Mitä ihmettä tapahtui 10 kuukaudessa?

10 kuukautta on oikeastaan superlyhyt aika. Ja sitten kun pysähdyin katsomaan lasteni kuvia, tajusin, että pikkulapsiajassa 10 kk on kuin valovuosi.

Olemme siis olleet koko vuoden Viikarin vuosi-kuvauksissa, jossa on otettu kerran kuussa ulkona kuvat lapsista. Joulukuun kuviksi valitsin studiokuvat ja lisäksi vuoden aikana on otettu setin ulkopuolelta synttärikuvat. Toukokuussa lapset kuvattiin äidin kanssa, marraskuussa isän. Itse asiassa meillä on vielä ottamatta marraskuun kuvat, ne ovat suunnitteilla tällä viikolla. Sitten on koko vuosi kasassa.

Olin jo edellisenäkin vuonna harkinnut kuvausta, sitten mietin uskallanko sitoutua. Missä olemme vuoden ajan, kun kuvaukset ovat aina joka kuun toinen lauantai? Mietin, että nyt toteutan homman, ei kai me nyt niin monena päivänä olla poissa. Tiedättekö mikä oli totuus? Pääsimme VIITENÄ kertana tuona ns. oikeana kuvauspäivänä. Oikeasti. 5/12 oli saldomme. Oli reissuja, oli kesällä polttareita, nyt syksyllä Himos, aina jotain. Oikean kuvauspäivän lisäksi järjestettiin aina yksi korvaava, joihin onneksi pääsimme ihan kohtuullisesti. Huhtikuussa heitin vitsillä, että koska olemme Saaran kanssa yhtä aikaa Kuusamossa, otetaan kuvat siellä. Hän ottikin yllätyksekseni kopin hommasta ja saimme ihan maailman kivoimman muiston Rukan viikosta, kun kuvasimme siellä tunturin päällä huhtikuun auringon lämmittäessä. Mahtavaa!

Ylipäätään on sanottava, että Saara ja hänen kanssaan kuvia ottanut Roosa sekä loppuvuodesta myös Dilan ovat kaikki joustaneet todella hienosti aikataulujen suhteen. On hävettänyt monta kertaa olla ns. hankala asiakas, joka ei taaskaan pääse, mutta niin vain hommat on saatu purkkiin aina. Ja joulukorttikuvat ovat vuoden setistä ainoat, jotka jouduin siirtämään kipeän lapsen vuoksi! Nyt kun katsoimme eilen kasassa olevia kuvia, esikoinen tuumasi, että voi kun Saara kuvaisi meitä vielä ensikin vuonna. Olin todella iloinen, että hän jo nyt arvosti sitä muistoa, mikä meille kaikille kuvista on jäänyt. Minäkin toivon, että oltaisiin jatkettu vielä ensi vuosi, mutta näillä näkymin olemme Saaran kanssa muulla tavoin yhteyksissä. Nuo naiset ovat seisseet tunteja kaatosateessa kuvaamassa, liukastelleet mutaan ja ottaneet hienosti huomioon asiakkaiden toiveita esimerkiksi kuvauspaikkojen suhteen. Vuoden aikana on kuvattu muun muassa Kaupissa, Nekalassa, Tallipihalla, Keskustorilla ja Arboretumissa.

Mitä on siis tapahtunut 10 kuukauden aikana? Tammikuun ekoista kuvista marraskuussa otettuihin joulukuviin on ehtinyt kulua 10 kuukautta. Niin lyhyt ja samalla niin pitkä aika. Tuossa ajassa molempien lasteni sellainen pikkulapsen pyöreys on alkanut kadota kasvoilta ja uusimmissa kuvissa minua katsovat jo ihmeellisen isot tytöt. Niin kovaa vauhtia kasvavat, että sydäntä kuristaa. Pienemmästä, joka meinasi murjottaa parit ensimmäiset kuvat ja jota lahjoin tikkarein on tullut ihan velho kameran edessä. Hän on ihan superluonnollinen malli nykyään! Olemme saaneet pysyvän muiston, josta olisi ihana teettää esimerkiksi joulumuistamisia. Olemme saaneet muiston vuodesta, kun ensimmäiset hampaat irtosivat, kun siskoksista tuli ihan maailman parhaat ystävät toisilleen. Se heidän välinen ilo ja syvä rakkaus välittyy vuoden kaikista kuvista, varsinkin mitä pidemmälle vuotta mennään. Lapset ovat ihastuneet tosi kivaan Saara-tätiin ja ikävöivät välillä häntä. Minä voin sanoa saaneeni 10 kuukauden aikana Saarasta uuden ystävän. Millä sydämellä naiset ovat heittäytyneet tähän hommaan ja miettineet ihania kuvaussettejä vuoden varrelle. Heinäkuun teekutsut jäivät harmittamaan (emme siis silloinkaan päässeet oikeana päivnä paikalle ja korvaavana ei ollut teesettiä), mutta mitä noita harmittelemaan. Ihan mieletön vuosi kuvista nähtävissä.

Ihan mielettömän iloinen, että lähdimme tähän vuoteen mukaan. Vielä tällä viikolla sinetöidään vuosi ottamalla marraskuun kuvat ja kuvat tytöistä isän kanssa. Odotan jo nyt innolla lopputulosta. Olen mielettömän ylpeä ja onnellinen saadessani olla heidän äiti ja nämä kuvat konkretisoivat minulle, kuinka nopeaa heidän kasvunsa on. Kiitos Saara (+kumppanit), kun ikuistitte heidät minulle kameran edessä juuri sellaisena kuin ovat, omina hersyvinä luonteinaan. Tulee ikävä näitä kuvauksia.

Tuli ihan itku. Ihanaa uutta viikkoa kaikille! Oletko itse käynyt säännöllisesti kuvaamassa lapsiasi kuvaajalla?

Kaikki kuvat Saara/ Studio Mimi & Nöde 

Loppuuko oma elämä lasten myötä?

Luin eilen Hannan postauksen otsikon aiheesta ja katselin samalla näitä asukuvia, jotka otettiin veljeni tyttären 1-vuotissynttärireissulla. Luovuinko koko omasta elämästä ja parisuhteesta lasten myötä? Juuri puhuin useampaan kertaan Changenkin reissulla naisille, että minun oli vaikeinta esikoisen odotusaikana työstää omat ajatukseni uusiksi. Olin elänyt kuusi vuotta ajatuksessa, ettemme voi saada lapsia ja olin kääntänyt ajatukset sellaisiksi, että lapset ovat tosiaan se elämän pilaava ikävä asia.

Kun heitä sitten siunaantui kaksin kappalein, elämä muuttui täysin. Olimme ja olemme aika hetkessä eläjiä ja ex tempore-ihmisiä miehen kanssa ja kyllähän lasten kanssa täytyy ennakoida eri tavalla. Vaikken edelleenkään tee viikoksi ruokalistoja, älyän nykyään jo välillä tehdä ruokia valmiiksi edellisenä päivänä. Matkakohteet ovat muuttuneet, siinä missä olimme viikon sukelluslomalla Bunakenillä tai kiersimme tyhjää Gilin saarta avojaloin, olemme lomailleet nyt monta kertaa aika erilaisissa kohteissa. En sano, ettei lasten kanssa voisi mennä Balille, mutta sukelluskohteeseen ei ainakaan (emme tehneet muuta kuin sukelsimme ja luimme kirjoja) ja Gililltä nappasin denguekuumeen ja olin 8 päivää sairaalassa. Sen jälkeen nuo kohteet lasten kanssa ovat arveluttaneet.

Lisäksi viisi jumppaa viikossa on täysi mahdottomuus, varsinkin kun lapset ovat vauvaikäisiä. Imetettävän kanssa kampaajareissukin voi olla mahdottomuus. Ollessani muotinäytösmallina puolivuotiaan äitinä, istuin meikissä ja kampauksessa ja mies toi vauvaa tissille sinne. Ei siis niinkään luopumista omista jutuista, mutta kyllä ne vähän järjestelyjä vaativat!

Pari esimerkkiä siis siitä, mistä pitää luopua tai mitä muuttaa. Mutta apua miten lyhyt aika se on! Olin vasta vauvojen äiti, nyt minulla on kotona kaksi itse vessassa käyvää, itse pukevaa ja syövää lasta. Pahinta koko kombossa on mielestäni unenpuute. Lähes 6,5 vuotta valvottiin, mutta nyt syksyn myötä (kopkop) olemme nukkuneet pari kuukautta! Se on ihan mieletöntä, miten se vaikuttaakaan ihmiseen!

Samalla kun elämä muuttuu, ei tietenkään ole kyse vain luopumisesta. Samalla saa elämään ihan hurjasti kaikkea. Ihmiset ovat kirjoittaneet kirjoja äidinrakkaudesta ja voisin itsekin kirjoittaa asiasta romaanin. Se palo, rakkaus mikä lasten myötä syttyy tekee ihan kipeää välillä. Sitä tosiaan olisi valmis tekemään heidän eteensä ihan mitä vain. Se rakkaus mitä saa takaisin, ne pienet kädet jotka ottavat omasta kädestä kiinni ja suukot jotka satelevat. Se on jotain käsittämättömän hienoa.

Lapset avaavat myös oven lasten maailmaan. Kuulostaa kliseiseltä tai ei, lasten myötä näen maailman eri tavalla. Näen miten suuri aarre joku kivi tai keppi voi olla, samalla näen valitettavasti yhtäkkiä hirveästi vaaroja ympärilläni. Ilahdun heidän lausahduksistaan, askarteluistaan, ajatuksistaan ja puuhistaan päivittäin. Olen käynyt valtavan määrän vauvaharrastuksia lasteni kanssa ja nauttinut ihan täysillä muskarista, loruttelusta, perhekerhoista ja muista. Sen lisäksi, että olemme saaneet tehdä yhdessä, olemme saaneet harrastuksista pysyviä ystäviä. Mies käy uimatreeneissä ystävän miehen kanssa. Äitiin ja lapsiin tutustuin ensiksi perhekerhossa ja sittemmin koko perheestä tuli ystäviä niin, että miehet taitavat pitää enemmän yhteyttä nykyään.

Toki oma aika on välillä kortilla ja hermo pinnassa. Välillä oikeasti unohtaa, että se isä perheessä on se puoliso ja rakastettu, kun arki vie mennessään. Pienikin irtiotto, kahdenkeskinen lenkki tai hetki kaksin kotona avaa taas silmät sille, mille pohjalle perhe onkaan perustettu. Parisuhdeaika on ihan supertärkeää! Samalla, kuten Hannakin kirjoitti, ei voi tippa silmäkulmassa olla katsomatta isää tyttärineen. Tunnen välillä olevani vähän ulkopuolinen heidän kolmen kombossaan. Mietin oikeasti johtuuko siitä, että ovat kaikki parin viikon sisään keväällä syntyneitä ja minä vähän omaa rauhaa usein kaipaava syksyn skorpioni? Oli miten oli, isällä ja tyttärillä on ihan oma maailmansa ja seuraan ilolla ja onnella sitä, miten omistautuva ja täysillä tekevä isä heillä on.


neule LIDL/ hame POMP DE LUX/ takki ONLY/ kengät H&M/ korvikset STORE OF HOPE

Ja näihin kuviin liittyen: miten ihanaa on, kun kavereilla on samanikäisiä lapsia tai kun tytöillä on serkkuja! Minä olen serkutta kasvanut, joten arvostan suuresti lasten serkkuja ja ilolla seuraan heitäkin. Kun halusin 1 vee kemuissa halia tädin pientä, eräs 3-vuotias hakkasi minua reiteen ja käski laittaa serkun pois sylistä. Hahhah, kevyttä mustasukkaisuutta! Mutta sekin, että voi jakaa vanhemmuuden ajatuksia ystävien ja sisarusten kanssa. Se on mahtava maailma, joka ottaa ja antaa, mutta paljon antaakin! Eikä se ole kenellekään helppoa, eikä ole olemassa yhtä oikeaa vastausta ongelmiin.

Ja yksi asia, mikä on tullut lasten myötä on isovanhemmuus. Meidän tytöt olivat ensimmäisiä lapsenlapsia vanhemmilleni ja on ollut ilo seurata ihan erityistä suhdetta, joka tytöillä on omiin vanhempiini. Miten paljon tässäkin suhteessa rakastetaan molempiin suuntiin, miten ihanaa isovanhempia on aina nähdä. Miten eri tavalla vanhempani ovat mukana elämässämme lasten myötä! Lapset avasivat tässäkin ihan uuden vaiheen. Muistan edelleen kuin eilisen hetken, kun esikoinen oli vain joitakin tunteja vanha ja ensimmäisestä lapsenlapsesta hullaantuneet isovanhemmat kiirehtivät sairaalaan. Äitini katsoi nukkuvaa myttyä ja kysyi ”onko tuo meidän?”. Nauratti, on se joo, teidän, ei kun meidän, no, meidän kaikkien rakas.

Syntyvyyden lasku Suomessa on ollut tapetilla viime päivinä. Uskon, että nykyään maailma on meille niin ”auki” ja täynnä mahdollisuuksia, että lapsia mietitään ehkä myöhemmin kuin aiemmin. Toisaalta jatkuvat pätkätyöt, yrittäjyys ja muut työn muodot eivät välttämättä helpota päätöstä ollenkaan. Pitäisi olla niin monessa koko ajan mukana ja täysillä. Elämä on hektistä ja kuluttavaa ja kroppa stressaantunut ilman niitä lapsiakin. Naisilla on aika erilaiset mahdollisuudet työelämässä kuin vuosikymmeniä aiemmin.

Kun tänä aamuna katselin takkutukkaista kolmevuotiasta sängyssämme, sydän ihan pakahtui. Kun hetken päästä pystyssä oli tappelu siskosten välillä, sydän pakahtui toiseen suuntaan. Elämä on juuri tätä, päivässä mennään tunnetilasta toiseen koko ajan, eletään, tunnetaan ja rakastetaan täysillä. Siitä on paljolti kiittäminen lapsiani!

Halaus viikonloppuusi!

Isoja liikutuksen kyyneleitä

Heräsin tänään todennäköisesti viimeistä kertaa mummolasta. Montakohan yötä olen viettänyt tuossa kerrostaloasunnossa Helsingissä? Olen viettänyt niin lapsuuden jouluja, kuin yöpynyt omien lasteni kanssa siellä. Nyt viime aikoina olen ollut hyvin useasti pääkaupunkiseudulla ja yöpynyt yksin mummoni luona. Olen arvostanut kovasti noita iltoja, kun olemme ehtineet kahden kesken jutella. Miettinyt monesti, montako näitä yökyliä vielä on, kuinka pitkälle yli 90-vuotias rautarouva jaksaa.

Voimat ovat sen verran ehtyneet, että mummo muuttaa palveluasuntoon. Helpottunein, mutta tietysti hyvin haikein mielin asuttuaan 65 vuotta samassa asunnossa. Miettikää mikä aika. Hän on saattanut naapureita niin hautaan kuin uusiin koteihin. Todistanut monen ystävänsä lähdön ja jäänyt, ollen talossa pisimpään elänyt tyyppi. Jopa lehtihaastattelu hänestä haluttiin tämän vuoksi viime vuonna tehdä, mutta ei suostunut siihen. Tietenkään. Hän pitää matalaa profiilia.

Yli 10 vuotta on kulunut ukkini poismenosta, mutta hänkin on jotenkin läsnä tuossa asunnossa. Kun katselee kuvia ja tuolia missä hän istui lähes aina. Hänkin on jotenkin paikalla tuossa asunnossa.

Nukuimme viime yön (puolikkaan) miehen kanssa kaksin mummolla. Milloin mahdoin viedä hänet ekaa kertaa tuonne mummolaani? En enää muista. Monia kertoja hänkin on siellä vieraillut. Oli vaikeaa mennä nukkumaan, kun päässä takoi ajatus, että mummolaa ei enää ole jatkossa. Toki nyt puhutaan materiasta, sillä onneksi mummo vielä on ja toivotaan, että jaksaa vielä pitkään! Mutta elämässäni pisimpään muuttumattomana ollut asia häviää. Olen nieleskellyt ankarasti samalla mummoa tsempaten, ei ole helppo muutos hällekään.


toppi VERO MODA/ housut SOYA CONCEPT/ kengät MIGATO (Kreetalta)/ korvikset MINE GUNGÖR ART (saatu blogin kautta)

Liikutusta lisäsi vielä se, että olemme ensimmäistä kertaa ikinä erossa lapsista kuusi yötä. Olin siis koko matkan Jyväskylästä Helsinkiin jo pala kurkussa. Kuulin lähtiessämme lasten äänet leikkipuistosta ja kyyneleet nousivat silmiin. Sanoin, että käydään vielä kerran sanomassa heippa, mutta mies kieltäytyi ja kurvasi kohti moottoritietä. Sanoi, että parempi lapsillekin etten mene puistoon nyyhkimään uusia heippoja. Oli varmaankin oikeassa.

Matkalla pysähdyimme miehen isän haudalla, miMIssä tulee käytyä hyvin harvoin. Liikuttava hetki sekin. Sydän sykkyrällä meni siis eilisilta.

Kun luette tätä, minä olen juuri laskeutunut Kroatiaan miehen kanssa kaksin. Huh miten jännää. Ja huh mikä lennon lähtöaika, kello 5 lähtevä lento jätti sen vikan yön mummolassa aika tyngäksi!

Liikututko itse helposti? Onko sinulla vielä isovanhempia elämässäsi?