Tämä on minun tarinani. 20 vuotta anemian kanssa ja olo rautainfuusion jälkeen.

Äiti mä en halua että sä meet verikokeeseen!” sanoi minulle nelivuotiaani tiistaiaamuna. Olin sanomassa heippoja lapsille, sillä lähdin jo seiskan jälkeen verikokeeseen, johon piti olla syömättä. ”Miksi et halua”, kyselin. ”No kun suhun sattuu!”, hän vastasi kyynel silmäkulmassa. Voi pieni, mietin, halasin ja lupasin, että selviän. Voi kun ymmärtäisit miten paljon paremmin äiti voi nyt.

Tiistaina oli siis aika mennä verikokeeseen, kun kaksi kuukautta infuusiosta oli kulunut. Tämä rautahomma on aihe, josta saan ehdottomasti eniten kysymyksiä Instagrammissa ja Google tuo tasaisesti kävijöitä aiheen tiimoilta. Siksi ajattelin kirjoittaa teille missä mennään nyt ja mikä on oloni. Ehkä tarpeen myös vähän kerrata miten tähän on tultu, hakusanoilla rauta, rautainfuusio ja anemia löydät myös kirjoituksiani aiheesta.

Mistä anemia johtuu?

Tätä minulta kysytään ihan hirveästi. Että on tutkittu mistä se johtuu ja onko tutkittu esimerkiksi keliakia, kilpirauhasarvot ja imeytyvyys. On on ja on. Keliakaa ei ole löydetty, kilpirauhasarvoja on tutkittu suhteellisen useinkin ja ne mitattiin nyt taas toissapäivänä samassa yhteydessä rauta-arvojen kanssa. Minusta ei ole löytynyt mitään perinpohjaista vikaa, mistä anemia johtuu.

Oma oletukseni on (huomaa, nämä ovat sitten kaikki omia kokemuksiani ja tilanne on kaikilla eri!) että siihen vaikuttaa muutamat syyt. Kun anemia todettiin ensi kertaa vuonna 1997 (hemoblogiini oli tuolloin 90, naisten alaraja 120) kärsin erilaisista hormonihäiriöistä ja kuukautiset olivat sellaiset, etten pärjännyt mitenkään esimerkiksi 45 minuutin oppituntia ilman vessareissua. Rautaa siis meni ns. hukkaan ja sitä olisi varmasti pitänyt syödä tasaisemmin. Samaan aikaan lopetin myös punaisen lihan syönnin.

Tilanne varmasti tasaantui kun söin e-pillereitä lähes 10 vuotta, se piti kroppani rauhallisempana ja vuodot pienenä. Ei jotenkaan tullut edes mieleen mittailla rauta-arvoja ikävuosina 20-30v, eikä niitä kukaan kysellyt. Kun esikoista odottaessani neuvolassa mitattiin ensi kertaa rauta-arvo, se oli 115. Olin tuolloin 29-vuotias. Terveydenhoitaja sanoi, ettei viikolla 7 pitäisi vielä näin tippua rauta-arvot, onko minulla aina ollut huonot arvot? Vastasin, että varmaan, on ollut pahaakin anemiaa, muttei kukaan ole minua aikoihin tutkinut. Ferritiineistä ei puhuttu odotuksissa mitään. Sain käskyn syödä rautaa odotusajan ja parhaani mukaan sitä popsin, vaikka se oli vatsan kannalta haasteellista. Imetykset ja raskaudet ovat aivan omiaan tietenkin tiputtamaan rauta-arvoja. Kukaan ei tutkinut arvojani raskauksien jälkeen, mikä on oikeastaan aika hassua. Silloin keskitytään vauvaan.

Viimeinen niitti oli ehkä innostukseni juoksuun, jonka aloitin kuopuksen vauvavuonna. Juoksin paljon ja alla oli synnytys sekä imetys. Rautoja en edes miettinyt. Pitkäkestoinen kestävyysurheilu syö tehokkaasti rautavarastoja ja juoksu on yksi ns. ykköskuluttaja.

Miten anemia oireilee? Miten sen voi huomata?

Tässäpä tulee se kohta, mikä minua ”surettaa” ehkä eniten. Olen pitänyt itseäni koko aikuisiän tietynlaisena tyyppinä. Tyyppinä, joka muun muassa panikoi, saa ihme sydämentykytyksiä eikä ole aamuisin virkeä koskaan. Olen kärsinyt paljon unettomuudesta ja muistan, kun valitin miehelle sydämentykytyksistä kotimme hississä häävuonnamme 2005. Kärsin paniikeista asuessamme Englannissa 2006. Ajattelin niiden johtuvan stressistä, erilaisesta elämäntilanteesta, milloin mistäkin. Kun unettomana vaelsin vauvani nukkuessa vuonna 2016 pitkin taloamme, ajattelin sen johtuvan hormoneista etten nuku. Kun vauva oli taapero ja minä edelleen uneton ja lyhytpinnainen, ajattelin että kahden pienen kotiäiti nyt on väsynyt ja lyhytpinnainen. Kun kampaaja totesi, että hiukseni irtoavat sanoin, että se kai kuuluu asiaan raskauden jälkeen. Ei ei ja ei. Lääkärissä unettomuuteen sai välittömästi unilääkettä, mutta veriarvoja ei testattu ikinä missään. Ei näin.

Kun keväällä 2018 olin aika hoikassa kunnossa juoksuharrastukseni sekä aktiivisen kotiäitiarjen vuoksi, sain vatsataudin joka ei taittunut millään. Jouduin Taysiin tiputukseen ja siellä ensi kertaa tutkittiin veriarvoni. Hemoglobiini oli 90 ja ferritiini 3. Olin hämmentynyt, miten ne nyt niin huonot? Lääkäri tiukkasi, olenko syönyt ulostuslääkkeitä. MITÄ IHMETTÄ? Olin oikeasti aika järkyttynyt. No en todellakaan ole! ”Joskus meille tulee vastaan näitä”, hän totesi lopulta. Olen vieläkin vihainen. Liikuntaintoni ja vatsatautini kuitattiin sen piikkiin, että keksivät minulla olevan syömishäiriön ja syön jotain laksatiiveja. Olin niin shokissa, etten kyennyt puolustamaan itseäni.

Silloin kuitenkin sain tietää rauta-arvoni ja aloin vimmatusti syödä rautaa ja hoitaa parantumistani. Kroppa otti aika hyvin rautaa vastaan ja muutamassa kuukaudessa arvot olivat nousseet hyvin, hemoglobiini oli 127 ja ferritiini 32. Lisäksi olin vähentänyt juoksua, jotta kroppa toipuisi ja rauta imeytyisi ja opetellut paljon syömään niin, ettei raudan imeytyminen häiriydy. Ei maitotuotteita, teetä tai Pepsi maxia ruoan tai raudan kanssa, luin hirveästi rauta-asiaa ja ruokavaliojuttuja.

Millaiset olivat omat oireeni aneemisena?

Nyt kun voin paremmin, ymmärrän vasta kaiken miten olen oirellut 20 vuoden ajan. Unettomuus, kärsimättömyys, sydämen tykytykset, hiusten lähtö ja oheneminen, paniikkioireet, urheilutulokset, jotka eivät treenistä huolimatta palaudu, lihasten huono palautuminen ylipäätään, itkuisuus. Siinäpä muutama oire. Kova palelu, jonka luulin johtuvan anemiasta, mutta ei kai johdukaan.

Niin, se paniikki. Olen välillä luullut olevani paniikkihäiriöinen. Ensi kertaa se iski väsyksissä lentokoneessa vuonna 2005. Viime vuonna paniikki saattoi tulla yksi hiihtolenkillä metsässä. Kun hiihdin, syke nousi, happi ei riittänyt ja tuli hätä, että kuolen sinne metsään. Siksi en mielelläni hiihdä kauas autolta tms. Olen opetellut ihmeellisiä keinoja, jotta paniikkia voisi välttää niissä paikoissa, joissa se on tullut. Olen selittänyt olotilaa miehelle, joka ei tietenkään ymmärrä, mikä hiivatin hätä tulee metsässä. Katso, tuolta näkyy asuintaloja, et ole yksin missään. Ja samaan aikaan rinta räjähtää, vaikka järki sanoo, että pienintäkään hätää ei ole. Olen jumppasalista joutunut kerran lähtemään, kun luulin saavani paniikin. Tosiasiassa se oli vain korkea syke, johon hemoglobiini ei pystynyt ja joka aiheutti tunteen, että tukehdun. Tämä panikointi on asia, jota olen hävennyt eniten ja luullut olevani jotenkin hullu. Kuka nyt pelkää hiihtää metsässä, kun taloja näkyy puiden välistä? Mitään tunturivaellusta en ole voinut kuvitellakaan tekeväni.

Vähän nolona kirjoitan nytkin auki tästä elämääni 20 vuotta hallinneesta olotilasta, jota en ole tajunnut laittaa rautojeni piikkiin. Toki paniikit pahenevat jos valvot. Ja valvot sekä olet uneton myös niiden rautojen takia.

Rautainfuusio sekä olo sen jälkeen

Loppuvuodesta oli epätoivo. Kokeilin kaikkia rautavalmisteita läpi, mutta yhdistettynä endometrioosin vuoksi kipuilevaan vatsaan mikään ei sopinut. Sattui aamusta iltaan vatsaan kaikki. Rauta-arvoni olivat taas onnettomat, hb 110 ja ferritiini 3. Masensi ja itketti. Ajattelin, että vielä kerran yritän infuusiota ja menin Mehiläiseen yksityiselle lääkärille. Hän totesi aika pian, että nyt on niin pitkän ajan näyttö yli 20 vuoden anemiasta, että hän laittaa lähetteen infuusioon. Itkien lähdin vastaanotolta.

Kutsu tuli aika pian ja tammikuun alussa menin Hatanpään sairaalaan tiputukseen. Siitä lisää tässä kirjoituksessani. Jännitti, sillä rautainfuusio ei ole mikään oikotie onneen. Siitä voi tulla pahojakin allergisia reaktioita, miksi sitä ei tuosta vain määrätä jokaiselle. Tiputus meni hyvin, ei tullut reaktioita ja lähdin kotiin.

Seuraavana aamuna olo oli hirveä. Olin kuin jyrän alle jäänyt, elefantti istui rinnan päällä ja en jaksanut tehdä yhtään mitään. Oksetti. Olo jatkui pari päivää, tuli parempi päivä ja sitten päivänä numero neljä tiputuksen jälkeen alkoi pahin olo. Kivut olivat uskomattoman kovat. Vertasin niitä denguekuumeessa tunteemani oloon. Joka ikinen jäsen, lihas, luu, kaikki särkivät kehossani, pääni meinasi räjähtää, oksetti ja ahdisti paniikin kaltaisesti rinnassa. Otin maksimiannokset särkylääkettä ja pyörin sängyn pohjalla. Kuumetta ei ollut, mutta särkylääkkeet eivät tehonneet siihen kipuun kehossa yhtään. Olin vähän kauhuissani. Minun piti parantua, olen kipeämpi kuin ikinä. Apua! Miten selviän töistä? Entä lapset? Jouduin antamaan kopin lapsista täysin miehelle. Pahin olo kesti viikon, sitten pääsin liikkeelle.

Pääsin liikkeelle tarkoitti, että pystyin suorittamaan arkea, mutta olo oli hirvittävän raskas. Aamuisin heräsin öiden jälkeen, jotka nukuin kuin unilääkkein. Olin aivan tajuton, enkä herännyt lapseen, joka korvani vieressä kertoi, että näki painajaista. Minä, joka heräsin aiemmin naapurin pieruun yöllä. Se oli suorastaan pelottavaa ja onneksi mies oli vieressä ja vei lapsen takaisin sänkyyn. Nukuin sikeämmin kuin ikinä ja samalla olin väsyneempi kuin koskaan. Urheilu takkusi ja jalat olivat lyijyä. Pelotti, helpottaako olo ikinä.

Kaksi kuukautta infuusion jälkeen

Nyt infuusiosta on kulunut kaksi kuukautta. Viiden tuskaisemman viikon jälkeen aloin huomata, että mieli alkaa olla ehkä kirkkaampi. Yhtenä päivänä lenkillä tajusin, että kaikki ne mäet, jotka olivat raskaita juosta, ovat madaltuneet. En hengästy, juoksen kevyesti loikkien ja ylämäet eivät ole mäkiä enää. Itkin juostessani kun huomasin eron. Itkin niin, että piti pysähtyä, kun en nähnyt kyyneliltä eteenpäin.

Menin yksin metsään hiihtämään viime viikolla. Hiihdin 16 kilometriä yksikseni. Miksi? Ensinnäkin, koska se oli niin kevyttä vaikka tahti oli reipas. Vihdoin se vuosia jynssäämäni kunto alkoi ns. tulla esiin kun happi kiersi. Lisäksi hiihdin ja hiihdin, koska ensi kertaa 20 vuoteen mikään ei ahdistanut. Ei ahdistanut yhtään olla yksin metsässä. Ei tullut mieleenkään saada paniikkia, vaikken nähnyt yhtään talon kattoa tuolla reitillä. Itkin taas, enkä puhunut asiasta kuin miehelle saunassa illalla. Hän hymyili ja oli selkeästi onnellinen puolestani. Muille en kertonut, sillä en ollut kertonut siitä paniikistakaan, mutta mies on elänyt rinnallani 20 vuotta ja nähnyt, miten oireilen. En voi ikinä kiittää häntä tarpeeksi siitä, että on jaksanut, tukenut ja tsempannut ja googlettanut, missä on rautaa hyvin. Sitten hän on grillannut minulle rapuja, jotta parantuisin. Kiitos kun olet.

Menin hissiin, jumppasaliin, nousin reippaasti portaita hammaslääkäriin loikkien. Ei ahdistusta, ei paniikkia, ei sykkeennousua. Vain hyväkuntoinen tervepäinen nainen. Itkin vähän joka välissä onnesta. Se, että paniikki on poissa, parantaa elämänlaatua niin valtavasti, etten voi selittää. Se, etten ole tajunnut aiemmin sitä, mistä se johtuu harmittaa rajusti.

Mikä muu on muuttunut infuusion jälkeen?

Menin kampaajalle ”sinulla kasvaa elinvoimaista uutta hiusta täältä, voidaan taas vaalentaa”. Nieleskelin. Pieni asia, tukka, mutta sekin reagoi.

Lapseni tappelivat, oli ilta, olin väsynyt. Menin rauhallisesti juttelemaan heille, en hermostunut väsyksissäni, olin ihan rauhallinen. Hymyilin sisäänpäin ja mietin, että tämä se vasta on elämää.

Helmikuussa päälle tuli isompi työtaakka, kun kaikki asiat tapahtuivat yhtä aikaa. Sen sijaan että olisin vetänyt hepulit ja menettänyt yöuneni, totesin itselleni, että minä selviän tästä, ota rauhallisesti, yksi asia kerrallaan. Niin tein, luin illalla kirjaa ja nukahdin sikeästi lampun sammuttua ja jatkoin aamulla. Stressikään ei tullut niin kovana.

Kun kuukautiset alkoivat helmikuussa, mietin mitä pystyn tekemään kun kivut lamaavat pariksi päiväksi. Ei mitään kipuja, ei mitään hätää. Elin normaalisti niidenkin läpi.

Olen jotenkin enemmän tässä maailmassa. Täällä, läsnä. Nukkuneena sikeästi yön yli herään ja jaksan alkaa puuhaamaan. En ensimmäisenä tiuski vaan halaan. Lihakseni palautuvat urheilusta. Sen sijaan jännä, että nukun nykyään tuplapeitolla ja yöpalelu on jopa pahentunut entisestä! Mikä lie juttu.

Nyt vasta ymmärrän, miksi anemia on verisairaus. Infuusio ei ole oikotie ulos siitä, mutta auttoi minut alkuun ja aion tehdä kaikkeni, etten putoa enää niin huonoihin arvoihin. Vielä odottelen lääkärin soittoa ja ohjeita jatkohoidosta, olen vasta kurkkinut tulokseni netistä. Niin mitkä olivatkaan kahden kuukauden jälkeen arvoni? Hemoglobiini oli noussut arvosta 110 arvoon 141 ja ferritiini arvosta 3 arvoon 105.

Itkin ja olen itkenyt itsekseni paljon viime aikoina. Pääsääntöisesti onnesta, välillä surusta sitä kohtaan, että olen ollut sairas koko aikuiselämäni ymmärtämättä sitä. Tajuamatta vaatia hoitoa. Olen pitänyt itseäni stressaavana ja unettomana panikoijana. Se rauha, mikä kehooni ja mieleeni on tullut kun anemia väistyi on jotain, mitä en osaa selittää sanoin.

Tämä on minun tarinani, joka ehkä avaa jollekin, miten kokonaisvaltaisesta sairaudesta puhutaan, kun puhutaan huonoista rauta-arvoista. En halua takaisin entiseen minääni enää koskaan.


mekko ONLY/ saappaat ANDIAMO/ korvikset PINJAPUU/ rannekoru OXXO

Verikoepäivän iltana päivällistä syödessämme kerroin kuopukselleni, että oli todella taitava pistäjä verikokeessa, eikä oikeasti sattunut yhtään. ”No saitko sä edes tarraa lohdutukseksi?”, nelivuotiaani otsa kurtussa mietti. Hymyilin pala kurkussa ja sanoin, että en, ei niitä taideta antaa kuin lapsille. Mutta sain jotain paljon parempaa ja arvokkaampaa, terveyteni takaisin.

Mistä raudanpuute johtuu? Miten olen sitä yrittänyt korjata? Ovatko anemia ja ferritiinitjutut muotisairauksia?

Aika ajoin kirjoitan aiheesta nimeltään anemia. Nyt olen taas yrittänyt ottaa itseäni niskasta kiinni sen hoitamisen suhteen ja jos mainitsen sanallakaan anemiaa Instassa, saan ihan hirveästi yksityisviestejä. Mistä se johtuu? Mitä rautaa syön? Olenko kokeillut tätä? Onko kilpirauhasarvoni katsottu? Miten jaksan urheilla? Eikö rautainfuusion saa, sen kuin kävelee yksityiselle ja maksaa? Muun muassa näitä kysymyksiä satelee tasaisesti yksityisviestein ja siksi päätin taas kirjoittaa laajemmin aiheesta, joka niin monia koskettaa. Koska siitähän viestien määrä pitkälti kertoo, että aihe kiinnostaa monia ja koskettaa monia. En tiedä lukuja moniko nainen kärsii rautavajeesta, osalla on anemia, osalla taas raudanpuutos ilman anemiaa (eli matala ferritiiniarvo), mutta paljon meitä varmaan on. Oma anemiani analysoitiin ensimmäisen kerran vuonna 1997 (hb oli tuolloin 90, ferreistä ei puhuttu silloin), eli kirjoitan tasan omien kokemusten pohjalta, mikään lääkäri en tietenkään ole.

Mistä anemia ja raudanpuute johtuu omalla kohdallani?

Osahan tästä on arvailua, sillä mitään kiveen hakattua totuutta ei ole lääkäri kertonut, mutta aika selvältä kaava osaltani vaikuttaa. Kun anemia analysoitiin 14-vuotiaana ensi kertaa, oli syynä raju verenvuoto. En selvinnyt yläasteella yhdestä 45 minuutin oppitunnista ilman vessareissua, eli määrä oli kuukausittain varmasti aika iso.

15-vuotiaana lopetin punaisen lihan syönnin, eli ruokavaliosta tippui rautaa paljon pois. Olisi varmaan pitänyt jo tuolloin ottaa rautalisä heti käyttöön. Söin kyllä rautaa anemiaan ja maha kesti sitä ihan hyvin tuolloin teini-iässä, mutta söin sen 3kk:n kuurin ja siinä se.

Homma pysyi suhteellisen hyvin kurissa mm. syödessäni ehkäisypillereitä, mutta tietenkin raskaudet ja imetykset heittivät homman toiseen suuntaan. Raskauksissa rautatasoni pysyivät ihan ok tasoilla, keskimäärin hemoglobiini oli 117. Sen laskiessa arvoon 110 otin rautalisän käyttöön. Raskaana ollessa. Kun vauva oli maailmassa, molemmilla kerroilla, ei kukaan enää testannut äidin veriarvoja, eikä kukaan neuvonut, että imettäessä ja raskauden jälkeenkin kannataisi varmasti jatkaa rautakuuria. Kuopuksen vauvavuonna olin päivät kahden pienen kotiäitinä, eli aktiivisuus oli huipussaan, urheilin, aloitin juoksuharrastuksen ja imetin. Ja en syö sitä punaista lihaa. Siinä on sellainen kombo, että kuopuksen ollessa 1,5-vuotias juoksu alkoi tökkiä. Ahdisti, en saanut unta. Miehen mielestä olin urheillut liikaa ja en palaudu. En itsekään saanut kiinni, mistä olo johtuu.

Kestävyysurheilu syö rautavarastoja, eli rakastamani juokseminen pahentaa osaltaan anemiaa ja naispuolisilla juoksuharrastajilla sitä tavataan paljon. Siinä siis minun komboni, ruokavalio, raskaudet ja imetykset, juoksuharrastus sekä endometrioosi ja runsas verenvuoto sen myötä. Ja koska tätä usein kysytään, kyllä minulla on testattu mm. kilpirauhasarvot sekä keliakia, jotka aiheuttavat usein sitä, ettei rauta imeydy ja anemia ei parane.

Millaiset ovat oireet raudanpuutoksessa?

Kuten aiemmin mainitsin, pohjakosketus olossa alkoi tulla keväällä 2018 kuopuksen ollessa parivuotias. Veriarvoni testattiin ihan muun sairauden ohella ja tulos oli hb 90 ja ferrit 3. Olin todella, todella aneeminen. Viime viikon arvoni oli hb 115 ja ferritiini alle 12 (eivät mittaa Mehiläisessä tarkemmin), eli anemian puolella ollaan ja rautavarastot tyhjinä, muttei niin pahasti kuin pari vuotta sitten.

Oireita on aikamoinen kirjo ja on mahdoton osasta sanoa, ovatko juuri raudanpuutteen aiheuttamia, mutta tässä omaa listaani:

  • Kun hb oli 90 minulla alkoi ns. pinna katkeilla ja aloin kärsiä pahasta unettomuudesta ja levottomuudesta yrittäessäni nukkua. Luulin olevani ylikierroksilla ja yliväsynyt, kun uni ei vaan tullut.
  • Nyt kun anemia ei ole niin paha, uni yleensä tulee, mutta nukun koiranunta ja sydän hakkaa öisin.
  • Pyörryttää aina kun nousen sohvalta ja tartun jostain kiinni (en tiedä onko syynä kovin alhainen verenpaine, anemia vai ne yhdessä).
  • Hiukseni katkevat ja irtoavat rajusti.
  • Jos urheilen kovaa, en saa sykettä enää nousemaan niin ylös kuin se nousee paremmilla rauta-arvoilla. Se aiheuttaa sen, että vaikka kroppa jaksaisi ja jalkoja ei väsytä, en saa happea ja tuntuu kuin tukehtuisin.
  • Tukehtuminen ja paniikkitunteet tulevat myös välillä arkisissa tilanteissa. Rinnan päällä on paino, luulin kärsiväni aiemmin paniikkihäiriöstä, nyt tiedän, että se on raudanpuute joka siellä huutelee.
  • Eräänlainen aivosumu ja keskittymisen puute. Voin olla paikalla ja periaatteessa jutella, mutta aivoni eivät monesti ota vastaan varsinkaan iltaisin, mitä toinen juttelee.
  • Unohtelu. En unohda ikinä mitään päivämääriä, työjuttuja tms., mutta jos teen illalla paljon kropan ollessa väsynyt, en välttämättä muista aamulla tehneeni. Väsyneenä en todellakaan ota mitään enää vastaan, vaikka olisin kirjoittanut ihan järkeviä juttuja illalla.
  • Alakuloisuus sekä itkuisuus. Olen kyllä herkkä, mutta aneemisena en saa yhtään itkua hallintaan. Tämä on muuten asia, joka olisi pitänyt huomata teininä, kaikki laitetaan aina vain sen murrosiän piikkiin! Olin hirveän alakuloinen ja onneton yläasteella, no tietenkin, kun olin 14v. Ei, olin pahasti aneeminen. Minusta tämä pitäisi ottaa huomioon kasvavilla teineillä!

Väsyttääkö anemia ja raudanpuute aina?

Ei. Sen sijaan EN koe olevani valtavan väsynyt ja uupunut, mikä yleensä anemiaan liitetään. Päinvastoin, kroppani käy vähän kierroksilla, uni jää huonoksi ja sydän paukuttaa vähän liikaa. Tosin aivoni ovat välillä todella väsyneet enkä oikein jaksa keskittyä, mutta onko se rautojen vika vai joku muu, vaikeaa sanoa.

Tunnen myös, että alhaiset rautavarastot eli ferritiinit eivät vaivaa niin paljoa kuin huono hemoglobiini. Jaksan kyllä hyvin urheilla tyhjillä varastoilla, mutta en jos hb putoaa. Toiset sanovat tuntevansa heti huonot ferritiinitkin. Oireet ovat hyvin moninaisia ja ihmiset erilaisia ja sanon, että osaltani taisteltuani kaksi vuosikymmentä anemian kanssa, olen myös jollain tapaa tottunut oloon, jonka se aiheuttaa – se on normitilani! Raudanpuutos voi oireilla niin monella ei tavalla.

Miten hoitaa anemiaa ja raudanpuutosta?

Tietenkin syömällä rautaa vai mitä? Olen pyrkinyt ottamaan ruokavaliossa huomioon rautaa sisältäviä aineita parsakaalista katkarapuihin ja punajuuresta papuihin. Miettinyt, etten söisi maitotuotteita niiden kanssa (tällöin esim. täytyy poistaa salaateista rakastamani juusto, se on usein heikko kohtani!) . Maitotuotteiden lisäksi mm. tee, kofeiini (eli Pepsi Max), sinkin syönti ja monet muut estävät raudan imeytymistä. Ruokailu on välillä ihme puljaamista. Nythän markkinoilla on tuote SiderAL, jonka kanssa ruoilla ei pitäisi olla merkitystä, on vielä minulta testaamatta.

Rautalisistä olen syönyt muun muassa Ferronolia, Maltoferia, Obsidania sekä suun kautta suihkutettavaa Nordic Healhtia. Olen yrittänyt lääkärin määräyksestä verenvuotoa vähentäviä lääkkeitä. Kun aloin hoitaa anemiaa vuonna 2018 oli hyvin pian selvä, että perinteiset rautatabletit ns. lentävät läpi. Yritin laimeammalla mehulla eli Ferronolilla ja otin satsin tyhjään mahaan aamuisin ja toisen iltaisin ennen nukkumaanmenoa. Tällä sain arvoni nousemaan kolmessa kuukaudessa arvoista hb 90 ja ferrit 3 arvoihin hb 127 ja ferrit 39. En olisi ikinä uskonut, että kolmessa kuukaudessa voin päästä noin paljon ylös ns. laimealla mehulla!

Kun olin vuoden päivät tankannut rautaa (sanotaan muuten, että paras tulos tulee kun ottaa joka toinen päivä!), maha sanoutui irti. Aamulla otettu rauta paisutti mahan kipeäksi palloksi, johon sattui iltaan asti. Ruoka ei maistunut, kun maha oli niin kipeä ja oli vaikeaa olla. Aloin taas kokeilla eri valmisteita läpi, mutta ei. Maha ei halua enää. Tiedättekö miten kävi kun olin ilman? Ei kauaa mennyt kun putosin anemian puolelle takaisin.


mekko LINDEX/ kengät DR.MARTEN (second hand)/ takki PBO/ korvikset UHANA DESIGN (saatu)

Auttaako rautainfuusio anemiassa?

Kiistelty kapula nimeltään rautainfuusio! Minulta on kysytty viimeksi tällä viikolla, eikö sen vain saa kun pyytää? Ei, ei saa. Kun anemia oli pahimmillaan ja olin vähän hädissäni, kuinka jaksan kahden pienen kotiäitinä painaa täysillä, kysyin Terveystalosta infuusiosta. Arvoni olivat ne hb 90 ja ferrit 3. Sisätautilääkäri naurahti ja katsoi minua ”syö nainen rautaa, infuusioita annetaan syöpä- ja munuaispotilaille!”. Voi että hävetti kun olin kysynyt. Luikin häntä koipien välissä kotiin syömään sitä rautaa.

Miksei niitä sitten vain saa? Tämä ei ole fakta, mutta mitä olen ymmärtänyt lääkäreiden puheista, on suuri syy niiden aiheuttamat sivuoireet. Infuusio ei ole ihan vaaraton toimenpide ja olen kuullut hurjistakin sivuoireista. Kova kuume on noussut, jalat ovat sähköttäneet omiaan. Rautainfuusiossa siis tiputetaan rautaa suoraan suoneen ja allergiset reaktiot voivat olla rajujakin.

Lisäksi infuusio ei ole mikään oikotie onneen. Että kun se saa, se oli siinä. Yhtä lailla ne varastot alkavat huveta, eli rautaa pitäisi syödä ainakin ajoittain jatkossakin. Ja, rautainfuusio on kallis, noin 600-700 euroa ja se ei esimerkiksi mene omaan sairaskuluvakuutukseeni, koska on lisäravinne.

Itse toivoisin saavani infuusion, sillä olen niin nollissa esimerkiksi varastojen suhteen, että toivoisin sen olevan potku parempaan oloon, jota voisin sitten ylläpitää esimerkiksi pari kertaa viikossa otettavalla rautavalmisteella. Sen vuoksi lähdin nyt taas kokeilemaan kuinka naisen käy. Labrat otettiin viime viikolla, tänään on lääkärin vuoro. Pelkään tosissani mennä sinne. Pelkään, että minulle taas nauretaan selittäessäni, että ahdistaa ja tukka irtoaa. Pelkään, että saankin lähetteen rautainfuusioon ja se ei menekään hyvin. Jännittää ja pelottaa koko homma, mutta haluan yrittää tehdä sille taas jotain, sillä kyllähän tämä olo hallitsee elämää vähän koko ajan.

Toivottavasti tästä avauksesta oli apua jollekin! Näitä todella paljon kysellään ja näistä näkee vaikka minkälaisia kirjoituksia. Nyt minä lähden kohti pelottavaa päivää! Kärsitkö itse anemiasta?

Huono hemoglobiini ja tyhjät rautavarastot – miten tähän taas päädyttiin?

Kyllä harmitti. Olo oli lyöty pari päivää sitten, kun verikokeen tulokset tulivat. Vaikka olinhan minä sen tiennyt. Tunnistin jo olostani, lykkäsin menemistä verikokeisiin, ajattelin että kyllä se siitä korjaantuu. Oli kiire, oli paljon tehtävää, en nyt muka ehdi sinne verikokeisiin. Ja kun vihdoin päätin mennä miehen loman alkaessa, totuus oli silmieni edessä – olen taas pahasti aneeminen. Itketti. Lähinnä harmista, sillä raudan jatkuva syöminen on kamalaa. Itketti, kun tiesin, että on pakko, se korjaisi niin montaa asiaa. Itketti, kun haluaisin olla pitkäpinnaisempi ja elämäniloisempi, mutta välillä ei vaan pysty. Miksei? No tiesin jo vastauksen, toivoin, ettei ihan näin huonoilla arvoilla mentäisi.

Anemia 20 vuoden ajan

Tästä saattaa tulla aika pitkä postaus, ounastelen jo nyt. En hirveän mielelläni puhu ferritiineistä ja rauta-asioista, sillä siitä on tullut viime vuosina oikea ns. muotisairaus. Ja olen edelleen sitä mieltä, että ihmiset kokevat sen eri tavalla. Hemoglobiini ollessa pari vuotta sitten 100 ja ferritiinien 3, olin lähdössä puolimaratonille. Olin tottunut oloon. Ennätykseni sen korjaamisessa on hemoglobiini 127 ja ferritiini 39 ja sillä arvolla olen jo ns. liekeissä.  Lisää taistostani alhaisia tasoja vastaan ja tekemistäni muutoksista löytää mm. täältä ja täältä.

Olin ensimmäisen kerran hemoglobiinissa 90 15-vuotiaana. Maha kesti ihan kohtalaisesti rautaa ja arvo nousi, mistään ferritiineistä ei ysärillä puhuttu. En tiedä sitten, missä arvoissa menin 2000-luvun, mutta raskausaikana jouduin taas rautakuureille. Kahden lapsen jälkeen mennä painoin täysillä juoksua ja olin menettänyt synnytyksissä verta, muttei kukaan tutkinut äitiä enää vauvojen ollessa maailmassa. Kävin valittamassa lääkärissä unettomuuttani ja… unilääkkeitä oli tarjolla. Kun vahingossa todettiin 2,5 vuotta, että rauta-arvoni ovat onnettomat ja kun sain ne nousemaan – tadaa! Unettomuus oli poissa ja nukuin todella hyvin. Miksei kukaan ollut kiinnostunut tarkistamaan niitä, kun puhuin etten nuku?

Anemian oireita

Näitä on varmasti ihmisillä lukuisia. Ajatellaan, että ihmiset ovat väsyneitä ja haukottelevat eivätkä jaksa tehdä. Minulla anemia ei oireile näin. Tämän kevään myötä uneni loppuivat. Syytin stressiä ja koronaa, mutta kun kesäkuussa korona-ahdistus helpotti ja elämä tuntui jo aika normaalilta ja samalla unet vain huononivat, aloin aavistella. Nukahdin hyvin, mutta heräsin jo tunnin päästä ja torkuin tuskaisesti aamuun asti koiraunta. Joka tietenkin teki sen, että aamulla en ole kovin virkeä ja pari ekaa tuntia menee vähän sumussa. Yöt ovat hirveitä, jos uni ei vain tule.

Elämänilo. Monet tosi kivatkin asiat kyllästyttivät tai kyllästyttävät. Ärsyttää itseänikin, olen innoissani, mutta samalla tympäisee. Mikä minua vaivaa? Tekisi mieli vain potkia kiviä ja äksyillä ihmisille, vaikka tiedostan samalla, että kaikki on ihan hyvin.

Helle ja ahdistus. Helteellä sen huomasi paremmin, ettei happi kulje. Ahdistaa. On koko ajan paino rinnan päällä ja pyörryttää. Juokseminen helteellä oli vaikeaa, kun viileällä se vielä kulki. Aloin olla varma, mikä minua vaivaa ja helteellä varasin lääkärin.

Kielen kärjen tunnottomuus. En oikeasti tiedä, onko tämä mikään oire anemiasta, mutta sykkeiden noustessa keväällä korkeaksi ylämäkeen juostessa kielenkärkeni pisteli ja puutui. Kun menin alamäkeen, tunne poistui. Mietin, että nyt on joku häikkä kropassa.

Paniikin tuntemukset. En varsinaisesti ole saanut mitään paniikkikohtauksia, mutta välillä tulee olo, että saan paniikin, koska en saa henkeä. Kun happi ei kulje kunnolla. Sitten pysähdyn hengittelemään ja huomaan, että se on vaan siitä ns. anemia-ahdistuksesta johtuvaa.

Mistä anemia johtuu?

No syitä on varmaan satoja. Kun kerroin Instassa, että huonoilla arvoilla mennään taas, sain ihan sata kyselyä, onko minulla keliakia. Eli keliakia voi ilmetä näin. Ei ole todettu, tutkittu kyllä on viimeksi viime vuonna. On tutkittu kilpirauhasjutut ja muut, eikä ole löydetty mitään yhtä oikeaa syytä anemialle. Olen ilmeisen taipuvainen, sillä jo lapsena/teininä siitä kärsin. Olen ollut 23 vuotta ilman punaista lihaa, voi että olen miettinyt, että pitäisi alkaa kiskoa verilettuja ja mustamakkaraa! Juoksen paljon ja se on sitten kuulkaa ihan parasta punasolujen pilkkomista. Tiesittekö? Tutkimuksissa sanotaan mm. näin:

Muita syitä mataliin rauta-arvoihin kestävyysurheilijoilla ovat mm. hien ja virtsan mukana menetetty rauta, alhainen raudansaanti, juoksussa tapahtuva jalkapohjan hemolyysi (punasolujen hajoaminen askelkontaktivaiheessa, tosin tästä tutkimus on hieman ristiriitaista).

Lisäksi kärsin jonkinasteisesta endometrioosista ja sen myötä rautatasojen vajenemisesta. Aika hyvä kombo vai mitä?

Yksi syy asialle on kulunut kevät. Olen juossut ja juossut. Kaikki punttitreenit ja bodybalancet salilla jäivät koronan myötä pois. Normaali arkirytmini jäi pois ja söin välillä todella huonosti, kun en jaksanut aina miettiä lapsille kelpaavaa ruokaa ja itselleni sopivaa (esimerkiksi pastasta tulee todella kipeä maha ja lapsilla taas se on lemppari). Oli niin täysi työ pitää työ, koti ja muu kombo pystyssä, että lakkasin ihan miettimästä itseäni ja omaa hyvinvointia. Oli huoli lapsesta, joka sysäsi omat verikokeet hamaan tulevaisuuteen. Ja lopputulos on… Huoh.

Miten korjata anemia?

Tämä on se kohta, joka minua masentaa. Kieriskelen tälläkin hetkellä mahakivuissa, mutta nyt on vain pakko kestää. Olen kokeillut ties mitkä rautavalmisteet läpi pillereistä kapseleihin, mehuihin ja suihkeisiin. Kaksi vuotta sitten sain todella hyvät tulokset Ferronol-mehulla, otin sitä aamuisin tyhjään mahaan ja illalla ennen nukkumaanmenoa. Pidin huolta, etten syönyt tuntiin sen jälkeen aamulla tai tuntiin ennen illalla. Mietin jatkuvasti, että söin mahdollisimman rautapitoisia asioita ja välttelin kofeiinia (se Pepsi Max!), teetä ja maitotuotteita raudan yhteydessä. Mutta. Se on raskasta miettiä lopun elämäänsä näin. Sillä tuntuu, että jos lopetan, heti romahtaa. Tällä mehun ja ravinnon miettimisellä sain kuitenkin kuudessa viikossa hemoglobiinin nousemaan 25 pykälää ja ferritiinin yli 30 pykälää, että toimii!

Sain lisäksi verenvuotoa lopettavia lääkkeitä, eli jos sinulla on kovaa verenvuotoa kerran kuussa, tämäkin on mahdollista.

Sitten se kuuluisia rautainfuusio. Siis tippa käteen, josta tiputetaan rautaa suoraan suoneen. Jota olen jo kerran kysynyt sisätautilääkärillä, joka nauroi: sitä annetaan munuaispotilaille tai syöpäpotilaille, mene sinä terve nainen kotiin ja syö rautaa! Mutta samalla olen lukenut mm. Monnan tai Annan blogista, että infuusion ovat saaneet. Sanoin itsekin lääkärissä, että maksaisin itse, eli enkö saisi, olo on ollut niin pitkään huono ja maha räjähtää jatkuvasta raudasta. Ei vaikuta kuulemma. Ymmärrän kyllä, että infuusiossa on paljon riskejä ja moni saa siitä allergisia reaktioita, en tiedä onko se perimmäinen syy välttää sitä? Mutta nyt kun saisin aikaiseksi, etsisin käsiini uuden sisätautilääkärin Tampereelta, jolta ehkä saisin lähetteen infuusioon. Niitä kuitenkin paljon mm. Mehiläisessä tehdään.

Kuinka tästä eteenpäin? Voiko aneeminen juosta?

Tiistaina sain tulokseni. Rautavarastoni ovat tyhjät (ferritiini alle 10) ja hemoglobiini 110. Tiesin. Itketti hirveästi, sillä vaikkei tämä ole mikään kuolemantauti, ei tunnu mihinkään ikinä menevän. Olen todella väsynyt siihen, että mahani on aina kipeä ja olen myös väsynyt siihen, että aina äitini ollessani lähelläni kyttää että syön, koska rauta. Nyt kun mies sanoi, että minun ei pitäisi juosta meinasin ratketa täysin. Mutta tottahan se on, kovimmat treenit on parempi unohtaa, jotta keholla on paremmin aikaa toipua. Ja tiedän, että molemmat haluavat vain parastani.

Koska todella monella on kokemuksia huonoista raudoista, siihen saa myös ihan loputtomasti vinkkejä, mitä valmistetta kannattaa kokeilla ja mitä kannattaa tehdä. Ja ettei kannata juosta. No, viimeksikin sain arvot nousemaan vaikka juoksin, mutta mitään puolimaratoneja en alkanut repiä. Ja niin ironista kuin se onkin, nukun huonosti, saatan välillä olla arjessa kiukkuinen ja kulkea ns. aivosumussa unohdellen, mutta olen juossut kovempaa ja paremmin kuin aikoihin. Mikä ihme siinä on?

Toivon, että kun taas mietin tarkemmin mitä syön ja missä järjestyksessä, skippaan limpparit ja kiskon rautani ja saan sen vielä ehkä pysymään paremmin kyydissä (verenvuotoa vähentämällä!), saan myös tuloksia aikaan. Mutta oikotietä onneen ei ole ja mielialaa veti alaspäin tieto siitä, että taistelen homman kanssa ehkä (?) aina.


t-paita & hattu LINDEX/ caprit SOYA CONCEPT/ tennarit CONVERSE/ korvikset KATOKO

Tiedän tämän olevan monelle tuttu vaiva. Ihmiset oireilevat eri tavoin ja mielestäni rautatasojakaan ei voi täysin yksi yhteen vertailla, olemme kaikki yksilöitä. Suosittelen silti lämpimästi, että jos esimerkiksi uni ei maita tai helle ahdistaa rinnassa, tsekkaa rauta-arvosi. Aneeminen täällä taas hei, vitsi että harmittaa että on antanut sen tapahtua, ärrr! Tästä on tie vain ylöspäin!

Muita asiasta kärsiviä?