Verso – mikä teki paikasta täydellisen kristallihääpäivään?

*kaupallinen yhteistyö Hotelli Verson kanssa

”Jo kauan sitten kirjoitettu tähtiin se lie,
kun rakkaus osuu kohdalle niin mukanaan se vie”

Kun 15 vuotta sitten sanoimme Jyväskylässä tahdon, hääyömme vietimme Jyväskylän ehkä upeimmassa hotellissa, Yöpuussa. Jyväskylän upean perheketjun kolmen koplaan kuuluu tuon hotellin lisäksi ravintola Pöllöwaari sekä hotelli Verso. Kirjoitin viime vuoden keväällä tästä upeasta kolmikosta, täältä voit lukea lisää. Minä olen päässyt pariin otteeseen yöpymään Versossa, mutta mieheni ei ikinä ja halusin näyttää hänelle paikan keskeisen sijainnin lisäksi täydelliset sängyt sekä suomalaisen aamiaisen. On muuten ihan mielettömän hyvä aamiainen, jolle ihmiset tulevat vaikka eivät hotellissa yöpyisikään! Lähdimme siis minipiipahdukselle juhlistamaan kristallihääpäivää hotelli Versoon lasten jäädessä mummilaan ja testasimme ensi kertaa myös hotellin ravintolan illallispuolta. Mitä pidimme siitä? Mikä Versossa on niin ihanaa? Olemme aikanamme tavanneet nyt jo lakkautetussa Jyväskylän Lyseossa, joka sekin sijaitsi ihan ytimessä, suoraan Verson takana. Paikka sopi täydellisesti yhteisen taipaleen juhlistamiseen!

Verso – Jyväskylän urbaanein hotelli

Tämän lähemmäksi Jyväskylän keskustaa et voi hotellissa päästä. Verso on ihan keskellä kaikkea – muutamien askeleiden päässä ns. kompassista, joka sijaitsee keskellä Jyväskylän kävelykatua. Huoneiden ikkunoista näet kävelykadulle ja Sokokselle tai vastaavasti sisäpihalle, josta voit bongailla aamun ensimmäisiä ihmisiä aamiaisella sekä katsoa, kun kaupat aukeavat. Versossa on kyllä kaiken ytimessä. Siitä huolimatta varsinkin sisäpihan puoleiset huoneet ovat superhiljaisia, pimennysverhot pimentävät kaiken ja sängyt ovat ensiluokkaiset – oli ihan hämmentävää herätä viikonloppuna siihen hiljaisuuteen.

Saavuimme hotelliin vasta seiskalta illalla, perjantai ja työpäivä Tampereella kun oli alla ja astuimme neloskerroksen huoneeseen – ihanaa oli löytää pieni tervehdys henkilökunnalta suklaan, kortin ja kuohuviinikuponkien muodossa. Pienet asiat todellakin tekevät reissusta täysin juhlaa! Mehän olemme ihan saunahöperöitä, joten olisi ollut kivaa käydä myös saunomassa illalla, mutta pöytävaraus odotti jo kello 20 ja saunat ovat auki kello 21 asti, joten jäi tällä visiitillä välistä. Pian siirryimmekin Verso Baari&Keittiöön odottavin tunnelmin, sillä itse olen syönyt paikassa yhden lounaan, kumpikaan ei ikinä illallista!

Verso Baari & Keittiö – tuoretta ja puhdasta ruokaa

Alakerrasta löytyvässä ravintolassa unohtaa kyllä täysin olevansa hotellissa – minkäänlaista ketjutunnelmaa ei ole, vaan ravintola on upeasti ja tunnelmallisesti sisustettu. Tänne kannattaa tulla vaikka ei hotellissa majoittuisikaan! Me saimme ison loosin keittiön vierestä, mikä oli ihan täydellistä kun oli kaksin juhlareissussa. Kuulimme välillä keittiön ja kokkien juttuja, mutta muuten olimme ihan kahdenkeskisessä kuplassa emmekä kuulleet muiden asiakkaiden juttuja. Turvavälejä ei tarvinnut miettiä tuossa istuessaan! Pian tilauksia ottamaan tulikin aivan ihanan ystävällinen ja herttainen tarjoilija, joka kävi läpi listan ennen tilaustamme.

Päädyimme tilaamaan vähän oudosti – tilasimme nimittäin pelkkiä alkupaloja! Ne kuulostivat niin ihanilta ja toisaalta kello oli yli 20 illalla, eikä tehnyt mieli mitään superraskasta. Olimme tyytyväisiä vetoomme, kaikki meni ja ihan älyttömän hyvää oli.

Valitsimme lajitelman alkupaloja kahdelle, josta löytyi lohta ja fenkolia, friteerattua scampia ja inkivääriä, härkäpastramia, juustoa, oliivia ja basilikaa, vuohenjuustoa ja melonia sekä kyssäkaalia ja ranskankermaa. Kaikki oli todella tuoreen ja freesin makuista ja tykkäämme molemmat maistella montaa makua yhden isomman annoksen sijaan. Lisäksi tilasin kukkakaalia, kesävihanneksia ja parmesankeksejä (nam!) ja mies vasikkacarpacciota aioilin kera. Paljon ihania makuja ja minusta oli aivan ihanan täydellistä istua ravintolassa vähän kuin kahdestaan, ilman että kukaan kuuli juttujamme ja vilkuilla välillä keittiön toimintaa, keittiö on avokeittiö saliin ja siitä näki hyvin henkilökunnnan työskentelyn. Erityisesti friteeratut scampit ja kyssäkaali olivat aivan ihania! Kannattaa kokeilla, sopii täydellisesti viinin viereen kuten otsikossakin sanotaan!

Verson luksukset ja miinukset

Verson ehdoton ykkösjuttu on varmaan hiljaisen huoneen lisäksi aamiainen. Se on täysin kotimainen aamiainen, mistä iso, iso plussa. Aamiaiselta saat muun muassa Teeleidin teetä, ahvenanmaalaista omenamehua (törkeän hyvää!), kalaa, Fazerin suklaata sekä ihan ykkösjuttu – karjalanpiirakoita. Yleensä aamiaisilla on riisipiirakoita, sillä karjalanpiirakoihin vaaditaan ihan oma perinteinen reseptinsä, mutta Versossa on niitä aitoja perinteisiä karjalanpiirakoita. Kuumia, joiden päälle munavoi sulaa ja…! Aivan ihania!

Myös puuro oli jotain taivaallista, ei liisteriä vaan niin täydellisesti haudutettua, että taisin kehua sitä viidesti miehelle. Tilauksesta saat munakasta tiskiltä – sekin oli todella hyvää, otimme juusto-tomaattimunakkaan puoliksi. Vitsi kun jaksaisi syödä enemmän kerralla, Verson aamiainen on kyllä omaa luokkaansa! Tarjolla on marjoja ja muuta kotimaista, mutta esimerksi ulkomaalaiset hedelmät puuttuvat täysin.

Luksusta on myös, että aamiaista saa lauantaisin 11.30 asti ja sunnuntaisin aina kello 12 asti, mehän heräsimme huolimatta siitä, että olimme kaksin… Ennen aamukasia. Totesimme sitten, että otamme huoneesta kaiken irti ja aloitimme viikonlopun vaahtokylvyllä – mieletöntä luksusta. Jos aamusaunaan olisi mahdollisuus, sinne olisimme varmaan suunnanneet (sanoinko että saunahulluja), mutta Versossa saunat ovat auki vain iltaisin.

Jos jotain hotellista jää kaipaamaan, niin joissain tapauksissa (ei tällä reissulla) kuntosali olisi plussaa! Nyt kuntosalille joutuu lähtemään eri rakennukseen. Toisaalta heti hotellin takana levittäytyy Harju, jossa lenkkimaisemia riittää. Hauska yksityiskohta on myös käytävillä olevat kuvat vanhasta keskustasta, jäimme pitkäksi aikaa katselemaan vuoden 1942 kuvaa Jyväskylästä.

Me pidimme huoneen lähes puolille päivin asti ja astuimme sitten ulos Jyväskylän kävelykadulle ja otimme tilaisuudesta kaiken irti – käväisimme miehen kanssa kaksin vaateostoksilla, siis vain miesten vaatekaupassa. Äärimmäisen harvinaista tämäkin, mutta tilaisuus teki varkaan!

Oli kiva pieni irtiotto kaksin ja tykkäsimme paikasta kovin. Onko sinulle tuttu yöpymisen tai ruokailun suhteen? 

P.S. Hakusanalla Jyväskylä löytyy paljon vinkkejä ja tekemistä seudulle, jos olet matkaamassa Keski-Suomeen!

Norsunluupäivänä

There’s a calm surrender to the rush of day
When the heat of a rolling wind can be turned away
An enchanted moment, and it sees me through
It’s enough for this restless warrior just to be with you

Lapsuudenystäväni, ensimmäinen kaveri johon tutustuin Jyväskylään muuttaessamme lauloi kirkossa kauniisti yllä olevaa kappaletta. Siskonsa säesti pianolla. Pappi oli sanonut, että voimme kääntyä vieraisiin päin ja näin ihmisten olevan kyynelsilmin. Eniten katse hakeutui nuorimpaan veljeeni, 14-vuotiaaseen nuoreen mieheen, joka ei yleensä itkenyt. Hän oli hyvin liikuttuneessa tilassa ja tein kaikkeni, etten itse olisi huutoitkenyt. Olin ihan punainen lopulta naamaltani, sillä pidättelin itkua niin täysillä. Jälkikäteen ei oikein jäänyt tilanteesta mitään mieleen, olin niin suuressa tunnekuohussa, mutta onneksi olen voinut katsoa sen useasti videolta myöhemmin.

And can you feel the love tonight?
How it’s laid to rest
It’s enough to make kings and vagabonds
Believe the very best


Häämatkalla 2005. Meistä on supervähän yhteiskuvia sieltä! Ja mies on muuten leikannut silmänsä, jos ihmettelette kun silmälasit häviävät myöhemmin kuvista.

Vaihto-opiskelussa Englannissa oli kahden viikon loma keväällä 2006. Suunnattiin Eurooppaan. Tämän kuvan otti kameran itselaukaiseva. Keskellä Pariisia! Ihme että kamera on vielä tallessa.


Tansaniassa 2007. Tästä matkasta kerroinkin kesällä teille, olin ensiksi siellä yksin töissä ja sitten lomareissulla miehen kanssa.


Yksi elämäni reissuja, Bunaken 2008. Menossa kohti yösukellusta, oli paras yösukellus ikinä!

Hetkeä aiemmin olin seissyt kirkon ovien takana hyvin varmana siitä, mitä olen tekemässä. Olen ihmetellyt sitä monta kertaa myöhemmin, miten saatoinkin olla niin pohjattoman varma asiasta, siitä, että nyt 22-vuotiaana aion kohta sanoa tahdon alttarilla odottavalle ruskeasilmäiselle prinssilleni. Kirkon ovet aukesivat, Prinsessa Ruusunen kajahti soimaan ja isäni seisoi paikallaan paljon enemmän jännittäen kuin minä. ”Kummalla jalalla aloitetaan?” hän supisi, kun ovet olivat jo auki. ”Nyt mennään”, tokaisin ja nykäisin isäni liikkeelle. Hän ei tainnut liikutukseltaan ja kyyneleiden määrältään löytää penkkiin käytävältä, äitini kävi auttamassa. Minä en taakseni katsonut, vaan hymyillen kävelin kohti alttarilla odottavaa miestä, joten tämänkin näin vasta jälkikäteen kuvista ja videoista. Perheeni miehet olivat tunteiden viemiä. Onneksi en nähnyt, olisin varmaan itkenyt jo siinä vaiheessa silmät päästäni.

It’s enough for this wide-eyed wanderer
That we got this far

Päivä oli ihan mahtava. En varmaan tekisi mitään toisin. Se oli niin täynnä tunnetta, onnea, rakkaita ihmisiä ja hauskanpitoa. Järjestin häät paljon pienemmällä stressillä tuolloin aikaa ennen somea ja järjestelmäkameraa, kuin mitä tekisin nyt. Emme muuten ottaneet hääkuvia varsinaisena hääpäivänä, sillä halusin vain nauttia ilman stressiä niistä. Kuvat on otettu koekampauspäivänä kaksi päivää ennen häitä. Emme siis virallisesti ole naimisissa hääkuvissamme!

Koska olimme kohtuu nuoria, meillä oli iso kaveriporukka bailaamassa loppuun asti, silloin ei muistaakseni kenenkään tarvinnut vielä miettiä lapsenvahtihommia. Jännitetystä valssista selvittiin, bändi oli hyvä, ruoka oli hyvää, kaason ja bestmanin järjestämät ohjelmanumerot todella kivoja ja ylipäätään päivästä jäi ihan huippufiilis.

There’s a rhyme and reason to the wild outdoors
When the heart of this star-crossed voyager beats in time with yours


Thaimaalalainen uusi vuosi eli Songkran jota vietetään aina 13.4., jolloin sai koko päivän olla pitkin Phuketia vesisotaa. Huimaa!

Vikaa kertaa Rayan saarella toukokuussa 2010 ennen paluuta Suomeen. Olin vielä aika voimaton denguekuumeen jälkeen ja se oli yksi suurimpia syitä jäädä Suomeen.

Ostin ihan tosissani Lontoon torilta tollaisen lätsän 2011 kun paleli niin! APUA! :D

Otettiin hyppykuvaa vuonna 2012 Brooklynissa kameran itselaukaisevalla. Ei ollut kovin helppoa. Ja kamerakin kiikkui tuossa aidalla, apua taas…

Aamulla heräsin rouvana ja sain sviitissä ihanat korut huomenlahjaksi ja äitini oli yllättänyt ostamalla meille paidat, joissa toisessa luki Just ja toisessa married. Ne päällä sitten suuntasimme maanantaiaamuna kello 6 lentokoneeseen, joka lähti Amsterdamin vaihdon kautta kohti unelmiemme häämatkaa, kohti Afrikkaa, kohti Leijonakuninkaan maisemia. Ajattelin, että pakahdun, kaikki oli jotenkin niin ihanaa ja unelmat raksahtelivat toteen. Sinne me kaksi nuorta lensimme saman sukunimen alla. Seuraavan viikon ajan herätys oli joka aamu kello 5.30 ja auto lähti kohti safaria, mutta se oli hyvin meidän oloinen häämatka.

Tänään tuosta päivästä on kulunut 14 vuotta. Muistelen sitä suurella lämmöllä ja kiittäen, että olemme pysyneet yhdessä. Elämä ei todellakaan ole mitään ruusuilla tanssimista, viimeinen vuosi on ollut tiukka väsymisen, urheiluvammojen ja muiden myötä, mutta yhdessä on pysytty. Vaikeudet ehkä osaltaan sitten vahvistavat tätä tunnetta, jota mietin eilen illalla sängyssä. Tänään liittomme viettää norsuluupäiväänsä. Se kuulostaa jo aika vahvalta se. Tahdottu on eikä luovuttaa ole haluttu.


Vuonna 2013 elämässämme alkoi ihan uusi vaihe.


Vuosi 2014, olimme porukalla Kroatiassa, veljeni taisi ottaa kuvan. En löytänyt tämän vuoden kuvia kuin Instasta, joten siksi outo sävy.


Kevät 2015 Arboretumissa. Kuvan otti Reija Vilmi.

Vietimme kuopuksen ristiäisiä vuonna 2016 samana viikonloppuna kuin esikoisen. Elämässä alkoi uusi vaihe nelihenkisenä perheenä.

Niin mitäkö mietin siellä sängyssä eilen illalla. Esitin lukevani kirjaa, mutta oikeasti tuijotin sivusilmällä miestä. Mietin miten monta vuotta olen saanut hänen piirteitään katsella ja miten saan kiittää jotain ylempää siitä, että olemme yhdessä. Ettei toiselle ole esimerkiksi sattunut mitään. Mietin, että jännittää hirveästi ensi viikon häät. Se 14-vuotias nuorimies, joka nyyhki häissämme, astelee itse alttarille samassa kirkossa ja sisko nyykii varmaan vähintään yhtä kovaa siellä penkissä.


Molempien elämän eka puolimaraton takana 2017.

Saimaalla lomalla 2018. Kuvan otti Mikko Nikkinen lehtijuttua varten.


Yksi parhaista lomista taas hetkeen oli tänä kesänä kaksin Kroatiassa. Kaivattu pysähdys muistaa se, että miksi olemme alkaneet olla yhdessä. <3

Taisin näyttää mietteliäältä, sillä mieheni kysyi, mitä mietin. ”No sitä, että nyt kun ajattelee, 14 vuotta on mennyt todella nopeasti. Mieti, toiset 14 vuotta, niin saatat olla saattamassa omaa tytärtäsi alttarille” ”Äläpäs nyt”, totesi mies ja hänen silmissään välähti kaiho. Olin hiljaa ja me molemmat ajattelimme viereisessä huoneessa unihattu päässä tuhisevaa eskarilaista. Me vielä kaipaamme öitä, kun hän huusi ja käveli unissaan. Päätin silmäni sulkiessani taas muistaa kiittää jokaisesta päivästä perheeni parissa.

Hyvää norsunluuhääpäivää rakas.

P.S. Kaivoin tähän postaukseen yhden kuvan jokaiselta aviovuodelta. Ei ollut muuten helppo tehtävä! Ne kuitenkin konkretisoivat mahtavasti sen, että vaikka 14 aviovuotta on mennyt vauhdilla, on me paljon niiden aikana koettukin. <3

En olisi tällainen ilman sinua – ajatuksia pitsihääpäivänä

13 vuotta sitten sanoimme toisillemme tahdon Jyväskylässä. Kuuntelimme, kun ystävä lauloi kirkossa Can you feel the love tonight ja itkin meikkini poskille hääpäivän alkajaiksi. Tuo samainen ystävä piti puheen häissä, joihin osallistuimme lauantaina (ja montakohan kertaa illan aikana minä taas itkin). Kaikki oli aivan ihana ja nostimme päivän yhdeksi parhaista hetkistä sen, kun istuimme hääautossa ja matkasimme kohti juhlapaikkaa. Se oli ainoa hetki ihan kaksin.

Siitä alkoi yhteinen matkamme avioparina, joka on ollut niin kuin jokainen parisuhde, täynnä ylä- ja alamäkiä. Olen jotenkin hassusti ajatellut, ettemme ole kauheasti muuttuneet, mutta kun katselin eilen vanhoja kuvia häistä ja häämatkalta, tajusin että olemme muuttuneet molemmat ja paljonkin. Toki ulkoisesti, mutta sisäisestikin. Puhumattakaan siitä, paljonko vanhemmuus on meitä muuttanut.

Kun katselin noita kuvia, mietiskelin sitä epävarmuutta, joka sisälläni vielä oli. Olin aivan varma, että haluan viettää tämän miehen kanssa loppuelämäni, mutta se olikin sitten ehkä ainoa asia, mistä olin tuolloin varma. Olin kauhean epävarma ja keskeneräinen ja osaksi olen sitä varmasti aina, mutta vuodet ovat tuoneet itsevarmuutta. Siinä kuvia katsellessani mietin, kuinka kiitollinen siitä saa olla, että tuo mies on rakastanut jo silloin, kun olen ollut epävarma parikymppinen. Ja rakastaa nyt, kun olen neljääkymppiä lähestyvä perheenäiti.

Hääpäivä ei unohdu koskaan. Parhaintahan päivässä olivat ne rakkaat ihmiset, jotka pitivät puheita, tanssivat ja nauroivat kanssamme. Häähumusta jatkoimme suoraan Etelä-Afrikkaa kohti ja olimme kaksi viikkoa häämatkalla. Täytyy sanoa, että se tyhjyys, mikä iski syyskuussa lompiessani takaisin yliopistolle oli hämmentävä. Niin kauan päivää oli suunniteltu ja odotettu.

Kulunut talvi ei ollut helppo meille ja välillä tuntui, että parisuhde natisi liitoksissaan. Sitten tuli hetkiä, kun juoksimme kaatosateessa hyvillä mieli, hypimme mereen Kyproksella tai saunoimme kaksin lasten jo nukkuessa ja juttelimme asioita halki. Kaikki oli taas hyvin. Sitähän se parisuhde on ja arjessa vaaditaan usein sitä tahtoa rakastaa. Onneksi olemme molemmat kohtalaisen jääräpäisiä tyyppejä, jotka eivät luovuta helpolla.

Noita hääkuvia ja lapsenkasvoisia meitä katsoessani mietin, miten vähän luotan ihmisiin. Epäilin jopa naimisiin mennessäni, että noinkohan tuo mies rinnalla oikeasti tykkää minusta. Olin saanut niin pahasti siipeeni, että luottamusta kehenkään on ollut vaikeaa luoda. Samaan syssyyn mietin, miten monta kuvaa elämän varrelta mieleeni tulvi, missä arjen teot ovat osoittaneet, kuinka paljon hän välittää. Kuinka hän suostui kaikkiin hupsuihin hääideoihini hääkyyhkyistä lähtien. Kuinka hän innosti minutkin lähtemään vaihto-opiskelemaan ja miten en ikinä vaihtaisi tuota aikaa Englannissa mihinkään. Kuinka hän opetti minut kädestä pitäen sukeltamaan. Järjesti täpötäydessä Bangkokin bussissa minulle toisen istumapaikan, kun meinasin ahtaanpaikankammoisena panikoida. Kun sain sukeltajantaudin, hän istui tuntikausia kammion ulkopuolella ja katseli minua niin huolestuneella ilmeellä, että teki mieli lohduttaa. Kuinka thaimaalaiset hoitajat sanoivat, etteivät ole ikinä nähneet kenenkään kököttävän siellä ulkopuolella noin kauaa ja ”he really must love you”. Kun sain denguekuumeen, hän istui kanssani sairaalassa tuijottamassa Simpsoneita ja nukahti vaatteet päällä sairaalan sohvalle. Esikoisen syntyessä minä kiljuin lopussa etten pysty tähän, mutta hän sanoi painavalla äänellä ”jos tähän joku pystyy niin se olet sinä”. Voimaannuin niin tuosta ajatuksesta, että lapsi syntyi vain minuutteja tuon lauseen jälkeen. Kun ajoin moottoripyöräkorttia ja tuskailin, ettei tästä tule mitään, hän vuokrasi pyörän ja opetti minua sinnikkäästi parkkipaikalla pujottelemaan. Hän ottaa kaikki asukuvani ja sanoo, että haluaa tukea minua tekemään asioita, joista tykkään. Murjotin perjantaina, kun Apulannan keikkaliput lokakuulle oli myyty loppuun. Hän hommasi lauantaina ne meille. Kun pari viikkoa sitten pyörin vatsakivuissani, hän lupasi tulla heti jos tarvitsen ja tulikin sitten kotiin läpimärkänä hiestä, kun oli polkenut hädissään niin kovaa pyörällä.

13 aviovuoden aikana on kertynyt lukuisia esimerkkejä siitä, kuinka hän on osoittanut välittävänsä. Toivottavasti minäkin olen osannut sen tehdä toiseen suuntaan. Ja muistanut kiittää. Sillä on paljolti mieheni suoraselkäisyyden ja rohkeuden ansiota, että minäkin uskallan nykyään seisoa omilla jaloillani, uskon omiin mahdollisuuksiini ja kykyihini, enkä ole sellainen epävarma raakile. Hänen tukensa ja innostuksensa on saanut minut harrastamaan lajeja, mihin en uskonut pystyväni, hänen tsemppauksensa on vienyt meidät asumaan ulkomaille ja hänen tuellaan olen juossut ensimmäisen puolimaratoninkin. En tiedä millainen ihminen olisin ilman miestäni, mutta koen, että hän on tehnyt minusta kokonaisen.

Vuodet ovat vierineet hurjaa vauhtia ja me olemme kasvaneet yhdessä. Joskus ärsyttää, että tappelutkin menevät aina samalla kaavalla ja toistelemme samoja asioita, mutta toisaalta, tiedämme tasan tarkkaan mistä toinen ärsyyntyy ja millä toinen leppyy. Arvaamme monesti, mitä toinen meinaa sanoa. Tunnemme vielä niin paljon paremmin kuin tuolloin 13 vuotta sitten, eikä elämässäni ole muita, kenen edessä uskaltaisin olla täysin oma itseni. Laulaa, nauraa, kiukutella ja itkeä luottaen siihen, ettei toinen pelästy vaan pysyy aina rinnalla.

Toivon monia yhteisiä vuosia lisää. Kiitos mieheni, kun olet.