Frozen 2 on täällä! Palkittiinko odotus?

”ÄITI MÄ OLEN ODOTTANUT TÄTÄ PÄIVÄÄ KOKO VIIKON!”. Siis viikon? Vai vuoden? Frozen 2 on ollut niin odotettu tapahtuma, että lauantaina olleeseen kutsuvierastilaisuuteen valmistauduttiin todella suurella hartaudella. Leteillä, kynsien lakkaamisella violetiksi ja Elsaksi pukeutumisella. Vihdoin, vihdoin Frozen 2 leffa on täällä! Se saa ensi-iltansa virallisesti ylihuomenna eli joulupäivänä ja veikkaan, että leffateatterin ovella nähdään aika monta Elsa-fania joulupyhinä!

Meillä alkoi Frozen-mania lapsen toimesta alkuvuodesta 2015, eli lähes viisi vuotta sitten. Hän halusi ostaa pyjaman, jossa halasi kaksi tyttöä ja luki sisters. Mietiskelin itse mitkä lie siskokset, mutta asia selvisi minulle aika pian. Tuo pyjama on muuten tämän kesän käytetyin pyjama pikkusiskolla, jota ei ollut vielä mahassakaan kun pyjama ostettiin! 2-vuotiaamme ihastui lähtemättömästi muiden pikkutyttöjen tapaan Elsaan ja Annaan ja vauvasta asti siihen tottui myös pikkusisko.

En itse oikein muista mitä ajattelin Frozen-leffasta alunperin. Sen on nähnyt niin sata kertaa, että osaa sen etu- ja takaperin. Tarina on läpeensä tuttu ja luettu kirjoina, nähty Disney on Ice-versiona ja kodissamme on kaikenlaista Frozen-kamaa. Olen ollut jopa helpottunut, että pahin huuma on ohi ja jännitti, alkaako tästä nyt toinen hurja Frozen-kausi? Millainen leffa mahtaa olla, mistä se kertoo?

Jännityksellä suuntasimme lauantaina Mall of Triplaan, sielläkin kävimme ensi kertaa. Muuten emme paljon paikkaa tutkineet, mutta kävimme lounaalla ja tykkäsin todella siitä, että keskellä oleviin pöytiin sai kantaa annoksensa eri ravintoloista. Juuri tällaista olen kaivannut Tampereelle, kun pienin lapsi rakastaa sushia, isompi hamppareita ja äiti haluaisi salaatin. Kiva konsepti!

Ylhäältä löytyikin sitten uututtaan hohtava leffateatteri Cinamon. Ihanan tilavat ja ”jyrkät” katsomot, oli helppo mennä ja pienimmänkin nähdä. Hämmästyin kun kuulin, että lastenliput alkavat heillä 5,50 eurosta. Siinä on kyllä kilpailukykyinen hinta! Oli kivaa jutella tuttujen kanssa ennen leffaa ja käydä poseeraamassa ”Elsan” ja ”Annan” kanssa!

Sitten se hetki oli. Leffa alkoi. Myönnän, että olen luukuttanut alkuperäisiä biisejä juoksulenkeillä, kuuntelen usein Disney-biisejä juostessa. Into the Unknown on aika voimabiisi! Joten heti alkuhetkien hyräilyt olivat tuttuja.

Leffaa oli mennyt ehkä minuutti, kun huokaisin miehelle miten mieletön se on visuaalisesti – kyllä kehitys on kehittynyt kuudessa vuodessa, joka ensimmäisestä Frozenista on! Mielettömät värit ja syvyys sekä fotorealistisuus oli valkokankaalla! Elsan ja Annan jutellessa joka ikinen hius ja varvas ja kaikki liikkuivat mukana. Todella taidokasta ja oikeasti nautinnollista katsoa.

Juoni on ehkä vähän köykäisempi kuin ensimmäisessä tarinassa, tässä palataan tyttöjen lapsuuteen ja tarinaan, jonka isänsä heille kertoi Pohjan väestä sekä Arendelin väestä. Lumotusta metsästä, josta kantautuva ääni kutsuu Elsaa ja hän haluaa selvittää, mikä on suututtanut henget. Siitä alkaa tiivis ja mukaansatempaava seikkailu.

Kun ensimmäisessä leffassa ihmettelin keitä nämä hahmot ovat, mihin hävisivät isä ja äiti (he kuolivat niin ”nopeasti” että meni jopa vähän ohi), oli kakkososassa heti vastassa tuttuja. Vuosikaudet on höyrytty ja luettu heistä ja siinä he olivat taas, ihan kokonaan uudessa tarinassa, mahtavaa! Paljon viittauksia ensimmäiseen osaan oli, mutta jokainen hahmoista sai paljon ruutuaikaa ja syvyyttä. Ihan paras oli kyllä Olaf, jonka rooli oli aika suuri ja faktat ihan huippuja. Googletimme kotimatkalla, oliko Olafin lausahdus ”tiesittekö että vompatit kakkaavat neliön muotoista kakkaa?” totta. No olihan se! Niin kuin muutkin faktat! Nauroimme miehen kanssa ihan ääneen Olafin letkautuksille. Huikea hahmo!

Kaikki hahmot saivat laulaa ja esiintyä yksinään ja mietin, häiritsikö minua hieman Kristoffin uusi ääni, mutta ei pahasti. Niin siis olen kasvanut hahmoihin kiinni sen sadan katselukerran myötä, että äänetkin ovat hyvin tuttuja! Leffa oli kuin musikaali ja lauluja oli todella paljon.

3-vuotias jännitti vain yhdessä kohdassa ja nojautui isäänsä päin, eli hirveän pelottava leffa ei ollut ja minusta jotenkin positiivisempi kuin edeltäjänsä jo ihan sävymaailmaltaan. Lapsia ihastutti valtavasti Elsan ja Annan uudet asut ja kuopus hihkui ääneen kesken leffan, miten ihanalta Elsa näyttää tukka auki, oih! Esikoisenkin mielestä Elsa oli jälleen ihanin. Itse mietin, että olipa Anna nyt kivan oloinen, menetin ekassa leffassa ihan hermoni hänen supernaiiviin ja höperöön olemukseensa. Nyt hän oli selkeästi aikuisempi ja vahvempi hahmo.

En edes ehkä kehtaa tunnustaa, että viihdyin leffassa paremmin kuin monessa ”aikuisten” leffassa ja väitän, että tämä on aika iätön elokuva. Siitä nauttivat niin pienet kuin isommatkin ja eri ikäiset saavat eri asioita leffasta irti. Esikoinen sanoi liikuttuneensa kyyneliin parissa kohdassa ja niin liikuttui äitikin. Jotenkin kahden vahvan sisaruksen yhteys, rakkaus ja tarina saavat kahden tyttölapsen äidin rakastamaan tätä leffaa. Elokuva oli tarina rakkaudesta, rauhasta ja vahvoista naisista.

Sanoisin, että rakastin tätä enemmän kuin ensimmäistä, mutta siihen vaikutti tietenkin paljon hahmojen tuttuus ja uutuudenviehätys. Miten ihanaa olivat uudet asut, biisit, vitsit, kaikki. Hymyilin ihan pöhkönä illalla tätä ajatellessani, miten voin rakastua piirrettyyn näin? Siis menkää ihmeessä avoimin mielin katsomaan, pitkä odotus on todellakin palkittu!

Kiitos kaunis Cinamon sekä Domakers kutsuvierasnäytöksestä, olimme niin innoissamme!

Kuka on jo nähnyt? Tai menossa joulunaikaan?

Hurja pääsiäis-Dumbo

Olin pitkään luvannut mennä lapseni kanssa elokuviin. Aina vaan tuntuu, että aika lentää ja kun mahdollisuuksia mennä molempien lasten kanssa leffaan ei ole, on ajan löytäminen haasteellista. Hän oli odottanut näkevänsä Räyhä Ralf kakkosen, sillä siinä on myös prinsessoja! Lupasin viime viikonloppuna, että nyt mennään vihdoin katsomaan se, lupaan. Sovimme, että pääsiäismaanantaina teemme saman kuin viime pääsiäisenä, brunssille Pella’s cafesen ja leffaan. Hämmästys oli suuri, kun Räyhä Ralf ei enää pyörinytkään. Häh? Luulin että leffat vaihtuvat perjantaisin, mikä juttu tämä oli? Miten selitän tämän lapselle kun lupasin jo?

Ehdotin sitten Dumbo-leffaa. En ollut nähnyt siitä trailereita ja luulin, että kyseessä on sama tarina kuin Disneyn Dumbo oli, mutta vain näyteltynä versiona. En ollut kauhean innostunut tutusta leffasta ja tarinasta varsinkaan dubattuna (Colin Farrell puhumassa suomea, en kestä). Kun otin lippuja, naapurintyttö vielä varoitti leffan olevan pelottava. No, K7 se oli niin kuin lähes kaikki lasten leffat, eikä Dumbossa mielestäni ole mitään kovin hurjaa. Mennään sinne.

Istuimme alas viimeisen mainoksen kohdalla, tuli vähän kiire, kun viihdyimme brunssilla Annan ja perheensä kanssa ja päälle räpsittiin vielä nämä kuvat. Tuo ylikasvanut tukka on kyllä jatkossa laitettava aina, karmean näköinen noin. No, se ei ole oleellista, sainpahan lisää pääsiäisnarsisseja kuviin! Tiedättekö mikä se vika mainos oli? Pätkä leffasta, joka tulee teattereihin kesällä 2019. Oma all time-lempparini, Leijonakuningas leffaversiona. APUA! Aloin lähes itkeä kuullessani Circle of Lifen ensisävelet. Mahtavuutta!

Mutta Dumboon. Dumbo alkoi ja alkoi ihan eri tavalla kuin Disneyn versio. Hiiri oli heivattu tarinasta menemään kokonaan, ne humalaiset vaaleanpunaiset norsut sentään olivat mukana (tosin tässä tarinassa eivät olleet humalanäkyjä). Tarina kaikkinensa oli aivan eri kuin alkuperäinen. Toki siinä oli lentävä norsu, jolla oli sukla nokassa, mutta lähes siihen yhtäläisyydet loppuivatkin. Kiinnostuin itsekin leffasta ihan eri tavalla, kun en tiennyt tarinaa. Se oli ehkä vähän yllätyksetön, mutta todella mukaansatempaava. Ihan huikeita juttuja voikin toteuttaa tietokoneella nykyään, koneella tehdyt eläimet eivät häirinneet yhtään.

Puolivälistä tarina alkoi oikeasti muuttua vähän hurjaksi ja kehiin tuli mm. painajaissaari. Siinä vaiheessa lapsi mönki kainalooni ja pysyi siellä hyvin tovin kertoen, että on vähän jännittävä elokuva. No niin oli, siis itseänikin jännitti jotkut kohdat! Mietin, että leffahan on varsinkin alkuperäiskielellä enemmän aikuisten kuin lasten leffa. Se oli hyvin näytelty, hyvin tehty ja visuaalisesti aivan upea. Tarina tempasi mukaansa ja säpsähdin muutamassa kohtaa, samoin kuin nauroin muutamia kertoja jutuille, jotka eivät taas lapselle auenneet.

Yritin keskustella fiiliksistä jälkikäteen ja huomasin, ettei 6-vuotiaalle vielä aukea ihan kaikki asiat, jotka itsestään olivat esimerkiksi surullisia. Hän ei yhtään ymmärtänyt, miksi esimerkiksi kädetöntä miestä voisi säikähtää, kyllä ihmisiltä voi puuttua raajoja. Miksi kädettömän miehen piti pitää tekokättä? Pointsit pikkuneidille ennakkoluulottomuudesta! Samoin yhdellä lauseella kuitattu ”hän kuoli talvella influessaan” sai lapsen kyselemään yhden hahmon puuttumisesta. Tuo lause ei siis avannut hänelle asiaa. Olin tyytyväinen, että istuimme ns. treffipenkeillä Plevnassa, eli reunassa olevilla penkeillä, joissa voi istua vain kaksi ihmistä. Niin paljon kysymyksiä heräsi jo leffan aikana ja siellä sai kuiskuttaa vastauksia häiritsemättä muita.


mekko NOSH ORGANICS/ neule ja huivi VILA/ kengät MINNA PARIKKA/ korvikset CORUU (saatu)

Summa summarum. Minun mielestäni pääsiäisenä nähty Dumbo oli ihan huikea leffa, joka kannattaa mennä katsomaan ihan aikuispoppoolla ja englanninkielisenä. Sen sijaan mitään 3-4-vuotiasta en sinne veisi, todella pieniä katsojia meidänkin näytöksessä oli. Vai onko niin, että vasta isommat alkavat pelkäämään ja suremaan? Ihan mieletön versio Dumbosta eri tarinalla. En odottanut mitään ja sainkin ihan todella hyvän leffaelämyksen.

Pääsiäis-Dumbo oli varmasti Räyhä Ralfia parempi (ainakin äidin mielestä), joten meidän onni, ettei se pyörinytkään. Mutta oikeasti, miksi ohjelmisto vaihtui maanantaina? Kuka tietää? Ja kuka on nähnyt Dumbon? Aurinkoista alkavaa viikonloppua!

Baby Jane – lesborakkautta ja mielenterveysongelmia

*kaupallinen yhteistyö Future Film Oyn ja Somessa.com kanssa

Sä oot oikein tollainen Baby Jane

Kohtuullisen alussa oleva repliikki elokuvassa Baby Jane saa toisessa pääroolissa olevan Jonnan naaman venähtämään. Ehkä sillä hetkellä hän tajuaa, miten vietävissä tässä suhteessa hän on.

Alkuviikosta olin Helsingissä katsomassa Baby Janen pressitilaisuudessa, ensi-iltansa se saa naistenpäivänä 8.3.2019. Lähdin ihan ummikkona matkaan, sillä Sofi Oksasen kirja vuodelta 2005, jonka perusteelta leffa on tehty oli minulle täysin vieras. Sen sijaan Puhdistukseni olen lukenut ja nähnyt, mutta vanhempi tuotanto oli minulle vierasta. Arvasin kyllä, ettei Sofin teksti ja elokuva tule päästämään helpolla ja odotin jonkinlaista tunnelatausta. Oikeassa olin. Helpolla ei päästy. Elokuvan käsikirjoittaneet Katja Gauriloff ja Veera Tyhtilä ovat hieman muuttaneet loppuratkaisua, muuten leffa on ilmeisen uskollinen kirjalle. Ohjaaja Gauriloff kertoi, että nappasi Rovaniemellä lähikaupan hyllystä vuonna 2012 Baby Jane-pokkarin ja tiesi, että tästä tulisi hänen ensimmäinen ohjaamansa pitkä näytelmäelokuva. Nyt vuosia kestänyt prosessi on loppusilausta eli ensi-iltaa vaille valmis.

Oli hyvä, etten tuntenut tarinaa etukäteen. Uskon, että se teki paljon suuremman vaikutuksen näin. Luulin meneväni katsomaan elokuvaa lesborakkaudesta ja luulin, että elokuvassa pureudutaan pääasiassa siihen ja sen teemoihin, mutta suurin ja rankin sekä itselleni koskettavin aihe olikin jotain ihan muuta. Olen ihmisiä, joihin elokuvat ja musiikki vaikuttavat yleensä vahvasti ja näin kävi tällakin kertaa, mietin elokuvaa koko päivän ja näin siitä unta.

Olen ihaillut näyttelijänä elokuvan toista päätähteä, Maria Ylipäätä jo pitkään. Hänen vahvoja roolisuorituksiaan on nähty pitkään niin teatterissa kuin televisiossa ja tässäkin elokuvassa hän tekee suorastaan pelottavan vahvan suorituksen. Hänen esittämänsä Piki on ylimielinen, liikaa päihteitä käyttävä, itsevarma ja dominoiva. Samalla Piki on täysin hajalla itse, tyhjä sisältä ja hänen elämäänsä määrittävät lääkitys ja mielenterveydelliset ongelmat.

Kun Pikin elämään saapuu nuori neito Jonna, joka muuttaa Helsinkiin opiskelemaan, kietoo Piki Jonnan aika äkkiä sormensa ympärille. Alkaa ahdistava suhde, jossa toinen osapuoli hallitsee nuorta ja kokematonta naista. Elokuvaa katsoessaan oikeastaan vähän unohtaa, että kyse on kahden naisen rakkaustarinasta ja vaikeasta suhteesta, sillä tämä voisi olla todellisuus ihan keiden tahansa parisuhteessa.

Olin juuri matkalla Helsinkiin elokuvaa katsomaan viestitellyt junassa paniikkihäiriöstä ja siitä, miten se osaltaan määrittää omaakin elämää. Minun tapauksessani se rajautuu ahtaisiin paikkoihin ja tekee lentämisestä, hissimatkoista ja metroista kammopaikkoja, Pikin tapauksessa riittää, että joku katsoo hänen päin kadulla. On helpompi erakoitua kotiin. Mieli ei anna periksi olla normaali.

Eikö se riitä, jos tarpeeksi rakastaa?” oli itselleni elokuvan koskettavin sitaatti. Niin, eikö se riitä, jos tarpeeksi rakastaa, eikö se paranna? Miksei mielenterveysongelmat ole niin yksinkertaisia, miksi rakkaus ei riitä? On raastavaa katsoa, miten vaikeaa on elää mielenterveysongelmaisen kanssa, vaikka kaikkensa yrittää ja rakastaa, se ei valitettavasti riitä. Olen itse nuoruudessa yrittänyt vuosia korjata toisen mieltä rakastamalla kovasti ja tekemällä töitä sen eteen, mutta ei se riittänyt. Toinen ei voi parantaa mieltäsi puolestasi. Lopulta ei välttämättä auta kuin päästää irti.

Elokuva nostaa esiin kaksi eri maailmaa, joissa Jonna elää. Vahvasti tuntevan, haasteellisen elämän sekä naissuhteen kuin epäaidon, mutta sosiaalisesti hyväksyttävän valkoisen kodin ja heterosuhteen. Nämä myös kuvataan elokuvallisesti eri tavalla ja ero on hätkähdyttävä. Se saa pohtimaan omiakin arvoja ja sitä, mikä on sosiaalisesti hyväksyttävää ja haluttavaa elämää.

Elokuva meni itselläni omien kokemusten kautta ihon alle ja vavahdutti. Pressitilaisuudessa sanoin Marialle sekä Jonnan roolissa olleelle, tänä keväänä Teatterikorkeakoulusta valmistuvalle Roosa Söderholmille kiitokset upeista ja vahvoista naisrooleista. He tekivät elokuvasta ja sen tarinasta todella uskottavan ja vahvan. Oli hienoa katsoa pressitilaisuudessa, miten luonteva suhde naisilla oli ja he sanoivat, että näytteleminen oli helppoa sekä luontevaa ohjaaja Gauriloffin kanssa.

Kysyttäessä Sofilta, jäikö hän kaipaamaan jotain elokuvasta hän sanoi, ettei muista enää kirjan jokaista käännettä, eikä ole mustasukkainen kirjojensa elokuvaversioista. Hänestä on hauskaa, että ne saavat uuden elämän ja tavoittavat näin uutta yleisöä. Samalla hän nosti esiin sen, että on hienoa katsoa elokuvaa, jossa on paljon keskenään dialogia käyviä naisia, jotka puhuvat muustakin kuin miehistä. Koen, että elokuvalla on vahva ja tärkeä sanoma ja itseeni se vaikutti kovasti. On täysin oikeutettua, kun valkokankaalla nähdään näin kovia näyttelijäsuorituksia naisilta, että elokuvan ensi-ilta on kansainvälisenä naistenpäivänä.

Innostaako aihe, ajattelitko mennä katsomaan? Onko tarina tuttu entuudestaan?