We’re Brave ja ihana elämänvaihe

Lauantaita ystävät! Onpa ollut ihmeellinen viikko – olen ollut ihan hirveästi yksin tällä viikolla. Tai tarkoitan, että ilman perhettäni. Vähän vahingossa (mies on hoitanut harrastukset ja ottanut toisenkin mukaan), vähän tarkoituksella (yksi ilta tuli yllättävä Skype-puhelu ulkomailta ja hautauduin puhumaan siihen) ja sitten käynyt pari kertaa Helsingissäkin yksin ja yöpynyt tyhjässä mummolassa. Niin paljon on tullut oltua muualla (vaikka toisaalta maanantainakin oli kotipäivä ja kuopus poissa päikystä), että nyt on jo ikävä perhettä. Ihanaa, kun on viikonloppu. Vaikkakin ehkä vähän väsynyt sellainen, kuopuskin oli viime yönä ekaa kertaa yksin kaverilla yökylässä. Koko syksyn ovat sitä kyselleet ja nyt toteutui, hän oli niin onnellinen! Mutta onhan se pienelle rankkaa ja väsy iskee jälkikäteen.

Torstaina tuli joku ihan todella ihmeellinen rauha itselleni kaiken tämän kiireen keskellä. Oli ollut superenerginen aamu Uhanalla Helsingissä, olin juossut pitkän lenkin lumisateessa ja saimme naapurit iltateelle. Sen sijaan, että sitä hössöttäisi ties mitä siivouksia ja muita, istuimme rauhassa naapurien kanssa juttelemassa lasten leikkiessä. Miksei tällaista tee useammin? Ei muka ehdi, mutta kyllä nyt tunnin tai kaksi ehtii kyllä useamminkin irroittaa!

Jo aiemmin torstaina päivällä tuli kaiken stressin jälkeen fiilis, että kyllä tämä tästä. Pala kerrallaan tehden, aina saa jotain valmiiksi ja aina jää jotain tekemättä. Aina on vähän stressi mistä töitä seuraavaksi, samalla kun on ylpeä siitä, mitä on saanut aikaan. Isompi kuntaprojektini päättyy nyt tulevalla viikolla ja jättää aukon päiviini, jonka tilalle toivon löytäväni uusia haasteita! Saa muuten vinkata, jos on esimerkiksi kuntapuolen hommia Pirkanmaalla tiedossa, olipa kivaa tehdä niitäkin vuosien tauon jälkeen.

Ylipäätään tämä viikko on antanut tietynlaista rauhaa ja onnea elämäntilanteesta tällä hetkellä. Aina on omat haasteensa, epävarmuutensa ja menneisyyden traumansa, mutta tällä hetkellä meillä on menossa ihana elämänvaihe. Lapset ovat ihan superiässä. Itsenäisiä leikkijöitä, kaverien kanssa touhuajia, mutta samalla vanhempien syliin käperytyviä, iltalaulun, suukot ja muut vaativia. Aika menee ihan hirveän äkkiä, sen tajuaa nyt. Ihan hetki sitten en uskaltanut käydä edes vessassa taaperon kaatuillessa, jätin käymättä illalla suihkussa kun nukutustaistelulta ei ehtinyt ja ajattelin, etten varmaan vuosikausiin tule lukemaan kirjoja. En ehdi. Niin vain pari vuotta myöhemmin meillä on yllättävänkin paljon aikaa tehdä omiakin juttuja, mutta silti ihanan pienet pallerot (sain juuri heiltä palautetta, etteivät halua olla palleroita. Kieltäydyin tottelemasta ja sanoin että ovat aina pikkupalleroitani).

Yrittäjyyskin on näyttänyt paljon niin hyviä kuin huonoja puolia tämän neljän kuukauden aikana, jotka olen ehtinyt olla täysipäiväinen yrittäjä. On stressannut toimeentulo, seuraavien töiden löytäminen ja ärsyttänyt jatkuva osaamisensa myyminen. Olen unohdellut välillä asioita, kun päällekkäin menee niin monta eri projektia. Samalla on ollut ihan huippua, että voin suostua ja kokeilla vähän ”sitä sun tätä” työtehtävää ja tehdä töitä missä vain. Tällä viikolla olen naputellut kahvilassa Helsingissä, tyhjän mummolan lattialla, kampaajalla, kotona eri paikoissa, junassa, Onnibussissa ja ties missä. Sopii luonteelleni ihan äärimmäisen hyvin, viuhtoa sinne tänne.


jumpsuit VERO MODA/ korvikset UHANA DESIGN (saatu)/ neule VILA/ kengät H&M/ rannekoru OXXO

Täytyy nauttia kyllä siitä tilanteesta, missä juuri tällä hetkellä on, sillä mikään ei ole pysyvää. Elämä muuttuu tauotta. Lapset muuttuvat vuodessa ihan eri tyypeiksi. Sitä, missä ja mitä töitä teen vuoden päästä en tiedä vielä yhtään, mutta rohkeasti täytyy ottaa vastaan kaikki, mitä elämä antaa ja kääntää joka kivi.

Rohkeudesta kertovat nämä mielestäni älyttömän upeat Uhanan korvikset, joiden nimikin on We’re Brave. Niiden keraaminen osa on valmistettu Nuutajärven lasikylässä ja jokainen keraaminen ympyrä on vähän erilainen – niin kuin me ihmisetkin. Ylpeänä kannan näitä korviksia ja kerron niiden tarinaa, Uhana Design lienee menestyneimpiä tamperelaisia yrityksiä!

Huh, että tuli onnellinen olo kaikesta tätä kirjottaessa. Siitä, miten kiitollinen olen elämäntilanteestani, sillä tällä viikolla olen taas raottanut verhoa menneisyyden traumoistani. Kiitollinen siitä, ettei minun tarvitse pelätä, saan mennä touhottaa yrittäjänä ja kotona on tyyppi, joka pitää palikat kasassa ja kannustaa kokeilemaan kaikkia. Kun väsyksissä tappelee illalla hänen kanssaan, unohtaa välillä miten mielettömän arvokasta on, että minulla on täysi tuki ja turva kotona. Ja ihanat, ihanassa elämänvaiheessa olevat pallerot.

Kiitollisin mielin viikonloppuun, ihanaa sellaista kaikille! Oliko vähän liian siirappista tämä meno tällä kertaa, hih!

Erilainen joulustressi

Eilen oli kaikki jotenkin hetken ”normaalisti”. Lunta (räntää) tuprutti taivahan täydeltä, lapset väänsivät pihaan Olafin ja minä paketoin pienet muistamiset päiväkodin ja eskarin opettajille. Oli hyvä mieli tehdä juuri heille paketteja, tekevät mieletöntä työtä koko ajan. Oli hyvä mieli lumesta ja siitä, että maisema oli hetkellisesti valkoinen.

Tämä syksy on ollut upea, olen ollut hyvin kiitollinen siitä, että olen saanut tehdä töitä. Samalla olen sitten tehnyt niitä aika paljon, myös viikonloppuisin. Sitä myyntityötä ja työpaikkojen hakua on ollut paljon, se vie hirveän paljon aikaa, eikä välttämättä johda mihinkään. Juuri eilen sain yhden kieltävän vastauksen paikasta, jota halusin tosi paljon ja siitä sisuuntuneena tein seuraavat pari tuntia hakemusta toiseen paikkaan.

Lisäksi yrittäjähommien opettelu on vaatinut ihan oman veronsa, kun oli aluksi todella pihalla kaikesta. Esikoinen on ensi kertaa viisi kertaa päivässä jossain hoidossa, kuopus ei ole kokopäivähoidossa, mikä sekin aiheuttaa välillä minulle aika täysiä päiviä jos tiedän, että seuraavat kaksi päivää hän on kotona. Olen mennyt todella lujaa viimeiset kuukaudet ja tuntuu siltä, etten osaa pysähtyä. Joulunhan voisi käyttää naputtelemalla työhakemuksia ja sähköposteja ja tekemällä verojuttuja ja…! Eikö?

Mutta tiedostan myös, ettei sitä niin voi käyttää. On pakko pysähtyä muutamaksi päiväksi, olla vain ja antaa aikaa rakkaille. Onneksi tammikuulle on ainakin ihan hyvin hommia, josko ehdin keväälle niitä vielä lisää saamaan. Tuntuu, että ensi kertaa vuosiin väännän hommia sinne jouluun asti, enkä ehdi pysähtyä lauleskelemaan joululauluja tai käydä kirkossa (oikeasti, joululaulut ja konsertit kirkossa olisivat ihan must!). Mutta sitähän se on monella, työnteko ja ruuhkavuodet.

Olen yrittänyt ajatella, että keskityn vaan kaikkeen siihen, mitä olemme ehtineet tehdä, enkä ajattele, että samperi, jäi nyt käymättä ehkä kokonaan Tampereen joulutorilla. Olemme viettäneet jo marraskuussa minijoulun. Nähneet jouluisen Tukholman, olen käynyt Tallinnan joulutorilla, polttanut joulukynttilöitä, lähettänyt muutaman kortin, availlut joulukalentereita, leiponut pipareita.

Joulumieli meinaa jäädä kiireen jalkoihin sekä sen stressin, ettei tiedä mitä ensi vuosi tuo tullessaan. Täytyy vaan luottaa, että kyllä se siitä. Omansa on tuonut oloon talven puuttuminen ja suru siitä, olemmeko jo tuhonneet pallon lopullisesti. Se on saanut osaltaan keskittymään vain elämyslahjoihin ja yhdessäoloon.

Tänä aamuna viedessäni lapset päiväkotiin ja eskariin lainasin kirjastosta kaksi VIP-lainaa. Luen jouluna jos ehdin, jos en, en ota stressiä. Illalla on eskarin joulujuhla, josta on puhuttu kuukauden päivät. Huomisen jälkeen alkaa miehelläkin 9 päivän loma, jota niin hän kuin lapset ovat odottaneet kovasti. Ensi viikolla ympärilläni on vanhempani, molemmat veljeni perheineen, mummoni ja lapseni. Voiko parempaa toivoa? Koristelemme kuusen, lämmitämme paljun ja pysähdymme. (Arvatkaa vaan stressaanko että joku tulee kipeäksi, miksi aina mielessä hakkaa joku negatiivinen juttu!). Maailma ei siitä kummemaksi tule, vaikka olisin paikallani kolme päivää.


mekko Budapestistä/ kengät DR.Martens (second hand)/ korvikset WOOD MIND/ rannekoru OXXO

En siis stressaa jouluruoista, lahjoista, paketoinnista tai mistään perinteisestä, vaan siitä, etten osaa enää pysähtyä. Nyt suljen somen ja naputtelen vielä pari päivää kirjoitushommia (se on muuten myös niin, että kun saa tehdä sitä mitä rakastaa, on vaikeaa pysähtyä! En siis tarkoita kuulostaa negatiiviselta, vaan olen enemmänkin kauhean innoissani kaikesta mitä saan tehdä!). Ilmoittauduin tammikuussa alkavalle kirjoituskurssillekin ja ennakkotehtävä pamahti eilen spostiin. Se on hurjan kiva ja haluaisin tehdä senkin nyt heti, mutta yritän rauhoittua. Sen ehtii sitten alkuvuodesta. Ihan varmasti. Paras joululahja, minkä voin antaa itselleni tai lapsilleni on pysähtyä nyt hetkeksi.

Tunnistatteko tämän olon? Ettei enää voi kuvitella vain olevansa? Millaiset fiilikset sinulla on näin viisi päivää ennen joulua?

P.S. Tänään lähtee arvotaan kolmannen joulukalenteriluukun sisältö, vielä ehdit osallistua täällä!

Ilman miehiä autokaupassa – miten sujui?

*kaupallinen yhteistyö J.Rinta-Jouppi Oy

Autoilu on itselleni vähän akilleen kantapää. Haluaisin olla ekoihminen, joka ei ajele autolla juurikaan, mutta en ole. Se nimittäin vaikeuttaisi elämää aika tavalla. Vaikka asumme paikassa, mistä on esimerkiksi hyvät julkiset yhteydet keskustaan, olisi lapsiperhe-elämä aika haasteellista ilman autoa. Lähimpään kauppaan on matkaa, päiväkoti on useiden kilometrien päässä ja tuo matka kuljettiin kyllä ennen räntäkelejä pyöräkärryillä ja harrastukset menevät niin, että kello 17.15 alkavaan harrastukseen olisi suorastaan mahdoton ehtiä työpäivän jälkeen. Sinne tulisi kiertää kahden bussin taktiikalla menemällä ensin keskustaan ns. väärään suuntaan ja sieltä perille.

Itse asiassa jopa yhdellä autolla pärjääminen on välillä haasteellista. Minä taitan aina julkisilla matkat Helsinkiin, mutta jos ajaa muutamia kymmeniä kilometrejä lähikuntaan töiden vuoksi, on auto melkein pakollinen. Yhden auton taktiikka vaatii välillä tiukkaa sopimista ja aikatauluttamista – jos mies menee autolla aamukuudelta uimaan, hänen on ehdittävä sieltä kotiin puoli kahdeksaan mennessä, jotta voimme jatkaa kohti päiväkotia sillä autolla.

Saimmekin marraskuun alussa kokeilla viikon ajan elämää kahden auton taktiikalla ja kyllähän se oli yllättävän helppoa, eikä aikataulut niin kriittisiä. Vaikka jatkammekin elämää ehdottomasti yhden auton taktiikalla, en voisi suoraan sanottuna kuvitella tämän paketin pyörittämistä ilman autoa kokonaan tai ainakin se vaatisi joistain harrastuksista luopumista.

Autohan on meillä miehen aina hankkima ja päättämä ja minä vain sitten ajan. Tosin olen niin tykästynyt samaan merkkiin, että meillä on ollut vain yhden merkin autoja, nyt viides sellainen menossa (ja eka farmari, hommattiin lasten myötä). Olen tykästynyt tiettyihin ominaisuuksiin (kuten ilmastointi ja neliveto), mutta mistään tehoista, moottorin koosta tai vastaavasta ymmärrystä on huonosti. Kulutuksesta sentään jotain tajuan! Myöskään siitä, kannattaako bensa-auto, hybridi sähkö vai mikä en voi sanoa tajuavani. Niinpä en lähtisi yksin autokauppaan, vaan vähintään isäni kanssa, jos päätyisin hommaamaan auton yksin. Ja voin kuvitella, että olisin vähän statisti miesten maailmassa.

Kun kävelin yksin J. Rinta-Joupin ovista sisään, sain todeta tämän ajatuksen olevan kyllä vähän pöljä ja vanhanaikainen. Autokaupoille tulee paljon nykyään naisia ihan yksin ja minua vastassakin oli naismyyjä Sari Vaitovaara! Se lisäsi rohkeutta kummasti, kun vastassa oli nainen. Ja se, että naisille on monesti tärkeää vaikkapa auton väri ei ole yhtään pöljä juttu. Jotenkin olen kammonnut ”miesten kauppoja” siitä asti, kun vuonna 2006 lähdin ostamaan maitokahvin väristä maalia rautakaupasta yksin. Ajattelin, että sen niminen väri varmaan löytyy. Miesmyyjä nauroi minulle ääneen kaverinsa kanssa, että sehän riippuu siitä paljonko kahviin laittaa maitoa ja iski käteeni värilätkät. Tuli nöyryytetty olo ja ajattelin, etten enää ikinä puhu missään väreistä, kun pitäisi puhua moottoreista tai pulteista.  Nykyään on kuulkaa saatavana vaikka mitä värejä ja Sari oli sitä mieltä, että auto on niin iso sijoitus, että totta kai värilläkin on väliä. Sitä paitsi metallinhohtoiset värit vielä suojaavat ruosteelta vähän enemmän. Tutkailin metallivärimalleja ihastellen, ne tuovat hintaan pienen lisän ja yllätyin, että kallein väri oli snow white, marianne-karkin kimmeltelevä valkoinen.

Lielahden Green (eli mahdollisimman ”vihreisiin” autoihin erikoistuneessa) myymälässä Sari on ainoa naismyyjä, eikä heitä montaa ketjussa ole, mutta ihanaa oli asioida hänen kanssaan! Istuimme alas ja aloimme teemukin ääressä pohtia sitä, minkälainen tarve meillä on autolle. Ajammeko paljon kaupunkiajoa (kyllä!), montako istuinta kyytiin pitää mahtua, täytyykö mahtua rattaita, vaunuja, kenties koiria? Sari kysyi muun muassa paljonko suunnilleen ajamme vuodessa ja minä kaivoin nolona luurini esiin, tähän tämä nyt sitten meni – whatsapp-viestiin miehelle. Ajamme kuulemma siis noin 17 000 km vuodessa selvisi tämän puhelun myötä (isoimmat kilometrit lienevät mm. ajoista mummilaan ja takaisin sekä Kuusamon reissuista). Sen nyt sentään tiesin, että pääsääntoisesti arkiajomme on päiväkoti-, ruokakauppa- ja harrasteajoa, eli paljon liikennevaloja ja pysähdyksiä. Tämän perusteella meille sopisikin hyvin bensa-hybridiauto.

Sitten kartoitettiin tilan tarvetta. Hullua, mutta kaukalo-, vaunu- ja nyt jopa tuplakärryajat alkavat olla tiessään. Lapset ovat kuitenkin niin pieniä, että istuimet heillä on ja uusista autoista löytyykin aina Isofix-kiinnitys turvaistuimille. Minkälaisia varusteita haluaisin? Peruutustutka kustantaa noin 150 euroa lisää, mikä on lopulta auton hinnassa pieni lisä, mutta arjessa siitä on iso apu.

Päädyimme siihen, että perheemme testaisi ihan uutta Kian XCEED-mallia, joka on ensimmäinen cross over-muotoiltu auto Kialta. Sari näytti kädestä pitäen kuinka takakonttia saa suurennettua, mistä toimii mikäkin asia (etsin kuskin penkin alta vipua mistä nykiä penkkiä lähemmäs tajuamatta, että uusissa autoissa tämäkin toimii sähköllä). Ei siis tarvinnut ottaa avaimia käteen ja istua orpona ihmettelemään autoon, mistä saan penkkiä siirrettyä, mistä saan navin päälle ja niin pois päin, Sari näytti kaiken.

Viikon verran ajelimme XCEEDillä ja onhan uusi auto aina uusi auto. Tunsin olevani matkustaja, kun panin päälle maantiellä välimatkaa arvioivan vakionopeudensäätimen ja auto sen myötä hidasti ja kiihdytti itse. Puhumattakaan automaattivaihteista, olen aina ajanut manuaalilla joten sai muistutella kytkimen puuttumisesta itseään vähän joka välissä. Ja kun palasin takaisin omaan autoon, unohdin pienentää valoihin vaihdetta ekalla kerralla. Näin sitä ihminen sopeutuu. Teimme yhden viikonloppureissun autolla ja totesimme, että vielä jos joudumme ottamaan kärryt mukaan siinä on ehkä hieman naftisti tilaa, mutta muuten tykkäsimme. Takapenkiltä tuli mutinaa, sillä kun auton sammuttaa ja nousee ylös, se sähköllä automaattisesti peruuttaa penkkiä, jotta on helpompaa päästä ulos. Kuskin takana istunut esikoinen totesi tämän hänen litistysominaisuuden huonoksi (no, ei hän oikeasti litistynyt), sen sijaan kattoikkuna ihastutti takapenkin prinsessoja kovasti!

Tietyt asiat ovat edelleen hirveän sukupuolivärittyneitä, vaikkei niiden tarvitsisi olla. Nainen pärjää yksin autokaupassa ja hänen ei tarvitse tietää kaikkea pientä nippelitietoa, sen takia myyjät ovat apuna. Sari kertoikin saaneensa palautetta naisasiakkaaltaaan, joka oli muutaman viikon uudella autolla ajon jälkeen sanonut, että mistä sinä tiesit millaisen auton juuri minä tarvitsen? Autokauppaa ei tarvitse pelätä, siellä on ammattilaiset apuna. Sanoisin, että oli itse asiassa hauskaa olla vähän uunona yksin paikalla kysymässä kaikkia kysymyksiä, jotka ovat miehelle itsestäänselvyyksiä ja joiden kohdalla olen sitten hiljaa vieressä, kun miehet asioivat keskenään. Ihan uusi ulottuvuus!

Mikä on oma suhtautumisesi autoihin, onko teillä perheessä yksi, useampi, ei ollenkaan? Miten hyvin lapsiperheessä pärjää ilman, kuinka hoidatte harrastukset? Oletko itse ollut yksin autokaupoilla naispuolisena?