Seuraava lomaylläri

Elämää ei voi suunnitella. Sen olen todennut jo useasti lasten kanssa eläessä. Kun lasten kanssa matkustaa, on kammona ehkä eniten vatsataudit. Minä olen kuluttanut monta käsidesiä tyhjäksi lomalla ja pelkäsin, että alamme oksentaa kun mieskin oli poissa pelistä.

Kun olimme kolme vuotta sitten Kreetalla, saimme tuliaisiksi vesirokot. Sekä esikoinen että 4kk vanha vauva sairastivat. Seuraava vuonna, kun olimme Kyproksella meillä oli kolme hirveää enterorokkoa. Viime viikolla tapasimme hotellissa 1-vuotiaan, jolla oli vesirokko ja ruotsalaiset vanhempansa kertoivat, että heillä oli viime reissussa ollut enterot. Lasten kanssa vaan monesti sairastetaan, oli loma tai ei, näinhän se menee.

Viime lauantaina puoliltapäivin saimme miehen takaisin sairaalasta. Hän oli aika uuvahtanut, mutta kohtuullisen kivuton ja olin hyvin huojentunut – leikkaus oli ohi ja paraneminen voisi alkaa. Iltapäivä sujui altaalla hänen pysyessään varjoissa ja illalla lähdimme katsomaan lasten showta vielä hotellialueella. Kesken esityksen esikoinen alkoi oksentaa katsomoon.

Oli taas vähän epätoivoinen olo. Että ehdin jo huokaista ja taas mennään. Tarttuuko tämä kaikkiin ja vietämme loppuloman näin? Valvoin yön tuijotellen hänen oloaan. Sunnuntaille varattu pyöräretki, joka oli ensiksi neljälle hengelle vaihdettiin vain minun ja esikoisen retkeksi ja lopulta peruttiin kokonaan. Sunnuntai alkoi katsomalla Latea huoneessa, minä hipsin terassin eteen ulos lukemaan kirjaa näköetäisyydelle. Olemme koko loman miettineet, mikä idea oli maaterassissa, sillä kuopus osaa avata oven ja karkailee siitä, se oli tuskaa varsinkin kun olin yksin lasten kanssa. Kävin vessassa ja neiti porhalsi vapauteen. Mutta näin sairastupana sentään toimi hyvin!


mekko ja aurinkolasit KAPPAHL/ kengät ILSE JACOBSEN

Lopulta selvisimme vähällä. Neiti voi pahoin sen sunnuntain, yksi peruuntunut pyöräretki ja siinä se. Pääsimme iltapäivällä jo mereen uimaan ja lapsi hihkui, että hänellä on kivaa. Olin hirveän onnellinen hänen puolestaan tuossa hetkessä. No, hän alkoi uimisen jälkeen taas voida pahoin, mutta miten älyttömän onnellinen hän oli siinä hetkessä. Hymyilin ja mietin, että onni on hyvin vahvasti pienissä hetkissä. Ei aina voi mennä putkeen, elämää ei voi suunnitella ja lasten kanssa sattuu ja tapahtuu, mutta tuon puolen tunnin ajan olimme kaikki todella onnellisia. Ja se on arvokasta jos mikä.

Vastoinkäymiset pistävät nöyräksi ja opettavat arvostamaan niitä hetkiä entistä enemmän. Loppujen lopuksi se, istuuko pelkäämässä tarttuvaa tautia vai heittäytyykö hetkeen ja mereen tekee päivästä aika erilaisen. Olen hyvin kiitollinen, että kaikki on mennyt näinkin hyvin. Eilen mies kävi vaihdattamassa kipsin ja leikkaushaava tutkittiin. Iso on ja iso ruuvi kädessä, mutta paranee hienosti ja arvio oli, että kipsistä pääsisi kolmessa viikossa! Wau, toivotaan näin, viikkohan on jo lusittu, eli Suomessa olisi vain kaksi kipsiviikkoa edessä. Tutkiminen jatkuu sitten Tampereella.

Pidetään kiinni hetkistä, sillä pieneen mahtuu valtava onni. Iloista torstaita kaikille!

Vauhtiviikonloppu Huawein läpi

Huh, olipahan viikonloppu! Täynnä tohinaa ja pääasiassa ihanaa sellaista, mutta täynnä myös useita tappeluita ja aikamoista vääntöä. Uhma on täällä kovana ja pelkästään ulospääseminen voi kestää ja pitkään!

En ajatellut juurikaan blogia viikonlopun aikana, vaan mennä touhotin perheeni kanssa ja järkkäri lepäsi paikallaan. Päätin kuitenkin tallentaa viikonlopun Huaweini kautta, sillä se on lähes aina taskussa. Kännykkäkamerat pystyvät nykyään uskomattomiin suorituksiin, mutta välillä itseäni ärsyttää ne tuhannet filtterit, joiden kautta kännykuvia meille syötetään. Päätin ottaa nämä kuvat ihan ilman mitään filttereitä, tästä tulkoot tällainen rehellinen arki(viikonloppu)postaus! Kännykkäkamera pystyy moneen, mutta hämärässä liikkuvia tai ylipäätään koko ajan liikkuvia lapsia se ei tallenna, siihen hommaan järkkäri on must. Monet kuvat lapsista kännykällä ovat tärähtäneitä tähän vuodenaikaan. Mutta tervetuloa meidän viikonloppuun mukaan!

Perjantaina valmistelin ruokaa, oli tarkoitus lähteä luistelemaan syömisen jälkeen. Mentiikin ja luistelu sujui hyvin, mutta ruokaa odotellessa eräs neiti oli saanut tussit käsiinsä. Turtles-naama vähän kauhistutti minua, kun ajattelin  seuraavana aamuna olevaa valokuvausta, mutta yritin ajatella, ettei haittaa. Olkoot sitten muisto tästä iästä!

Lauantaiaamuna mietin, jaksanko lenkille. Olin kuitenkin saanut niin ihanan palautteen Instassa myöhään perjantai-iltana, että oli pakko mennä! Palautteessa kiiteltiin Instagrammini liikuntajuttuja ja sitä, että olen ollut inspiraatio liikkumiseen. Nyt palautteen antajalla liikkuu koko perhe yhdessä ja he ovat saaneet liikunnan jokapäiväiseen elämään. Kun julkaisin viestin, niitä alkoi tulla lisää. Tuli ihan huikean hyvä mieli, että olen toiminut liikuntaan innoittajana. Mistäs sitä tietää, ennen kuin joku sanoo ääneen. Kiitos tuhannesti palautteistanne! Jolkottelin siis hymyssä suin kahdeksan kilometriä auringon nousua katsellen. Taivas oli lopussa pinkki ja superkaunis!

Juoksin suihkun kautta kohti seuraavaa kohdetta, eli tyttöjen valokuvausta. Varasin heille syksyllä vuosikuvauksen, jossa otetaan yksi kuva miljöössä joka kuukausi. Tallentuu niin vuodenajat kuin tyttöjen kasvu. Todella kiva idea! Ja yhden kuvauksen hinnaksi jää 20 euroa, siihen kuuluu myös teetetty kuva, eli mielestäni hyvin kohtuullinen hinta. Ajoimme kuvauspaikalle ja toivon kovasti, että kuopus suostuu yhteistyöhön. Homma alkoi ”en mene kuvaan” sanoilla, mutta saatiin varmasti jotain räpsittyäkin. Olkoot sitten mutruisia tai ei, muisto tästä ajasta!

Kuvausten jälkeen mietimme brunssipaikkaa ja se on kuulkaa yllättävän vaikeaa kello 11. Kaikki paikat olivat aloittelemassa brunssiaan vasta kello 12! Lopulta älysimme Aitoleivän brunssin Keskustorilla, joka alkaa jo aamusta ja suuntasimme sinne. Kävin siellä usein kuopuksen vauvavuonna ja mietin jo vesi kielellä, että heillä on ainakin hyvät irtoteet. Brunssi oli kattava, siinä oli salaatteja, leipiä ja lämpöisiä ruokia ja hinta 19 euroa aikuisilta ihan kohtuullinen, lapsilta veloitettiin 12 euroa, mikä oli mielestäni kohtalaisen paljon moneen muuhun paikkaan verrattuna. Sitten koittikin pettymys: brunssiin kuuluu vain pussitee. Kysyin tähän perusteita, miksi näin on päätetty. Että kahvinjuojat saavat paikan päällä jauhettua kahvia ja teenjuojat pussikuraa? Kun kahvi tulee varmasti kalliimmaksikin kuin tippa irtoteetä. Harmitti. Sain aika tiukan vastauksen siitä, että kyseinen henkilö ei ole tätä hinnoittelua päättänyt ja heillä on hei kaupungin edullisin brunssi (olin juuri maksanut lapsista enemmän kuin missään aiemmin). Ja päälle kommentoitiin, että saat sä nyt tämän kerran sen irtoteen jos haluat.

Irtoteen siis sain ja litkin sitä livemusaa kuunnellessa. Mietin, että se pussiteekin olisi ollut ihan ok, jos palaute olisi otettu vähän ystävällisemmin vastaan. Jäi paha mieli, sillä koin että minulle suututtiin palautteesta ja join teetäni allapäin. Olipahan teevääntö! Mutisin sitä vielä sunnuntainakin miehelle, että jäipä huono maku suuhun.

No, matka jatkui Hoploppiin naapurin pojan kanssa. Lapset viuhtoivat edes takaisin muutaman tunnin, josta siirryttiin kaverille nyyttäreihin ja discoilemaan. Olipahan aikamoinen päivä! Oma moka, kun puhuttiin kaveriperheiden kanssa Hoplopista ja discosta, sanoin molemmille äideille, että lauantaina meillä ei ole mitään. Vasta perjantaina iski hätä, että olen sopinut kaksi menoa päällekkäin ja koska en halunnut ”pettää” ketään, vedettiin ne sitten peräkkäin. Hyvin tytöt jaksoivat!

Sunnuntaina ajelimme kohti Himosta ja pääsimme perille vasta puolenpäivän jälkeen. Lähtö oli yhtä säätöä ja huutoa ja tappelua, tuli hirveä kriisi, kun kuopus heitti palasiksi siskon Tähkäpää-pikkulegot ja niitä sitten keräilin, isänsä illalla kaivoi imurista joitain osia. Huoh. Mutta perillä kuopuskin oli yllättävän innostunut laskemisesta ja innostui pujottelurinteestä, törmäsi yhteen pujottelutuubiin, mutta se tuntui olevan vain hauskaa. Siellä sitten hali tötteröä. Esikoinen halusi isoihin ja minäkin sain ekaa kertaa tänä talvena laudan kinttuihin. Niin se vain palvelee, 1990-luvun lautani, joka ostettiin Iso-Syötteen vuokraamosta muistaakseni vuonna 1996. Huh! 22 vuotta vanha kaveri. Jopa nukutin kuopuksen kärryihin puoleksi tunniksi ja laskin lastenrinnettä, sillä siitä näki alhaalla olevat kärryt koko ajan. Multitasking. Lennosta heitin vielä eri kamat päälle ja suihkin viisi kilometriä hiihtoladulla, Himoksen latu oli todella hyvässä kunnossa ja ihan tyhjä ihmisistä! Ihana pieni suksipätkä!

Rynnistin vielä kotona ennen nukkumaanmenoa kauppaan miehen jäädessä kaivamaan Tähkäpään osia imurista. Kaverin fb-kuvasta inspiroituneena ostin muun muassa tyrnejä. Hän oli postannut kuvan puurosta, jossa oli mm. parapähkinöitä, rahkaa, puolukkaa, tyrniä ja mustikkaa ja minä mietin, että siinäpä setti, jota kuiva ihoni kaipaa! Syön puuron aina mansikoiden kanssa, mutta maanantai alkoi nyt tällä kaverin inspiroimalla tyrnipläjäyksellä! Oli muuten todella hyvää, rahkan jätin jotta rauta imeytyisi paremmin, mutten arvannut miten hyvältä tyrni ja puolukka maistuvat puurossa. Oli muuten ärsyttävää olla sunnuntai-iltana kaupassa, loppu oli monet kalat, parsakaali, sipulit ja vein muuten pakastealtaan vikat tyrnitkin.

Eilen illalla oli vähän jyrän alle jäänyt olo, mutta hyvin se tasaantui yöllä. Luin juuri artikkelin, jossa korostettiin olemisen merkitystä. Että pitäisi olla vain, aivotkin tykkäisivät siitä. Tiedän, ettei päiviä tarvitse tunkea täyteen tekemistä, mutta kertokaa miten lasten kanssa ”vain ollaan”? He tarvitsevat ulkoilua, ruokaa, pukemisapua, vessa-apua ja jotain koko ajan, yleensä myös öisin. Ja jos haluaa itse vielä harrastaa päälle… On se aikamoista sykkimistä!

Mutta hyvillä mielin viikonlopusta. On kivaa tallentaa elämää edes luurilla, kun ei aina kameran kanssa ehdi tai voi. Ja hyvillä mielin liikunnasta ja ulkoilusta, se on kyllä ehkä parasta mitä perheen kanssa voi tehdä. Vaikka eilen mutisin, onko laskettelussa mitään järkeä, se on niin kallista ja samalla vaarallistakin, tulee siinä oltua kyllä koko päivä pihalla!

Mitä pidit tällaisesta ”arki”postauksesta? Mitä omaan viikonloppuusi kuului? Iloista alkanutta viikkoa!

Ei koskaan lapsia minulle

Nämä leikkipuistossa otetut kuvat saivat minut alkuviikosta mietteisiin, miten paljon elämä onkaan muuttunut viimeisten vuosien aikana. Miten minusta, joka vannoi aina, ettei meille tule lapsia, tuli henkeen ja vereen lasten maailmassa elämä, leikkipuistossa ja perhekerhoissa asuva äiti? Ihmisestä, joka vannoi, ettei ikinä lähetä yhtään kenellekään joulukorttia jossa on lasten kuva, tuli nainen, joka raahaa joka ikinen syksy lapsensa korttikuvaan. Naisesta, joka pyöritteli silmiään äitien ja tyttärien samispukeutumiselle tuli kotirouva, joka rakastaa samistella siskosten vaatteilla. Ehkä vähän joskus omiakin komboon sotkien. Mitä minulle tapahtui?

Tarinasta syntyisi varmaan kirja, jos sille tielle lähtisi, eli mennään mahdollisimman tiivistäen ja niin, että ehkä pysytte kärryillä. Sain kohtalaisen nuorena tuomion siitä, että lapset pitäisi tehdä nuorena jos niikseen ja varmaan apujen kanssa. Kun silloin ei tuntunut siltä, että lapsia haluaisin tai haluaisimme, aloin elää täysillä sitä lapsetonta elämää. Kaikki lapsiin liittyvä oli negatiivista. Varmaan suojelin itseäni tällä ajatusmallilla jollain tapaa, enkä kyllä ollut koskaan mitään vauvakuumettakaan potenut. Olin todella huono olemaan lasten kanssa, pelkäsin pitää vauvoja sylissä ja en tiennyt yhtään, miten kolmivuotiaan kanssa kommunikoidaan. Miten voisin koskaan olla äiti? Ehkä oli tarkoitus, ettei minusta sellaista tulisikaan, ajattelin. Kolmenkympin lähestyessä aika monella ystävällä oli jo lapsia, yritin parhaani mukaan heitä muistaa ja nähdä – tosin se tuntui ihan mahdottomalta, lapsellisilla kavereilla oli yhtäkkiä tiukat päiväuniaikataulut, ruokarytmit ja muut, eihän heitä onnistunut näkemään ikinä! Kun me saimme sunnuntaina laiskan aamupalan syötyä, olivat he jo paahtamassa lounaalle ja päiväunilenkille.

Käänsin siis ajatukset niin, ettei meille lapsia tule, emmekä lähde heitä hankalan kautta yrittämäänkään. Mietin, mistä kaikesta pitäisi luopua lasten myötä. Koskaan ei voisi matkustaa, pitäisi herätä viikonloppuisinkin aikaisin ja jos erehtyisi matkustamaan, koneessa olisi täysi huuto päällä ja kohteena Bamse-hotelli. Joku oksentaisi matkalla ja kaikki mulkoilisivat minua. Matkaopasaikoina mietiskelin, kuka matkaa kahdeksikin viikoksi lapsiperhehotelliin. Hah! Now I know.

Olikohan meillä alitajuisesti menossa joku perheenperustamisvietti, kun otimme koiran? Sitä olen useasti pohtinut. Koirahan ei sido samalla tavalla kuin lapsi ajattelimme ja voimme mennä samalla tavalla. Hah taas! Koirahan sitoo melkein enemmän! Siinä missä lapsen voi viedä kauppaan ja joka kylään, koirasta moni sanoi, että älkää tuoko kotiimme. Se siis rajoitti paljonkin vapaa-aikaa, käytti vapaa-aikamme koirakouluihin ja ulkoiluun ja jouduimme pari kertaa palkkaamaan ”lapsenvahdin” kotiin, jos oli iltameno, jottei koira olisi liian kauaa yksin. Se patisti aamulla aikaisin ylös, oli viikonloppu tai ei ja itki pentuna öisin. Ehkä olimme vähän naiiveja, mutten oikeasti arvannut, kuinka rajoittava tekijä koira on. Siinä missä jokainen mummo mulkoili pahasti innokasta isoa koiraa, ne samat mummot edelleen ihastelevat joka kerta lapsiani kaupassa tai bussissa ja kehuvat, miten reippaita apureita minulla on. Maanantaina olin juuri vastaamassa jotain ”kyseenalaisesta avusta kaupan kassalla”, kun kuopus pyöräytti mandariinipussin joka ikisen mandariinin pitkin lattioita. Mummosta se oli vain hellyttävää. Perus.

Minä olen aina myös ollut aika kapinahenkinen ja inhoan normien mukaan tekemistä. Haluan löytää omat tieni. Siksi koko ajatus lapsiperhe-elämästä tuntui kaukaiselta ja Thaimaassa oli helppo viihtyä, siellähän suurin osa suomipoppoostamme oli lapsetonta. Jaoimme ehkä samoja kauhistuksia lapsiperhe-elämään liittyen. Harmitti, kun lapsista alettiin kysymään heti naimisin menon jälkeen, olimme olleet alle vuoden naimisissa kesällä 2006, kun sain ihan ääneen osakseni ihmettelyä, ”emmekö edes yritä?”. Mikä ihmeen kaava sekin on, että häät ovat yhtä kuin lapsi? Minä nyt vain halusin jakaa loppuelämäni rakastamani miehen kanssa. Suututti.

No, elämä yllättää toisinaan. Meidät se yllätti todenteolla, kun vuosikaudet maailmalla hiihdellyt lapseton pariskunta alkoi totuttautua ajatukseen, etteivät lääkärit kaikkea tiedä ja meistä tulee vanhemmat. Olin suoraan sanottuna kauhuissani. En tiennyt vauvoista mitään, tietoa oli netti pullollaan mutta tuntui, että menen vielä enemmän sekaisin. Mitä vauvalle hommataan, miten sitä hoidetaan, miten me selviämme, apua! Ajattelin tuolloin, etten ikinä ainakaan a) välitä mitä lapselle puetaan b) mene mihinkään vaatekutsuille c) tule puhumaan mistään synnytyksistä tai eritteistä. Ahhah! Pelkäsin siis kauheasti, että minä jotenkin katoan, kun minusta tulee äiti. No, pelkäsin nyt ihan kaikkea mahdollista, kun en ollut ikinä edes pitänyt vastasyntynyttä sylissä!

Sanotaan myös, että elämä opettaa ja niin se tekeekin. Vain parin päivän ikäisenä tuo oma nyytti tuntui tutulta, hänen käsittelynsä ei ollutkaan niin pelottavaa ja minäkin tunnuin jokseenkin minulta. Ainoa mikä kesti, oli totuttautua ajatukseen, että olen äiti. En osannut puhua itsestäni äitinä. Olen saanut monet naurut osakseni, kun olen kertonut, että täytyin neuvolan lomakkeeseen kohtaan ”äidin tiedot” oman äitini tiedot. Isän tietojen kohdalla äkkäsin, että olisi ehkä pitänyt puhua itsestään.

Vauvavuoodestahan voisi kirjoittaa myös kirjan, mutta skippaan sen tässä. Kaikki opettelu vei aikaa, väsytti hirveästi ja mitä kaikkea, mutta elämä tuntui yllättävän ”normaalilta”. Häkeltyneenä ja onnellisena lähdimme opettelemaan uutta elämää, joka tietenkin oli monienkin asioiden vuoksi rankkaa tuolloin, mutta niin meistä pikkuhiljaa hioutui perhe. Kolmikuisen kanssa suuntasimme jo kohti lentokonetta ja Kreikkaa ja totesimme, ettei tyyppi huutanut ollenkaan koneessa. Syksyn myötä innostuin etsimään kaikki mahdolliset harrastukset vauvauinnista isä-lapsisirkukseen ja muskariin. Kaikissa oli hirveän kivaa ja tutustui ihmisiin ja mietin, että on älyttömän kivaa tehdä kolmistaan asioita. Ekan kanssa sain vielä päivisin omaa aikaa hänen nukkuessaan, joten sitäkään ei kaivannut samalla tapaa kuin toisen lapsen kohdalla.

Niin. Käänsin takkini ihan täysin. Vauvan ollessa puolivuotias olin jo hyvin perillä kaikista lastenvaatemerkeistä. Pidin itsekin jo niitä vaatekutsuja, pukeuduimme samiksiin ja kipitimme monissa harrastuksissa. Muistan edelleen päivän, kun esikoinen täytti puoli vuotta – silloin tuli ensimmäistä kertaa olo, että hän on jo ”tyyppi”, oma persoonansa, jota rakastan äärettömästi. Ja miten kiva tyyppi olikaan! Mitä enemmän häneen tutustuin, sitä enemmän hänestä tykkäsin. Hän todellakin muutti minua, joka päivä, mutta monesti hyvällä tavalla. Opetti minua näkemään kauniin lehden maassa, opetti pysäyttämään kaiken ja ottamaan syliin kun hän syliä tarvitsi, opetti, että äiti on ehkä kaunein sana, mikä maailmassa on. Täytti sydämeni sellaisella rakkaudella, jota en voinut etukäteen käsittää. Samalla myös sellaisella määrällä huolta, pelkoa ja vastuuta, että ajattelin räjähtäväni pelkästään sen ajattelusta. Mitä jos…? Yritin työntää nuo ajatukset romukoppaan aina niiden tullessa. Hän opetti myös kohtaamaan itsessäni niitä huonoja puolia, joita en ollut ennen samalla tavalla työstänyt. En ollut valvonut ikinä niin paljon, enkä todellakaan tykännyt siitä väsyneestä tyypistä, mutta jokaisen väsyneen päivän keskellä oli paljon hyvää.

Elämä siunasi meitä toisellakin tyttärellä, enkä hänen kohdallaan pelännyt kaikkea niin paljon. Meillä oli lapsiperhetuttuja, harrastuskuvioita ja vauvanvaatteita. Hän sujahti arkeemme kuin varkain, vaikka mustasukkaisuuden määrä teetti pitkälti töitä. Olin aivan fiiliksissäni kahdesta tytöstä, tyttöjen vaatteista ja no, heistä. Siskoksista. Seuraan suurella mielenkiinnolla heidän kasvuaan ja sitä sidettä, joka heidän välillään jo on. Se on ihan erityinen, se on joku sellainen, mihin vanhemmat eivät pääse käsiksi. Tiistaina kuopus, 2 vuotta vanha, kertoi minulle, että hänestä tulee isona samanlainen kuin isosiskosta. Pala nousi kurkkuun. Samalla mietin, että he ovat luonteiltaan kuin yö ja päivä, että saas nähdä mitä heistä tuleekaan.

Mietin maanantaina juoksulenkillä, millaista elämä olisi ilman lapsia. En tiedä, eikä tiedä kukaan muukaan. Mitä olisimmekaan tehneet? Nyt tuntuu siltä, että olisin jäänyt paljosta paitsi. Samalla olisin myös erittäin valmis luopumaan näistä loputtomista huonoista öistä, josko joskus meilläkin vielä nukutaan? En edelleenkään ihmettele, jos joku haluaa olla vapaaehtoisesti lapseton. Perhe-elämä on sitovaa, se muuttaa parisuhteen, vauva-arki saattaa olla kaoottista, allergiat ja lastentaudit hallitsevat elämää, suunnitelmat muuttuvat ja väsymys sumentaa pään. Ainakin aiemmin näin vain negatiiviset puolet asiasta, enkä edes oikeasti tiennyt lähellekään sitä sairastelun määrää, jota arki on tuonut tullessaan. Mutta samalla se antaa käsittämättömän paljon. Lasten puuhat, kasvu, lausahdukset, ilo, vilpitön ilo, kauneus, rehellisyys, oppiminen, kaikki on jotain sellaista, mistä en suostuisi ikinä luopumaan. Onko päivää, kun heidän tekemisilleen ei naureskele? Onko päivää, kun pää ei sauhua vaikeiden kysymysten edessä. Ei ole yhtään iltaa, etten kävisi katsomassa yölampun valossa nukkuvia lapsiani, ennen kuin menen itse nukkumaan. Katselen heitä ja ajattelen, miten kauniita ja viattomia ovatkaan. Eilen, kun hain kuoopusta päiväkodista, hän huomasi minut kaukaa, lähti juoksuun niin, että lapiot putosivat kädestä, kädet levisivät halaukseen, naama loisti ja suu huusi ”ÄITI!”. Se näky, se ilo ja korvaamattomuus tallentuu kovalevylleni ikuisiksi ajoiksi ja auttaa jaksamaan sillä raivarihetkellä.

Elämä on muuttunut yllättävän paljonkin, on muuttuneet nukkumiset, tekemiset ja ystävät kehen eniten pitää yhteyttä. On muuttunut harrastukset ajanpuutteen myötä, on muuttunut hotellit, joihin reissuilla suunnataan. Mutta sen sijaan, että jäisi miettimään ja haikailemaan sitä, mitä oli, olen kokenut, että arvostan jokaista hetkeä enemmän kuin koskaan. Jokaista päivää, kun lapset ovat iloisia ja terveitä, jokaista ateriaa, joka meni ”kivuitta”, jokaista yksin tehtyä vessareissua ja hyvin nukuttua yötä. Otan päivistä kaiken irti, ihan eri tavalla kuin ennen. Arvostan suuresti sitä, että he ovat täällä ja ovat muuttaneet elämämme.


mekko ESPRIT/ housut KATRI NISKANEN/ kengät DR. MARTENS/ takki VILA/ hanskat A+ MORE/ korvikset RIEMUpuoti

Ja. Kun hetken olin pyristellyt sitä jonkinlaista mammuutta vastaan, annoin mennä täysillä. Totesin, että onni on tässä ja nyt ja siitä pitää nauttia täysillä. Siksi minusta tuli takinkääntäjä tässä lapsiasiassa. Niin totaalinen, että yllätyin ehkä itse eniten. Taaperoimettäjää, perhepedissä nukkujaa tai kantoliinailijaa minusta ei tullut, mutta tuli sen sijaan erilaisista lastentapahtumista nauttiva, metsässä möyryilystä nauttiva, hiekkalaatikolla istuja, joka ottaa teemasynttäreistä kaiken irti. Niin ja niistä täydellisistä lapsistaan, joiden halaus valaisee jokaisen päivän. Äidinrakkauden määrä yllätti minut myös totaalisesti.

Asusta sen verran, että siihen yhdistin Kädentaitomessujen alelaarista löytyneet RIEMUpuodin korvikset. Ihanaa, kun Suomessa tehdään nykyään niin monenlaisia korviksia käsityönä! Ja tuo letti, voi että. Kampaajan mukaan yksinkertainen tavallinen letti, mutta en minä vain osaa, joten nukuin ja urheilin se päässä pari päivää. Mies jo totesi, että kohdalla on vain rasta, kun sen joskus avaan. Mutta kun oli niin kiva!

Ajatuksia perhe-elämästä ja lapsista? Oletko sinä aina tiennyt haluavasi perheen?