Mikään ei muutu?

Yö meni valvoessa ja aamulla törmäsin Minnean muruja-blogin tekstiin siitä, mikä elämässä on muuttunut viidessä vuodessa. Teksti pysäytti. Hymyilytti, kun mietin, että omassa elämässä lähes kaikki. Tai jos mennään ajassa 10 vuotta takaisin, millaista elämä oli silloin? Erilaista, hyvin erilaista. Tehdään pieni aikamatka näiden asukuvien myötä, jotka otettiin matkalla ristiäisiin.

Viisi vuotta sitten, vuonna 2013

Tuo vuosi lienee muutoksen vuosista suurin, sillä minusta tuli ensi kertaa äiti. Alkuvuodesta taapersin mahani kanssa jännittäen tulevaa, purin parhaani mukaan vielä muuttolaatikoita ja pesin vauvanvaatteita. Kävin koiramme kanssa lenkillä ja jatkuvasti eläinlääkärissä. Vauva syntyi laskettuna päivänä kuin oppikirjasta ja muutti meidän elämämme täysin. Olimme olleet 12 vuotta yhdessä lapsettomina, joten arkea täytyi opetella uusiksi. Koira oli toki sitonut paljon, mutta yövalvominen oli ainakin ihan oma juttunsa! Kaksiviikkoisen vauvan kanssa olin taas eläinlääkärissä ja kun vauva oli 3 kuukautta vanha, tuli pommi, että uusi kotimme ei voi hyvin. Siinä sitten istuimme pihalla silmät ristissä valvomisesta, miettien mitä teemme jatkuvasti sairastelevalle koiralle, mitä teemme kodin kanssa ja miten tätä kaikkea jaksaa. Itkimme ja juttelimme aina yömyöhään, kun vauva oli nukahtanut.

Kesällä koiralle etsittiin uusi koti. Loppukesän myötä lopetin blogini, enkä uskonut sitä enää ikinä kaivavani esiin. Blogin nimi tuntui irvokkaalta siinä vaiheessa, kun itkin silmät päästäni koiraa, jaksoin hädin tuskin pukea, etsin meille väliaikaista kotia ja nukuin tunnin pätkiä öisin peläten miten selviämme. Syksyllä kävimme puolivuotiaan vauvan kanssa katsomassa vuokra-asuntoja. Tähän aikaan, itse asiassa 7.11. eli päivälleen viisi vuotta sitten kannoimme tavaraa varastoon ja vuokrakämppään ja muutimme takaisin keskustaan. Palkkasimme asianajajan, aloimme repiä kotia palasiksi. Koko se idylli uudesta omakotitalosta, koirasta ja vauvasta oli murentunut muutamissa kuukausissa. En jaksanut pitää ystäviin yhteyttä, olin synkkä itkuinen ihminen ja pimeä vuodenaika pahensi sitä. Pakotin itseäni vauvaharrastuksiin, jotta pysyin arjessa kiinni ja miehen kontolle jäi enemmän taloasiat. Parisuhteemme koki valtavan kovia.

Hassua siis, että tuo vuosi viisi vuotta sitten on sellainen, josta jäi päällimmäisenä kamalat muistot, vaikka se toisaalta oli elämäni onnellisin hetki, kun minusta tuli äiti. Yhtä aikaa elämään tuli paljon hyvää ja paljon pahaa. En ole koskaan ollut niin rikki ihmisenä, kuin tuona vuonna, enkä pysty ajattelemaan sitä itkemättä vieläkään. Elämä on muuttunut ja paljon viidessä vuodessa, lapsia on kaksi, kotia on korjattu ja paljon ja unet ovat palanneet, samoin kuin värit elämään.

10 vuotta sitten, 2008

Tämä muisto hymyilyttää, sillä kyseinen vuosi on niin valtavan kaukana nykyisestä tilanteestani! Olimme saaneet miehen kanssa yliopistot kasaan ja pääsääntöisesti olimme koko vuoden Phuketissa, kesällä muutaman kuukauden Suomessa. Olimme ajatelleet kokeilla yhden talven siellä asumista, mutta homma vei mennessään ja talvia kertyi kolme. Koin asiasta huonoa omatuntoa, sillä olinhan juuri valmistunut maisteriksi. Minun pitäisi suunnitella uraa ja asettua jajaja, eikä huidella maailmalla huusi omatunto. Samalla koin, että olin pitkästä, pitkästä aikaa hyvin riippumaton mistään. Ei ollut enää kouluja joihin on ”pakko” mennä, ei mitään pakkopakkoa elämässä. Miksi siis en työskentelisi ulkomailla, kun siihen oli mahdollisuus? Kotimme Tampereen keskustassa oli vuokralla ja teimme kuusipäiväistä viikkoa Thaimaassa. Palkalla tuli hyvin toimeen ja vapaapäivät sukeltelimme ja välillä piipahdimme muun muassa Kuala Lumpurissa sekä Singaporessa. Ennen kauden alkua olimme viisi päivää Similanilla sukeltamassa ja kauden jälkeen jäimme myös lomailemaan. Olen hyvin hyvin onnellinen siitä, että sain olla samassa työpaikassa mieheni kanssa ja jaamme nämä muistot. Sitä on vaikeaa selittää kenellekään, millaista elo siellä oli. Samalla tuntui, että olen maailman onnellisin ja toisaalta, että pakenen jotain ”oikeaa” elämää Suomessa ja vastuuta ja ties mitä.

Pidin tuona kesänä valmistujaisjuhlat ja ahdistelin, kun en halunnut jäädä Suomeen toimistohommiin. Molemmat meistä ajattelivat, että pitäisi, mutta kun kesäkuussa oli satanut pari viikkoa kaatamalla ja oli hirveän kylmä, tuli mieheni kesätyöpaikasta kotiin prätkällä, nappasi kypärän pois päästään ja sanoi kerrostalomme ovella ”kyllä me lähdetään takas sinne Thaimaahan”. Muistan 10 vuoden jälkeenkin tuon hetken hyvin elävästi ja missä kohtaa itse olin. Hymyilin onnesta, sitä minäkin halusin, mutta koko ajan mietin että ”emme voi”. Nyt 10 vuotta myöhemmin olen monta kertaa kiitellyt sitä, että mentiin ja koettiin kun todellakin voitiin! En vaihtaisi noita vuosia mihinkään.

Kun palasimme Suomeen kesäksi, päätin suorittaa moottoripyöräkortin, jotta selviäisin paremmin Thaikkulassa mopolla. Sitä hieroessa menikin kesällä aikaa. Lisäksi opetin maahanmuuttajille suomen kieltä ja hämmästyin, kuinka he itkien päästivät minusta irti. Lapseni leikkivät nykyään kissalla, jonka sain venäläisiltä naisilta. En ollut tajunnut, kuinka he olivat kiintyneet opettajaansa ja hämmästyin lahjojen ja halausten määrää lokakuussa lähtiessä takaisin Thaimaahan. He itkivät, toivat ruokaa, pehmoleluja ja vaatteita muistoksi ja minä häkeltyneenä kiittelin.

Kesällä 2008 kuoli myös marsumme, joka eli kunnioitettavat 7 vuotta ja oli viimeisen talven veljieni hoidettavana.

Otsikkoon siis vastaten, todellakin muuttuu, kaikki muuttuu ja koko ajan. Yksi mikä on säilynyt erilaisten vuosien ja kokemusten läpi on parisuhteemme ja siitä olen hirveän onnellinen. Että voin jakaa kaikki reissumuistot ja lasten syntymät saman ihmisen kanssa. Edelleen arkipuheessamme on jotain thai-kielen sanoja ja edelleen viittaamme 10 vuotta vanhoihin juttuihin, onneksi toinen ymmärtää ne.


paita PART TWO (saatu BY EMKASTA pari vuotta sitten)/ rannekoru SYSTER P (saatu)/ hame NOSH ORGANICS/ korvikset THE OTHER STORIES/ kengät PALMROTH (saatu)/ takki VILA

Vastuuta ja sen myötä huolta ja murehtimista on tullut elämään lisää, mutta toisaalta sen kaltaista onnea, mitä en tiennyt edes olevan. Elämä on muuttunut ja elämä on kantanut. Kiitos Minnea tästä ideasta, rakastan vanhojen muistelua!

Asu kuvattiin Hämeenlinnassa, josta a) löysin söpön vaaleanpunaisen talon b) juoksin hirveässä kiireessä lapsille ristiäisiin juhlakengät ja jouduin ottamaan molemmille liian isot. Ristiäisasuun vaihdoin sisälle korkkarit, mutta pihalla oli nämä ylipolvensaappaat, jotka kestävät rapakelejä ja joista voi taittaa varren jos haluaa vähän vaihtelua ilmeeseen! Asu koostui kahdesta kovasta kotimaisesta sekä pari vuotta vanhasta paidasta, jota rakastan, mutta joka on ollut liian vähän käytössä!

Onko oma elämäsi muuttunut rajusti viidessä tai kymmenessä vuodessa?

Ihan pyörällä päästäni

Siis apua. Siinä nyt ovat ensimmäiset sanat, jotka tulee mieleen. Tästä tulee ensimmäinen päivitykseni uudelle, omalle domainille. Mietin monta päivää, mitä tähän kuuluu kirjoittaa. Jatkanko siitä mihin jäin, vai rustaanko kenties jotain esittelyä? Löytääkö tänne uusia kasvoja vai pysyvätkö mukana lähinnä vanhat? Ja perinteinen paniikkikin iski: nuo muut blogit ovat niin upeita, mitä minä nyt uskallan kirjoittaa! Ja kuvata! Tuli todellinen rimakauhu. Miten sitä on niin vaikeaa uskoa omiin kykyihinsä, kun alkaa jännittää liikaa?

Toinen syy, miksi en ole vielä mitään uuteen pohjaan kirjoittanut ovat viimeisten päivien tapahtumat. Olen viipottanut menemään ja kaksi yötä olin bloggarireissulla Jyväskylässä. Oli aivan mahtava viikonloppu ja eilen oli taas ihanaa nähdä perhettä, ehti tulla jo ikävä.

Muutamien päivien aikana ehti tapahtua hurjasti. Blogi otti ja vaihtoi vauhdilla osoitetta, olin jotenkin ihan hirveän ylpeä tästä muutoksesta. Sitten menin tapahtumasta toiseen ja kuvia kertyi lähes tuhat muutamalta päivältä. Tutustuin moneen uuten ihmiseen pari yötä kestäneellä reissulla. Ehdin nähdä vanhempiani ja mummoani. Sain kaksi ihanaa halittavaa palleroa eilen syliini, ikävä oli ollut molemminpuolinen.

Olen siis ihan pyörällä päästäni ja tapahtuneita asioita täytyy sulatella. Olo on…

sekava
onnellinen
väsynyt
inspiroitunut
rentoutunut
hämmentynyt
utelias
jännittynyt
kiitollinen

ja kaikkea muuta. Nyt vedän henkeä ja alan miettiä, mistä jatkaa turinointia uudella alustalla. Onko täällä uusia tyyppejä mukana?

Kyllähän tässä vielä viilailtavaa on, itse kaipaan eniten postaushistoriaa joka vielä uupuu sivupalkista. Siellä kuitenkin piilottelee lähes seitsemän vuoden jutut. Josko se tästä taas lähtee!

Viimeisin arvonta jäi ehkä hieman muuton jalkoihin, mutta asuäänestyksen voittaja syyskuulta oli asu numero 1, arvontavoitto osui puolestaan Annalle. Kiitos kaikille osallistumisesta!

Upeaa alkanutta viikkoa, nautitaan kauniista ruskasta! Uuden edessä on aina vähän normaalia jännittää, vai mitä?

En olisi tällainen ilman sinua – ajatuksia pitsihääpäivänä

13 vuotta sitten sanoimme toisillemme tahdon Jyväskylässä. Kuuntelimme, kun ystävä lauloi kirkossa Can you feel the love tonight ja itkin meikkini poskille hääpäivän alkajaiksi. Tuo samainen ystävä piti puheen häissä, joihin osallistuimme lauantaina (ja montakohan kertaa illan aikana minä taas itkin). Kaikki oli aivan ihana ja nostimme päivän yhdeksi parhaista hetkistä sen, kun istuimme hääautossa ja matkasimme kohti juhlapaikkaa. Se oli ainoa hetki ihan kaksin.

Siitä alkoi yhteinen matkamme avioparina, joka on ollut niin kuin jokainen parisuhde, täynnä ylä- ja alamäkiä. Olen jotenkin hassusti ajatellut, ettemme ole kauheasti muuttuneet, mutta kun katselin eilen vanhoja kuvia häistä ja häämatkalta, tajusin että olemme muuttuneet molemmat ja paljonkin. Toki ulkoisesti, mutta sisäisestikin. Puhumattakaan siitä, paljonko vanhemmuus on meitä muuttanut.

Kun katselin noita kuvia, mietiskelin sitä epävarmuutta, joka sisälläni vielä oli. Olin aivan varma, että haluan viettää tämän miehen kanssa loppuelämäni, mutta se olikin sitten ehkä ainoa asia, mistä olin tuolloin varma. Olin kauhean epävarma ja keskeneräinen ja osaksi olen sitä varmasti aina, mutta vuodet ovat tuoneet itsevarmuutta. Siinä kuvia katsellessani mietin, kuinka kiitollinen siitä saa olla, että tuo mies on rakastanut jo silloin, kun olen ollut epävarma parikymppinen. Ja rakastaa nyt, kun olen neljääkymppiä lähestyvä perheenäiti.

Hääpäivä ei unohdu koskaan. Parhaintahan päivässä olivat ne rakkaat ihmiset, jotka pitivät puheita, tanssivat ja nauroivat kanssamme. Häähumusta jatkoimme suoraan Etelä-Afrikkaa kohti ja olimme kaksi viikkoa häämatkalla. Täytyy sanoa, että se tyhjyys, mikä iski syyskuussa lompiessani takaisin yliopistolle oli hämmentävä. Niin kauan päivää oli suunniteltu ja odotettu.

Kulunut talvi ei ollut helppo meille ja välillä tuntui, että parisuhde natisi liitoksissaan. Sitten tuli hetkiä, kun juoksimme kaatosateessa hyvillä mieli, hypimme mereen Kyproksella tai saunoimme kaksin lasten jo nukkuessa ja juttelimme asioita halki. Kaikki oli taas hyvin. Sitähän se parisuhde on ja arjessa vaaditaan usein sitä tahtoa rakastaa. Onneksi olemme molemmat kohtalaisen jääräpäisiä tyyppejä, jotka eivät luovuta helpolla.

Noita hääkuvia ja lapsenkasvoisia meitä katsoessani mietin, miten vähän luotan ihmisiin. Epäilin jopa naimisiin mennessäni, että noinkohan tuo mies rinnalla oikeasti tykkää minusta. Olin saanut niin pahasti siipeeni, että luottamusta kehenkään on ollut vaikeaa luoda. Samaan syssyyn mietin, miten monta kuvaa elämän varrelta mieleeni tulvi, missä arjen teot ovat osoittaneet, kuinka paljon hän välittää. Kuinka hän suostui kaikkiin hupsuihin hääideoihini hääkyyhkyistä lähtien. Kuinka hän innosti minutkin lähtemään vaihto-opiskelemaan ja miten en ikinä vaihtaisi tuota aikaa Englannissa mihinkään. Kuinka hän opetti minut kädestä pitäen sukeltamaan. Järjesti täpötäydessä Bangkokin bussissa minulle toisen istumapaikan, kun meinasin ahtaanpaikankammoisena panikoida. Kun sain sukeltajantaudin, hän istui tuntikausia kammion ulkopuolella ja katseli minua niin huolestuneella ilmeellä, että teki mieli lohduttaa. Kuinka thaimaalaiset hoitajat sanoivat, etteivät ole ikinä nähneet kenenkään kököttävän siellä ulkopuolella noin kauaa ja ”he really must love you”. Kun sain denguekuumeen, hän istui kanssani sairaalassa tuijottamassa Simpsoneita ja nukahti vaatteet päällä sairaalan sohvalle. Esikoisen syntyessä minä kiljuin lopussa etten pysty tähän, mutta hän sanoi painavalla äänellä ”jos tähän joku pystyy niin se olet sinä”. Voimaannuin niin tuosta ajatuksesta, että lapsi syntyi vain minuutteja tuon lauseen jälkeen. Kun ajoin moottoripyöräkorttia ja tuskailin, ettei tästä tule mitään, hän vuokrasi pyörän ja opetti minua sinnikkäästi parkkipaikalla pujottelemaan. Hän ottaa kaikki asukuvani ja sanoo, että haluaa tukea minua tekemään asioita, joista tykkään. Murjotin perjantaina, kun Apulannan keikkaliput lokakuulle oli myyty loppuun. Hän hommasi lauantaina ne meille. Kun pari viikkoa sitten pyörin vatsakivuissani, hän lupasi tulla heti jos tarvitsen ja tulikin sitten kotiin läpimärkänä hiestä, kun oli polkenut hädissään niin kovaa pyörällä.

13 aviovuoden aikana on kertynyt lukuisia esimerkkejä siitä, kuinka hän on osoittanut välittävänsä. Toivottavasti minäkin olen osannut sen tehdä toiseen suuntaan. Ja muistanut kiittää. Sillä on paljolti mieheni suoraselkäisyyden ja rohkeuden ansiota, että minäkin uskallan nykyään seisoa omilla jaloillani, uskon omiin mahdollisuuksiini ja kykyihini, enkä ole sellainen epävarma raakile. Hänen tukensa ja innostuksensa on saanut minut harrastamaan lajeja, mihin en uskonut pystyväni, hänen tsemppauksensa on vienyt meidät asumaan ulkomaille ja hänen tuellaan olen juossut ensimmäisen puolimaratoninkin. En tiedä millainen ihminen olisin ilman miestäni, mutta koen, että hän on tehnyt minusta kokonaisen.

Vuodet ovat vierineet hurjaa vauhtia ja me olemme kasvaneet yhdessä. Joskus ärsyttää, että tappelutkin menevät aina samalla kaavalla ja toistelemme samoja asioita, mutta toisaalta, tiedämme tasan tarkkaan mistä toinen ärsyyntyy ja millä toinen leppyy. Arvaamme monesti, mitä toinen meinaa sanoa. Tunnemme vielä niin paljon paremmin kuin tuolloin 13 vuotta sitten, eikä elämässäni ole muita, kenen edessä uskaltaisin olla täysin oma itseni. Laulaa, nauraa, kiukutella ja itkeä luottaen siihen, ettei toinen pelästy vaan pysyy aina rinnalla.

Toivon monia yhteisiä vuosia lisää. Kiitos mieheni, kun olet.