. En ikinä unohda tuota iltaa, vihreiden tukkien määrää ja kummisedän ylläriä.

Ei ihmisten tarvitse loppujen lopuksi olla elämässä paikalla koko ajan. Riittää, että tietää, että jossain on ns. ekstra-aikuisia, jotka ottavat sinut avosylin vastaan ja ovat kiinnostuneita elämästäsi ja siitä, miten sinulla menee. Minä olin tänä keväänä ensimmäistä kertaa ikinä leffassa kummitätini kanssa. Käytiin teellä ja juteltiin. Olin todella onnellinen päivästä.

Meidän kummitytön ensimmäinen yökyläily kotonamme venyi kahteen yöhön. En unohda ihan hevillä tätä kesäylläriä ja toivon, että saadaan ottaa pian uusiksi. Ihana nuori neiti. <3

Millainen suhde sinulla on omiin kummeihisi tai kummilapsiisi? Erilaisia tarinoita on varmasti loputtomiin, kuulisin niistä mielelläni!

P.S. Kuvat ovat otettu vain joitakin tunteja sen jälkeen, kun mies oli palannut sairaalasta käden leikkauksesta. Tuntia ennen, kun esikoinen oksensi noihin kenkiini. Tulivat kuvat mieleen näistä kesän ylläreistä. ;)